The Scarlet Letter

Nathaniel Hawthorne, The Scarlet Letter (1850). Mladinska Knjiga, Ljubljana, Jugoslavia, 1966.

Yhdysvaltalainen Nathaniel Hawthorne (1804-1864) virittää romaaninsa The Scarlett Letter (1850, suom. Tulipunainen kirjain) kehyskertomuksen löydetyn käsikirjoituksen varaan. Alunperin tätä kerronnallista temppua käytettiin lisäämään tarinan uskottavuutta, kun kertoja ikään löytää aidon tapauskertomuksen; se on käytössä jo esimerkiksi ensimmäiseksi romaaniksi nimetyssä Miguel de Cervantesin Don Quijotessa (1605). Hawthorne ei yritä kuitenkaan pysyä tiukasti realismin piirissä: tarina alkaa Bostonista kesäkuussa 1642, sen henkilöt ja motiivit ovat yleisinhimillisiä, mutta jännitteiden kiristyessä ilmiöt karkaavat yliluonnollisen puolelle. Kirjan uskottavuus nojaakin tarkkanäköiseen psykologiseen kuvaukseen. Kerronta käyttää myös tehokeinonaan toistoa.

On Hester Prynne's story, therefore, I bestowed much thought. It was the subject of my meditations for many an hour, while pacing to and fro across my room, or traversing, with a hundredfold repetition, the long extent from the front door of the Custom-House to the side entrance, and back again.

Hawthorne polveutui John Hathornesta, yhdestä Salemin noitaoikeudenkäyntien tuomarista. Uuden Englannin varhaiset tapahtumat, puritanismi, yksilön ja yhteisön väliset jännitteet näkyivät kirjailijan töissä. The Scarlet Letter on häpeärangaistus. Se on tulipunainen kirjain, jota nuori äiti Hester Prynne joutuu kantamaan vaatteessaan merkkinä aviorikoksestaan. Hänen huomattavasti vanhempi aviomiehensä oli lähettänyt hänet yksin meren yli luvaten seurata perästä hoidettuaan joitain asioita. Vuodet kuluivat, ja nuori Hester hairahtui. Painostuksesta huolimatta hän ei paljasta kuulusteluissa aviorikoksen toista osapuolta, joka on synnissä hedelmöitetyn lapsen isä.

   "Speak out the name! That, and thy repentance, may avail to take the scarlet letter off thy breast."
   "Never", replied Hester Prynne, looking, not at Mr. Wilson, but into the deep and troubled eyes of the younger clergyman. "It's too deeply branded. Ye cannot take it off. And would that I might endure his agony as well as mine!"

Ahdasmielisessä yhteisössä kirjain on pelkästään häpeärangaistuksen ulkoinen muodollisuus. Tulipunainen kirjain on jo painunut syvään, mihin Hawthorne hienosti palaa myöhemmin.

Häpeärangaistus tietysti eristää Hesterin muusta yhteisöstä. Hän elää vaatimattomasti kaupungin laidalla tyttärensä kanssa tullen toimeen ompelijana. Ulkopuolisena hän alkaa ajatella itse, irrottautua puritanismin ahdistavasta perinteestä ja luopua sunnuntaikirkosta. Hänen vanha aviomiehensä elää kaupungissa tekaistun nimen turvin. Kaupungissa elää myös aviottoman lapsen isä. Edellistä ajaa sammumaton viha tämän metsästäessä aviorikoksen toista osapuolta, ja jälkimmäistä kalvaa syyllisyys, jonka oireet vääntyvät kiusallisesti suosioksi. Vain Hesterin häpeä on julkista, minkä vuoksi hän alkaa vapautua sen otteesta.

The letter was the symbol of her calling. Such helpfulness was found in her—so much power to do, and power to sympathise—that many people refused to interpet the scarlet A by its original signification.

Kun jännite laukeaa ja kirjaimen tarina kulkee päätökseensä, ihmiset vapautuvat sen otteesta, kukin ansionsa mukaan. Vain yhteisö jää osattomaksi kasvusta tai muutoksesta pysyen ennakkoluulojensa ja tekopyhyytensä vallassa.

Kuten sanottua, Hawthornen psykologinen tarkkanäköisyys pistää nopeasti silmään. Dialogi on sen sijaan kankeaa, kenties mukaillen vanhaa puheenpartta. Vanhat muodot "thy" ja "thine" tekevät kerronnasta jotenkin Raamatullisen raskasta — mikä on tietysti tavallaan sopivaa, koska käsitteleehän kirjan nimenomaan syntiinlankeemusta ja paratiisista karkoitusta. Herkkävaistoisuudestaan huolimatta kirjan viestiä ei tarvitse etsiä: se kyllä paukuttaa lukijaa otsaan.