Näkemiin taivaassa

Pierre Lemaitre, Näkemiin taivaassa. Ranskankielisestä alkuteoksesta Au revoir là-haut (2013) suomentanut Sirkka Aulanko. Minerva Kustannus, Helsinki, 2014.

Ensimmäisen maailmansodan alkamisesta tuli kaksi vuotta sitten sata vuotta täyteen. Juhlavuosi kirvoitti tilaisuuksia, puheita ja tietysti kirjoja. Ranskalainen Pierre Lemaitre on tunnettu dekkaristi, mutta tartuin hänen romaaniinsa Näkemiin taivaassa (2014) nimenomaan sen käsittelemän sodan vuoksi.

Kenties ensimmäisen maailmansodan luonne tai sitä koskeva perinne poikkeaa edeltäneistä ja myöhemmistä sodista, koska sen tarina liikkuvat harvoin sankaruuden ympärillä. Tavallisilla sotilailla on harvoin mitään otetta omaan kohtaloonsa, joten he nousevat harvoin esiin muina kuin uhreina. Upseereille sota tarjoaa mahdollisuuksia. He voivat tehdä valintoja ja päätöksiä, joten he tapaavat esiintyä roistoina. Lemaitren veijaritarina sisältää sotilaita ja upseereja, siis uhreja ja roistoja.

Vuonna 1918 aivan sodan viimeisinä päivinä luutnantti Henri d'Aulnay-Pradelle haluaa vallata vielä yhden kukkulan, jolla ei ole edes nimeä vaan pelkkä numero. Sodan lähestyessä loppuaan sotilaat alkavat pelätä riskejä ja kuolemanvaaraa. Taistelutahtoa kiihottaakseen Pradelle ampuu kaksi omaa tiedustelijaansa, ja syyttää siitä saksalaisia.

 "Luutnantti d'Aulnay-Pradelle on asiasta ehdottoman varma, hän näki omin silmin teidän heittäytyvän kuoppaan. Eikö asia ole näin, Pradelle?"
"On, herra kenraali. Näin omin silmin."
"Onko teillä siihen mitään sanottavaa, sotamies Maillard?"

Epäonnekseen Albert Maillard löytää selkään ammutut ruumiit. Ennen kuin hän ehtii kertoa asiasta, hän tulee elävältä haudatuksi tykistökeskityksen ilmaan lennättämän maa-aineksen alle. Vain sattumalta Édouard Péricourt keksii hänet maan alta ja kaivaa esiin, mutta siinä samassa kranaatinsirpale vie Édouardilta alaleuan.

Sodan jälkeen suuret julkiset hankkeet tarjoavat mahdollisuuksia rikastumiseen, ja sekä Pradelle että Albert ja Édouard yrittävät iskeä kiinni tähän valtavaan rahavirtaan. Edellinen tekee irvokasta pilaa henkensä menettäneistä, kun jälkimmäiset satirisoivat sotaan kytkettyjä ihanteita. Taustalla Lemaitre osoittaa, miten eri tavoin yhteiskunta kohteli sotaan osallistuneita ja miten eri tavoin sodan jälkeinen maailma tarjosi heille mahdollisuuksia.

Kerronta on toki sujuvaa, mutta siinä on jotain epävireistä. Paikoin se nytkähtelee eteenpäin katkonaisin, toisiaan täydentävin virkkein. "Lopputulos ei ollut huono. Mutta piinallinen se oli." Lemaitren henkilöhahmot ovat ohuita: Pradelle on kylmäverinen hyväksikäyttäjä, Albert pelkästään huono-onninen sinnittelijä ja Édouard ihanteensa menettänyt idealisti.

Tarinan sävykään ei tavoittele realismia, vaan veijariromaani yksinkertaisesti vääntää kontrastin ääriasentoon ja antaa lukijan eläytyä traagisiin kohtaloihin sekä yllättäviin käänteisiin. Lavasteissa näkyy viime vuosisadan alun Pariisi ja rampautunut kaiken menettänyt sukupolvi.

The White Tiger

Aravind Adiga, The White Tiger. Free Press, New York, NY, 2008.

Kun suomalainen laulu- ja soitinyhtye Dingo lauloi karanneista valkoisista tiikereistä, sekava pako "jostain" päättyi ovien potkimisen jälkeen orastavaan yhteisymmärrykseen. Intialaisen Aravind Adigan romaani The White Tiger (2008) (suom. Valkoinen tiikeri) pyörittelee sekin murtautumisen ja pakenemisen teemoja vaikkakin eri sävellajissa ja -asteikossa. Ei silti liene sattumaa, että Dingon Kerjäläisten valtakunta (1985) myi moninkertaista kultaa ja Adigan romaani voitti Booker-palkinnon.

The White Tiger on huumorisävytteinen veijariromaani nykyajan Intiasta. Päähenkilö Balram Halwai kirjoittaa kirjettä Kiinan pääministerille Wen Jiabaolle vuodattaen taustansa, toiveensa ja rikoksensa.  Hän on pimeälle maaseudulle syntynyt "valkoinen tiikeri", lahjakkuus, jollaisia nähdään yksi sukupolvessa. Koulu kuitenkin katkeaa ennen kuin hän pääsee edes oppimaan englantia. Hänen isänsä polkee riksaa (jap. "ihmisvoimavaunu") kunnes kuolee tuberkuloosiin raskaan ruumiillisen työn heikentämänä. Balram haluaa välttää saman kohtalon ja taistelee tiensä perinteiden piiristä kaupunkiin ja itsenäisyyteen. Hän päätyy palvelijaksi ajamaan autoa (ransk. automobile, "itseään liikuttava") uuden eliitin perheeseen. Hänen isäntänsä herra Ashok on viettänyt vaimonsa kanssa monta vuotta Yhdysvalloissa, ja ympäristö riitelee sen kokemuksen kanssa.

 I looked out the window to see a large bronze statue of a group of men—this is a well-known statue, which you will no doubt see in Delhi: at the head is Mahatma Gandhi, with his walking stick, and behind him follow the people of India, being led from darkness to light.
    The Mongoose squinted at the statue.
    "What about it? I've seen it before."
    "We're driving past Gandhi, after just having given a bribe to a minister. It's a fucking joke, isn't it."
    "You sound like your wife now," the Mongoose said. "I don't like swearing—it's not part of our traditions here."
    But Mr. Ashok was too red in the face to keep quiet.
    "It's a fucking joke—our political system—and I'll keep saying that as long as I like."
    "Things are complicated in India, Ashok. It's not like in America. Please reserve your judgment."

Kertomuksen Intia on moneen kertaan kahtiajakautunut: On pimeä ja köyhä maaseutu, joka elää esiteollisessa ajassa, ja sähkövalossa kylpevä, nykyaikainen kaupunki, joka vääristää perinteet. On isovatsaisiin miehiin ja pienivatsaisiin miehiin tiivistynyt kastijärjestelmä. On englantia puhuva, länsimaistunut eliitti, joka ei tunne perinteisiä ruokia tai jumalia, ja englantia taitamaton perinteen sitoma rahvas, joka ei tunne englantilaisia viskejä tai länsimaisia muusikoita.

Balram on valkoinen tiikeri, yksilö. Hän haluaa paeta isänsä kohtaloa ja joutuu maksamaan siitä sosiaalisena eristäytymisenä. Kertomuksen nykyisyydestä taaksepäin katsova kerronta esittää Balraminkin nöyräksi juhdaksi, joka vähitellen alkaa murtautua perinteen kahleista. Taustalla kytee tyytymättömyys ja poliittinen muutos, jopa vallankumous.

Ironisoiva kerronta osoittaa myös eliitin länsimaistumisen olevan päälleliimattua. Harhaillessaan hotellista tai ostoskeskuksesta toiseen se ei osoita perinteistä irrallista ajattelua. Kodinkoneiden aikana sen tapa pitää palvelusväkeä nojaa aristokraattisiin ihanteisiin, eikä palvelijoiden lojaaliudella, ihmisyydellä tai ruumiilla ole kuin käyttöarvo. Länsimaisen kaupungistumisen systemaattisuus ei ulotu viemäröintiin, katunumeroihin tai kaupunkikaavaan, vaan kaikki on jotenkin sekavaa ja tilapäisen tuntuista. Hienostoalueen reunalta alkaa slummi, koska palvelusväenkin pitää asua jossain. Demokratia on vitsi, hygienia on heikkoa ja korruptio vahvaa.

Adigan romaani pysyy selvästi paremmin koossa kuin Dingon laulun sanoitus. Sujuvan ja satiirisen tarinan seassa on tummia jälkikoloniaalisia juovia. Ilman laillisuuden perinnettä moraalisuus ja yksilöllisyys eivät ole yhdistettävissä. Niin se käy.

The History of Tom Jones

Kuva: UCL / archive.org

Henry Fielding, The History of Tom Jones, a Foundling (1749). Project Gutenberg EBook, 2004. http://www.gutenberg.org/ebooks/6593

Henry Fieldingin tuhatsivuinen Tom Jones (1749) on hauska veijariromaani, jossa avioliiton ulkopuolella syntynyt päähenkilö kompastelee ihmissuhde- ja rahasotkuissa. Fielding julistaa kehittäneensä uudenlaisen romaanin, henkilöhistorian, joka on alusta loppuun sepitettä, eikä yritä peittää sitä millään tavoin. Samuel Richardson, aikalaiskirjailija, piti Tom Jonesia roskana.

Fieldingin kuvaamalla maaseudulla ihmiset ovat myötätuntoisia opportunisteja ja hyveissään horjuvia. Palvelijat ovat epäluotettavia ja helposti lahjottavissa. Sotilaat ovat riidanhaluisia ja viinaanmeneviä. Tomkin harhautuu lämpimään syleilyyn kerran tai kaksi. Ainoastaan kaunis Sophia on vailla heikkouksia.

Tarina oli  isku vasten yleisön odotuksia, ja se aiheuttikin aikanaan skandaalin. Päähenkilö ei ollutkaan ylevä aatelinen vaan löytölapsi "joka on syntynyt hirtettäväksi". On avioliiton ulkopuolista seksiä, humaltunutta soperrusta, alkoholismia, kaikenlaista vihjailua ja kaksimielisyyttä, ahneutta, itsepäisyyttä, typeryyttä, kerskaa ja lankeemuksia. Pelkkä asema tai hyveiden tuntemus ei tarkoita jalostunutta luonnetta, vaan hyvyys punnitaan toiminnassa. Englannin siveelliseltä maalaismaisemalta on riisuttu tekopyhyys.

"Lookee, Mr Nightingale," said Jones, "I am no canting hypocrite, nor do I pretend to the gift of chastity, more than my neighbours. I have been guilty with women, I own it; but am not conscious that I have ever injured any.—Nor would I, to procure pleasure to myself, be knowingly the cause of misery to any human being."

Kirjan on katsottu heijastelevan Fieldingin omaa historiaa: elämäniloa, villiä nuoruutta, naissuhteita, kiihkeää rakkautta -- ja lopulta nimismieheyttä. Kertomusta rytmittävät kertojan paikoin pitkätkin puheet romaanitekniikoista, kritiikistä tai tapahtumien mahdollisesta kulusta. Lauseet ovat pitkiä ja polveilevia. 

Reader, I think proper, before we proceed any farther together, to acquaint thee that I intend to digress, through this whole history, as often as I see occasion, of which I am myself a better judge than any pitiful critic whatever; and here I must desire all those critics to mind their own business, and not to intermeddle with affairs or works which no ways concern them; for till they produce the authority by which they are constituted judges, I shall not plead to their jurisdiction.

Kirjailijan oman äänen kiilaaminen tarinan ja lukijan väliin ei häiritse -- varsinkaan kun kertojan äänessä kulkee lämmin, yleisinhimillinen huumori.

The Adventures of Huckleberry Finn

Mark Twain, The Adventures of Huckleberry Finn (1884). Toimittanut ja johdannon kirjoittanut Peter Coveney. Penguin Books, London, UK, 2003.

Mark Twain eli Samuel Clemens (1835-1910) syntyi Floridassa mutta kasvoi Missourissa Mississippijoen varrella. Missouri oli hänen lapsuudessaan sivistyksen rintamaita, ja jokivarren idylli heijastui hänen myöhemmissä teoksissaan. Hän päätyi alkuun kirjapaino-oppiin, ja hän oli osakkaana tai omistajana kirjapainoissa koko ikänsä. Ennen kirjallista uraansa hän ehti kuitenkin työskennellä muutaman vuoden jokilaivurina. Sisällissota kuitenkin katkaisi laivurin uran; sodan jälkeen rahtiliikenne siirtyi yhä enemmän raiteille. Hän työskenteli toimittajana kunnes kaunokirjalliset taipumukset alkoivat kantaa hedelmää.

The Adventures of Huckleberry Finn on jonkinlainen jatko-osa Tom Sawyerin seikkailuille: nimeltä mainitut vesselit ovat kaveruksia. Huck on vanhan lesken kasvatettavana ja häntä sivistetään ("sivilize") kovin. Huckin isä, väkivaltainen juoppo, palaa kaupunkiin ties mistä ja vaatii saada poikansa kasvatettavakseen. Pian Huck lavastaa oman kuolemansa ja pakenee jatkuvaa ruumiillista kuritusta. Hän lyöttäytyy yksiin toisen karkulaisen, vanhan lesken mustan orjan, Jimin kanssa. He löytävät lautan, jolla he laskevat alavirtaan. Joella he kohtaavat monenlaisia vaaroja: pimeässä ajavia siipiratasaluksia, uppotukkeja, hiekkasärkkiä, huijareita, verikoston kierteeseen juuttuneita suurmaatilallisia, käärmeitä ja äänekkäitä väkijoukkoja. 

Seikkailuissaan Huck joutuu valitsemaan useaan otteeseen luontaisen, terveen vaistonsa ja opetetun moraalin välillä. Kohdatessaan ihmisiä hän omaksuu useita eri identiteetteja, mutta valehtelu ei suju häneltä luontaisesti. Huonosti istuvat myös hänelle annetut kaupunkivaatteet.

Twain on upottanut tarinaan paljon hauskoja kohtauksia ja yksityiskohtia. Huckin ja Jimin keskustelut mm. vieraista kielistä ovat hyvää komediaa. Tarinan kertojana Huck käyttää puhekieltä, mutta jokainen henkilöhahmo puhuu omalla tavallaan, erityisesti Jim.

Well, den! Warn't dat the beatenes' notion in the worl'? You jes' take en look at it a minute. Dah's de stump, dah - dat's jes er de women; heah's you - dat's de yuther one. I's Sollermun; en dish-yer dollar bill's de chile. Bofe un you claims it. What does I do? Does I shin aroun' mongs' de neighbors en fine out which un you de bill do b'long to, en han' it over to de right one, all safe en soun', de way dat anybody dat had any gumption would? No - I take en whack de bill in two, en give half un it to you, en de yuther half to de yuther woman. Dat's de way Sollermun was gwyne to do wid the chile. Now I want to ast you: what's de use er dat half a bill? - can't buy noth'n wid it. En what use is a half a chile? I would'n give a dern for a million un um.

Peter Coveney on kirjoittanut erinomaisen johdannon kirjaan, johon tietenkin kannattaa perehtyä vasta kirjan lukemisen jälkeen, koska se paljastaa rutkasti juonenkäänteitä.

Twain tunnetaan monista terävistä sutkautuksistaan, mutta vääräleukaisen irvailun takaa paljastuu moralismi. Huckleberry Finnin seikkailut asettavat ihmisen luontaisen moraalin ja sivilisaation vastakkain. Coveneyn esipuhe nostaa rahan Huckleberry Finnin seikkailuiden päällimmäiseksi sivilisaation mukana kulkemaksi pahaksi. Tarinassa keskeiset luontaisen moraalin tappiot johtuvat rahanahneudesta. Jos Missouri oli 1800-luvun alkupuoliskolla sivilisaation rintamaita, omaisuus oli keskeisesti karjaa ja maata. Rintamaille tunkeutunut raha oli irtainta omaisuutta, helposti kasattavissa, siirrettävissä ja kaapattavissa.

Toinen nimenomaan Yhdysvaltain etelään kohdistuva moralistinen pisto koskee Coveneyn mukaan kieltä. Twainin mukaan Yhdysvaltain etelä eli keskiaikaisissa haaveissa. Joen varrella sanavalmiit esiintyjät onnistuvat muovaamaan väkijoukkojen mielialaa puhein, vierasperäisin sanoin ja unelmien maalailuin. Huckin ja Jimin lautalle tuppautuvat huijarit tienaavat elantonsa pelkästään retorisin keinoin. Missä etelä haaveilee, pohjoinen tekee töitä.

Mark Twainin The Adventures of Huckleberry Finn on hauskaa luettavaa.

The Lies of Locke Lamora

Scott Lynch, The Lies of Locke Lamora. Gollancz, London, UK, 2006.

Scott Lynch on wisconsinilainen fantasiakirjailija. Hän teki kaikenlaisia töitä ennen esikoisteostaan The Lies of Locke Lamora.

Kirja kertoo varkaiden piinaamasta 1500-luvun Venetsiaa tai Firenzeä muistuttavasta Camorrin kaupungista. Rikollisuus on organisoitunut hierarkisiksi järjestöiksi, jotka ryöstävät rikkaita hallinnon hiljaisen hyväksynnän piirissä. Nuori ja nokkela Locke Lamora on pienen ja piskuisen rikollisjengin pää. Ulkopäin jengi näyttää joukolta näpistelijöitä, mutta tosiasiassa Locke pyörittää mittavia huijauksia. Arki sitten muuttuu, kun verikosto hiipii kaupunkiin.

The Lies of Locke Lamora fantasiakirjaksi pieni: taustalla ei ole mitään ikiaikaista hirviötä, eivätkä sankarit kasva eeppisiin mittoihin. Lynchin kerronta on rikasta ja erinomaisen sujuvaa.