Tristram Shandy: elämä ja mielipiteet

Laurence Sterne, Tristram Shandy: elämä ja mielipiteet. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Life and Opinions of Tristram Shandy, Gentleman (1759-1767) suomentanut Kersti Juva (1998). WSOY, Juva, 2003.

Laurence Sterne, The Life and Opinions of Tristram Shandy, Gentleman (1759-1767). Toimittanut Melwyn New ja Joan New. Esipuheet kirjoittanut Christopher Ricks ja Melwyn New. Penguin Books, London, UK, 2003. 

Laurence Sternen romaani Tristram Shandy (1759-1767) on monen mielestä raskas ja vaikeaselkoinen teos. Se on ehkä sitäkin, mutta se on myös on hauskin lukemani romaani pitkään aikaan, ehkä ikinä. Nauran tai edes hihitän hyvin harvoin lukiessani, mutta tämän kirjan kohdalla sitä ei voinut välttää.

Luin itse asiassa teoksen jo aikaisemmin keväällä. Tarkoituksenani oli kahlata läpi tuhannen sivua kirjallisuuskritiikkiä, joiden avulla rakentaisin lukukokemuksestani värikkään paviljongin. Lukupinot alkavat kuitenkin sortua painonsa alla, uusia kiireitä sekä keppihevosia syntyy jatkuvasti ja tuohon pöydälle keräämiini kirjaston kirjoihin on ilmestynyt varauksia, joten paviljonki jää tältä erää pystyttämättä.

Tristram Shandy: elämä ja mielipiteet on jonkinlainen elämäkerta. Kertoja Tristram Shandy pyrkii tuottamaan kattavan selvityksen elämästään, mutta sotkeutuu kertomuksissaan sivujuonteisiin, ja vuoden kirjoittamisen jälkeen hän ei ole päässyt päivää pidemmälle. "Mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän minun on kirjoitettava". Kirjaa on Tristramin mukaan pidettävä historiana, koska se kertoo, mitä jonkun mielessä on ollut jonain tiettynä hetkenä. Kertoja vaatii, että jokaisen on saatava kertoa tarinansa omalla tavallaan. Niinpä aikajärjestys on sekaisin, ja sivutarinat keskeytyvät toisiin sivutarinoihin. Välillä kerronta kääntyy luentotilaisuudeksi, jossa Tristram vastaa yleisön kysymyksiin tai torjuu niitä.

Edellisen luvun alussa kerroin teille täsmällisesti koska minä synnyin; --- mutta en kertonut kuinka. Ei; tuolle yksityiskohdalle on varattu kokonaan oma lukunsa; ---- sitä paitsi, hyvä herra, koska te ja minä olemme tavallaan tuiki tuntemattomia toisillemme, ei olisi ollut sopivaa paljastaa teille liian monia minuun liittyviä seikkoja heti alkuun. --- Teidän tulee olla kärsivällinen. Olen nimittäin ottanut tehtäväkseni kuvata elämäni lisäksi myös mielipiteeni; siinä toivossa ja olettaen, että kun tiedätte millainen luonne minulla on ja minkälainen kuolevainen olen, näistä toinen auttaisi teitä nauttimaan paremmin toisesta. Kun kuljette kanssani pitemmälle, vähäinen tuttavuus, joka on nyt alkamassa välillämme, kasvaa tuttuudeksi; ja se, mikäli jompikumpi ei sitä estä, päätyy kerran ystävyyteen. ---- O diem praeclarum, oi onnenpäivää! ---- silloin mitään, mikä on minua koskettanut, ei voi pitää vähäpätöisenä, eikä sen kertomista pitkäveteisenä. Sen tähden, ystäväni ja seuralaiseni, jos olette sitä mieltä, että kitsastelen hiukan tarinassani näin aluksi, ---- koettakaa suvaita minua, --- ja sallikaa minun jatkaa ja kertoa tarinani omalla tavallani.

Tarina alkaa kirjaimellisesti ab ovo. Tristramin siittämisen pyhällä hetkellä hänen äitinsä kysyy, onko kello vedetty. Tämä viaton kysymys ratkaisevalla hetkellä aiheuttaa Tristramin mukaan vakavan vahingon sikiön humoreihin. Jonkinlainen kirous häntä tuntuu seuraavan. Kesken synnytystohinan kertomus siirtyy kuitenkin Tristramin setään Toby Shandyyn, joka haavoittuu Namurin piirityksessä: muurista lentää kivenlohkare hänen nivusiinsa. Hän purkaa suruaan talon pihalle palvelijansa kanssa rakentamaansa valtavaan Namurin piirityksen pienoismalliin. Sitten seuraa kaikenlaisia sivujuonteiden sivujuonteita. Tristramin isän vaikeuksia saada nenäliinaansa taskustaan, koska hän pitelee peruukkiaan oikeassa kädessään, seurataan muutaman sivun verran.

--- Kuningatar Annan hallituskauden jälkipuoliskolla ja kuningas Yrjö I:n hallituskauden alussa --- "Takintaskut oli sijoitettu erinomaisen alas." --- Enempää minun ei tarvitse sanoa --- itse ilkitöiden isä, vaikka olisi touhunnut kuukauden päivät, ei olisi keksinyt hullumpaa muotia isäni tilanteessa olevalle ihmiselle.

Kun synnytyksen äärelle päästään takaisin, on käyty avioehto läpi, haettu lääkärin unohtunut laukku ja avattu palvelijan siihen sitomat solmut. Lapsenpäästäjä on vahingoittanut lonkkansa, ja lääkäri menettänyt hampaansa sekä saanut kynäveitsestään syvän viillon.

Pienet kiroukset, tohtori Slop, suurissa tilanteissa, virkkoi isäni (pahoiteltuaan ensin onnettomuutta) ovat pelkkää tuloksetonta voimien ja sielun terveyden haaskausta. ---- Myönnetään, vastasi tohtori Slop. --- Kuin lintupyssyn pihaus, virkkoi Toby-setäni (hereten vihelmästä) bastionia vastaan. --- Ne sekoittavat humorit, jatkoi isäni, --- mutta eivät laimenna niiden kirpeyttä; --- omalta osalta minä harvoin noidun tai kiroilen --- pidän sitä pahana --- mutta jos kaikesta huolimatta siihen sorrun, pidän yleensä pääni sen verran kylmänä (oikein, virkkoi Toby-setäni), että katson toimituksen vastaavan tarkoitustaan --- toisin sanoen, jatkan kiroamista kunnes olen rauhoittunut. Viisas ja oikeamielinen mies pyrkii kuitenkin aina suhteuttamaan purkauksen, jonka hän näille humorien ailahduksille suo, ei vain siihen missä määrin ne kuohuvat hänessä --- vaan myös sen loukkauksen kokoon ja tarkoitukseen, jonka päälle kirousten on määrä langeta. --- "Vääryydet ovat vain sydämen tekoa", virkkoi Toby-setäni.

Tapahtumat Tristramin äidin synnytystuskien äärellä väistyvät sitten saarnan tieltä. Sitten tulee tekijän esipuhe. Kaksimielisyydet lääkärin itse kehittämien lapsenpäästöpihtien lytistämän Tristramin suuren nenän ja peniksen välillä kiistetään, kunnes niitä taas jatketaan. Palvelijan tekemistä solmuista lääkärinlaukkuun kasvaa syy hoitovirheeseen. Kausaliteetti on mielivaltaista ja ihmisen ote omasta kohtalostaan hutera. Miehuus on haurasta ja alati vaarassa: myöhemmin lastenhuoneen romahtava ikkunalasi tekee Tristramille "ympärileikkauksen".

Tristram Shandy käsittelee enimmäkseen Walter-isän ja Toby-sedän harrastuksia, jotka kääntyvät manioiksi. Walter Shandy rakentaa valtavia oppijärjestelmiä, joilla hänen on tarkoitus torjua onnettomuudet ennakolta, mutta järjestelmät tuntuvat vain pikemmin aiheuttavan niitä. Hän alkaa kirjoittaa Tristrapaediaa poikansa kasvatuksen ohjaamiseksi, mutta se etenee hitaammin kuin mitä poika vanhenee. Toby-setä on traumatisoitunut, eikä vältä tilaisuutta päästä luennoimaan piirityksistä, tykistöstä ja linnoitustaidosta. Herkullista on myös ihastuneen ja suorapuheisen leski Wadmanin tiedustelu Toby-sedän vammojen laadusta.

--- Ja mikä olikaan, hyvä herra, virkkoi rouva Wadman hiukan suorasukaisesti, täsmälleen se paikka? ---- Esittäessään tämän kysymyksen rouva Wadman vilkaisi Toby-setäni punaisten plyysihousujen vyötärönauhan tienoille, odottaen luonnollisesti, että Toby-setäni panisi etusormen mainittuun paikkaan. ---- Toisin kävi --- sillä täsmällinen paikka oli P. Nikolauksen portilla juoksuhaudan traverssilla vastapäätä puolibastionin kiilaa; Toby-setäni pystyi milloin tahansa pistämään neulan täsmälleen siihen paikkaan, jossa hän oli seissyt kiven osuessa.

Tristram Shandyn kerronta on paikoin metakirjallista. Osa leikkisästä kerronnasta käyttää hyväkseen tekstiä tai ladontaa: tyhjät sivut, kauttaaltaan mustaksi painetut sivut, vaihtuvat kirjasintyylit, muuttuva kerrontatilanne, symbolit ja tuolloin tuoreiden romaanikonventioiden liki systemaattinen rikkominen. Niinpä kerronta ei ole helppoa. Polveilevien tai harhailevien sivujuonteiden lisäksi Tristram saattaa juuri kohtauksen huipentuessa alkaa epäillä kykyjään kertojana. Kuten Christopher Ricks esipuheessaan toteaa, Henry Fieldingin kaikkitietävyys on vaihtunut Sternen epävarmuuteen ja toisen käden tietoihin.

Tristram Shandy herätti suosiosta ja jäljittelijöistä huolimatta myös tyrmistystä. Tämä antiromaani oli niin poikkeuksellinen, etteivät kirjallisuuspiirit osanneet sijoittaa sitä mihinkään kategoriaan. Siinä ei ollut juonta, se ei kertonut Tristramin elämästä tai mielipiteistä ja se oli kauttaaltaan sekava ja paradoksaalinen. Se oli liian taidokas ohitettavaksi mutta liian poikkeuksellinen arvostettavaksi. Realismi jätti tällaisen mielleyhtymiä seuraavaan kerronnan taakseen, mutta myöhemmin modernistit, kuten Sternen maanmiehet James Joyce ja Samuel Beckett (mikä ihme näissä irlantilaisissa kirjailijoissa on?), poimivat siitä vaikutteita.

Tristram Shandy on kiistaton helmi. Sama koskee myös suomennosta. Romaania lukiessani seurasin aika ajoin alkutekstiä ja erilaisia kommentaareja. Käkättämisen ohella mietin paikoin etukäteen, mitenköhän tämäkin iloittelu kääntyy suomeksi tai miten tämä on esitetty alkutekstissä. Yllätyin iloisesti: Kersti Juva ei ole tyytynyt "kääntämään" alkutekstiä, vaan hän rakentaa suomennokseen laajemman kokonaisuuden niin, että kaksoismerkitykset säilyivät. Useat alkukielen merkityksessään vanhentuneet ja kuolleet sanat ja ilmaukset heräävät suomennoksessa henkiin, ja käännös kulkee vaivatta.

Kreutzer-sonaatti

Leo Tolstoi, Kreutzer-sonaatti. Venäjänkielisestä alkuteoksesta Крейцерова соната (1891) suomentanut Eero Balk. Basam Books, Tallinna, 2011.

Vaikka Kreutzer-sonaatti (1891) on sivumäärältään vähäpätöinen verrattuna Leo Tolstoin tiiliskiviromaaneihin, on siinä silti potkua. Tämä erikoinen pienoisromaani kiellettiin Venäjällä pian ilmestymisensä jälkeen vuonna 1889, mutta se sai tsaarilta julkaisuluvan Tolstoin vaimon pyynnöstä pari vuotta myöhemmin vuonna 1891. Se kiellettiin myös Yhdysvalloissa 1890.

Sodassa ja rauhassa (1869) Tolstoi pohtii epilogin verran yksilön --erityisesti "suurmiesten"-- ja historian suhdetta. Romaanin pariskunnilla on vastoinkäymisiä, mutta avioliitot pysyvät koossa. Anna Kareninassa (1877) onnelliset perheet ovat kaikki samanlaisia mutta onnettomat onnettomia kukin tavallaan. Tolstoin alter ego Konstantin Dmitrijevitš Levin haastaa vallitsevat käsitykset kansasta, omaisuudesta ja työnjaosta. Kuten kirjailija itsekin, Levin menee huhkimaan pellolle talonpoikien keskelle herättäen lähinnä hämmennystä. Romaanissa rakkaus on yhtäältä hallitsematon traaginen kohtalo ja toisaalta se on onnellisen avioliiton perusta -- ratkaisevaa tuntuu olevan etäisyys kaupungeista ja niiden seurapiireistä. Nyt Kreutzer-sonaatissa kaupunki on edelleen lankeemuksen ja rappion tyyssija, mutta rakkaus ja avioliitto eivät enää edusta toivoa tai päämäärää. Kaikki avioliitot ovat onnettomia.

Kreutzer-sonaatin kehyskertomus sijoittuu junaan. Kertoja seuraa vaunussa käytävää keskustelua avioliitosta. Vanha kauppias uskoo sovittuihin liittoihin, toinen pitää vain rakkautta sopivana pohjana avioliitolle. Sitten sivussa kuunnellut Pozdnyshev puuttuu keskusteluun. Hän ei tunnusta romanttista rakkautta, vaan kuittaa avioliiton pelkäksi petokseksi.

- Ei suinkaan, sanoi asianajaja, - sanon vain, että avioliittoja on ollut ja on olemassa.
- On toki. Mutta mistä syystä niitä on? Niitä on ollut ja on niillä ihmisillä, jotka näkevät avioliitossa jotain salaperäistä, mysteerin, joka velvoittaa Jumalan edessä. Heillä niitä on, meillä ei. Meillä ihmiset menevät naimisiin näkemättä avioliitossa muuta kuin yhdyntää, ja seurauksena on petos tai väkivalta. Niistä petos kestetään helpommin. Mies ja vaimo pettävät yksiavioisuudellaan vain muita, mutta elävät monivaimoisuudessa ja monimiehisyydessä. Se on paha se, mutta menettelee vielä; useimmiten käy, että mies ja vaimo ovat ottaneet kantaakseen velvollisuuden elää yhdessä koko ikänsä ja vihaavat toisiaan jo kuukauden kuluttua, haluavat erota, mutta eivät eroa, ja silloin syntyy se kammottava helvetti, jonka takia ihmiset sortuvat viinaan, ampuvat, puukottavat tai myrkyttävät toisensa, lausui herra yhä nopeammin antamatta kenenkään tulla väliin ja kiihtyi kiihtymistään. Kaikki olivat vaiti. Tunnelma oli nolo.

Sitten Pozdnyshev kertoo tappaneensa vaimonsa, ja keskustelu kuihtuu. Vain kertoja jää kuuntelemaan Pozdnyshevin tarinan.

Tolstoi riuhtoo verhot vallalla olleen kaksinaismoralismin edestä. "Irstaus, todellinen irstaus on nimenomaan sitä, että vapautuu moraalisista siteistä naiseen, joka kanssa on fyysisessä kanssakäymisessä." Siistien kulissien takana miehet irstailevat ja juoksevat huorissa, kunnes saavuttavat noin kolmenkymmenen iän, jossa oli sopivaa avioitua.

Ja kaikki tietävät sen ja ovat kuin eivät tietäisi. Jokaisessa romaanissa kuvataan yksityiskohtia myöten henkilöiden tunteet, lammet ja pensaat, joiden ohi he kulkevat; mutta kuvattaessa heidän suurta rakkauttaan johonkin tyttöön ei kirjoiteta mitään siitä, mitä tuo kiintoisa sankari on tehnyt aiemmin: ei sanaakaan hänen käynneistään ilotaloissa, ei palvelustytöistä, keittäjistä, toisten vaimoista.

Naiset Pozdnyshevin mukaan kasvatetaan autuaan tietämättömiksi tästä kaikesta. Heidät kasvatetaan ja puetaan viehättämään. Totuus paljastuu vasta avioliitossa, ja silloin on liian myöhäistä. Pozdnyshev tunnustaa olevansa irstailija ja pitää kaikkia miehiä kaltaisinaan. Miesten alhaiset, eläimelliset vaistot ja naisten alisteinen asema ja tietämättömyys takaavat tämän hirveyden jatkumisen. Avioliitto on sovittamaton ristiriita, johon ainoat lääkkeet ovat siveys ja pidättyväisyys. 

Pozdnyshev kuvaa rakastumisensa, avioriidat, lapset ja avioliiton vähittäisen happanemisen. Samaan tapaan kuin naisten vaatteiden muotoja korostavat leikkaukset, myös musiikki tuottaa tunteita, jotka eivät ole enää Pozdnyshevin hallinnassa. Kun vaimo soittaa erään viulistin kanssa Beethovenin Kreutzer-sonaatin, tragedia alkaa olla toteutusta vaille valmis.

Pienoisromaanin sävy on kaukana Kittyn ja Levinin luistelukohtauksen tai avioliitto-onnen kuvauksesta -- jota sivumennen sanoen Ian McEwan pitää kirjallisuushistorian yhtenä onnistuneimmista. Pozdnyshev (ja ilmeisesti hänen takanaan vanheneva Tolstoi) ei pysty hyväksymään lihallisuutta: ei ole mitään mahdollisuutta miehen "puhtaaseen" suhteeseen naiseen, koska, kuten Matteus meitä opettaa (5:28), pelkkä himokas katse on jo aviorikos. Pozdnyshev tuntuu ulottavan aviorikoksen myös avioliiton sisälle puolisoiden välille. Jos näkee kaikki miesten ja naisten väliset suhteet tästä näkökulmasta, ei ole yllätys, jos mustasukkaisuuden kuristuksessa ei henki enää kulje. Teoksen raivo on yllättävää ja aikakaudelleen tinkimättömän epäsovinnaista, mutta sen sanoman kanssa on vaikea olla samaa mieltä.

Kreutzer-sonaatti herätti paitsi tyrmistystä myös ihailua ja siellä täällä todellista askeesi-ihannetta. Se on poikinut myös vastateoksia. Tolstoin poika Lev Lvovitš Tolstoi kirjoitti kömpelön novellin vastineeksi isälleen, ja hänen vaimonsa Sofja Andrejevna Tolstoi kirjoitti teoksen pohjalta vasta äskettäin julkaistun novellin, jossa Kreutzer-sonaatin tarina tulee kerrotuksi vaimon näkökulmasta. The New Yorkerin arvostelun perusteella se tunnistaa Pozdnyshevin näkökulman yksipuolisuuden ja ongelmat. Ystävät ja tuttavat lähettivät aikoinaan Sofja Andrejevnalle osaottoja tulkiten pienoisromaanin asetelman todelliseksi, mitä se kaiketi osin olikin. 

The Theogony

Hesiod, The Theogony. Muinaiskreikankielisestä alkuteoksesta Θεογονία englanniksi kääntänyt Richard Caldwell. Start Publishing, 2012.

Hesiodos lienee vanhin tunnettu historiallinen kirjailija. Hänen teoksensa Theogonia eli Jumalten synty on eeppinen runoelma, joka kuvaa kaikkeuden alkuperää. Runoelma on kreikkalaisen mytologian varhaisin lähde, joka kokoaa ja yhtenäistää kreikkalaisten paikallisia mytologioita ja jumalten sukupuita. Tarinassa on nähty myös itäisiä vaikutteita (kuten koko kreikkalaisessa kulttuurissa).
 
Kaikki sai alkunsa Kaaoksesta tai Khaoksesta, olemisen alkutilasta. Sen jälkeen syntyivät Gaia (maa), Tartaros (manala) ja Eros (rakkaus). Khaoksesta syntyvät Erebos (pimeys) ja Nyks (yö), Gaiasta Uranos (taivas), Urea (vuoret) ja Pontos (meri), mutta pian Eroksen, kuolevaisia ja jumalia yhteen ajavan voiman, ilmaantumisen jälkeen jumalat alkavat saada jälkeläisiä enimmäkseen yhdessä eikä jakautumalla. Alkaa syntyä jumalten toinen sukupolvi.

Uranos ja Gaia saivat rumia lapsia, titaaneja, kyklooppeja ja sen sellaisia, jotka Uranos kätki Gaian uumeniin. Se oli kivuliasta, ja Gaian poika Kronos kosti äidilleen tehtyä vääryyttä ja kastroi Uranoksen. Kassit lensivät mereen, meri alkoi vaahdota, ja vaahdosta syntyi Afrodite. Kronoksen ja Rhean poika Zeus nousi taisteluun kosmoksen hallinnasta ja lopulta voitti titaanit ja jättiläiset. Tämän jälkeen jumalten suhteet ovat aika sotkuiset erityisesti Zeuksen edesottamusten vuoksi. Tämä kolmas ja viimeinen sukupolvi on kuitenkin se pantheon, joka vilkkuu eepoksissa ja kulttuurihistorioissa.

Vaikka runoelma on kuitenkin melko lyhyt, siitä putoaa helposti kärryiltä, kun jumalten ja heidän välisten suhteiden määrä kasvaa.

Max Havelaar

Multatuli, Max Havelaar. Hollanninkielisestä alkuteoksesta Max Havelaar, of de koffi-veilingen der Nederlandsche Handel-Maatschappy (1860) suomentanut Helmi Krohn. Suomen Kirja, Helsinki, 1946.

Ehkä hieman yllättäen Multatuli on latinaa ja tarkoittaa "olen paljon kestänyt". Se on hollantilaisen Eduard Douwes Dekkerin nimimerkki, jonka turvin hän julkaisi paljon kohua ja hämmennystä herättäneen romaaninsa Max Havelaar vuonna 1860.

Hollanti kilpaili erityisesti Portugalin kanssa Kaakkois-Aasian kauppareittien hallinnasta jo 1500-luvun lopulta. Jaavasta tuli Hollannin siirtomaa 1600-luvulla, ja vuonna 1871 Hollanti myi sen Isolle-Britannialle. Dekker toimi siirtomaavirkamiehenä vuodesta 1838 miltei pari vuosikymmentä eri puolilla Jaavaa. Lopulta hän kuitenkin riitaantui hollantilaisen kenraalikuvernöörin kanssa kaikkialla rehottavasta korruptiosta ja räikeistä väärinkäytöksistä niin, että hän erosi tai sai potkut. Tämän jälkeen kotimaassa töiden saanti tai jaavalaisten asian ajaminen osoittautui vaikeaksi, joten Dekker tarttui kynään. Tuloksena syntyi erikoinen "tendenssiromaani" Max Havelaar.  

Minä olen kahvimeklari ja asun Amsterdamissa talossa 37 Laakeripuukanavan varrella. Minulla ei ole tapana kirjoittaa romaaneja eikä muutakaan sen kaltaista, ja siksi kesti kauan ennen kuin sain ostetuksi pari riisiä paperia voidakseni aloittaa työni, jota, kunnioitettu lukijani, pidät nyt kädessäsi ja joka sinun on pakko lukea, olit sitten kahvimeklari tai mikä muu hyvänsä.

Omaelämänkerrannalliseksi kuvatun romaanin satiirisessa kehyskertomuksessa amsterdamilainen kahvimeklari Droogstoppel tuhahtelee lastensa, naapureidensa, työntekijöidensä ja kollegojensa rapistuvaa moraalia ja yleistä tapain turmelusta. Droogstoppel on protestanttisen kauppiasetiikan karikatyyri, joka sattuman oikusta törmää siirtomaissa palvelleeseen puolituttuunsa ja päätyy kirjoittamaan lukuja saksalaisen oppisopimusoppilaansa aloittamaan kirjaan. Vaikka kehyskertomus sitten romahtaa Dekkerin katkeraan tilitykseen, varsinainen tarina kertoo Jaavalla toimivasta siirtomaavirkamiehestä Max Havelaarista ja hänen vilpittömistä pyrkimyksistään kitkeä räikeät väärinkäytökset ja rehottava korruptio.

Siirtomaahallinto nojasi paikallisiin hallitsijoihin, jotka nojasivat paikallisiin päälliköihin, jotka johtivat maata viljeleviä kyläläisiä. Hallitsijat ja päälliköt olivat taipuvaisia mielivaltaan ja elämäntapaan, jota alhainen tuottavuus ei pystynyt oikein ylläpitämään. Tämä ei hollantilaisia isäntiä vaivannut niin kauan, kun tuotantokiintiöt saavutettiin ja peukaloitu raportointi peitti kaiken muun. He ostivat kahvia tai teetä halvalla ja myivät sitä kovaan hintaan Euroopassa. Tuotantokiintiöiden vuoksi paikalliset eivät voineet kasvattaa tarpeeksi ruokaa omiin tarpeisiinsa, mistä seurasi nälänhätiä.

Monen mielestä tämä päällikköjen suojeleminen johtui itsekkäistä syistä; he arvelevat, että koska päällikköjen on esiinnyttävä ulkonaisella loistolla voidakseen kansan silmissä ylläpitää hallituksen arvoa, he olisivat pakotetut vaatimaan paljon korkeampaa palkkaa kuin mitä heillä nykyään on, jollei heidän sallittaisi laittomalla tavalla riistää itselleen kansan omaisuutta ja työtä.

Vaikka kirja on hieman epätasainen, Havelaarin tarina on paikoin luontevaa ja mukaansa tempaavaa kerrontaa. Katkera luennointi paistaa läpi, mutta Dekker ei pyytele anteeksi. Kirja ajaa samaa asiaa kuin kadulla huudettu: "Ottakaa varas kiinni!" Tällöin tyyliseikat ovat merkityksettömiä.

Dekker ja Max Havelaar saivat osakseen runsaasti kritiikkiä. Dekkeriä syytettiin siirtomaahallinnon tahraamisesta ja loan heitosta, mutta historia on ollut suopeampi. Indonesialainen kirjailija Pramoedya Ananta Toer on esittänyt, että Max Havelaar käynnisti kolonisaation purkautumisen ja kansallisten identiteettien syntymisen. On tuskin sattumaa, että Max Havelaar on myös reilua kauppaa edistävän Fairtrade International -järjestön tavaramerkki, jota käytettiin kahvipaketeissa.

Dracula

Bram Stoker, Dracula (1897). Esipuheen kirjoittanut Maurice Hindle. Penguin Books, London, UK, 2003.

William Hughes, Bram Stoker - Dracula: A reader's guide to essential criticism. Palgrave Macmillan, Houndmills, Basingstoke, Hampshire, UK, 2009.

1700-luvun alkupuolella Serbiassa epäiltiin kahden kuolleen talonpojan muuttuneen rauhattomiksi epäkuolleiksi. Kun heidän (näiden) kohtaamiaan ihmisiä kuoli, vanhat vampyyreistä kertovat kansanuskomukset heräsivät henkiin, ja tapauksia uutisoitiin laajalti. Vaikka vampyyrirunoja ja -kertomuksia on ilmestynyt laajalti (usein nimenomaan viihdekirjallisuuden piirissä), Bram Stokerin kreivi Dracula lienee vampyyrihahmoista tunnetuin. Hän esiintyy yli kahdessasadassa elokuvassa häviten suosiossa vain Sherlock Holmesille.

Stokerin romaani Dracula kulkee kirjeiden, muistiinpanojen, sähkeiden ja päiväkirjamerkintöjen muodossa. Englantilainen Jonathan Harker matkustaa Itä-Eurooppaan neuvomaan transylvanialaista kreivi Draculaa englantilaisiin kiinteistökauppoihin liittyvissä lakiasioissa. Kreivin linnassa tapahtuu "outoja juttuja", ja lopulta Jonathan huomaa jääneensä vangiksi.

When I went into the dining-room, breakfast was prepared; but I could not find the Count anywhere. So I breakfasted alone. It is strange that as yet I have not seen the Count eat or drink. He must be a very peculiar man! [...]
     But I am not in heart to describe beauty, for when I had seen the view I explored further; doors, doors, doors everywhere, and all locked and bolted. In no place save from the windows in the castle walls is there an available exit.
     The castle is a veritable prison, and I am a prisoner!

Samaan aikaan Englannissa Jonathanin kihlatun Minan ystävää Lucya kiertelee kolme kosijaa: englantilainen lääkäri Seward, lordi Holmwood ja teksasilainen seikkailija Morris. Lucy valitsee lordin, mutta, kun kreivi Dracula karauttaa miehistöttömällä kuunarilla Whitbyn hiekkarannalle,  hänen terveydentilansa alkaa heiketä. Hänestä tulee voimaton ja kalpea. Vasta paikalle kutsuttu hollantilainen tohtori Van Helsing pystyy diagnosoimaan oireet. Verensiirroista ja valkosipuleista huolimatta Lucy kuolee. Sitten alkaa kuolla monia muita.

Elokuvien, kirjojen ja televisiosarjojen lisäksi Draculalla on ollut pysyvä suosio kirjallisuustutkimuksen piirissä. William Hughesin tiivis mutta erinomainen katsaus Bram Stoker - Dracula: A reader's guide to essential criticism romaanin kirjallisuuskritiikkiin luotaa teoksen vastaanottoa yli sadan vuoden ajalta.

Dracula on ollut psykoanalyytikoille ideaaliteksti. Se on syrjässä suurista romaaneista. Siinä on lisäksi seksuaalisia jännitteitä, tyhjiä hautoja, aallonmurtajien välistä sujahtavia laivoja, kilpakosijoita, makuuhuoneita, nuoria naisia, verta, unissakävelyä, transseja, penetraatioita, vaajoja, kalpenemista ja kaikenlaista oireilua. Tulkinnat ovat yhdistelleet Stokerin lapsuuden, opiskelun, työelämän ja avioliiton tapahtumia kirjan tapahtumiin ja päinvastoin. Jotkut näkevät kreivi Draculan toiminnan olevan seurausta Stokerin seksuaalisesta turhautumisesta. Henkilöhahmojen oireet samaan tapaan nähdään Stokerin syyllisyyden ja ahdistuksen heijastumina.

En tunne psykoanalyysiä kovin hyvin, mutta kirjallisuuskritiikkinä se vaikuttaa olevan lopputulos edellä etenevä lukemisen muoto. Sitä sovelletaan luottamuksellisen terapiasuhteen sijaan sepitteellisen romaanin ja hajanaisten tai valikoitujen elämäkerrannallisten tapahtumien pohjalta: tekstistä ja taustasta etsitään psykoanalyyttisiä motiiveja. Kun sitten elämäkerta ei anna tukea insestitulkinnoille, on se pelkästään merkki torjunnasta! Tulkinnat poimivat Stokerin muotokuvaan milloin Lucyn, milloin Draculan ominaisuuksia. Draculan voimien seksuaalisesti latautuneimmat tulkinnat ohittavat mielisairaalassa makaavan Renfieldin tai Demeter-laivan miehistön.

Myöhempi kritiikki lähestyy teosta Stokerin aikalaispsykologian kautta. Hughesin esittelemä carpenterilainen psykologia, jonka Stoker ja siten Lucya hoitanut ja kosinut tohtori Seward tunsivat, selittää Lucyn unissakävelyn tottumuksena pikemminkin kuin kuolemanviettinä. Carpenterilaisessa psykologiassa ei ole torjuntaa, joten alitajunnasta nousee opittuja tai totuttuja asioita. Naiset joutuvat transsiin.

Kreivi Dracula tunkeutuu suoraan viktoriaanisten naisten makuuhuoneeseen. Kreivin hengityksen paha haju on hyökkäys porvarillisuutta kohtaan. Haju viittaa tulehdukseen, epäsiisteyteen ja rappioon. Dracula on vieras ja itämainen, erotisoitu hirviö, joka sulautuu Whitbyn ja Lontoon alempaan luokkaan. Ehkä Dracula edusti kirjailijalle pelottavaa vierautta (tulkinta ei Hughesin mukaan kanna aivan loppuun asti), tai ehkä kirjassa kaikuu 1800-luvun lopun pessimismi, kun Britannian omat valloitukset heijastuivat takaisin vääristyminä ja siirtomaaisäntä koki muuttuvansa siirtomaaksi maahanmuuton ja vieraiden vaikutteiden myötä. Tästä oli seuraava romahdus ja henkinen, moraalinen sekä rodullinen rappio.

Romaanissa veret sekoittuvat kirjaimellisesti, mikä rikkoo juutalais-kristillistä tabua. Draculassa virtaa Attilan veren lisäksi kaikkien hänen uhriensa veri. Stokerin käsitys verestä periytyy 1600-1700 -luvuilta, kun vielä ajateltiin, että siinä kulkee omistajansa ominaisuuksia. Verensiirrot tuovat Lucyyn "vahvaa" miesten verta. Kun Lucy joutuu kosketuksiin Draculan veren kanssa, hänestä tulee flirtti, mikä on tulkittu moraaliseksi heikkoudeksi. Lucyn kalpeus oli viktoriaaninen signaali masturboinnista. Kun tuolloin jo avioitunut Mina Harker altistuu Draculan verelle, vastaavia oireita ei nähdä. Mina on moraalisesti vahvempi, Van Helsingin sanoin melkein mies.

Ah, that wonderful Madam Mina! She has man’s brain—a brain that a man should have were he much gifted—and a woman’s heart. 

Sally Ledger ja Carol Senf ovat tahoillaan esittäneet, että Dracula ei hyökkää kaikkia naisia vastaan, vaan nimenomaan tiettyä uutta naiskuvaa (The New Woman) vastaan. Lucy ja erityisesti Mina on nähty tämän uuden rohkean ja itsenäisen naistyypin mallina, joka pystyy elättämään itsensä. Uusi nainen oli myös rohkea nauttiessaan suuria teeannoksia tai pohtiessaan moniavioisuuden mahdollisuutta. Stoker oli konservatiivi, joten Mina ei kuitenkaan omaksu uutta naismallia, vaan tekee siitä hetkittäin jopa pilaa. Hänestä tulee kodin hengetär.

Leimallisesti viihdekirjallisuuden teokseksi romaania on luettu hyvin tarkkaan ja monista lähtökohdista käsin. Tarinan lukeminen brittiläisittäin ottomaanien vallan alta vapautuvan Itä-Euroopan ulkopolitiikan kautta tai irlantilaisittain Draculan samastaminen brittiläiseksi absentee-maanomistajaksi, joka imee verta alustalaisistaan, ei näin maallikosta tunnu hedelmälliseltä (eikä Hughesiltakaan heru kiitosta). Seksuaalisia juonteita on kenties korostettu liikaa; ehkä Stoker oli sensaatiohakuinen kirjoittaja. Robert Mighall onkin todennut, että kenties toisinaan "vampyyri on vain vampyyri".

Kokonaisuudessaan Draculan voi kai sanoa ylläpitävän yhteiskuntaluokan, rodun ja sukupuolen rajoja. Maallikolle Dracula on myös toimiva kauhukertomus, jossa rikotaan elämän ja kuoleman rajoja.

Uskontotieteen näkökulmia

Lauri Honko, Uskontotieteen näkökulmia. WSOY, Porvoo, 1972.

Suomen ensimmäisenä uskontotieteen virkana pidetään vuonna 1886 perustettua teologisen tiedekunnan virkaa, johon kuului muiden uskontojen opetus -- missä asemassa se oli alistettu teologian aputieteeksi. Itsenäinen uskontotieteen professuuri perustettiin Turun yliopistoon vasta vuonna 1963. Uskontotieteellistä tutkimusta tätä ennen tehtiin muiden tutkimusalojen (kansanrunouden, sosiologian, filologian) piirissä. Edvard Westermark ja Uno Harva, suomalaiset kansainvälisesti tunnustetut uskontotieteilijät, olivat sosiologian professoreita.

Uskontotieteen näkökulmia (1972) kokoaa (ja monessa tapauksessa suomentaa) joukon Lauri Hongon toisaalla julkaistuja artikkeleita yksiin kansiin. Hän esittelee Bronislaw Malinowskin tuolloin tuoreen suomennoksen hedelmiä: funktionalismin näkökulmaa ja taustaa. Hän käsittelee myös kansanlääkintää ja terapeuttisia vaikutuksia. Kansanlääkinnällä on todettu olevan samoja vaikutuksia kuin placebolla: potilas uskoo lääkärin poistavan oireiden syyt ja siten parantuu. Tietenkään kaikki menetelmät, kuten lasinsirujen nieleminen, eivät ole harmittomia.

Honko liikkuu joissain artikkeleissaan folkloristiikan ja kansatieteen rajoilla. Monet uskontotieteen lähdeaineistot ovat tavalla tai toisella tallennettua suullista perinnettä, jonka luokitteleminen tarinoihin, taruihin, satuihin, anekdootteihin, legendoihin ja esimerkiksi memoraatteihin ei ole aivan suoraviivaista. Nämä eri perinnelajit käyttäytyvät lähteinä hieman eri tavoin ja rajaavat niistä tehtäviä johtopäätöksiä. Honko käy myös läpi tukun erilaisia tapoja määritellä myytti suhteessa muuhun perinnelajiaineistoon. Myytit sitten heijastuvat yhteisöön mm. siirtymäriitteinä, joiden kautta jäsenten asema yhteisössä muuttuu: ihmisiä syntyy, heistä tulee aikuisia, he kuolevat jne.

Roolien kautta ihmiset elävät myyttejä uudestaan. Sanat, naamiot tai puvut muuttavat ihmiset rituaaleissa esittämikseen hahmoiksi. Muinaisegyptiläiset lääkärit esimerkiksi samastuivat Horukseen manatessaan tautidemoneja. Samastumisen kautta ihmiset käsittelevät myös pelkojaan tai vastoinkäymisiään. Martin Luther King puhui kiivenneensä vuoren huipulle ja nähneensä luvatun maan päivää ennen kuolemaansa. Samastamalla itsensä Moosekseen hän epäilee, ettei ehdi itse tuohon luvattuun maahan, mihin hän on kansaansa johdattanut. Viimeinen artikkeleista käsittelee šamaanien ekstaasissa kokemia rooleja, joiden kautta he puhuttelevat tuonpuoleisia mahteja.

Uskontotieteen näkökulmia on hajanainen kokoelma mielenkiintoisia juttuja. Asia ei ole tavattoman vaikeaa, ja Honko argumentoi sekä taustoittaa rauhallisesti, mutta ilmiöt ja käsitteet eivät ankkuroidu maallikon näkökulmasta. Alan asiantuntijat ovat aikoinaan opiskelleet ne luultavasti muista lähteistä, mutta muiden tieteiden harjoittajille kokoelma on voinut olla hyödyksi. WSOY:n Taskutieto-sarjassa julkaistiin yleisesityksiksiä, käännöksiä, pamfletteja, esitelmäsarjoja ja puheenvuoroja -- siis kaiken kaikkiaan monennäköistä tietokirjallisuutta. Sarjan listausta katsellessa siinä on edelleenkin mielenkiintoista luettavaa ainakin puolet.

Fall on Your Knees

Ann-Marie MacDonald, Fall on Your Knees (1996). Simon & Schuster, New York, NY, USA, 2002.

Parin vuosisadan mittaan kanadalaiset ovat joutuneet sovittamaan muita kulttuureja hallitsevaan englantilaiseen ja ranskalaiseen identiteettiinsä. Maahanmuuttaminen ei ole pelkkää sulautumista - ainakaan ensimmäisessä polvessa - mikä näkyy Shandi Mitchellin erinomaisessa romaanissa Under This Unbroken Sky (2009), kun ukrainalainen perhe asettuu syrjäiseen Albertaan. Ulkopuolisuus, eristyminen tai eristäytyminen - joskin erilainen - näkyy myös kanadalaisen Ann-Marie MacDonaldin romaanissa Fall on Your Knees (1996).

Orvoksi jäänyt James Piper elättää itsensä pianonvirittäjänä Nova Scotian Cape Breton Islandilla. Hän rakastuu asiakkaansa nuoreen tyttäreen Materiaan ja avioituu tämän kanssa vastoin tytön isän tahtoa. James ja Materia muuttavat uuteen, vastarakennettuun taloon, missä kelttiläinen veri yhdistyy libanonilaiseen vereen. James etenee urallaan myyntiedustajaksi, kaivosmieheksi, sotilaaksi, suutariksi ja viinatrokariksi. Syntyy lapsi, Kathleen, josta tulee Jamesin silmäterä ja jota Materia ei opi rakastamaan. Sitten tulee lisää lapsia. Äidiksi varttuva Materia oppii laittamaan ruokaa naapurin rouva Luvovitzin avulla.

Uudessa talossa kuitenkin kummittelee. Ensimmäiset aaveet nähdään ensimmäisellä sivulla, kun joku esittelee valokuvia. "He ovat kaikki jo kuolleita". Käy ilmi, että Kathleen kuolee lapsivuoteeseen ja Materia tekee itsemurhan. Kuoleman vieraillessa Piperin talossa kenenkään ei tarvitse lähteä yksin.

Here's a picture of their house as it was then. White, wood frame with covered veranda. It's big compared to the miners' houses. There's a piano in the front room. In the back is the kitchen where mumma died.
    Here's a picture of her the day she died. She had a stroke while cleaning the oven. Which is how the doctor put it.

Kertomus etenee Piperin perheen naisten tarinana. Kronologia hajoaa edestakaisin liikkuviksi juonteiksi, kun Kathleen, Mercedes, Frances ja polion runtelema Lily yrittävät tulla toimeen sekoittuneen perimän ja kovaotteisen isän kanssa. Naapureiden mukaan Piperin talossa on jotain pielessä. Piperit eristäytyvät syrjäisen provinssin syrjäisen saaren marginaaliin.

Kirjan kirottu perhe, kummitteleva talo, naisiin kohdistuva uhka kodin piirissä, ullakolle lukittu nainen ja orvoille paljastuvat salaisuudet ovat kaikki gotiikan teemoja, kuten Gabriella Parro [1] on todennut. Jane Eyre ja Wuthering Heights ovat kirjoja Piperin kirjahyllyssä. James Piper muistuttaa osin Edward Rochesteriä ja osin Heathcliffiä. Miehet kieltävät hallitsemiltaan naisilta sen, minkä sallivat itselleen, on se sitten äidinkieli tai rakastuminen. Goottiset tai maagiset kierteiset eivät ole kuitenkaan kirjassa etusijalla; identiteetit ovat. Geneettisen ja kulttuurisen perimän hyväksyminen ja hyväksyttäminen on kaikkea muuta kuin helppoa, vaikka hallitsevaa anglosaksista kulttuuria näkyy vähän. Kaikki henkilöhahmot ovat jotain muuta.

Perheessä musiikki on kaikille naisille kanava itseilmaisuun, vapautumiseen ja ehkä kostoon. Kathleen pääsee opiskelemaan oopperalaulua New Yorkiin, missä kuitenkin uudenlainen musiikki, kuumeinen jazz, tekee tuloaan. Musiikki on Nova Scotiassakin viihdettä, yhteisöllisyyttä, improvisaatiota ja osallistumista, mutta Piperin perheessä pianossa on lukko. Jos musiikki edustaa, kuten tarinassa tuntuu olevan, naisten mahdollisuuksia rakastua ja rakastaa, pianon kansi on miehen valtaa.

Vaikka antirasistisen viestin kohdalla teos olisi voinut alleviivata vähemmän ja luottaa lukijaansa enemmän, MacDonaldin esikoisromaani Fall on Your Knees on vaikuttava. Piperin naiset edustavat jokainen toisistaan täysin poikkeavaa naiskuvaa. Tapahtumien kulku on johdonmukainen ja kuitenkin yllättävä. Ironinen kerronta värittää raakoja tapahtumia, tai ainakin osaa niistä. Asiat muuttuvat. Ihmiset eivät palaudu adjektiiveihin vaan ristiriitoihin. Niin kuin pitää.

[1] Parro, Gabriella (2005) “Who’s Your Father, Dear? Haunted Bloodlines and Miscegenation in Ann-Marie MacDonald’s Fall on Your Knees.” Canadian Review of American Studies, 35(2): 177-193.

The Nile: A Journey Downriver Through Egypt's Past and Present

Toby Wilkinson, The Nile: A Journey Downriver Through Egypt's Past and Present. Bloomsbury, London, UK, 2014.

Kirjassaan The Nile: A Journey Downriver Through Egypt's Past and Present (2014) Toby Wilkinson purjehtii perinteisessä purjelaivassa Niiliä Assuanin padolta alavirtaan aina Kairoon asti. Matkakertomuksessa kulkevat rinnakkain tapahtumat muinaishistoriasta nykypäivään. Niilin turismilla on pitkä historia, ja Wilkinsonin lukuisista Egyptin matkoista ja tuttavuuksista alkaa muotoutua oma historiansa. Terrori-iskujen kiristämät turvatoimet ja kansannousu värittävät viime vuosien kokemuksia.

Elinkelvottoman aavikon halki virtaava Niili määrittelee Egyptin, mikä heijastui muinaisten egyptiläisten kulttuurissa, kielessä, kirjoituksissa, myyteissä ja rakennuksissa. Joki ja alueen pitkä historia on edelleen osa identiteettiä. Joki toi tulviensa mukana hedelmällistä lietettä, joka pilvettömän taivaan alla on tarjonnut viljavia satoja vuosituhansien ajan (sana pilvi esiintyy vain kahdesti tunnetuissa egyptiläisissä kirjoituksissa). Nykyisin liete pysähtyy Assuanin suurempaan patoon, joten viljelijät joutuvat turvautumaan lannoitteisiin. Niiliä voi kulkea molempiin suuntiin, koska yhtäältä se virtaa etelästä pohjoiseen ja toisaalta vallitsevat tuulet puhaltavat pohjoisesta etelään.

As in all Egyptian towns, so in Aswan, every period of history has left its traces. The attentive visitor can observe a palimpsest, with remains of pharaonic, Ptolemaic, Christian, Islamic, colonial and post-colonial times to be found side by side or one upon another. And, like every where in Egypt, Aswan is both timeless and ever-changing. The geographical setting is as spectacular as ever - especially the view over the Nile from the cliffs of the west bank - but where once there was desert, now there are whole suburbs of houses, each with its own satellite dish, crowding the slopes of the eastern escarpment, and multi-storey apartment blocks lining the crest of the hill. The one constant is the river itself, winding its way through the heart of the city, still the life-bringer and the source of Egypt's prosperity.

Kirjoittaja kiertelee raunioita ja sijoittaa niitä ja niihin liittyviä tapahtumia valtakunnan pitkälle aikajanalle. Egyptin historiallakin on historia ja juuri sen esittely tekee Wilkinsonin kirjasta mielenkiintoisen. Valloittajat ja siirtomaavallat (erityisesti Iso-Britannia ja Ranska) ovat vuoron perään kahmineet egyptiläisiä löytöjä omiin museoihinsa. Jo Bysantin keisari Theodosius I tuotti obeliskin Karnakista Konstantinopoliin 300-luvulla. Pariisin Place de la Concorden 250 tonnia painava obeliski tuotiin Luksorista vuonna 1833.

Wilkinson viipyy pitkiä aikoja jokilaivojen ja turistimatkojen historian parissa. Paikallisten soutuveneet ja felukat ovat säilyttäneet muotonsa vuosisatoja. Roomalaiset keisarit ja ylimykset kokivat tarpeelliseksi purjehtia joella, ja temppeleiden raunioihin on raaputettu roomalaisten ja kreikkalaisten turistien nimiä. 1800-luvun loppupuolella Thomas Cookin risteilyalukset korvasivat turistien käyttämät perinteiset purjelaivat.

Roomalaisajalla sotilasretkikunnan onnistui tunkeutua Etiopian ylängölle ja tunnistaa sikäläiset rankkasateet tulvien alkuperäksi. Tätä Sinistä Niiliä merkittävämpi on kuitenkin Keski-Afrikasta alkunsa saava Valkoinen Niili, joka "löytyi" vasta noin 150 vuotta sitten. Voi tuntua oudolta, että tuhansia vuosia paikallaan ollut sivilisaatio ei tunnista alkuperäänsä. Toisaalta en osaa itsekään vastata kaukolämpöputkia, vesijohtoa ja viemäreitä koskeviin kysymyksiin kuin hatarasti. Mistä tarkalleen pattereiden vesi tulee? Mihin viemärivesi tarkalleen ottaen menee? Vastaamalla Päijänne ja Itämeri en ole ratkaisevasti viisaampi kuin egyptiläinen talonpoika. 

The Nile on sujuva ja mielenkiintoinen, mutta minulle sen tarjoama oivallus ei liittynyt Egyptiin. Wilkinsonin kirjan luettuani tajusin, ettei minulla ole mitään maisemaa, jonka tuntisin erityisen hyvin. On tuttuja paikkoja, mutta osaamiseni tai tietämykseni ei jäsennä ympäristöä merkityksiksi. En tunne mainittavasti kasveja tai lintujen käyttäytymistä. Katselen rakennuksia ilman paikallishistorian tai tyylisuuntien varmaa tuntemusta. En pysty esimerkiksi sanomaan mitään mielenkiintoista työmatkani varrelta.

Lordi Kelvinin lausahdus "mittaaminen on tietämistä" ei ole ehkä ihan lopullinen totuus.