The Marne, 1914

Holger H. Herwig, The Marne, 1914: The Opening of World War I and the Battle That Changed the World (2009). Random House, New York, NY, USA, 2011.

Marnen ensimmäinen taistelu syyskuun alussa 1914 on ollut kiistanalainen käännekohta.Yhtäältä siitä puuttuvat mainittavat voiton tai tappion piirteet, mutta toisaalta Saksa menetti taistelun seurauksena aloitekykynsä ja liikevoimansa. Samalla Saksa joutui siirtämään syrjään Schlieffen-suunnitelman, jonka ohjaamana se oli puhaltanut läpi Belgian yrittäessään koukata Ranskan vasempaan sivustaan. Taistelun jälkeen länsirintama juuttui neljäksi vuodeksi väsyttävään asemasotaan, kun unelma ratkaisevasta taistelusta haihtui. Väsytystaistelun Saksa hävisi.

Rautaesiripun murennuttua Itä-Saksasta löytyi ensimmäisen maailmansodan arkistoja, joiden luultiin kadonneen. Näiden avulla kanadalainen sotahistorioitsija Holger W. Herwig täydentää sodan tapahtumia ja niiden tulkintoja kirjassaan The Marne, 1914: The Opening of World War I and the Battle That Changed the World (2009). Vaikka kirja keskittyy Marnen taisteluun, se pohtii myös sodan syttymisen syitä, mobilisointia ja elo-syyskuun tapahtumia länsirintamalla aina Marne taisteluun asti. Herwig kiistää sodan olleen vahinko: kaikissa sotaan osallistuneissa maissa tehtiin tietoinen päätös sotia — poikkeuksena tietysti Belgia, joka puolueettomana maana joutui hyökkäyksen kohteeksi. Saksa provosoi Ranskaa, mutta Ranskalla oli lista sodalle asetetuista tavoitteista valmiina kauan ennen uhkavaatimuksia.

Sekä Saksa että Ranska olivat suunnitelleet lyhyttä sotaa. Saksalle lyhyt sota länsirintamalla oli välttämätön, koska se kävi idässä sotaa Venäjää vastaan, eikä kahden rintaman sotaa pidetty suotavana (ja kuitenkin Saksa kokeili sitä kahdesti). Saksan Schlieffen-suunnitelman oli määrä johtaa voittoon Ranskasta kuudessa viikossa ennen kuin Venäjä ehtisi mobilisoida joukkonsa. Carl von Clausewitzin innoittamana marsalkka Helmuth von Moltke vanhempi (1800-1891) piti tapanaan sanoa, ettei mikään taistelusuunnitelma kestä kosketusta viholliseen. Tämä lienee paitsi sotaa koskevan epävarmuuden tunnustus myös strategisen ajattelun ydin: molemmat osapuolet yrittävät ennakoida toistensa liikkeitä ja reagoida niihin arvaamattomasti. Helmuth von Moltken, kuuluisan marsalkan veljenpojan ja saksalaisten ylipäällikön, korjaama Schlieffen-suunnitelma oli kuitenkin ketju aikataulutettuja tavoitteita, joissa ei ollut mainittavaa pelivaraa. Se jopa oletti, että Belgia antautuisi taistelutta.

Kaikesta huolimatta Schlieffen-suunnitelma oli onnistua. Ranskan armeijan ylipäälliköllä kenraali Joseph Joffrella oli oma suunnitelmansa, jonka kautta hän luki tilannetta rintamalla. Hän kieltäytyi uskomasta saksalaisten oikean siiven vahvuutta tiedustelutiedoista ja omien kenraaliensa toimittamista tiedoista huolimatta. Hän hyökkäsi Saksan vahvaa keskustaa vastaan, ja suurin tappioin saadut voitot haihtuivat nopeiden vastahyökkäysten alla. Elokuun 3. päivästä lähtien saksalaiset olivat voittaneet käytännössä kaikki taistelut, ja ranskalaiset (sekä pieni brittiläinen joukko-osasto) olivat vetäytyneet. Joukot olivat marssineet 300 kilometriä rajalta helteisessä säässä.

Kuva: Wikipedia / public domain

Perääntyminen loppui Seinen sivujoen Marnen varrella lähellä Pariisia. Kenraali Alexander von Kluckin johtaman Saksan 1. armeija oli ajanut takaa vetäytyviä ranskalaisia Marnen eteläpuolelle. Näin 1. armeijan ja kenraali Karl von Bülowin johtaman 2. armeija väliin kasvoi lentotiedustelun tunnistama 50 kilometrin levyinen aukko, johon ranskalaiset ja britit iskivät. Hyökkäys tuli yllätyksenä, sillä pitkän perääntymisen uuvuttamien ranskalaisten moraalia pidettiin murrettuna. Vaikka Moltke säikähti armeijoiden väliin syntynyttä aukkoa ja pelkäsi läpimurtoa, Kluck kuitenkin tunnisti Joffren junailemat liikkeet ja onnistui torjumaan hyökkäyksen omalla kaistallaan. Epäselvää tilannekuvaa seurasi epäselvä päätöksenteko.

Eversti Richard Hentschia on perinteisesti pidetty syntipukkina Saksan vetäytymiseen. Tämä Moltken lähettämä tiedustelu-upseeri kiersi 1. ja 2. armeijoita paikan päällä. Pessimistinen Bülow raportoi armeijansa jauhautuneen olemattomiin, mikä säikäytti Hentschin. Tämä ehdotti 2. armeijan (ja sitä kautta koko rintamalinjan) vetäytymistä, mutta arkistolähteiden pohjalta Herwig korostaa, että päätöksen teki Bülow. Hentsch käski myös Kluckia vetäytymään, mikä Kluckin näkökulmasta kuulosti uskomattomalta: hän ei ollut kokenut mainittavia tappioita eikä nähnyt mainittavaa uhkaa vaan katsoi pystyvänsä lyömään ranskalaiset. Herwigin mukaan Kluckin olisi pitänyt pyytää Moltkelta selkeä käsky tai jättää Hentschin näkemys omaan arvoonsa ja hyökätä. Nyt sodan yksi ratkaisevimmista strategisista päätöksistä syntyi kahden heikkohermoisen kenraalin (Bülow ja Moltke) pessimistisen tilannekuvan seurauksena.

Saksan Schlieffen-suunnitelma saa Herwigiltä ansaittua kritiikkiä, mutta suurempi ongelma on hänen mielestään Moltken kenraaleilleen antamat löysät ohjat. Moltke johti sotaa kaukana rintamasta, kun  Joffre kiersi rintamaa ahkerasti ja erotti nopeasti ponnettomiksi katsomansa kenraalit. Herwig nostaa esiin myös vanhojen kenraalien terveydentilan: Moltke sai hermoromahduksen, ja Bülow oli menettänyt taistelutahtonsa. Saksalaisten viestintäyhteydet (ja henkilösuhteet) eivät mahdollistaneet sujuvaa armeijoiden ja kenraalien välistä neuvottelua, joten he menettivät jatkuvasti mahdollisuuksia käyttää hyväkseen saavuttamiaan voittoja. Kohtalokas 50 kilometrin aukko 1. ja 2. armeijan välissä syyskuun alussa 1914 olisi ollut vältettävissä koordinoinnilla.

The Marne, 1914 on seikkaperäinen selvitys tapahtumista ja henkilösuhteista Marnen taisteluun liittyen. Kerronta on asiallista ja kuivaa, kuten hyvä sotahistoria usein on.

Herra Mackenzien jälkeen

Jean Rhys, Herra Mackenzien jälkeen. Englanninkielisestä alkuteoksesta After Leaving Mr Mackenzie (1930) suomentanut Hanna Tarkka. Saatesanat kirjoittanut Petri Tamminen. Otava, Keuruu, 2001.

Kuten Jean Rhysin Huomenta, keskiyö (1939), myös Herra Mackenzien jälkeen (1930) alkaa kurjasta pariisilaisesta hotellihuoneesta. Halpa ja väliaikainen asumismuoto kertoo oleellisen: päähenkilö on vähissä varoissa, perheetön ja yksin. Hotellihuone on kuitenkin samalla tila, jossa päähenkilö on turvassa muiden katseilta, ennakkoluuloilta ja odotuksilta — ainakin melkein.

Julia oli päätynyt hotelliin puoli vuotta sitten — lokakuun viidentenä päivänä. Hän oli selittänyt tarvitsevansa huoneen viikoksi, kenties kahdeksi. Itselleen hän oli sanonut, että siellä hän olisi piilossa. Hän oli luvannut itselleen, että viipyisi hotellissa siihen asti kunnes pystyisi karistamaan mielestään sen raskaan nöyryytyksentunteen, jonka herra Mackenzie oli häneen jättänyt.

Julia Martin on kolmikymppinen englantilaisnainen, joka alkaa menettää kykynsä viehättää miehiä.  Entisen rakastajan tuottama nöyryytys kuitenkin jatkuu viikottaisina kirjeinä tämän lakimieheltä sisältäen elämiseen tarvittavat 300 frangia.

Sitten saapuu viimeinen kirje sisältäen 1500 frangin shekin. Julia päättää kohdata entisen rakastajansa ravintolassa. Kohtauksessa Rhys vaihtaa näkökulman kiusaantuneeksi herra Mackenzieksi, joka ei pysty pitkään keskittymään vasikanleikkeeseensä. Hän ei tietenkään maksa Julialle hyvää hyvyyttään vaan haluaa kiusalliset intohimoiset rakkauskirjeet hävitettävän. Julia oli saanut selvittää suhdettaan rakastajaansa lakimiehelle ja tämän kirjureille.  

   Hän korotti ääntään. "Miksi sinun piti palkata lakimies pelottelemaan minua?" hän kysyi.
   Herra Mackenzie työnsi lautasensa syrjään. Tilanne oli sietämätön. Hän ei voinut enää olla syövinään — ei jos nainen puhuisi tuollaisia kovalla äänellä.

Julia osoittaa halveksuntansa sanojen ja tekojen tasolla. Ennen lähtöään hän palauttaa viimeisen shekin, mutta ravintolassa kohtausta seurannut toinen englantilaismies George Horsfield seuraa häntä ja tarjoaa apuaan. Julia saa 1500 frangia ja kehotuksen palata Englantiin.

Jospa hänellä olisi ollut järkeä säästää edes muutama tavara, silloin hänen paluunsa ei olisi tarvinnut olla näin alentuva, näin surkea. Ihmiset harkitsivat hetken ennen kuin kohtelivat yliolkaisesti hienoon turkkiin pukeutunutta naista.

Lontoo on Pariisia kylmempi. Yhteydenotot sisareen ja setään nostavat esiin Julian menneisyyden. Sisar on katkera roolistaan sairaan äidin hoitajana, ja setä pitää Julian epäonnistunutta avioliittoa häpeällisenä, eikä kumpikaan tarjoa apua. Entinen rakastaja Neil James ja Lontooseen saapunut Horsfield horjahtelevat alttiudessaan auttaa Julian heikkenevän viehätysvoiman liikkeiden mukaan. Kun äiti sitten kuolee, perheen sisäiset jännitteet kiristyvät konfliktiksi ja Julia palaa Pariisiin.

Rhysin Pariisissa riutuvia päähenkilöitä on vaikea pitää pelkästään uhreina. Vaikka aikakausi tarjosi naisille vähän sosiaalista ja taloudellista liikkumatilaa, eivät päähenkilöt osoita mitään merkkejä halustaa rakentaa tasapainoisempaa tulevaisuutta vaan ovat, varsinkin Sasha ja Julia, loppukesään ehtineitä päiväperhosia. He haluavat olla riippumattomia, vapaita ja määritellä itse itsensä. Perhosina he ovat kuitenkin alttiita säille, tuulille ja katteettomille lupauksille. Ensimmäiset kylmät yöt viimeistään tuhoavat unelmat ja herättävät alkoholinsekaisen katkeruuden.  Julian katse onkin jo kääntynyt menneisyyteen. Hän nautti muistoistaan kuin vanha nainen. Kuitenkin vuokra herättää jatkuvaa ahdistusta, ja rahattomalle vapaus, rauha ja turva ovat epävarmoja. Kaikki muuttui nuhjaantuneeksi ja säälittäväksi.

Julia oli luhistunut. Hän oli polvillaan, itki hartiat hytkyen ja toivoi, että hänellä olisi mukanaan vielä toinen nenäliina. Hän itki muistaessaan, että hänen elämänsä oli ollut sarja nöyryytyksiä, erehdyksiä, vastoinkäymisiä ja surkuhupaisia yrityksiä. Samanlaista oli kai toistenkin elämä. Ja kuitenkin kuin ihmeen kautta hänen ytimestään nousi jotakin olennaista, kuin liekki. Hänhän oli suuremmoinen. Uhmakas liekki, joka ei pyytänyt mitään vaan uhkasi. Sitten liekki hiipui, kaikki oli ollut turhaa; se ei ollut tavoittanut mitään.

Rhys on kerrassaan taitava kirjoittaja. Henkilöt ovat monitahoisia, ja ennen kaikkea kirjan tunnelma on vaikuttava ja uskottava paljaassa lohduttomuudessaan.

The Treasures of Darkness

Thorkild Jacobsen, The Treasures of Darkness: A History of Mesopotamian Religion. Yale University Press, New Haven, CT, USA, 1976.

Saksalainen uskontotieteilijä Rudolf Otto (1869-1937) kehitti käsitteen numeeninen (engl. numinous) kuvaamaan uskonnollisen elämyksen irrationaalista ja aisteista riippumatonta erikoislaatua. Numeeniseen kokemukseen liittyvän pelon tai syvän kunnioituksen kuvaaminen sanoin ei tahdo onnistua suoraan. Tarvitaan vertauskuvia.

Runojen ja hymnien vertauskuvien hienovaraisten muutoksien varaan  Thorkild Jacobsen (1904-1993) kehittää mesopotamialaisen uskonnon historiansa. Vertauskuvia on periaatteessa kolme: jumalat olivat ilmiöiden elinvoimia (élan vital), jumalat olivat hallitsijoita tai jumalat olivat ihmisiä kaitsevia vanhempia. Jacobsenin erinomainen teos The Treasures of Darkness (1976) tarkastelee näiden kolmen metaforan lisäksi myös muutoksia jumalien rooleissa tai olemuksessa ja poliittisten tapahtumien heijastumista myyteissä. Lisäksi kirjaan mahtuu hyvin mielenkiintoinen luenta esimerkiksi Gilgameshin tarinasta.

Vanhimmissa myyteissä jumalat ovat usein hedelmällisyyteen liittyviä elintärkeitä luonnonvoimia.  Kaupunkivaltioilla oli omat suojelusjumalansa, mikä teki kaupunkien hallinnoista käytännössä teokratioita. Kun sitten sodasta alkoi tulla pysyvä osa politiikkaa, nälän ja puutteen aiheuttaman ahdistuksen rinnalle nousi pelko sodasta. Aiemmin väliaikaisesta sotajohtajuudesta kehittyi kehittyi pysyvä kuninkuuden instituutio. Samalla jumalat alkoivat esiintyä oman alansa tai alueensa hallitsijoina. Ihmiset olivat heikkoja ja huonoja, eivätkä he saaneet mitään aikaiseksi ilman pappien välityksellä annettu jumalallista ohjausta ja johdatusta.

The ruler metaphor — expressed in the terms "master," "lord," and "warrior" — fits particularly well the unbounded power of the natural phenomenon in which the god is experienced, and the prayer cogently conveys Gudea's awe before a mysterium tremendum, the wholly other, terrifying power in the flood-wave sweeping down from the mountains.
   The ruler metaphor — like the ruler concept — could not be lifted out of the social and political context from which it derived its meaning. The new view of the gods as rulers brought the whole political context of the ruler to bear on them and thus — since they were the powers in all the significant phenomena around — on the whole phenomenal world. The universe became a polity. 

Hymnien ja psalmien perusteella vähitellen jalansijaa saa ajatus, että yksilö on jumalille tärkeä ja että yksilön huolet, synnit ja vastoinkäymiset kiinnostavat jumalia. Tällainen henkilökohtainen uskonto edellytti nöyrtymistä jumalten edessä, mutta toisaalta se kutisti jumalat: aiemmin majesteettiset ja etäiset maailman luojat olivat nyt vastaamassa henkilökohtaisiin tarpeisiin ikään kuin lasten vanhemmat. Jacobsen sijoittaa muutoksen Mesopotamiaan, mutta löytää jälkiä niin Egyptistä kuin Raamatustakin. Vanhan testamentin Jobin kirjassa Jumala asettaa mittakaavat kohdalleen ja kuolevaiset omalle paikalleen: yksilöllä ei ole lupaa odottaa edes oikeudenmukaisuutta maailman luojan edessä.

Here, in God's speech, the imbalance is redressed. The personal, egocentric view of the sufferer — however righteous — is rejected. The self-importance which demands that the universe adjust to his needs, his righteousness, is cast aside, and the full stature of God as the majestic creator and ruler of the universe is reinstated.

Jacobsen ruotii myös Enūma Eliš -luomistarua ja Gilgamesh-eeposta. Ne ovat ihmisen yrityksiä ymmärtää ympäröivää maailmaa ja ihmisen osaa siinä. Luomistaru ja jumalten väliset taistelut heijastelevat kaupunkivaltioiden välistä politiikkaa. Gilgameshin kasvutarina kertoo aikuistumisesta ja kuolevaisuuden hyväksymisestä.

The Treasures of Darkness on erittäin sujuva ja pohjattoman mielenkiintoinen. Jacobsen kääntää pitkiä katkelmia hymneistä argumenttiensa tueksi ja lukee käännöksistä ulos vivahteita ja muutoksia.

Blind Man With a Pistol

Chester Himes, Blind Man With a Pistol (1969). Panther Books, London, UK, 1971.

Helteen polttamasta New Yorkin Harlemista löytyy valkoihoisen puolialastoman miehen ruumis kurkku auki viillettynä. Harlemilaiset etsivät Coffin Ed Johnson ja Grave Digger Jones alkavat selvittää tapausta uskonnollisten kulttien, mystikoiden, huijareiden, mellakoiden, väkivaltaisuuksien, rasismin ja kansalaisliikehdinnän keskellä.

A bareheaded white man had materialized suddenly from the darkness into the dim pool of yellow light spilling from a street lamp, trying to run in the direction taken by the black man. But he staggered on wobbly legs as though drunk. They could see his legs plainly because he didn't wear any pants. In fact he didn't wear any underpants either and they could see his bare white ass beneath his white shirt tail.

Yhdysvaltalaisen Chester Himesin (1909-1984) poliisiromaani Blind Man With a Pistol (1969), kuten muutkin Himesin Harlem-sarjan romaanit, julkaistiin alunperin Ranskassa; ne saavuttivat suosiota kirjailijan kotimaassa vasta myöhemmin. Himes istui nuorena vankilatuomion aseellisesta ryöstöstä ja vuosia myöhemmin liikenteen vaarantamisesta, minkä jälkeen hän muutti Eurooppaan. Ankara vankilakokemus jätti jälkensä heijastuen hänen kirjoissaan institutionalisoituna rasismina. Niinpä kirjoissaan Himes on tarkastellut mustaihoisten miesten elämää ja asemaa Yhdysvalloissa.

It was a touchy business when a white man was killed in Harlem. People took up sides on racial lines, regardless of whether they were police officers or not. No one liked it, but all were involved.

Blind Man With a Pistol esittää noir-dekkareiden tapaan lain voiman ja oikeuden ovat heikkoina, mutta kirja kulkee tarkoituksettomassa väkivaltaisuudessaan ylikierroksilla. Kirja on siinä ja hajanaisuudessaan pikemminkin kannanotto kuin mikään perinteinen palapeli. Harlem on sekava, rasismin ja korruption syövyttämä kaupunginosa, jota Coffin Ed ja Grave Digger ovat voimattomia muuttamaan. Heidän esimiehensä peräänkuuluttavat mellakoiden ja ryöstelyiden kiihottajien pidättämistä mutta ovat kuuroja ja sokeita todellisille syille, köyhyydelle ja rasismille. Kaikki ovat turhautuneita, mikä johtaa edelleen väkivaltaisuuteen. Se on lopulta kuin sokea mies, joka alkaa ammuskella täydessä metrovaunussa.

Vaikka etsivien ja epäiltyjen badman-puheenparsikin tapailee aina henkistä tilanteen hallintaa, Himesin ote ei ole kuitenkaan puhtaan kovaksi keitetty. Harlem on absurdi maailma, ja Himesin terävät ja hauskat sanavalinnat ottavat askeleita sarkasmin ja vieraannuttamisen suuntaan. Blind Man With a Pistol on kirjasarjan viimeinen osa ja rakenteeltaan ilmeisesti aiempia osia hajanaisempi.

1914

Paul Ham, 1914: The Year the World Ended (2013). Random House Australia, Sydney, Australia, 2015.

Ensimmäisen maailmansodan syttymisestä kukaan ei tietenkään ole halunnut ottaa vastuuta. Päättäjät, virkamiehet ja diplomaatit päiväkirjoissaan ja muistelmissaan kertovat olleensa suurempien voimien armoilla kyvyttöminä estämään sotaa. Toisen vakiintuneen selityksen mukaan sotaan ajauduttiin strategisen ja diplomaattisen epäonnistumisten kautta. Virheitä kieltämättä tehtiin, kommunikointi meni kiville monta kertaa, mutta tapahtumaketjua ei voi pitää australialaisen journalistin ja historioitsijan Paul Hamin mukaan tahattomana kompasteluna, sokeana harhailuna tai unissakävelynä.

Kirjassaan 1914: The Year the World Ended (2013) Ham esittää sodan taustalle tunteita, joista erityisen kohtalokkaita olivat suljettujen ovien takana päätöksiä tekevien vanhojen miesten kokemat tunteet. Diplomatiaa ajoi epäluulo, pelko, vainoharhaisuus ja viha. Koko aikakausi oli konservatismin läpitunkema. Sosiaalinen ja poliittinen murros oli uhka, tieteen ja taiteen totuttujen käsitysten ravistelu vain marginaalin riemua. Saksa koki itsensä saarretuksi ja toisaalta olevansa myöhässä siirtomaavaltauksista. Ranska janosi kostoa vuosien 1870-1871 sodan kirvelevästä tappiosta ja menetetyistä alueista. Lahoavat imperiumit Itävalta-Unkari ja Venäjä kokivat tarvitsevansa ulkoista uhkaa pysyäkseen koossa.

Ham seuraa myös sotaan johtanutta diplomatiaa. Jos sota ei olisi käynnistynyt Sarajevon laukauksista, se olisi Hamin mukaan voinut käynnistyä lukuisista muista konflikteista tai riidoista. Vaikka sotaan oli monta syytä, eikä mikään valtio ollut täysin viaton, Ham langettaa syyllisyyden ensisijaisesti Saksan niskaan. Ympärysvallat olisivat voineet antaa korkeintaan selkeämpiä uhkauksia (ja täydentää kohdan "tai muuten me..."), mutta Saksa teki ratkaisevimmat päätökset huolimatta tunnistamistaan riskeistä.

Kirja seuraa sodan kulkua elokuun tykeistä Marnen taisteluun keskittyen länsirintaman tapahtumiin. Käytännössä Saksa hävisi sodan jo vuonna 1914, kun Schlieffen-suunnitelma Ranskan nopeasta lyömisestä ennen Venäjän liikekannallepanoa epäonnistui. Miljoonien kuolemaan johtanut nelivuotinen väsytystaistelu ei saavuttanut mitään. Saksalaisten raakuuksista Belgiassa Ham huomauttaa, etteivät ne olleet pelkästään humalaisten sotilaiden satunnaista riehuntaa vaan ylimmän sodanjohdon laatima suunnitelma valloitetun ja vastahankaisen alueen hallitsemiseksi. Kylät paloivat, ja siviilejä teloitettiin mielivaltaisesti.

Aihepiiri on melko laaja kuuteensataan sivuun. Ham jättääkin erikseen mainiten monia aiheita kirjansa ulkopuolelle, kuten suurelta osin itärintaman tapahtumat. Teos on suurelle yleisölle suunnattu ilmestymishetkellään erityisen ajankohtainen tietokirja ja nojaa toissijaisiin lähteisiin siirtäen puheenvuoron monesti esimerkiksi John Keeganille ja Barbara W. Tuchmanille. Hamilla on kuitenkin journalistista silmää, ja toissijaistenkin lähteiden kautta hänen argumentaationsa on purevaa. Kertojana hän on erinomainen.

Gods and Demons, Priests and Scholars

Bruce Lincoln, Gods and Demons, Priests and Scholars: Critical Explorations in the History of Religions. The University of Chicago Press, Chicago, IL, USA, 2012.

Uskonto on niitä yleiskielen sanoja, joita ladotaan kiihkeästi keskustelun ja mielipiteiden pohjaksi joka puolella, mutta jotka murenevat ammattilaisten käsissä. Maailma tai ihmiselämä ei tunnu jäsentyvän kauniisti selkeisiin käsitteisiin. Ainakin maallikosta tuntuu, että jo kahden tai kolmen toisilleen vieraan kulttuurin (toinen vaikea sana) kattaminen samoin, niille vierain käsittein alkaa sisältää valtavat määrät ehtolauseita ja epävarmuutta. Yksinkertaisuutta ja varmuutta kaipaavat ihmiset saattavat kompastella, repiä vaatteensa ja —mikä pahinta— muuttua poiketessaan vakiintuneilta teiltä humanismin vaikeakulkuisempaan maastoon.

Yhdysvaltalaisen uskontotieteilijän Bruce Lincolnin Gods and Demons, Priests and Scholars (2012) ei ole ensisijaisesti muutokseen tai sisäiseen kasvuun houkutteleva artikkelikokoelma, vaikka sen sisältämät tekstit tarkastelevat mytologioita ja niiden tulkintamenetelmiä. Esseet pohtivat esimerkiksi, miten lukea uskonnollisia tekstejä, mistä asemasta tekstit puhuttelevat lukijaa, ja miten ne suostuttelevat tai asettelevat oman totuudellisuutensa. Lincoln esittelee keinoja kuoria tekstiä ja tarjoilee esimerkkinään Chandogya Upanisad -kirjoituksia. Toisaalla kirja pohtii mm. pantheonien syntyä sisäisten ja ulkoisten tekijöiden vaikutuksesta, kaaoksen asemaa maailman syntytarinoissa tai väkivallan asemaa ja luonnetta esimerkkeinään indoeurooppalaiset mytologiat.

Pohtiessaan siirtymää antiikista sen jälkeiseen aikaan Lincoln tulee luonnostelleeksi uskonnolle neljä piiriä tai aluetta: yliluonnollista koskeva diskurssi, maailman muokkaamiseen tähtäävät käytännöt, diskurssiin ja käytäntöihin identifioituva yhteisö ja näitä kolmea ohjaava ja sääntelevä instituutio. Antiikin aikana uskonnollinen diskurssi siirtyy huomattavassa määrin muistinvaraisesta runoudesta kirjoitettuun asuun. Temppeleiden ympärille kehittyneet uskonnolliset yhteisöt alkavat rakentua jaettujen uskomusten, tekstien ja kiertävien saarnaajien ympärille. Myös temppelit vapautuvat valtion ohjauksesta.

Kirjan toinen otsikkossakin heijastuva katsaus persialaisten demonologiaan ja pahoihin henkiin on tietysti mielenkiintoinen. Lincoln tiivistää sen zarathustralaiseksi tai tarkemmin mazdalaiseksi yritykseksi nimetä ja ymmärtää kaikki asiat, jotka uhkaavat, pelottavat ja vahingoittavat ihmisiä. Niinpä demoneiksi kelpaavat paitsi ahneus, puute, himo, kipu ja sairaus myös laiskuus, heikkous, väsymys, fatiikki jne., jotka Paha henki vapautti maailmaan. Vaikka väitteessä, että tämän demonologian voi nähdä kattavan mm. nykyisen fysiologian, meteorologian ja entomologian, kaikuu tylorilainen reduktionismi, Lincoln ei yritä selittää uskontoa ilmiönä, vaan luonnostelee persialaista maailmankuvaa, jossa kosminen hyvä ja paha alati kamppailevat ympäristöstä.

Lincolnin kokoelma on tietysti hajanainen. Samalla se on selvästi suunnattu asiantuntijoille, sillä seikkaperäiset lähdeviitteet ja pitkä kirjallisuusluettelo vievät kirjasta yli kolmanneksen. Viitteet on sijoitettu kirjan loppuun, joten sanojen tai nimien etymologiset pohdiskelut eivät katkaise esseiden sujuvaa kerrontaa. Lincoln ei yritä yksinkertaistaa tai redusoida vaan tarjota menetelmiä ja näkökulmia uskonnon historiaan risuineen ja okaineen.

Villette

Kuva: Archive.org

Charlotte Brontë, Villette (1853). Project Gutenberg E-Books, 2005. https://www.gutenberg.org/ebooks/9182

Muuttaessaan Labassecourin kuningaskuntaan (eli Belgiaan) lastenhoitajaksi Lucy Snowe on parikymppinen nainen vailla perhettä, vaurautta, verkostoja ja mainittavaa ulkonäköä. Lucy on kuitenkin fiksu ja ahkera, joten lastenkamari vaihtuu nopeasti luokkahuoneeksi ja lasten hoitaminen opettamiseksi. Muuten Villetten kaupunki tai kirjan kuvaama aikakausi tarjoaa niukalti mahdollisuuksia itsenäiselle naiselle. Lucyn pidättyvyyttä pidetään koppavuutena ja itsenäisyyttä kapinointina, joten avioliittomarkkinat eivät näytä hyviltä. Hänen ystävänsä, Villettessa koulua käyvä, nuori, kaunis ja kosijoitaan kiusaava Ginevra Fanshawe maalaa nopeasti Lucysta muotokuvan.

I suppose you are nobody's daughter, since you took care of little children when you first came to Villette: you have no relations; you can't call yourself young at twenty-three; you have no attractive accomplishments—no beauty. As to admirers, you hardly know what they are; you can't even talk on the subject: you sit dumb when the other teachers quote their conquests. I believe you never were in love, and never will be: you don't know the feeling, and so much the better, for though you might have your own heart broken, no living heart will you ever break. Isn't it all true?

Vaikka sopivat kanavat sukupuolten väliselle kanssakäymiselle ovat kapeat, Lucy joutuu nopeasti kahden miehen vaikutuspiiriin. Paul on sovinistinen, pöyhkeä ja itsevaltainen kollega. John on hänen perhetuttunsa, kaikin puolin miellyttävä ja mukava lääkäri. Niin Lucya sitten ohjataan, puetaan, komennetaan ja koetellaan.

Charlotte Brontën Villette (1853, suom. Syrjästäkatsojan tarina) etenee Lucyn oman kertomuksena vieraassa ympäristössä, jossa ei ole mitään kotoista, tuttua tai turvallista. Oman tilan voittamiseksi on oltava päättäväinen ja kärsivällinen. Vaikka Ginevran luonnehdinta on pintapuolisesti tarkkanäköinen, Lucyn sisäisestä maailmasta hän tietää vähän. Pinnan alla käy hienovarainen psykologinen koneisto, jonka tuottama intohimo oli aikanaan sopimatonta laadultaan ja määrältään. En kuitenkaan onnistunut löytämään kirjasta aivan sitä loistetta, josta mm. George Eliot ja Virginia Woolf sitä ylistävät.

A Mad Catastrophe

Geoffrey Wawro, A Mad Catastrophe: The Outbreak of World War I and the Collapse of the Habsburg Empire. Basic Books, New York, NY, USA, 2014.

Jos Adolf Hitler olisi palvellut kotimaansa Itävalta-Unkarin armeijassa ensimmäisessä maailmansodassa, 1900-luvun tapahtumat olisivat saattaneet kehittyä ratkaisevasti eri suuntaan. Ratsuväessä uransa tehneet kenraalit olivat hukassa miljoona-armeijoiden, konekiväärien ja uudenlaisen tykistön kanssa kaikkialla, mutta Itävalta-Unkarin upseeristo ja sodanjohto olivat taktisesti, operatiivisesti ja strategisesti kenties kyvyttömintä koko sodassa. Vanha, 1800-luvun taktiikka yhdistyi uuteen 1900-luvun sodankäyntiin puhtaimmin juuri Itävalta-Unkarissa.

Ennen sotaa kutsunnoissa Hitler todettiin fyysisen heikkouden vuoksi kelpaamattomaksi palvelukseen. Jos hän ei olisi ehtinyt liittyä vapaaehtoisena Saksan armeijaan, hänet olisi kuitenkin otettu palvelukseen viimeistään jouluna 1914, kun ikäluokkien parhaimmisto oli jo jauhettu loppuun. Kun Itävalta-Unkari oli vuoteen 1915 mennessä kärsinyt kahden miljoonan sotilaan tappiot saavuttamatta ainoatakaan mainittavaa voittoa tai tavoitetta edes pienen Serbian suunnalla, sotaväkeen nostettiin kutsunnoissa jo kahdesti hylättyjä miehiä. Jos Hitler olisi maansa sodanjohdosta huolimatta kuin ihmeen kaupalla jäänyt henkiin, hän ei olisi kerännyt kuulijoita puheilleen häpeärauhasta, juutalaisten salaliitosta tai rodullisesta ylivertaisuudesta, eikä hän ei olisi rakentanut sotakokemuksistaan pohjaa poliittiselle kampanjoinnilleen.

Vaikkei hän käsittelekään Hitlerin kohtaloa, yhdysvaltalainen sotahistorian professori Geoffrey Wawro kokoaa Itävalta-Unkarin diplomaattisen ja sotilaallisen kompastelun mielenkiintoiseksi kirjaksi A Mad Catastrophe (2014) eli "Mieletön onnettomuus". Hän käy läpi Itävalta-Unkarin aloittamaan sotaan johtaneet askeleet, ja seuraa sen armeijan kohtaloa, kun se taistelu taistelulta jauhetaan kappaleiksi ja päätyy lopulta Saksan sodanjohdon alaisuuteen. "Mielettömän onnettomuuden" seurauksena miljoonia kuoli ja haavoittui koko Eurooppaa repivässä sodassa, mutta myös (Lerppahuuli-)Habsburgien vuosisatainen dynastia tuli tiensä päähän, ja maineikas itäisen Euroopan imperiumi kutistui Lapin maakunnan kokoiseksi. Sodan seurauksena myös Saksan keisari Vilhelm II luopui vallasta ja Venäjän tsaari Nikolai II menetti valtaistuimensa (ja henkensä).

Vaikka 1900-luvun alun Euroopan sairaaksi mieheksi on yleensä kutsuttu Ottomaanien valtakuntaa, Wawro pitää Itävalta-Unkarin kaksoismonarkiaa yhtä heikkona ja sairaana. Kaksoismonarkia oli kansojen tilkkutäkki, jonka yhtenäistäminen oli kansallismielisyyden aikakaudella hyvin vaikeaa. Sisäpolitiikka törmäsi melkein itsenäiseen Unkarin kuningaskuntaan, joka ei ollut halukas tekemään myönnytyksiä Wienin hankkeille. Hajanaisuus, korruptio, hovin juonittelu kääntyivät armeijan ongelmiksi: yhteinen komentokieli puuttui, rahoitus oli vajanaista, tiestö ja raiteisto huonoa, kalusto vanhentunutta ja sotilaskoulutus heikkoa.

Etniset ryhmät Itävalta-Unkarissa vuonna 1910.
Wikipedia / Public Domain

Itävalta-Unkarin pääesikunnan päällikkö kenraali Franz Conrad von Hötzendorf halusi rankaista Serbiaa ja vahvistaa kaksoismonarkian asemaa Balkanilla. Wawro luonnostelee Conradista typeryksen, joka tunnisti valtakunnan ongelmat mutta joka eli, kuten useat monet kollegansa, romanttisen sotakuvaston lumoissa puhuen kunniasta ja uhrautumisesta. Kun sitten arkkiherttua Frans Ferdinand kuoli luoteihin Sarajevossa kesäkuussa 1914, ratkaisevin jarru Serbian vastaiselta sodalta katosi ja sodan kannattajat pääsivät toteuttamaan unelmansa.

The night before Gavrilo Princip shot Archduke Franz Ferdinand and Sophie in the streets of Sarajevo, sixty-two-year-old General Franz Conrad von Hötzendorf sat down to write one his orotund letters to his mistress, Gina. War was coming, Conrad scribbled, and Austria-Hungary would not survive it; Russia and Serbia would be "the coffin nails of the monarchy." But Conrad would fight to his last breath anyway, because "such an ancient monarchy and such an ancient army cannot perish ingloriously." 

Frederic Mortonin mukaan sotaa edeltävän lomailun oli tarkoitus toimia harhautuksena ja peittää valtakunnan todelliset aikomukset. On yllättävää, ettei Wawro esitä asiaa tässä valossa. Hän pelkästään hämmästelee Conradin ja muiden hitautta: arvokkaita viikkoja, jotka olisi voitu käyttää valmisteluun, kului hukkaan ja maailman sympatiat ehtivät jäähtyä ennen kuin Itävalta-Unkari sai muotoiltua uhkavaatimuksensa. Sota syttyi—paljolti virkamiesten junailun ansiosta—vaikka keisari Vilhelmkin totesi Serbian myönnyttelevän vastineen eliminoivan syyt sodan aloittamiselle. Valta oli kuitenkin ehtinyt siirtyä siviilihallinnolta sotilaille viimeistään liikekannallepanon kohdalla. Eivätkä Itävalta-Unkari ja Saksa liittoumastaan huolimatta jakaneet strategisia suunnitelmiaan toisilleen, vaan luottivat epäselvään sopimukseen, "jos jotain tapahtuisi".

Euroopassa oli upseereita, kuten lordi Kitchener, jotka näkivät vasta alkavan, vuosia kestävän ja ikäluokan toisensa jälkeen nielevän suursodan luonteen, mutta Conrad kollegoineen ei kuulunut heihin. Uudenlaisessa sodassa tykistöllä oli aivan uusi rooli, jossa sen piti pystyä toimimaan yhdessä jalkaväen kanssa ja jossa yhden tykin päivittäinen tuliannos—esim. ranskalaisten 600 laukausta—edellytti mutkatonta huoltoyhteyttä ja tehokasta ammustuotantoa. Itävalta-Unkarin tykistö roiski vähäiset ammuksensa vihollisen ollessa vielä kantaman ulkopuolella. Tulenjohto oli harjoitellut vain kentällä merkittyjen kohteiden kanssa, joten keskitykset uudenlaisessa sodassa tulivat usein omien niskaan. Uudenlaisessa sodassa yksi konekivääri vastasi tulivoimaltaan kivääridivisioonaa, mutta Itävalta-Unkari uskoi vahvemmin kuin muut rynnäköihin ja lähietäisyydeltä ammuttuihin yhteislaukauksiin. Kaivautuminen oli pelkuruutta, samoin maastoon sulautuvat univormut.

Itävalta-Unkari ei ollut oppinut vuonna 1866 Preussilta saamastaan läksytyksestä, eikä se oppinut nytkään rintamien tapahtumista. Kenraalit pysyivät kaukana taisteluista. Sotilaat menettivät uskonsa omaan sodanjohtoonsa, joka ajoi heitä väsymättä tykistötuleen ilman minkäänlaista korjausta taktiikkaan. Seurasi joukkoantautumisia. Huolto toimi heikosti, ja operaatiot olivat heikosti suunniteltuja. Sodanjohto ja Wawron mukaan erityisesti Conrad alkoivat revisioida tapahtumia ja kirjoittaa tappioita muiden harteille. Pelkureiden teloittaminen ja kenraalien nimeäminen pettureiksi, kun nämä eivät pystyneet toteuttamaan pääesikunnan suunnitelmia, eivät tuoneet toivottua käännettä—edes huomattavasti pienemmän mutta sotia kokeneen Serbian suunnalla.

Wawron kerronta on paksun ironian ja paikoin mustan huumorin sävyttämää sotahistoriaa. Itävalta-Unkari toimii niin selkeästi oman etunsa vastaisesti, että sen toimia on vaikea muuten kuvata tai ymmärtää. Kirja ei ole pelkkää strategista karttaharjoitusta, vaan taistelukenttien tapahtumia ja epätoivoista sekavuutta tarkastellaan myös taistelijoiden näkökulmasta.