Syötäväksi kasvatetut

Elina Lappalainen, Syötäväksi kasvatetut: miten ruokasi eli elämänsä. Atena, Keuruu, 2012.

Elina Lappalainen on tätä nykyä Talouselämän toimittaja. Hän kasvoi maalla, eli maatilan naapurissa ja osallistui sen arkeen. Tehdessään taannoin juttua joulukinkuista Hesarille hän vieraili teurastomoissa ja alkoi mielessään kehittää tietokirjaa suomalaisesta lihantuotannosta. Lopputulos Syötäväksi kasvatetut on kuluttajille suunnattu selvitys lihan elinkaaresta navetasta ruokapöytään.

Vastaavaa kirjaa ei suomeksi ole ilmestynyt. Valtaosa ruokajournalismista on hampaatonta. Tuottajat eivät mieluusti esittele tuotantoaan, mediaa pelätään ja etujärjestöt pyrkivät suojelemaan jäseniään ikävältä julkisuudelta. Länsimainen kuluttaja on etääntynyt kauas lihan alkuperästä. Pelkästään teurastamoiden kuvaaminen on kiellettyä tai vähintäänkin rajoitettua, koska kuva todellisuudesta voisi järkyttää kuluttajia.

Lappalainen ottaa lähtökohdakseen nykytilanteen: lihaa syödään ja eläimiä käytetään ihmisten hyödyksi. Suomalainen syö vuosittain 78 kiloa lihaa. Lihankulutus on kolminkertaistunut 60 vuodessa. Ihmisten lihankulutusta säätelevät keskeisesti ajatukset terveellisyydestä ja painonhallinnasta. Jos toisinaan pisteleekin, ostetaan puhdasta omaatuntoa pikkukaupoista, joissa lihaan on kiinnitetty jokin tarina.

Lappalaisen kirja etsii tapoja, joilla eläinten syöminen voisi olla eettisempää. Tiivisti kirjoitetussa luvussa hän käy nopeasti läpi useimmat puolesta tai vastaan esitetyt moraalifilosofiset argumentit ja muutamat yleiset mielipiteet. Tyypillisesti lihantuottajat ja -kuluttajat suojautuvat pohtimasta tuotantoeläinten asemaa tai oikeuksia kiistämällä niiltä sellaiset samanlaisuuden piirteet, jotka he sijoittavat lemmikkieläimiinsä. Koira on persoona, jolla on hyviä ja huonoja päiviä, mutta lehmä tai sika on kone, jolla ei ole tunteita. Oikeuksien perustelu on filosofiassa yleensäkin vaikeaa, eikä ihmisen oikeus eläinten hyötykäyttöön ole yhtään helpompaa. Keskustelu on edelleen käynnissä.

Eettinen johdanto pohjustaa analyysia eläinten hyvinvoinnista, joka määritellään usein vapautena ikävistä asioista, kuten nälästä, sairauksista, ahtaudesta, kivusta ja stressistä. Monilla tiloilla eläimet voivat hyvin, mutta lihantuotanto on pääasiassa teollista toimintaa eikä pastoraali-idylli ulotu paketointia syvemmälle. Terveet ja hyvinvoivat eläimet ovat kuitenkin paitsi omistajiensa hyve myös tuottavampaa raaka-ainetta, ja niinpä suhtauminen eläinten hyvinvointiin on Suomessakin hitaasti muuttumassa. Sivumennen sanoen paluu esiteolliseen luomutuotantoon ei ole mahdollista, jos halutaan ylläpitää nykyinen kulutus; luomu ei tuota tarpeeksi.

Kirjaa varten Lappalainen on vieraillut lukuisilla maatiloilla, navetoissa, kanaloissa ja teurastamoilla. Hän kuvaa kanojen, sikojen ja lehmien tuotanto-oloja suomalaisilla tiloilla ja kuljettaa tuotantovaiheiden selostuksen lomassa tietoja perinteestä, tuotannon laajuudesta ja mahdollisista ongelmista. Suomalaiset tuotantoeläimet saavat tai tarvitsevat vähemmän lääkkeitä kuin eläimet muualla. Lehmät voivat Suomessa esimerkiksi eurooppalaisiin lajitovereihinsa verrattuna hyvin. Sikaloiden hoidossa on enemmän hajontaa, ja niinpä "kuluttaja ostaa sikansa säkissä". Kanojen nokkia ei Suomessa typistetä, mutta häkkikanala on edelleen yleisin kanalamuoto.

Kyynikot tapaavat sanoa, että valtaosa maailman ongelmista johtuu siitä, että kuluttaja puhuu arvoista ja periaatteista mutta ostaa lopulta halvinta. Lappalaisen omaa lihansyöntiä ohjaavat lihan alkuperä ja olot, joissa eläin on elämänsä elänyt. Hän ottaa selvää ja tilaa ruokansa suoraan tuottajilta. Hän on myös kirjaprojektinsa seurauksena vähentänyt lihansyöntiään.

Syötäväksi kasvatetut on hyvää journalismia. Se on maltillinen muttei hymistelevä argumentti  lihansyönnin tunnepohjaiseen ääripäiden vuoropuheluun. Kirja käsittelee aihettaan monipuolisesti, ja kirjoittaja asettaa itsensä peliin kovin ladatun aiheen tiimoilta. Maatalous on poliittisesti monin tavoin arka ja säädelty aihe, ja harvan teollisuuden alan tuottajat tekevät investointeja samaan tapaan poukkoilevien säädösten, tukien ja periaatteiden varassa.

Kirjan keskeinen puute on, että se rajaa lihansyönnin eettisen pohdiskelun ulkopuolelle tuotannon ekologiset vaikutukset, sen ulkoistetut kustannukset ja niiden eettisen pohdiskelun. Vaikka kirja käsittelee lukuja ja trendejä, lihansyönnin käsitteleminen nimenomaan kuluttajan näkökulmasta tarkoittaa pääosin kuluttajan ja eläimen tai kuluttajan tuottajan välisen suhteen tarkastelua. Kaltaiseni kasvissyöjän näkökulmasta lihattoman vaihtoehdon moraalinen pohja tulee esiteltyä aika kevyesti.