The Last of the Mohicans

J. Fenimore Cooper, The Last of the Mohicans (1826). Johdannon ja viitteet kirjoittanut David Blair. Wordsworth Editions, London, UK, 2002.

Varhaiset romaanit 1700- ja 1800-luvuilla sijoittuivat enimmäkseen kirjailijoiden nykyaikaan tai uusgotiikan tavoin epämääräiseen menneisyyteen. Sitten Ranskan vallankumouksen jälkeen alkoi kehittyä erityinen historiallinen romaani, joka kytkeytyi tarkasti tiettyyn aikaan ja paikkaan kirjailijan oman kokemuksen ulkopuolella. Teemu Ikosen mukaan historialliset romaanit ottivat mallikseen epiikan pikemminkin kuin tragedian, jonka pohjalle esimerkiksi historialliset näytelmät rakentuivat. Näin historialliset romaanit painottivat "konfliktin sijaan tapahtumien vähittäistä kehkeytymistä ja tarinamaailman yksityiskohtaista kuvausta". Ne olivat myös muutakin kuin lavasteiksi valittujen tapahtumien toteamista. Historiallinen romaani saattoi tuoda esiin aikanaan vallalla olleita, pelättyjä ja mahdollisia vaihtoehtoisia tapahtumia ja kehityskulkuja synnyttäen lukijoiden ja historian välille siteen.
 
Skotlantilainen Walter Scott (1771-1832) kirjoitti ensimmäisen täysverisenä pidetyn historiallisen romaanin, Waverleyn (1814). Hänen tyyliään seuraten joitain vuosia myöhemmin yhdysvaltalainen James Fenimore Cooper (1789-1851) alkoi kirjoittaa Uuden mantereen itäosiin sijoittuvia historiallisia romaaneja, joista tunnetuin on The Last of the Mohicans (1826, suom. Viimeinen mohikaani). Molempien kirjailijoiden teoksista tuli aikanaan suosittuja ja Cooperista vieläpä ensimmäinen yhdysvaltalainen menestyskirjailija. Teokset jäivät sittemmin realismin jalkoihin. 

Viimeinen mohikaani sijoittuu Ranskan ja Englannin välisten siirtomaasotien aikaan. Vuonna 1757 ranskalaiset piirittävät New Yorkin osavaltion itäosissa sijaitsevaa Fort William Henryä. Linnakkeen komentajan eversti Munron tyttäret ovat matkalla erämaan halki vierailulle isänsä luo. Heidän tukenaan matkustaa englantilaisia hyveitä heijasteleva majuri Heyward ja oppaanaan huron-intiaani Magua. Erämaassa he kohtaavat David Crockettia muistuttavan Haukansilmänä tunnetun valkoihoisen tiedustelija-metsästäjän, joka liikkuu kahden intiaanin matkassa. Chingachgook ja tämän poika Uncas ovat viimeisiä muinoin mahtavan mohikaaniheimon jäsenistä.

"Magua was born a chief and a warrior among the red Hurons of the lakes; he saw the suns of twenty summers make the snows of twenty winters run off in the streams before he saw a pale face; and he was happy! Then his Canada fathers came into the woods, and taught him to drink the fire-water, and he became a rascal."

Romaanin tapahtumat kietoutuvat Maguan janoaman koston ympärille. Valkoihoisten saapuminen itärannikolle on järkyttänyt paitsi heimojen tasapainoa myös kulttuuria. Uusi tulokas alkoholi on tuhonnut Maguan aseman, maineen ja kunnian. Hän ei halua pelkästään tappaa syypääksi tunnistamaansa eversti Munroa vaan tuhota tämän perilliset. Juonittelun seurauksena hän kaappaa Munron tyttäret Coran ja Alicen, jotka vastaavat, kuten David Blair kirjan esipuheessa toteaa, Waverleyn Rosea ja Floraa.

Maguan päävastustajaksi nousee liki myyttinen Haukansilmä, joka on kahden kulttuurin yhdistelmä. Hän pitää suurta ääntä valkoihoisesta verenperinnöstään ja sen tuomista hyveistä, mutta toisaalta hän elää ja pukeutuu intiaanien tavoin — jotkut ovat jopa tulkinneet hänet ristiveriseksi, mikä synnyttää hänen naissuhteisiinsa kierteitä ja jättää hänet pysyvästi kahden maailman väliin (Smith, 2008). Joka tapauksessa Haukansilmä on kulttuurien välinen tulkki. Hän on sopeutunut elämään Uudella mantereella ja sen erämaissa toisin kuin esimerkiksi ritarillinen ja hyväntahtoinen mutta uudessa ympäristössä kompasteleva englantilainen majuri Heyward. Haukansilmän ja mohikaanien ystävyys on tasaveroista ja suorastaan idealisoitua, ja hänen ystävänsä ovat oleellinen osa Munron tytärten pelastamisyrityksissä. Intiaanit tuntuvat noudattavan joko jalon villin tai raakalaisen stereotyyppejä, vaikkakin Cooper tarjoaa Magualle uskottavan motiivin.

Haukansilmä ei puolestaan halua eksyä sekoittamaan verenperintöjä ja etsimään itselleen vaimoa intiaanien parista. Kun Uncasin ja Coran orastavalla rakkaudellakaan ei ole toivoa, tarina tuntuu esittävän, ettei rotujen sekoittuminen ole toivottavaa. Tosin on epäilty, että Cooper olisi pelännyt kulkea lukijoidensa ennakkoluulojen ja käsitysten vastaisesti. Tästä syystä villien vangiksi joutuneiden naisten yllä leijuva seksuaalisen väkivallan uhka on kuolemaa pahempi kohtalo erityisesti valkoihoisten miesten näkökulmasta. Jos kuitenkaan veret eivät sekoitu, mikä on alkuperäiskansojen tulevaisuus, kun valkoihoiset tunkeutuvat erämaihin, raivaavat peltoja ja rakentavat kaupunkeja? Kirjan nimi on alakuloinen (ja toteutunut) ennuste.

Where are the blossoms of those summers!—fallen, one by one; so all of my family departed, each in his turn, to the land of spirits. I am on the hilltop and must go down into the valley; and when Uncas follows in my footsteps there will no longer be any of the blood of the Sagamores, for my boy is the last of the Mohicans.

Kaksikymmentä vuotta kirjan tapahtumien jälkeen Yhdysvallat irtaantui Englannista. Kirjan alussa vilahtaa nuori George Washington ikään kuin vastakohtana vanhoille eurooppalaisille siirtomaaisännille, jotka taistelevat maasta, jota kumpikaan niistä ei tule hallitsemaan. Cooper tuntuu yrittävän romaanillaan luoda amerikkalaista historiaa ja amerikkalaista identiteettiä, joka on sekoitus eurooppalaista verenperintöä ja Uudella mantereella kesyttömässä erämaassa opittua käytännöllisyyttä, joka on ylivertaista sekä eurooppalaiseen että paikalliseen alkuperäiskulttuuriin nähden. Haukansilmän tavoin se suhtautuu epäluuloisesti ideologioihin ja uskonnolliseen fanaattisuuteen.

Romaanin kerronta ei ole mitenkään lumoavaa. Vaikkei symboliikkaa tai kielikuvia tekstissä vilisekään, lauseet ylläpitävät monin paikoin tarpeetonta kaunopuheisuutta ja koukeroisuutta. Sen lisäksi seikkailukertomukseksi kirjassa on huomattavan paljon pitkiä puheita, jotka tuntuvat olevan osoitetut romaanin lukijoille pikemminkin kuin kuulijoille tarinan sisällä.

"Some [The Spirit] made with faces paler than the ermine of the forests; and these He ordered to be traders; dogs to their women, and wolves to their slaves. He gave this people the nature of the pigeon; wings that never tire; young, more plentiful than the leaves on the trees, and appetites to devour the earth. He gave them tongues like the false call of the wildcat; hearts like rabbits; the cunning of the hog (but none of the fox), and arms longer than the legs of the moose. With his tongue he stops the ears of the Indians; his heart teaches him to pay warriors to fight his battles; his cunning tells him how to get together the goods of the earth; and his arms inclose the land from the shores of the salt-water to the islands of the great lake. His gluttony makes him sick. God gave him enough, and yet he wants all. Such are the pale faces."

Lisää aiheesta:

• Lindsey Claire Smith, Cross-Cultural Hybridity in James Fenimore Cooper's The Last of the Mohicans. American Transcendental Quarterly 20.3 (2006): 527-52.

* * *

Kirja jatkaa ponnisteluitani Kansojen juurilla -lukuhaasteessa.