Accidental City

Robert Fulford, Accidental City: The Transformation of Toronto. Houghton Mifflin, New York, NY, USA, 1995.

Kanadalainen Robert Fulford on tehnyt pitkän uran toimittajana, minkä ohessa hän kirjoittanut muutamia tietokirjoja kanadalaisesta taiteesta ja erityisesti Toronton arkkitehtuurista. Accidental City on kertomus englanninkielisen Kanadan pääkaupungista ja sen julkisivun muutoksesta, jota Fulfordin mukaan on hallinnut sattuma, hyvässä ja pahassa.

Vielä 1950-luvulla Toronto oli sisäänpäin lämpiävä kaupunki, jonka parhaat ateriat nautittiin kotona ja joka oli, Northop Fryen sanoin, "hieno paikka pitää huolta omista asioista". Muutos tuli hitaasti ja osin rakennusten muodossa. Suomalainen arkkitehti Viljo Revell voitti, kenties Eero Saarisen lobbauksen ansiosta, uuden kaupungintalon suunnittelukilpailun vuonna 1958. Kaupungintalon kylkeen syntynyt aukio oli ensimmäinen toimiva julkinen tila, jollaiset on sittemmin todettu kaupunkien suunnittelussa elintärkeiksi. Kaarevine linjoineen kaupungintalo oli uutta (ja on osin edelleen) laatikkomaiseen modernismiin tottuneessa Torontossa.

Fulford käy kiinni rakennuksiin, joista Toronto on kuuluisa: CN Tower (torni itsensä vuoksi) ja SkyDome (nyk. Rogers Centre). Edellinen ratkoi kaupungin identiteettiongelmaa, jälkimmäinen ilmaisi paperivaurautta. Pilvenpiirtäjiä rakennettiin kiinteistökuplan aikaan 1980-luvulla. Fulford esittelee rakennushankkeiden arkkitehtonisia onnistumisia (St. Lawrence Housing Project) ja epäonnistumisia (Gardiner Expressway). Hän piiskaa kokonaisen luvun verran amerikkalaisen arkkitehdin Philip Johnsonin suunnittelemaa CBC:n rakennusta.

Toronto on Fulfordin mukaan muuttunut 1960-luvun jälkeen vähin erin monipuoliseksi, suvaitsevaksi ja eläväksi kaupungiksi. Fulford kirjoittaa vuolaasti arkkitehtonisen ympäristön ja sosiaalisen yhteisön vuorovaikutuksesta. Hän kaivaa esiin tonttien ja rakennushankkeiden historiaa sekä suunnitteluun, politikointiin ja kähmintään liittyviä koukeroita -- niin onnistumisten kuin epäonnistumisten tai suoranaisten virheidenkin kanssa joudutaan elämään kymmeniä tai mahdollisesti satoja vuosia. Suuret muutokset tai korjaukset tuntuvat vaativan suuria johtajia. Suurilla johtajilla on usein oma näkemyksensä, joka joko palvelee kaupunkia pitkällä tähtäimellä tai sitten ei.

Accidental City on herkullinen ja elävä paikallishistoria. Fulfordin pitkä kokemus Torontosta ja sen paikallispolitiikasta tuovat tekstiin vaivattomuutta ja kehityksen pitkä historia, esimerkiksi The Grangen kohdalla, väriä. Fulfordilla on mielipide, mutta kirja ole missään (paitsi ehkä CBC:n rakennuksen) kohdin yksipuolista suitsutusta tai ruoskintaa. Kiitosta jaellaan, missä se on paikallaan.

Tällaisen elävästä, muuttuvasta kaupungista kertovan kirjan, jossa ei pelkästään itketä purettuja rakennuksia, lukisin mieluusti myös Helsingistä.

Men in War

Kuva: Internet Archive (link)

Andreas Latzko, Men in War.  Saksankielisestä alkuteoksesta Menschen im Krieg (1918) englanniksi kääntänyt Adele S. Seltzer. Project Gutenberg EBook, 2003. http://www.gutenberg.org/ebooks/8440

Andreas Latzko (1876-1943) kävi koulunsa Budapestissä, palveli vuoden verran Itävalta-Unkarin armeijassa ja lähti sitten opiskelemaan kemiaa Berliiniin. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä hän palveli Italian vastaisella rintamalla, missä hän myös sairastui sotaneuroosiin. Vietettyään kahdeksan kuukautta sairaalassa, hän muutti Sveitsiin jatkaakseen toipumistaan. Vuonna 1916 Davosissa Latzko kirjoitti romaanin Menschen im Krieg, joka julkaistiin nimettömänä vuonna 1917. Se saavutti nopeasti suosion ja käännettiin useille kielille mutta kiellettiin sotaa käyvissä maissa.

Men in War sisältää sotaa eri näkökulmista tarkastelevia lyhyitä itsenäisiä tarinoita. Seesteisen kotirintaman tunnelmaa pienessä kaupungissa, joka muodostaa raideliikenteen päätepisteen.

The time was late in the autumn of the second year of the war; the place, the garden of a war hospital in a small Austrian town, which lay at the base of wooded hills, sequestered as behind a Spanish wall, and still preserving its sleepy contented outlook upon existence.

Kranaatinheittimien ja tykistön kumu kantautuu vaimeana kaupunkiin, mutta asemalla kaikuu vielä vajaan kahden vuoden takainen karnevaalitunnelma, jossa sotilaat rintamalle marssivat. Kaupungin läpi rintamalle edelleen kulkee riehakkaita sotilaita, mutta rintamalta palaavat nilkuttavat ääneti takaisin junaan. Kontrasti on terävä, mutta kukaan ei tunnu kiinnittävän siihen mitään huomiota. Sotasairaalan pihalla istuu muutama potilas. Yhden vaimo on saapunut tapaamaan miestään. Mies ei puhu vaan väistää kosketusta.

Viisikymppinen kapteeni siirtyy komppanioineen rintamalle. Hän kamppailee elämänkokemuksen synnyttämän empatian ja sodan vaatimusten kanssa. Hänen nuoren ja innokkaan luutnantin täydellinen mukautuminen sotaan ja sen käsitteisiin (esim. ihmismateriaali) oksettaa. Rintamavastuusta vapautettava osasto on kutistunut joukkueeksi. Kaatuneet ovat jääneet hautaamatta. Sitten italialaiset aloittavat hyökkäyksen.

Kirjoituspöydän takana työskentelevän kenraalin rintamusta koristavat mitalit, hänet tunnetaan jonkin maineikkaan taistelun voittajana, mutta hän ei ole nähnytkään rintamaa. Toimittajalle annetut kommentit, rintamalle lähetetyt käskyt ja todellisuus ovat irvokkaassa ristiriidassa. Mielenvikaiseksi leimattu sotilas pohtii, mikä on normaalia. Voiko karmeista muistoista parantua?

Tell me, my dear doctors, at just what point am I to begin to forget?

Latzko on katkera paitsi silpoutuneista nuorista miehistä, myös siviilien hiljaisesta hyväksynnästä ja sodanjohdon etäännyttävistä käsitteistä. Samalla, kun miehet muuttuvat "ihmissalaatiksi", jossain valmistetaan vaunulasteittain ammuksia. Rintamakokemukselle, sen ahdistavuudelle tai sen tuottamille henkisille vammoille ei tunnu olevan edes nimeä. Kotiin palaaville jää vain epämääräinen katkera raivo.

Latzko antoi ensimmäisten joukossa yhtä sukupolvea yhdistävälle kokemukselle kirjallisen muodon. Romaanina Men in War on suora, raaka ja katkera. Se tuntuu syyttävän sodasta paitsi sen johtoa myös propagandalle ja sotainnostukselle altistunutta siviiliväestöä, joka ei näe rampautuneita rintamalta palaavia luurankoja. Kerronta on valtaosaksi henkilöiden ajatuksia, joissa sotaa peilataan siihen, mitä normaali elämä ehkä on. Tapahtumia näiden ajatusten ulkopuolella on vähän. Kirja on joukko tarinoita, jotka esittelevät näkökulman sotaan. Näkökulma ei muutu tai kehity, se vain esitellään. 

Kirja jatkaa urakkaani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Silas Marner

Kuva: Gutenberg.ca

George Eliot, Silas Marner: The Weaver of Raveloe (1861).  Project Gutenberg EBook, 2008. http://www.gutenberg.org/ebooks/550

George Eliot, oikealta nimeltään Mary Anne Evans (1819-1880), on yksi viktoriaanisen Englannin merkittävimmistä kirjailijoista. Hänen esikoisteoksensa Adam Bede julkaisu herätti vilkkaan spekuloinnin kirjailijan henkilöllisyydestä. Kun jotkut muut olivat aikeissa kerätä kunnian menestysromaanista, Evans astui esiin nimimerkin takaa. Hänen elämäntilanteensa ei ollut aivan salonkiainesta, mutta se ei vähentänyt hänen kirjojensa suosiota. Kirjailijana hän innostui mannermaalla heränneestä realismista. Nimimerkki oli ollut kuitenkin suoja vallitseville ennakkoluuloille, ettei nainen voisi kirjoittaa vakavasti otettavaa kirjallisuutta. Nimimerkin takaa hän oli itsekin suominut aikalaisnaisten kirjoittamia yhdentekeviä ja juoneltaan keinotekoisia romaaneja.

Silas Marner on tarina samannimisestä kankaankutojasta, joka heitetään ulos kalvinistisesta yhteisöstä kavalluksen vuoksi. Syyttömällä, ahkeralla ja hyväuskoisella Marnerilla ei ole keinoja käsitellä häntä kohdannutta vääryyttä. Hän päätyy maaseudulle pieneen Raveloen kylään, missä hän ei sulaudu paikalliseen rahvaaseen vaan pakenee pahaa oloaan kangaspuiden kolinaan.

He seemed to weave, like the spider, from pure impulse, without reflection. Every man's work, pursued steadily, tends in this way to become an end in itself, and so to bridge over the loveless chasms of life. Silas's hand satisfied itself with throwing the shuttle, and his eye with seeing the little squares in the cloth complete themselves under his effort.

Vaikka Raveloe on syrjässä, talous on jo kehittynyt niin pitkälle, että työstä ja vuokrista maksetaan rahassa, josta tulee Marnerin uusi ja ainoa kiinnostuksen kohde. Vuodet kuluvat, ja huhut hänen aarteestaan alkavat kiertää kylässä. Lopulta hän joutuu kroonisessa rahapulassa elävän parempiosaisen nuorukaisen juonittelun kohteeksi. Kun Marner on menettänyt kaiken, sattuma tuo hänen taloonsa muutoksen, joka herättää hänet uudelleen henkiin.

George Eliot tunnetaan viktoriaanisen Englannin maaseudun kuvaajana. Hän piirtää maaseudun kyläyhteisön tiiviinä piirinä, johon ulkopuolisen, jonka vanhempia kukaan ei tiedä tai tunne, on vaikea murtautua. Tämä piiri on kuitenkin heikkouksineenkin moraalinen ja antaa jäsenilleen merkityksen elämään.

Uudenlaisen talouden piirissä vuosien työ voidaan tallettaa nimettöminä kolikkoina nahkasäkkiin. Rahan avulla voidaan siirtää, vaihtaa tai anastaa omaisuuksia. Raha on Eliotin tarinassa pahan lähde. Se avaa mahdollisuuksia säätyläisille aivan eri tapaan kuin paikoillaan pysyvälle rahvaalle. Raha houkuttelee ja vääntää moraalin kieroon, etenkin kun kartanonkin tarjoamalla hyvinvoinnilla on rajansa.

Rahvaan maailma rajautuu peltoihin ja niiden horisonttiin. Heillä ei ole suhteita tai tarpeita kylän maita kauemmaksi. Marner on likinäköinen, ja hänen horisonttinsa on siten kaksinverroin rajattu. Hän ei näe kauaksi, ei pysty yhdistämään asioita eikä voi ymmärtää sallimuksen hänen tielleen langettamia käänteitä, vaikka kertoja antaa niille luonnollisen selityksen. Parempiosaisten elämänpiiri on laajempi ja monin tavoin rikkaampi. Heillä ei ole käsitystä epäonnesta tai uhrauksista, kun melkein kaikki on ostettavissa -- siis melkein, sillä Eliotin maailmassa he ovat se korinttolaiskirjeiden helisevä vaski.

Kaikkitietävänä kertojana Eliot esittää vuoropuhelun ja sen tulkinnan eri henkilöiden näkökulmasta. Sinänsä yhdentekevä ja puuduttavan korrekti keskustelukin paljastaa nopeasti motiivit ja ihmisten väliset suhteet. Eliotin lauseet soljuvat kauniisti, mutta tämä vuolas, psykologisesti tarkkanäköinen kerronta on hieman hidasta minun makuuni.

The Things They Carried

Tim O'Brien, The Things They Carried (1990). Flamingo, London, UK, 1991.

Collegesta valmistuttuaan yhdysvaltalainen Tim O'Brien palveli Vietnamissa vuoden ajan 1970-luvun taitteessa. Kirjailijana hän on tehnyt suorastaan uran Vietnamin sotaa käsittelevistä teoksista, joista The Things They Carried lienee tunnetuin. The Things They Carried on saman aiheen ympärille nivoutuvien novellien kokoelma. Kuten joissain muissakin O'Brienin Vietnamin sotaa käsittelevissä teoksissa, näkökulma on pohdiskeleva ja kirjailijan omiin sotakokemuksiin pohjautuva.

Sodankäynnin historiassaan John Keegan toteaa, että vuosisadasta toiseen  jalkaväkisotilaan varusteet ovat painaneet noin 30 kiloa. Sitä painavammat kantamukset alkavat tuottaa väsymystä ja alentaa taistelukuntoa. Novelli The Things They Carried kertoo, mitä yhdysvaltalaiset jalkaväkisotilaat kantoivat muassaan viidakon partiointiretkillään. Tehtävästä ja toimenkuvasta riippuen vaatteiden, aseiden, ammusten ja muiden varusteiden kokoonpano vaihteli. Novellin sotilaat kantoivat myös haaveita, kirjeitä, arpia, valokuvia, muistoja ja syyllisyyttä, jotka painoivat varusteita enemmän. Joskus he kantoivat toisiaan. Luutnantti Jimmy Crossin joukkueesta kuolee mies. Cross kokee syyllisyyttä ja yrittää karistaa sodan ulkopuoliset asiat harteiltaan ollakseen valppaampi. Kantamisen kielikuva toimii upeasti varusteiden, kokemusten ja vaikeuksien kanssa.

Kokoelman muut kertomukset eivät aivan yllä nimikkonovellin tasolle. Niissä ei ole samaa tiivistä teemaa ja toteavaa kertojan ääntä, vaan O'Brien yrittää kuorruttaa tarinoitaan tulkinnalla ja metahöpinällä. O'Brien kertoo vaikeuksistaan osallistua "epäselvään" sotaan, mutta päätyy rintamalle ihan pelkästään häpeän pelosta. Hän kertoo tappamastaan vietnamilaisesta sotilaasta. Hän kertoo sodanjälkeen itsemurhan tehneestä aseveljestään. Hän kuvailee kuolemaa, ryhmädynamiikkaa, pelkäämistä, epäonnea ja ystävien menetystä. Hän kertoo sotajuttuja. Aito sotajuttu ei ole opettavainen tai moralisoiva, eikä sen totuuspohja ole tärkeä. Tarinan sisäinen totuus on tärkeämpi.

Kirja on osa ihminen sodassa -lukuhaasteurakkaani.

Climate Wars

Gwynne Dyer, Climate Wars. Oneworld Publications, Oxford, UK, 2011.

Kanadalainen Gwynne Dyer on sotahistorioitsija ja kansainväliseen politiikkaan perehtynyt journalisti. Hänen kolumnejaan kansainvälisestä politiikasta julkaistaan lehdissä eri puolilla maailmaa, ja hän on kirjoittanut tutkimuksia ja tietokirjoja mm. Lähi-idän politiikasta alkaen arabivaltojen ja Israelin konflikteista aina Yhdysvaltain viimeisimpiin sotaretkiin mm. Irakiin.

Climate Wars on kuitenkin silmäys ilmastonmuutoksen vaikutuksiin. Monet ilmastonmuutosta käsittelevät kirjat esittelevät tapoja saada ilmakehän hiilidioksidin nousu hallintaan, mutta Dyer keskittyy politiikkaan ja strategioihin, joihin muutoksesta eri tavoin kärsivät valtiot todennäköisesti tarttuvat. Ilmastonmuutoksen vaikutukset ruoantuotantoon oli yksi sysäys kirjan kirjoittamiselle; rauha ja rationaalisuus väistyvät, jos ravinnonsaanti alkaa olla uhattuna. Toinen sysäys tuli suurvaltojen asevoimien tulevaisuusskenaarioista, joissa ilmastonmuutos mainittiin keskeisenä konflikteja luovana tekijänä. Nämä ovat vakavia siinä mielessä, että armeijat eivät rakenna skenaarioita poliittisille haavekuville tai toiveille vaan katselevat uhkakuvia harmain silmin. Armeijat ovat (historian kautta) pessimistisiä, mitä tulee rauhalliseen yhteiseloon kasvavan niukkuuden piirissä.

Ilmastonmuutos ei ole siis helppo ongelma, kuten esimerkiksi otsonikerroksen osittainen tuhoutuminen oli. Dyer lataa heti alkuun neljä havaintoa:

1. Ilmastonmuutos etenee nopeammin kuin julkinen keskustelu antaa ymmärtää. Syynä on mm. IPCC:n poliittinen konsensusluonne ja julkaisukäytännöistä johtuen hieman vanha data. 
2. Energiatehokkaat lamput toimivat tietoisuuden herättelyssä, mutta, kun tavoitteena on hiilineutraali talous, niiden vaikutus on pieni. Pitkän päälle koko sivilisaatio pitää "dekarbonisoida" ilman pitkäaikaista talouskasvun heikkenemistä.
3. On epärealistista uskoa, että hiilidioksidipäästöt saadaan kuriin arvioituun alle kahden asteen lämpötilan nousun mahdollistavaan takarajaan mennessä (esim. hiilidioksidipäästöjen leikkaaminen 80% vuoden 1990 tasosta vuoteen 2050 mennessä).
   

   According to a study by the U.K. Met Office released during the [Copenhagen] conference, anthropogenic greenhouse gases would have to peak by 2018 and fall by 4 per cent a year for there to be a 50 per cent chance that the warming will not ultimately exceed 2 degrees Celsius.

   Maiden sisäpoliittiset ongelmat, keskenäinen kilpailutilanne, epäsuhta elintasoissa ja ilmastonmuutosten vaikutusten epätasainen jakautuminen vaikeuttavat sitovien päätösten tekoa. 
4. Jokaista lämpötilan asteen nousua kohti nähdään kasvava määrä pakolaisia, romahtaneita valtioita, konflikteja ja sotia. Yli kahden asteen keskilämpötilan nousu alkaa heikentää ruoantuotantoa monilla väkirikkailla alueilla. Kun maailmassa on ruokavarastoa noin 57 päiväksi, monen ruokapöytä on aika nopeasti tyhjä.

Valtaosa kirjasta perustelee näitä neljää havaintoa. Lähteinään kirjallisuuden ohella Dyer käyttää tekemiään tutkijoiden, poliitikkojen ja upseereiden haastatteluita. Lukujen edellä hän esittää ilmastonmuutokseen liittyviä skenaarioita, jotka sijoittuvat pitkin käsillä olevaa vuosisataa ja kuvailevat muutoksen synnyttämiä konflikteja maataloustuotannon laskusta Intian ja Pakistanin ydinsotaan johtaneeseen riitaan Indusjoen latvoista.

Nimestään huolimatta Climate Wars kuvailee pitkästi luonnon mekanismeja, joita lämpeneminen käynnistää. Kuten muutkin ilmastonmuutosta käsittelevät kirjat, Dyer esittelee ja arvioi tekniikoita, joiden avulla muutosta voitaisiin hillitä. Nämä kaikki ovat tietenkin politiikan sisältöä; vastustusta herättävä "geo-engineering" eli maanmuokkaus on varteenotettava vaihtoehto, kun lämpötilan nousulta pitää ostaa aikaa. Ilmastopakolaiset ovat poliittinen kysymys jo nyt; Intia rakentaa Bangladeshin vastaiselle rajalle aitaa. Kirja liikkuu poliittisen päätöksenteon sfäärissä esitellen tapahtumia mm. epäonnistuneen Kööpenhaminan ilmastokokouksen kulisseissa.  Kerronta on helppolukuista, mutta kirjan rakenne on hieman hajallaan. Paikoin on vaikea tunnistaa, puhuuko Dyer omasta skenaariostaan vai asiantuntijoiden ennusteesta.

Kirja kuitenkin kuvailee tulevan vuosisadan keskeisiä (kuviteltuja) konflikteja. Siten kirja jatkaa urakointiani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

The regional geography of Canada

Robert M. Bone, The regional geography of Canada. Oxford University Press, Don Mills, Ontario, Canada, 2000.

Robert Bone on maantieteen emeritusprofessori Saskatchewanin yliopistosta. Hän on tutkinut erityisesti Kanadan pohjoisosien maantiedettä, ympäristön ja ihmisten suhdetta. The regional geography of Canada on johdantokurssin oppikirja Kanadan maantieteeseen. Kirjan otsikko kertoo näkökulman: Bone käsittelee Kanadan maantiedettä sisäisesti koheesiivisinä alueina. Samalla, kun hän esittelee Kanadaa kokonaisuutena, hän esittelee maantieteen peruskäsitteistöä kuten esimerkiksi ilmastovyöhykkeet, geologiset vyöhykkeet, maatyypit ja ydin-periferia -jaon.

Kanadan voi katsoa koostuvan kuudesta alueesta: Ontariosta, Quebecista, Brittiläisestä Kolumbiasta, Länsi-Kanadasta, Atlantin rannikosta ja pohjoisista territorioista. Quebecin ja erityisesti Ontarion provinssit ovat vauraita, niiden talous on monipuolista, luonnonvarat ja viljelysmaat hyviä. Vaikka eurooppalaiset asuttivat ensin Atlantin rannikkoa, nimenomaan Quebec ja Ontario ovat ranskalais-brittiläisine perinteineen Kanadan perustajia.

Brittiläinen Kolumbia oli pitkään Kalliovuorten muusta Kanadasta erottama alue, kunnes junarata yhdisti sen itäisiin alueisiin. Viime vuosina Brittiläisen Kolumbian väkiluku on kasvanut voimakkaasti erityisesti aasialaisperäisen maahanmuuton ansiosta. Länsi-Kanada puolestaan viittaa preerian hallitsemiin provinsseihin, Manitobaan, Saskatchewaniin ja Albertaan. Ne ovat kaikki maanviljelysalueita, joita kiusaa kuiva ja talvisin kylmä mannerilmasto. Alberta on 1970-luvun öljykriiseistä lähtien erottunut kahdesta muusta provinssista öljy- ja kaasutuotantonsa ansiosta.

Atlantin rannikon provinssit, Nova Scotia, Newfoundland, Labrador, New Brunswick ja Prince Edward Island, kärsivät talousvaikeuksista. Kalakannat, jotka herättivät aikoinaan alueelle ensimmäisenä ehtineen John Cabotin huomion, ovat romahtaneet, eikä kaivosteollisuudesta ole löytynyt uutta potkua. Pohjoiset territoriot muodostavat laajan mutta vähäväkisen kuudennen alueen. Sen populaatio koostuu muita provinsseja selvemmin aboriginaaleista. Alueella on jonkin verran kaivostoimintaa sekä kaasu- että öljynporausta, mutta taloudelliselle toiminnalle, kuten elämälle ylipäätään, olosuhteet ovat kaikkea muuta kuin suotuisat.

Bone esittelee kolme kipupistettä Kanadan alueiden välillä. Yksi tärkeimmistä on Ontarion ja Quebecin muodostaman taloudellisesti vahvan ydinalueen ja muun Kanadan muodostaman reuna-alueen välinen poliittinen köydenveto. Pitkät välimatkat ja Yhdysvaltojen läheisyys tekevät politiikasta vaikeaa: Reuna-alueet kokevat Ottawassa tehdyt päätökset alistamisena tai suoranaisena riistona, ja toisaalta NAFTA:n myötä kyky tukea kotimaista tuotantoa on heikko. Vaikka provinssit nauttivat kohtuullisen suurta itsehallintoa, provinssien välillä tehdään tulonsiirtoja.

Toinen kipupiste on ranskan- ja englanninkielisen kulttuurin yhteensovittaminen. Quebecillä on vahvasti ranskankielinen identiteetti, ja sen itsenäistymishanke kaatui kansanäänestyksessä 1996 vain muutaman prosentinkymmenyksen turvin. Kolmas merkittävä kipupiste on aboriginaalien asema. Heillä on mm. vaateita maa-alueisiin, ja oikeusvaltio joutuu sovittamaan vaateet suhteessa nykyisiin maanomistajiin ja muihin kansalaisiin.

The regional geography of Canada on tiedoiltaan hieman vanhentunut mutta muuten oivallinen johdanto maallikolle. Bone esittelee kunkin alueen historian, luonnonolot, luonnonvarat, teollisuuden ja suhteen muihin provinsseihin. Kirjan jälkeen Kanadaa tarkastelee uudella tapaa, nimenomaan luonnonvarojen ja ydin-periferia -asetelman kautta. Etäisyydet tuottavat kaikkeen toimintaan omanlaistaan kitkaa, jotka eivät katoa digitaalisenakaan aikana. Yhdysvaltojen läheisyys tarjoaa mahdollisuuksia yrityksille, mutta ajaa myös yhteisöjä kilpailutilanteessa ahtaalle. Kanadan uusiutumattomien luonnonvarojen runsaus on ollut osin siunaus, osin kirous, joka on tuottanut paikallisia ja lyhytaikaisia taloudellisia nousukausia, joista toipuminen kestää pitkään.

The Prime of Miss Jean Brodie

Muriel Spark, The Prime of Miss Jean Brodie (1961). HarperCollins, New York, NY, USA, 2009.

Neiti Jean Brodie on skotlantilainen opettaja, joka elää "kukoistuskauttaan" Edinburghissa 1930-luvulla. Hän kokoaa oppilaistaan, kuudesta kymmenvuotiaasta tytöstä, itselleen hovin. Give me a girl at an impressionable age and she is mine for life. Brodien opetusmenetelmät ovat epätavanomaiset: tylsien historioiden sijaan hän kertoo lapsille matkoistaan Roomaan tai elämänsä rakkaudesta, joka kaatui Belgiassa ensimmäisessä maailmansodassa. Hän vie tyttöjä museoihin ja balettiin. Neiti Brodien tavoite on koulia herkässä iässä olevista tytöistä kulttuurista eliittiä, crème de la crèmeä, mitä koulun hallinto seuraa huolestuneena.

   "We shall discuss tomorrow night the persons who oppose me," said Miss Brodie. "But rest assured they shall not succeed."
   "No," said everyone, "No, of course they won't."
   "Not while I am in my prime," she said. "These years are still the years of my prime. It is important to recognise the years of one's prime, always remember that."

Kun tytöt vanhenevat ja siirtyvät yläkouluun, neiti Brodie onnistuu pitämään heidät edelleen otteessaan. Joukkuelajit, partio ja "me"-henki eivät istu neiti Brodien piiriin. Tyttöjen lojaalisuus erottaa heidät muista, ja termi "Brodien tytöt" alkaa saada ihaileviakin sävyjä. Kun tulee puhetta partiosta, jossa monet muut tytöt ovat mukana, neiti Brodie antaa selkeän tuomionsa.

"For those who like that sort of thing," said Miss Brodie in her best Edinburgh voice, "that is the sort of thing they like."
So Brownies and Guides were ruled out.

Tytöt joutuivat aikuisten valtataistelujen ja romanssien välikappaleiksi huomaamattaan. Tyttöjen kasvaessa neiti Brodien auktoriteetti alkaa säröillä, vaikka he tapaavat edelleen säännöllisesti. Alusta asti on selvää, että yksi tytöistä pettää neiti Brodien ja tämä joutuu jäämään eläkkeelle.

Lukijalle syntyy neiti Brodiesta mielikuva, mutta muutamaa mottoa lukuunottamatta Spark ei kerro hänestä paljoakaan. Tytöt puhuvat hänestä, taiteilija tekee hänestä muotokuvaa, rehtori utelee hänen edesottamuksiaan, mutta lukijalle ei paljastu suoraan neiti Brodiesta muuta kuin se, mitä hän sanoo. Silti hän on hahmona uskottava ja uskomattoman mieleenpainuva.

There was nothing outwardly odd about Miss Brodie. Inwardly was a different matter, and it remained to be seen, towards what extremities her nature worked her.

Oppilaista kertoja tietää paljonkin, kuka kuolee, kuka menee naimisiin, kuka päätyy tekemään mitäkin. Tai ehkä kertoja syöttää kierteisiä. Spark määrittelee tytöt vain luonnosmaisin virkkein, jotka määräävät jonkin piirteen joka pitää paikkaansa tai sitten ei. Rose Stanley on esimerkiksi kuuluisa seksin vuoksi, vaikka oikeastaan hän ei ole. Spark käyttää toistoa tehokeinona, eikä pelkästään sanojen toistoa vaan tautologiaa ja tapahtumaketjujen samanlaisuuksia. The Prime of Miss Jean Brodie on älykäs, sanavalinnoissaan piikikäs ja (siten) hauska.

Regeneration

Pat Barker, Regeneration (1991). Penguin Books, London, UK, 2008.

Englantilainen Pat Barker etsi kymmenen vuoden ajan kustantajaa esikoisteokselleen. Kun Union Street viimein julkaistiin, siitä tuli menestys. Muutaman kirjan kirjoitettuaan Barker alkoi työstää romaania ensimmäisestä maailmansodasta paetakseen feministikirjailijan leimaa. Hän ei halunnut olla pelkästään pohjoisenglantilaisen työväenluokan ja sen naisten kuvaaja.

Regeneration on ensimmäinen osa sotaromaanitrilogiasta. Kirja ei käsittele varsinaista taistelua vaan sotaneuroosiin sairastuneiden sotilaiden hoitoa skotlantilaisessa Craiglockhartin sotasairaalassa vuonna 1917. Kirjan keskeiset henkilöt (yhtä lukuunottamatta) ovat historiallisia henkilöitä. Kirja alkaa sotaan väsyneen sotasankari Siegfried Sassoonin sodanvastaisesta protestista ja hänen päätymisestään sotaoikeuden sijaan sotasairaalaan -- osin ystävänsä Robert Gravesin ansiosta. Samaan sairaalaan päätyy myös sotaneuroosia sairastava Wilfred Owen. Kaikki kolme purkivat sotakokemuksistaan runoiksi.

Tarinan keskeisin hahmo on sotasairaalan viisikymppinen ensin antropologina tunnetuksi tullut neurologi William Rivers. Hänen tehtävänsä on parantaa sotaneuroosista kärsivät sotilaat ja palauttaa, jos mahdollista, heidät taistelukuntoon. Ennen sotaa Rivers teki neurologisia kokeita katkenneiden hermojen korjautumisesta, mihin kirjan nimikin viittaa. Sotilaat tarvitsevat menettämänsä hermot takaisin.

After paying the driver, Sassoon stood for a moment looking up at the building. Nobody arriving at Craiglockhart for the first time could fail to be daunted by the sheer gloomy, cavernous bulk of the place. Sassoon lingered on the drive for a full minute after the taxi had driven away, then took a deep breath, squared his shoulders, and run up the steps.
   Rivers turned away from the window, feeling almost ashamed of having witnessed that small, private victory over fear.

Vaikka Craiglockhartissa hoidetaan vain upseereita, potilaita on moneksi: Anderson on rintamalla Ranskassa palvellut kirurgi, joka ei kestä enää veren näkemistä. Willard kokee olevansa halvaantunut selkäänsä sattuneen sirpaleen takia, vaikka selässä ei ole mitään vikaa. Burns ei pysty syömään saatuaan mädäntyneen saksalaisen ruumiinkappaleita suuhunsa. Astmaattinen Pryor on menettänyt puhekykynsä ja osin muistinsa.

Potilaiden hoitaminen on kaikkea muuta kuin suoraviivaista. Barkerin psykologinen vaisto rakentaa hienosti useita kerroksia potilaan ja lääkärin väliin. Sota tekee miehistä yksilöinä mitättömiä; se suorastaan kuohii heidät, kun he kyyhöttävät poteroissaan voimattomina vaikuttamaan omaan kohtaloonsa. Rivers etsii kärsivällisesti väylää vihan, häpeän, katkeruuden, alemmuuden tunteen ja yksinäisyyden läpi ja yrittää saada hermonsa menettäneet sotilaat muistamaan, läpikäymään traumaattiset kokemuksensa ja puhumaan. Samalla Rivers alkaa itse kuitenkin saada oireita: unettomuutta, kipuja ja ahdistusta. Ennen kaikkea hän alkaa epäillä mielenterveyden käsitettä ja omaa tehtäväänsä, eikä mikään raasta niin kuin moraalinen dilemma.

This reinforced Rivers’s view that it was prolonged strain, immobility and helplessness that did the damage, and not the sudden shocks or bizarre horrors that the patients themselves were inclined to point to as the explanation for their condition. [...] Any explanation of war neurosis must account for the fact that this apparently intensely masculine life of war and danger and hardship produced in men the same disorders that women suffered from in peace.

Kirja on vaikuttava. Regeneration piirtää rintaman seuraukset potilaiden oireiden ja sotakokemusten kautta, työstettävien runojen katkelmissa ja kotirintaman suhtautumisessa. Barker ei osoittele, vaan hän antaa henkilöidensä puhua puolestaan. Ihmisten kohtaamiset ovat uskottavia ja ristiriitojen vaivaamien hahmojen kautta suorastaan lumoavia.

Kirja jatkaa urakointiani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Saturday Night and Sunday Morning

Alan Sillitoe, Saturday Night and Sunday Morning (1958). Harper Perennial, London, UK, 2008.

Brittiläinen Alan Sillitoe (1928-2010) sairastui tuberkuloosiin palvellessaan Englannin kuninkaallisissa ilmavoimissa toisen maailmansodan jälkeen ja päätyi sairauseläkkeelle 21-vuotiaana. Eläkkeensä turvin hän asui vuosia Ranskassa ja Espanjassa toipuakseen. Ulkomailla ollessaan hän alkoi kirjoittaa.

Sillitoen esikoisteos Saturday Night and Sunday Morning julkaistiin vuonna 1958. Se kertoo nottinghamilaisesta Arthur Seatonista, 21-vuotiaasta tehdastyöläisestä, joka elää jatkettua nuoruuttaan. Hän asuu vanhempiensa luona, nostaa hyvää palkkaa urakkahommissa, käyttää rahansa fiksuihin vaatteisiin ja päivystää viikonloppuillat paikallisissa pubeissa ja yöt avioituneiden naisten vuoteissa.

Elämä on Arthurille antelias: työ on helppoa, mutta hän joutuu olemaan jatkuvasti valppaana. Itsenäisyys menee niin helposti, jos ei ole tarkkana. Kaikilla tuntuu olevan valmis malli, mitä elämän pitäisi olla. Asenteineen ja tapoineen Arthurin kimpussa ovat vanhemmat, naapurit, esimies, poliisi ja armeija.

I'm me and nobody else; and whatever people think I am or say I am, that's what I'm not, because they don't know a bloody thing about me. 

Tässä käryää kuningas Learin ongelma: kuvitellaan, että identiteetti on jotenkin itsenäistä olemista, joka muiden pitäisi tunnistaa. Tosiasiassa ihminen on pitkälti sitä, mitä muut antavat ihmisen olla. Lopulta vapaamatkustajan lauantai-ilta kääntyy sunnuntaiaamuksi. Oikea ja väärä eivät kosketa ennen kuin ne lyövät. Seuraa katkera havahtuminen ja identiteetin muutos.

Kerronta on toteavaa paitsi milloin se kulkee Arthurin tajunnanvirtana. Hän on häikäilemätön ja mukava. Työväen arki on väritöntä toistoa, joka nollataan pubissa viikonloppuisin samaan tapaan kuin Orwellin kuvaama lihaksia jäytävä raataminen pariisilaisissa bistroissa. Todellisuus tai sen tarjoamat vaihtoehdot eivät ulotu muutamaa bussilinjaa kauemmaksi. Aatteet tai ihanteet eivät tartu. Arthurin näköala voisi olla jostain Manic Street Preachersin laulusta.

Täällä Pohjantähden alla: 1. osa

Väinö Linna, Täällä Pohjantähden alla: 1. osa. WSOY, Porvoo, 1959.

Suomalainen kansalaisyhteiskunta ei syntynyt itsestään, vaan se piti luoda. Esiteollinen yhteiskunta, joka Suomikin pitkälti oli vielä 1800-luvun lopulla, sijoitti valtaosan populaatiosta ruoantuotantoon, ja maa oli keskeisin vaurauden lähde. Suomen sijainti, sen maaperä ja käytössä ollut teknologia tarjosivat niukan ylijäämän, jonka varassa ei-viljelevän kansanosan tuli tulla toimeen. Työ tehtiin lihaksin, ihmisen tai eläimen, ja erikoistuminen oli vähäistä: melkein kenet tahansa olisi voinut vaihtaa päittäin naapurin kanssa, eikä talojen toiminta olisi suuresti kärsinyt. Koska niukkuudessa ei ollut tarjota kuluttavasta, raskaasta työstä varsinaista porkkanaa, piti motivointiin käyttää keppiä. Kuten aina, jotkut erikoistuivat sen käyttämiseen.

Väinö Linnan romaanitrilogia Täällä Pohjantähden alla kuvaa Suomen muuttumista esiteollisesta suurruhtinaskunnasta teolliseksi tasavallaksi. Trilogian ensimmäinen osa keskittyy pieneen hämäläiseen pitäjään, joka on kärrymatkan päässä juna-asemasta ja kirkonkylästä. Suurina nälkävuosina orvoksi jäänyt pappilan renki Jussi ojittaa suon, nostaa kivet pienestä koskesta ja rakentaa itselleen torpan. Samaan aikaan, kun perhe kasvaa ja lapset varttuvat, pitäjään hiipii uutta teknologiaa (niittokoneita, puhelimia, polkupyöriä), uusia instituutioita (palokunta, koulu, naisyhdistys) ja uusia käsitteitä, joista työväenaate ja sosialismi tuntuvat selkeimmin jäsentävän maanomistuksesta kumpuavaa kasvavaa eripuraa. Sosiaalinen rakenne joutuu paineeseen, ja muutokset lainehtivat myös Jussin kuivaamalle suolle ja sen syrjäiseen torppaan. Metsien ja peltojen halki puhaltava muutos antaa itsestään ensin vihjeen tai huhun, sitten se tulee voimalla repien kattoja ja kaataen puita.

Torppari on vuokraviljelijä, joka maksaa viljelemänsä peltoalan työllään. Vaikka maanomistajat elävät yhteisön osana ja ovat huolissaan myös maineestaan, torpparit elävät epävarmuudessa: työvoimaa on tarjolla, metsät alkavat olla arvokkaita raivaamattominakin, ja maanomistajalla on oikeus lakkauttaa vuokrasuhde kevein perustein. Tuntemattomassa sotilaassa nähtiin kolme erilaista joukkueenjohtajaa, ja nyt hämäläisessä pitäjässä nähdään kolme torpparia, jotka eroavat heidän suhteessaan niukkuuteen ja epävarmuuteen. Koskelan Jussi suojautuu nuukuuteen ja raivokkaaseen työntekoon: hän ahnehtii suuren peltoalan ja säästää kaikesta mistä suinkin pystyy, myös syömisestä. Kivivuoren Otto tietää olevansa hieman saamattomampi vuokraviljelijä muttei hirtä identiteettiään työhön, maahan tai torppariuteen. Hän hankkii lisätuloja rahakkaammilla muuraustöillä, mikä kertoo orastavasta erikoistumisesta. Laurilan Anton kohtaa epävarmuuden sähisten ja väkivaltaisesti. Huonot luonteenpiirteet, kateus ja äkkipikaisuus, vain vahvistavat ikävää kierrettä. Niinpä se on Anttoo, jonka torppa tyhjennetään ensimmäisenä.

Kolme torpparia erovat toisistaan myös perheen sisäisten suhteiden, moraalin ja muutoskyvyn mukaan. Koskelassa vanhempia teititellään. Jussi elää kuuliaisessa vanhassa ajassa, henkisesti erityksissä muusta kylästä, eivätkä uudet vaatteet tahi aatteet tunnu istuvan. Työ on ihmisarvon mitta, ja luontoa, oli se ihmisen, eläimen tai ympäristön, ohjataan voimaa käyttäen. Niinpä Koskelat ratkovat ongelmia riuhtomalla. Kivivuoressa suhde vanhempien ja lasten välillä on läheisempi, poikien ja isän välillä jopa toverillinen. Ympäristön sosiaalinen paine ei tunnu kuin torpan emännässä, joka seuraa rääväsuisten poikiensa toimia häpeän ja epätoivon vallassa. Torpassa kuitenkin haistetaan uudet muutosten tarjoamat mahdollisuudet ja niihin tartutaan. Kivivuorille kehittyy henkistä joustoa ja sosiaalista pääomaa; ongelmiin etsitään neuvotteluratkaisua. Laurilan torppa edustaa paitsi huono-osaisuutta ja katkeruutta myös moraalista rappiota. Torpan emäntä laajentaa kerronnan kirosanastoon sukuelimet, joiden näyttämisestä nimismiehelle seuraa sitten sakkorangaistus. Anttoo ottaa asemansa ja arvokkuutensa loukkaukset huonosti ja yrittää siirtää häneen kohdistuvan vallankäytön elämän ja kuoleman kysymykseksi. Hän saa väkivaltaisesta vastustamisesta linnatuomion. "Tappakaa, saatana!"

Vastapainona torppareille Linna kuvaa myös pappilan nuoren kirkkoherran perhettä ja taloudenpitoa. Hänen vaimonsa on kiivas suomettarelainen ja identifioituu selkeästi yläluokkaan. Ympäröivä pitäjä on vieras, rahvaanomainen ja arkinen, eli kaikkea muuta kuin se idealisoitu Suomi ja suomalaisuus, johon hänen kansallisaatteensa ripustautuu ja jonka venäläistämisvastaisen kapinahengen hän hyväksyy. Hämäläisen pitäjän pappila ei pysty kantamaan pariskunnan korkeaa elintasoa, joten kirkkoherra joutuu vaikeiden päätösten eteen tasapainoillessaan maanomistajan realiteettien, lähimmäisen rakkauden, Raamatun opetusten ja vaimonsa tyytyväisyyden välillä.

Samaan tapaan kuin Tuntemattomassa sotilaassa, kansallisaatteelle altistuneet parempiosaiset vaikuttavat hölmöiltä, joille Linna paikoin suorastaan irvailee. Papistolla ole tarjota rahvaan kärsimykselle edes nimeä. Linna kuitenkin kirjoittaa Töyryn isännälle, paronille ja pappilan pariskunnallekin persoonat, taustat ja motiivit niin, että konfliktin kiristyessä ihmisten esittämät vaatimukset ovat symmetrisiä tehden tragediasta eheän. Vaikka Linna ei peittelekään sympatioitaan, pitäjän omat tai vierailevat sosialistitkaan eivät kaikki esiinny minään puhtoisina hyväntekijöinä, vaan käyttävät aatetta oman asemansa korostamiseen. Kaikessa on kaksi puolta, halkeamia ja tahroja.

Linna kasvoi torpparin poikana ja trilogian kirjoittamisen aikaan viljeli itse maata. Kerronta kuljettaakin nyt jo unohtuneen ajan sanastoa ja luo sen avulla maailman. Tarinan pitäjä elää ja hengittää upeasti. Sosiaalinen kontrolli hallitsee arkea. Pitäjän henkilökaarti on monipuolinen ja uskottava, sen ihmisissä on säröjä ja ristiriitaisuuksia. Pitäjässä liikutaan paikasta toiseen julkisen tilan halki, ja yksityisasiat sekä takaiskut jaetaan yhteisönä - ainakin enimmäkseen. Siinä, missä sivistyneistö ilmaisee itsensä - itsetärkeää räätäliä lukuunottamatta - koruttoman suoraan ja selkeään tapaan, rahvaan puhe on ketju epätäydellisiä ajatuksia, joissa ilmeinen jätetään sanomatta eikä henkilökohtaisesta puhuta suoraan. Tämä väistely ja viitteenomaisuus pakottaa lukijan lähemmäksi puhujaa, tapailemaan ja myötäilemään tämän ajatuksenjuoksua. Samalla se rakentaa säätyjen välille vielä kielellisenkin eron. Tarina ei kuitenkaan jää pelkästään maatyön tai kiristyvän poliittisen ilmapiirin tutkielmaksi, vaan pitäjän ihmiset ja ihmisten väliset suhteet kehittyvät. Nuorten kokeman orastavan ihastumisen kehittyminen kihloiksi asti polveilee pitkään. Sopivan käytöksen uoma on kapea, eivätkä keinot kiintymyksen osoittamiseen ole kovin monipuoliset.

Mikä tekee kirjasta niin erinomaisen? Näyttämö on mielenkiintoinen ja monipuolinen, henkilöiden kautta kerrottu tarina kuvaa kohtalokasta vaihetta Suomen historiassa. Varsinainen lumous syntyy kuitenkin Linnan ottamasta riskistä: sekä kirjassa että tarinassa on jotain panoksena. Tarina antaa selityksen, miksi rauhallisen hämäläisen pitäjän rahvas tarttuu aseisiin. Samalla se tarjoaa suomalaisille historian ja sitä kautta identiteetin. Tietenkään selitys ei ole tasapuolinen, se ei kaikkia miellytä, eikä sen tarjoama identiteetti istu kaikille, mutta kirjailija on ottanut riskin, valinnut puolen (tai puoli on valinnut hänet), eikä pyrkinyt olemaan mikään koko kansan satusetä.

Kirjaa lukiessani tietenkin ajauduin miettimään, mitä nykyaika tarjoaisi vastaavan romaanin pohjalle. Mikä olisi se murros tai konflikti, joka kantaisi vastaavan teoksen? Sodan jälkeen elintaso kasvoi vuosikymmeniä ja monet perusasiat tarjotaan ihmisille miltei vastikkeetta. Palkkatyö, rahatalous, erikoistuminen ja hyvinvointivaltio ovat purkaneet sen rakenteen, joka viime vuosisadan alkupuolen ihmisillä oli - hyvässä ja pahassa - joten ongelmat nykyisin kohdataan yksin. Yhteismaata lukuunottamatta tragediat ovat henkilökohtaisia.

Vaikka kirja ei sisällissotaan ehdikään, se kuvaa olosuhteita, joissa sota alkaa kyteä. Teos on osa ihminen sodassa -lukuhaasteurakkaani. Kirja on myös osa kimppalukuhanketta, jossa sivakoidaan pari pidempää klassikkoa tasatahtiin.

Sodankäynnin historia

John Keegan, Sodankäynnin historia. Englanninkielisestä alkuteoksesta A History of Warfare (1993) suomentanut Jouni Suistola. Ajatus Kirjat, Juva, 2010.

Sodankäynnin historia yleensä alkaa määrittelystä, mitä sota on. John Keegan (1934-2012), brittiläinen sotahistorioitsija, aloittaakin siitä, mitä sota ei ole.

Sota ei ole politiikan jatkamista toisilla keinoilla. Jos tämä Carl von Clausewitzin lausuma olisi tosi, maailma olisi paljon helpommin ymmärrettävä paikka.

Keeganin Sodankäynnin historia on yli neljäsataasivuinen vasta-argumentti von Clausewitzin kuuluisalle ja usein lainatulle näkemykselle: "Sota on politiikan jatkamista toisin keinoin." Näkemys sisältää ajatuksen, että on olemassa joukko poliitikkoja, jotka rationaalisesti laskelmoiden käyvät sotaa valtionsa hyvinvoinnin edistämiseksi -- ikään kuin sota olisi luonteva osa politiikkaa. Keegan katsoo kritiikin olevan paikallaan, koska von Clausewitzilla oli pääsy historiallisiin teksteihin, joiden valossa hänen olisi pitänyt tunnistaa määritelmänsä kapeaksi ja likinäköiseksi. Sota on vanhempi kuin valtio tai armeija. Sota on yhtä vanha kuin ihminen, ja se esiintyy käytännössä kaikissa kulttuureissa. Sota on pitkälti kulttuurin ja rituaalien ohjaamaa. Soturiperinne ei ole ensisijaisesti poliittinen.

Keeganin tarjoamien esimerkkien lista on pitkä: Aleksanteri Suuren ja Caesarin valloitussodat olivat kunnian tavoittelua pikemminkin kuin politiikkaa. Roomalaiset eivät kohdelleet edes kehittyneitä naapureitaan Parthiaa tai Persiaa tasaveroisina valtioina, joten heillä ei ollut varsinaista ulkopolitiikkaa, jota jatkaa sodalla. Atsteekkien taistelut jumalille uhrattavien sotavankien saamiseksi olivat tuskin poliittisia. Amerikan vapaussota oli ensimmäinen puhtaasti poliittinen sota, jossa ei ollut rituaalista, juridista tai uskonnollista motiivia. Ydinsodan kohdalla teoreetikot joutuivat miettimään von Clausewitzin soveltuvuutta: Mitä on se politiikka, jonka jatkaminen toisin keinoin tuhoaa elämän edellytykset maapallolta. 

Vasta-argumentti olisi nopeasti esitetty, mutta Keegan rakentaa sen kaikessa rauhassa. Hän aloittaa alkukantaisista heimoista, antropologiasta ja psykologiasta. Kirja rakentuu neljästä osasta ja aineesta: 'Kivi'  käsittää linnoittamisen alkuhistoriaa ja maanviljelijöiden sekä paimentolaisten välisiä konflikteja. 'Liha' tarkastelee armeijoiden kokoonpanoa ja soturikulttuurin kehittymistä niin Uudessa Seelannissa kuin Kaksoisvirtainmaassa. 'Rauta' keskittyy Kreikasta alkaneen uudenlaisen sodankäynnin tuomiin muutoksiin: perinteisen ryöstelyn ja usein vaarattoman kahakoinnin sijaan kreikkalaiset marssivat vihollisen rivistöihin tiiviissä muodostelmissa tehden taisteluista äärimmäisen väkivaltaisia mutta lyhyitä. 'Tuli' käsittelee ruudin mukanaan tuomia muutoksia, ensin sodankäynnin ammattimaistumista ja sitten Ranskan vallankumouksesta alkanutta asevelvollisuutta, joka kasvatti armeijoita ja teki esimerkiksi kahdesta maailmansodasta äärimmäisen tuhoisia.

Mitä sota sitten on? Keegan sanoo, ettei siihen ei ole historian valossa yksinkertaista vastausta.

Toivon, että lukija, joka on seurannut minua loppuun saakka, on alkanut ainakin epäillä sitä, että tähän kysymykseen olisi olemassa yksinkertainen vastaus, tai että sodalla olisi vain yksi ainoa luonne. Toivon myös, että olen saanut lukijan epäilemään, onkoa todella niin, että olemme tuomittuja sotimaan, tai että maailma asiat täytyisi ehdottomasti ratkaista väkivallalla.

Keegan alleviivaa tervetullutta rauhanomaista kehitystä, jota konflikteista huolimatta yhteiskunnat osoittavat. Toivoa siis on.

Historiasta kiinnostuneelle maallikolle Sodankäynnin historia on mitä herkullisin lukukokemus. Keegan tarkastelee sodan teknologista ja sosiaalista kehitystä eri puolilla maailmaa ja nojaa mittavaan, muiden tekemään tutkimustyöhön, jonka hän ikään kuin tiivistää. Samalla kerronta maalaa laajempia kehityskaaria tapahtumien ja ilmiöiden välille kuin mitä aikakausiin keskittyvät teokset tarjoavat. Esimerkkien määrä, taktiset ja strategiset muutokset sodankäynnissä ja uudet käsitteet tarjoavat uudella tapaa jäsentyneen näkemyksen historiaan. Nyt kirjaa selaillessa tekisi mieli lukea se uudestaan, koska kerronnan sujuvuus, monipuolisuus ja kiinnostava aihe imaisevat mukaansa melkeinpä miltä tahansa aukeamalta.

Sodankäynnin historia on osa ihminen sodassa -lukuhaasteurakkaani.