sunnuntai 6. elokuuta 2017

The Dain Curse

Dashiell Hammett, The Dain Curse (1929). Teoksessa The Four Great Novels. Picador, London, UK, 1982.

Sanfranciscolainen vakuutusyhtiö palkkaa Continental-yhtiön etsivän selvittämään Edgar Leggettin ilmoittamaa jalokivivarkautta. Etsivä, kyynistynyt keski-ikäinen ammattilainen, joka kulkee yksinkertaisesti nimellä 'The Continental Op', toteaa pian syyllisen olevan joku Leggettien taloudesta. Ilmassa leijuva vakuutuspetoksen mahdollisuus herättää tyrmistystä, mutta jalokivet ovat sivuseikka. Etsivän kirjailijatuttava ehtii täydentää Leggettien taustaa juuri sopivasti, ennen kuin Edgar Leggett löytyy kuolleena.

Perhesalaisuudet murhineen, päihteineen ja vankilatuomioineen nousevat pintaan horjuttaen jo ennestään epävakaita ihmisiä ja heidän välisiä suhteitaan. Etsivä alkaa seurata omituisen kultin toimintaa samalla, kun ruumiiden määrä kasvaa. Eloonjääneiden yritys paeta menneisyyttä ja ”Dainin suvun kirousta” tarjoaa vain lyhyen hengähdystauon. Päähenkilö on ehtinyt siirtyä jo muihin tehtäviin, kun hänet kutsutaan pieneen kalifornialaiseen merenrantakylään. Ruumiita, kiristystä, huumeruiskuja, ampuma-aseita ja räjähteitä.

Dashiell Hammettin toinen romaani The Dain Curse (1929) ilmestyi alun perin jatkokertomuksena Black Mask -lehdessä. Se sisältääkin oikeastaan kolme itsenäistä novellia: murhamysteerin, kauhutarinan ja pikkukaupungin rikostrillerin. Näitä yhdistää Edgar Leggettin tyttäreen Gabriellalle langetettu ”Dainin suvun kirous”: ihmiset hänen ympärillään kuolevat väkivaltaisesti.

Hammettia käsittelevässä kirjassaan Dennis Dooley katsoo kirjailijan laativan tapaustutkimuksia väkivallan ja pahuuden keskelle joutuneista ihmisistä. Dooleyn mukaan The Dain Cursen päähenkilö vajoaa pahuuden äärellä kyynisyyteen, mutta minusta tarina kulkee päinvastaiseen suuntaan. Vaikka kyynisyys kulkee ammattidekkareiden havainnossa ja puheessa, päähenkilö The Continental Op pikemminkin loppua kohti luopuu siitä. Hän yrittää pelastaa, ottaa vastuuta ja ylläpitää toivoa. Hän ylittää ammattilaisen etääntyneen suhteen tapaukseen ja sen osapuoliin, erityisesti Gabriellaan. Poikkeama totutusta käytännöstä on merkittävä siksikin, että hänen kollegansa huomauttaa siitä viitaten edellisen romaanin Red Harvest (1929) tapahtumiin.
Mike Linehan was on the porch. I stopped there with him while the girl went in. ”Tch, tch, tch, as Mr Rolly says.” He shook his grinning face at me. ”I ought to tell her what happened to that poor girl up in Poisonville that go so she thought she could trust you.”
Tarinassa päähenkilön kyynisyys on tietysti perusteltua: ihmiset valehtelevat pyrkien verhoamaan todelliset henkilöllisyytensä ja tekonsa tarinoiden, hämäysten ja tehosteiden taakse. Koska dekkarikirjailijan tehtävä ja keinot ovat pitkälti samat, romaani tuntuu pikemminkin kertovan kirjoittamisen vaikeudesta — ja päihteistä. Muistelen Hammettilla olleen runsaasti kokemusta molemmista, vaikkakin The Dain Curse osuu hänen tuotteliaimpaan kauteen. Kun yksi sivuhenkilöistä on vieläpä rikoskirjailija, kirjoittamisen ja tapahtumien kuvaamisen ongelmat uivat lähellä pintaa.

The Dain Curse on vauhdikas mutta myös rakenteeltaan hajanainen, käänteissään väkinäinen ja vähäeleisyydessäänkin epäuskottava. Kun kaltaiseni maallikko pistää merkille kerronnan viittaukset itseensä, temppuja voi epäillä tarkoituksellisiksi. Onko romaani parodiaa riepotellessaan dekkarigenren muotoja ja keinoja, vai onko se yksinkertaisesti seurausta irrallisten jatkokertomusten pukemisesta väkisin romaanimuotoon? En tiedä.

* * *

Parodioinnin sijaan Sinda Gregory näkee The Dain Cursessa ensisijaisesti pyrkimyksen esitellä tapaamme luoda keinotekoista järjestystä elämäämme ja havaintoomme kertomusten avulla. Edeltävään Red Harvest -romaanin verrattuna The Continental Op on nyt toimijan sijasta pikemminkin tulkitsija. Hän yrittää kuumeisesti ymmärtää sekavia ja irrallisia tapahtumia jatkuvasti tunnustaen, että tapahtumat voi tulkita toisinkin. Loppuratkaisukin on epävarma toisin kuin Red Harvestissa.

Gregoryn mukaan romaanin rakenne tarjoaa toistuvasti väliratkaisuita, jotka kumoutuvat tai muuttuvat niitä seuraavan toiminnan ja uuden tiedon seurauksena. Mysteeri jatkuvasti syvenee. Ihmisten suhteet ovat niin intohimoisia ja vääristyneitä, ettei niitä voi ymmärtää tai selittää normaalein mittapuin. Äärimmäiset tunteet ovat Gregoryn mukaan Hammettin keino osoittaa tunteiden ja persoonallisuuden häilyvyys. Samalla käänteet ja tunteet lisäävät mysteerien syvyyttä: lukijan on vaikea jäsentää tapahtumia loogiseksi kokonaisuudeksi. Tämä on Hammettin metakirjallinen tavoite. The Dain Curse osoittaa yhden dekkarigenren perusolettamista vääriksi: mysteereille ei ole siistiä lopullista selitystä. Teemme aina tulkintoja vajain tiedoin.

Epistemologinen käänne ei ole pelkkää päälleliimattua kikkailua. Toistuvien epäilystensä lisäksi The Continental Op väittää ajattelua ylipäätään — aivan oikein — sotkuiseksi. Ihmiset alkavat uskoa uskomuksiinsa ja mielipiteisiinsä tosiasioina, jos niistä saa muodostettua jotenkin järkevän kokonaisuuden.
”Nobody thinks clearly, no matter what they pretend. Thinking's a dizzy business, a matter of catching as many of those foggy glimpses as you can and fitting them together the best you can. That's why people hang on so tight to their beliefs and opinions. ”
Väkinäinen juoni palvelee enemmän metakirjallista tiedon problematisointia kuin rikostutkimuksen pyrkimystä totuuteen. Metakirjallinen juonne Gregoryn mukaan kasvaa epistemologiseksi tutkielmaksi siitä, miten ihmiset muodostavat tietoa. The Continental Op edustaa Hammettin uskomusta, että tyhjentävät selitykset ovat ihmisen omia projisiointeja. Ihminen luo järjestystä täydentämällä havaintoonsa tulkintoja, motiiveja ja syy-seuraus -suhteita, jotka eivät ole havainnon kohteessa.

Selkeimmin tämä tulee esiin kirjailijan taipumuksissa jäsentää Op:n hänelle kertomia tapahtumia dekkarigenren välineiden kautta. Etsivän ja kirjailijan keskustelut palvelevat tarinaa ja Hammettin päämääriä monin tavoin, eikä tunnistamani kirjoittamisen vaikeus tai epäillyn ja dekkarikirjailijan keinojen samanlaisuus ole suinkaan ainoa. Keskeisesti he seisovat eri puolilla suhteessa tiedon muodostamiseen. Kun kirjailijaystävä väsyy faktojen loputtomaan ja tylsään pyörittelyyn, päähenkilö kertoo, mitä etsivän työ todellisuudessa on: faktojen keräämistä ja loputonta pyörittelyä.
”You've got a flighty mind. That's no good in this business. You don't catch murderers by amusing yourself with interesting thoughts. You've got to sit down to all the facts you can get and turn them over and over till they click.”
Tämä on tietysti idealisoitu näkemys, koska lopulta etsiväkin jättää kysymyksiä avoimiksi. Kaikki faktat eivät koskaan loksahda kohdalleen. Meidän tulisikin pidättyä pikaisista moraalisista arvostelmista, lopullisista selityksistä ja ”psykologisista profiileista”, sillä emme koskaan tiedä tarpeeksi. Selittäminen ilman selittäjästä itsestään lähtöisin olevaa täydentämistä on lopultakin mahdotonta.

Kenties tämä on se kyynisyys, johon Dooley katsoo päähenkilön pahuuden äärellä vajoavan. Ymmärsin Dooleyn puhuneen arvonihilismistä, mutta ehkä silmäke ei olekaan moraalinen vaan tieto-opillinen. Toisaalta Gregoryn mukaan tieto-opillinen ulottuvuus on jäänyt romaania koskevassa keskusteluissa sivuun, koska kriitikot ovat pitäneet romaania yksinkertaisesti jatkona Red Harvestille. Gregory avaa uutta latua kymmenen vuotta Dooleyn jälkeen.

* * *

Gregoryn mielenkiintoinen tulkinta ei tietenkään ole lopullinen ja ainoa oikea luenta Hammettin romaanista. Esimerkiksi Bruce Gatenby katsoo, että Gregoryn käyttämä totuuskäsitys on paikoin edelleen kiinni niissä tietämisen tavoissa (Gatenby puhuu lyotardilaisista metanarratiiveista), joita Hammett hänen mukaansa kyseenalaistaa. Kuitenkin molemmat, kuten myös Edward Margolis, tunnistavat kilpaileviin selityksiin syvenevän epävarmuuden ja nostavat sen romaanin keskeiseksi teemaksi.

The Dain Curse on saanut vähemmän huomiota kuin muut Hammettin romaanit, vaikka se ainakin Sinda Gregoryn käsissä avautuu yllättävän monipuoliseksi genrerajoja rikkovaksi teokseksi. Dooley on väittänyt, että Hammett nostaa jokaiseen romaaniinsa uusia ongelmia ja muotoja. Jos tämä pitää paikkansa, luvassa on vielä kolme herkullista lukukokemusta.

Lisää aiheesta:
  • Dennis Dooley, Dashiell Hammett. Frederick Ungar Publishing Co., New York, NY, USA, 1984.
  • Bruce Gatenby, ”A Long and Laughable Story": Hammett's The Dain Curse and the Postmodern Condition”. Teoksessa Christopher Metress (toim.), The Critical Response to Dashiell Hammett. Greenwood Press, Westport, CT, USA, 1994. 56-.
  • Sinda Gregory, ”The Dain Curse: The Epistemology of the Detective Story”. Teoksessa Christopher Metress (toim.), The Critical Response to Dashiell Hammett. Greenwood Press, Westport, CT, USA, 1994. 34-56.
  • Edward Margolies, Which Way Did He Go? The Private Eye in Dashiell Hammett, Raymond Chandler, Chester Himes, and Ross MacDonald. Holmes & Meier, New York, NY, USA, 1982.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti