Ensimmäinen maailmansota

Kuva: Canada Dept. of National Defense (Wikipedia / public domain)

Jotkut sanovat, ettei kirjallisuutta pidä välineellistää, vaan sitä tulee kohdella itsessään päämääränä. Arvokeskustelu on perusteltua, enkä uskalla olla eri mieltä. Kirjallisuuden motivoiminen terapiana tai innovaatioiden lähteenä on typerää ja vastenmielistä. Toisaalta koen ”kirjallisuuspiirien” tavan kohdella lukijoita joinain läänitykseen kuuluvina alustalaisina myös syvästi vastenmielisenä.  Joka kerta kirjallisuuspuheeksi verhottuun paimentamiseen törmätessäni haluaisin nostaa Helsingin taivaalle kuumailmapallon kokoisen keskisormen.

Olen ehkä ikäisekseni turhan herkkä ja lapsellinen. Kulttuurikeskustelussa ei pidä provosoitua, eikä yksittäisiä irtiottoja pidä tulkita ryhmien näkemyksiksi. Ja voihan olla, että omiin oloihinsa jätettyinä lukijat eksyisivät takaisin väärien kirjojen ja luonnottomien tapojensa pariin. No, mutta joka tapauksessa lukemisella on seurauksia: se esimerkiksi herättää kaikenlaisia ajatuksia ja altistaa erilaisille tavoille olla ihminen.

En ollut lukenut mainittavasti sotahistoriaa ennen Ihminen sodassa -lukuhaastetta. Minusta sotahistoria keskittyi enemmän tylsiin yksityiskohtiin — päivämääriin, kalustoon, joukko-osastoihin, taktiikoihin, tapahtumaketjuihin, komentoketjuihin ja upseerien kuviteltuihin luonteisiin — kuin sodan syihin ja ihmisiin sodassa. Olin tietysti väärässä: kaluston yksityiskohdat eivät ole tylsiä. Lukuhaaste muutti myös näkemyksiäni sotahistoriasta, koska käsiini osui muutama hyvä todella hyvä teos, joka pureutui ihmiseen sodassa.

Sattuman oikusta olen nyt sitten kehittänyt mielenkiintoa ensimmäiseen maailmansotaan. En osaa sanoa, onko sitä koskeva kirjallisuus minulle väline vai päämäärä. Väsytystaistelu länsirintaman tiiviillä ja syvillä rintamakaistoilla tuotti niin absurdeja tapahtumia, että kahlaan läpi nyt sitten kirjan toisensa jälkeen etsien selitystä: miksi? Selailen valokuvakokoelmia kuvitellen tilanteita, tutkien puhki ammuttua maisemaa ja arvaillen sotilaille luonteita ja tarinoita. Miten miljoonat ihmiset päätyvät tällaiseen tilanteeseen ja pysyivät siinä neljä vuotta?

* * *

Max Hastings on huomauttanut, että ensimmäisen maailmansodan alkamisen satavuotismuistotilaisuuksien alla puhujien käsitykset sodan syistä ja tapahtumista olivat haalistuneet niin, että kaikki pitivät toisiaan tasapuolisesti turhan sodan uhreina. Jotkut historioitsijatkin ovat omaksuneet käsityksen ensimmäisestä maailmansodasta juonettomana ja tarpeettomana tragediana.

Sodan tulkinta siirtyi kriitikoiden käsiin melko pian sodan jälkeen. John Maynard Keynes kritisoi sotaa ja sitä seurannutta rauhaa tuoreeltaan. Monet nimekkäät sotarunoilijat, esim. Siegfried Sassoon, Edmund Blunden ja Robert Graves,  julkaisivat muistelmiaan 1920-luvun loppua kohden. Sota alkoi vaikuttaa järjettömältä kokonaisen sukupolven kappaleiksi jauhaneelta tuhlaukselta. Monet tuoreemmat ammattikirjoittajien maallikkohistoriat ovat toistaneet tätä viestiä. Se on ollut myös näkemys, johon minä olen uskonut.

Kirjassaan Catastrophe (2014) Hastings esittää oman näkemyksensä sodan syistä, syyllisistä ja päämääristä. Hän ei tietenkään kiistä tavallisten sotilaiden, merimiesten tai siviilien uhriutta, päin vastoin, mutta hän myöskään ei pidä ensimmäistä maailmansotaa poikkeuksellisen verisenä; samoihin tappioihin ja jopa yli on päästy sitä ennen ja sen jälkeen.

Kiusallisin Hastingsin esittämä kysymys sodanjohdon virheitä kauhistelevalle maallikolle koskee parjattuja kenraaleita: mitä heidän olisi sitten pitänyt tehdä? Vaikka Nivellen offensiiville saatan edelleen tuhahdella (kuvan kanadalaiset sotilaat ovat asemissa juuri Vimyn harjanteella vuonna 1917 osana mainittua hyökkäystä), tästä kysymyksestä on alkanut henkilökohtainen syöksykierre, joka ei tunnu oikenevan. En halua niellä Hastingsin provokaatiota, mutta vastaaminen tarkoittaa vaihtoehtojen kartoittamista. Se edellyttää kaivautumista syvemmälle aiheeseen ja toisaalta vaatii omaksumaan näkökulman, jota on voinut pitää turvallisesti pahana.

Vastaus vaikuttaa väistämättä myös ensimmäisen maailmansodan romaanien, sarjakuvien ja elokuvien tulkintaan. Monissa uudemmissa teoksissa upseeristo suhtautuu tuhlailevan välinpitämättömästi tai välineellisesti miehistöönsä niin, että näiden pahin vihollinen istuikin 30 km linjojen takana. Nopeasti mieleen tulevat nyt ainakin Jacques Tardin C'était la guerre des tranchées (1993), Sébastien Japrisotin Pitkät kihlajaiset (1991), Stanley Kubrickin Kunnian polut (1957) ja äsken lukemani Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa (2013).

Ovatko nämä edelleen sodan muiston haalistumista vai jotain todellista? Ovatko kertomukset omien joukkojen niskaan satavista tahallisista tykistökeskityksistä myytti, vai oliko kyse huonoista yhteyksistä tulenjohtoon, tuulesta tai kenties kuluneista tykkien putkista, kuten Erich Maria Remarque ohimennen romaanissaan mainitsee?

* * *

A. J. P. Taylorin Ensimmäinen maailmansota (1971) ei ole hyvää sotahistoriaa, mutta se tallentaa jotain myöhemmästä suhtautumisesta sotaan. William Philpott tunnistaa siinä 1960-luvun zeitgeistin, joka piti toista maailmansotaa "hyvänä" sotana, toisin kuin ensimmäistä. Taylor ja hänen teoksensa olivat aikoinaan suosittuja, ja ne vaikuttivat voimakkaasti yleiseen käsitykseen sodasta. Ironiaa tai ei, juuri 1960-luvulla käynnistyi lukevalle yleisölle suunnattu ensimmäisen maailmansodan kriittinen historiankirjoitus.

Sodan syynä Taylor pitää  päättäjiä, jotka "tapahtumien mahtavuus musersi" alleen. Kenraalit "haparoivat enemmän tai vähemmän avuttomina", kun joukkojen paljous ei ollutkaan voiton salaisuus, mistä seurasi miljoonia henkiä vaatinut onnettomuus. Sotaan suistuttiin rautatieaikataulut edellä, eikä diplomatialle jäänyt aikaa. Suhteessa myöhempään historiankirjoitukseen tämä on hurja yksinkertaistus.

Taylor aivan oikein toteaa, että rautatiet toisaalta mekanisoivat puolustuksen. Strategian oppikirjan mukaisia läpimurtoja ei tehty, koska puolustaja saattoi keskittää rintaman takana nopeasti joukkojaan uudelleen. Hyökkäys oli sitä vastoin hidasta, koska hyökkääjän piti kävellä vaikeakulkuisen maaston halki. Mitä pidemmälle hyökkäys eteni, sitä vaikeammaksi muodostuivat huolto ja tykistön tulituki. Hyökkäyksen uudelleenryhmitys vei aikaa. 

Taylorin äänessä on paljon jälkiviisautta. Hän ihmettelee sodan liikkuvassa alkuvaiheessa pitkälle saksalaisten selustaan eksynyttä brittiläistä ratsuväkeä. Hän suomii ympärysvaltoja käyttämättä jätetyistä tilaisuuksista Marnella ottamatta huomioon epävarmuutta ja alkeellista tiedustelutietoa. Hän puhuu puolustuskannasta kuluttavan hyökkäämisen sijaan mutta ei pohdi, mitä olisi tapahtunut, jos Belgiaa ja Pohjois-Ranskaa ei olisi vallattu takaisin.

Ympärysvaltojen heikkous oli, kuten Taylor toteaa, puutteellinen koordinaatio. Ranskan ja Britannian esikunnat eivät onnistuneet tekemään yhteistyötä kuin vasta sodan loppupuolella. Hän tuomitsee ympärysvaltojen halun taistella kuluttava sota loppuun ja vääntää Saksa mattoon mutta ei mainitse, että saksalaisten sodanjohto olisi halunnut aselevon nimenomaan pelatakseen aikaa ja ryhmittääkseen joukkonsa uudelleen.

Kirjassa on paljon kuvia ja kuvatekstejä. Suomentaja Tapio Hiisivaara täydentää Taylorin tarjoamaa kuvaa yksityiskohdin ja anekdootein. Paikoin yksityiskohtien määrä ja syvyys poikkeaa huomattavasti Taylorin narratiivista. Ehkä Hiisivaaran olisi pitänyt kirjoittaa koko kirja itse — toki kustannustoimittajan ohjauksessa.

Sota päättyi miltei sata vuotta sitten, mutta sen perinnöstä käydään edelleen kamppailua, ei tosin suomeksi. Kotimaassa juhlavuosi 2014 kirvoitti lehtijuttuja ja joitain käännösromaaneja, mutta ensimmäisen maailmansodan sotahistorian rintamalla on ollut hiljaisempaa.

A. J. P. Taylor, Ensimmäinen maailmansota. Englanninkielisestä alkuteoksesta The First World War (1963) suomentanut ja lisäyksin täydentänyt Tapio Hiisivaara. WSOY, Porvoo, 1971.