Richard Dawkins, The Selfish Gene. Oxford University Press, Oxford, UK, 1976, 2006.Richard Dawkins (s. 1941) on brittiläinen biologi, joka on noussut kuuluisuuteen geeneihin keskittyvän evoluution popularisoijana ja äänekkäänä ateistina. Vuonna 1976 julkaistu The Selfish Gene oli ensimmäinen Dawkinsin suurelle yleisölle suunnatuista teoksista, ja se, ainakin 30-vuotisjuhlapainoksen esipuheen mukaan, nosti laineita ja keskustelua sekä biologien piirien sisäpuolella että laajemman yleisön keskuudessa.
Kirjan The Selfish Gene (suom. Geenin itsekkyys) keskeinen idea perustuu George C. Williamsin tutkimustuloksiin. Williams nosti organismien sijaan geenit evoluution keskiöön: suosiollinen, periytyvä piirre tuottaa enemmän jälkeläisiä kuin muut. Dawkins esittää, että geenin näkökulmasta organismi, kuten ihminen, on pelkästään eloonjäämiskone, joka tarjoaa geenille elinympäristön ja kanavan lisääntyä. Geeni ei tietenkään tee lisääntymisestään tai tavoitteistaan mitään tietoista valintaa. Dawkinsille geenin eli periytyvän piirteen itsekkyys on sitä, että ajaa omaa etuaan välittämättä organismin tai laajemmin lajin eduista tuon taivaallista.
Toisaalta Dawkins käyttää geneettistä sukulaisuutta selittämään luonnossa esiintyvän altruismin: Uhrautuvaisuus sukulaisen vuoksi on omien geenien etujen ajamista, koska sukulaisilla on yhteisiä geenejä. Mitä kaukaisempi sukulainen, sitä vähemmän yhteisiä geenejä ja sitä heikompi on uhrautuvaisuus. Dawkinsin mukaan jaettujen geenien odotusarvo määrää altruistisen käytöksen.
Kritiikittömät altruistit, jotka auttavat kaikkia, tulevat hyväksikäytetyiksi ja karsiutuvat populaatiosta, koska muut voivat käyttää säästyvät voimavaransa jälkeläisten hankkimiseen ja hard core -altruistien osuus pienenee. Niinpä ne piirteet, jotka syystä tai toisesta menestyvät ja saavat suhteellisesti enemmän jälkeläisiä, muuttavat ennen pitkää populaatiota, jossa ne esiintyvät. Tämän takaisinkytkennän kautta alkaakin evolutionaarisen peliteorian esittely, joka haukkaa merkittävän osan kirjasta. Maallikolle oli yllätys, missä määrin Dawkinsin esittämä evoluutiobiologia nojasi selityksissään peliteoriaan ja John Maynard Smithin evolutionaarisiin tasapainostrategioihin. Molemmat olivat sinänsä ennestään melko tuttuja, mutta vasta Dawkinsin lukemattomat esimerkit antoivat käsityksen näiden selitysvoimasta.
Geeni ei ole ainoa evolutionaarisesti kehittyvä piirre. Dawkins esittelee meemin "kulttuurisena geeninä", eli ajatuksena, vitsinä, muotina, tieteellisenä teoriana, sävellyksenä tai muuna sellaisena ideana, joka tarttuu ihmisiin esitysten kautta ja jää henkiin tai muiden meemien kanssa kilpaillessaan häviää taistelun paikasta kollektiivisessa muistissa ja painuu unohduksiin. Geenien tavoin meemit käyttävät itsekkäästi ihmisiä kulkuneuvoinaan ja leviämisalustoinaan.
The Selfish Gene on hurja ja mielenkiintoinen biologiakylpy. Jos peliteoria on kirjan esittämässä laajuudessa käytössä evoluutiobiologien parissa, biologia on matemaattisempaa kuin luulin. Kertojana Dawkins vyöryttää esimerkin toisensa jälkeen, mutta upottaa tieteelliseen proosaan paikoin kuivaakin kuivempaa huumoria. Harva ala kehittyy samaa vauhtia kuin biologia, joten kirja on osin historiaa. Juhlapainokseen Dawkins on lisännyt kommentteja nostaen esiin alkuperäispainoksen asia- ja tyylivirheitä, mutta myös kirjan saamaa aiheetonta kritiikkiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti