Antony Beevor, Taistelu Espanjasta: Espanjan sisällissota 1936-1939 (2006). Englanninkielisen alkuteoksen The Battle for Spain: The Spanish Civil War 1936-1939 (2006) oikovedoksesta suomentanut Matti Kinnunen. WSOY, Helsinki, 2006.Pablo Picasson maalaaman Guernican eläinten ja ihmisten esittämä sekava tanssi jäsentyy uudestaan, jos tietää, että Guernica on espanjalainen pikkukaupunki, jonka kansallismielisten johtamat saksalaiset ja italialaiset lentokoneet pommittivat 26. päivä huhtikuuta vuonna 1937. Oli markkinapäivä, jolloin maaseudulta kaupunkiin tuli talonpoikia eläimineen. Kaupunkiin oli tullut myös paljon sisällissodan pakolaisia, jotka räjähdysten alettua piilottelivat kellareissa yhdessä asukkaiden kanssa. Talojen rakenteet eivät kestäneet pommitusta. Palopommit sytyttivät rakennuksia. Fosforin sytyttämät lampaat ja naudat säntäilivät palavassa kaupungissa. Hävittäjälentokoneet niittivät konekivääreillään pelloille paenneita ihmisiä ja eläimiä. Picasso tavoittaa maalauksellaan tämän kaiken melko hyvin.
Brittiläisen sotahistorioitsijan Antony Beevorin kirja Taistelu Espanjasta on tukeva seitsensataasivuinen paketti sisällissodasta. Kirjan kannessa (jatkuu takakannessa) osasto haalaripukuisia tasavaltalaistaistelijoita juoksee avomaaston poikki sekavassa muodossa. Sotilaiden varusteet ovat sekalaisia, jotkut juoksevat siviilivaatteissa. Kaikilla ei ole aseita. Oikeassa laidassa vanhempi mies sohii pistoolillaan eteenpäin. Vaikka osa sotilaista katselee kameraan ja hymyilee, joten kuvaa voi ehkä pitää lavastettuna, se tavoittaa tasavaltalaisten sodankäynnin melko hyvin.
1800-luku oli Espanjassa epävakaata aikaa. Uudelta mantereelta virranneet jalometallit eivät olleet synnyttäneet kestävää vaurautta. Vuosien 1814 ja 1874 maassa tehtiin 37 vallankaappausyritystä, joista 12 onnistui. Niistä viimeinen tukahdutti Ensimmäisen tasavallan ja istutti maahan monarkian.
Ensimmäisen maailmansodan päättyminen haihdutti kysynnän, joka oli vaurastuttanut Espanjaa. Venäjän vallankumous herätti työväestön toiveet ja keskiluokan pelot. Politiikka radikalisoitui. Nähtiin lakkoja, murhia ja levottomuuksia.Vuonna 1921 kenraali Primo julistautui vallankaappauksen jälkeen diktaattoriksi, mutta kovat otteet eivät palauttaneet Espanjan sisäpolitiikkaa rauhalliseen uomaan. Kymmenen vuotta myöhemmin julistettiin Toinen tasavalta vallankumouksen seurauksena, mutta sosiaalidemokratiakaan ei pystynyt ruokkimaan poliittista nälkää. Sitten vuonna 1936 kenraali Francon johdolla armeija käynnisti kapinan. Joissain kaupungeissa tasavaltalaiset ehtivät tai osasivat reagoida ja riisua armeijan aseista, toisissa ei. Alkuhämmennyksen jälkeen tasavaltalaisten käsissä oli itä- ja pohjoisrannikko sekä sisämaa. Kapina epäonnistui, koska se ei tuottanut vallanvaihtoa. Seurasi sisällissota.
Sisällissodan osapuolet etsivät luonnollisesti tukea ulkopuolelta. Franco löysi yhteisen sävelen nopeasti kuumeisesti sotaan valmistautuvan Hitlerin ja sotilaallisista voitoista ynnä Välimeren herruudesta haaveilevan Mussolinin kanssa. Maahan alkoi virrata ensin aseita, ammuksia, lentokoneita sekä panssarivaunuja ja heti perään joukkoja. Tasavaltalaiset, jotka edustivat edelleen maan laillista hallitusta, eivät löytäneet liittolaisia lännen demokratioista. Heidän joukoissaan taistelevat anarkistit ja erityisesti kommunistit herättivät pelkoja länsivalloissa niin, että Ranska, Iso-Britannia ja Yhdysvallat pitivät nopeaa Francon voittoa parhaana ratkaisuna. Yhdysvaltalaiset yritykset toimittivat Francolle öljyä ja 12000 kuorma-autoa, joita sodan jälkeen hallituksen piirissä pidettiin avaimena voittoon.
Tasavaltalaiset joutuivat kääntymään Neuvostoliiton puoleen. Sieltä tuli sotilasneuvonantajia, aseita ja lentokoneita, mutta tuki kantoi väriä ja vahvisti kommunistien asemaa tasavaltalaisrintamassa. Beevor toteaa, että Espanjan sisällissodan ymmärtäminen oikeiston ja vasemmiston välisenä taisteluna on yksinkertaistus. Francisco Francon johtamat kansallismieliset olivat oikeistoa ja ajoivat autoritaarista ja keskitettyä vallankäyttöä. Heidän riveissään taisteli monarkisteja, fasisteja ja perinteistä oikeistoa. Tasavaltalaisten joukoissa taisteli keskusta- ja vasemmistopuolueita, työväenpuolueita, kommunisteja, ulkomaisia seikkailijoita, idealisteja ja kommunisteja, anarkisteja, anarkosyndikalisteja ja baskeja, jotka ajoivat enimmäkseen alueellista itsenäisyyttä ja yksilön vapautta tai olivat yksinkertaisesti fasismin vastustajia.
Alkuun sota oli sohimista. Sotilaiden ja miliisien taistelutaidot ja -moraali olivat onnahtelevia, mutta kuukausien ja kaatuneiden myötä ne terävöityivät. Osapuolten näkemykset polarisoituivat nopeasti, ja molemmat leirit käynnistivät propagandaoperaatioita ja puhdistuksia. Kun tasavaltalaiset torjuivat Madridin valtausyrityksen toisensa jälkeen, sodan luonne muuttui. Sisällissodan sijaan se alkaa olla todellista sotaa, jossa Saksa ja Italia ottivat mittaa Neuvostoliitosta espanjalaisia sotilaita käyttäen. Neuvostoliiton tukemat kommunistit ottivat vähitellen vallan tasavaltalaisten keskeisissä elimissä, mikä toi periaatteessa keskitetyn hallinnon hajanaisille rintamille, mutta korvaa strategiset ja taktiset kysymykset arvovalta- ja propagandakysymyksin. Tasavaltalainen kansanarmeija kärsi huonosta johtamisesta. Sen joukot jauhettiin turhissa, huonosti organisoiduissa hyökkäyksissä. Epäonnistumisista syytettiin neuvostotapaan sabotaasia ja fasistiagentteja. Salainen poliisi ja teloitukset söivät taisteluintoa.
Tasavaltalaiset taistelivat ja erityisesti puolustivat urheasti, mutta heidän hyökkäystaistelut olivat paria poikkeusta lukuunottamatta karmivia tappioita. Saksalainen ja italialainen sota-apu vie lopulta voiton neuvostoliittolaisesta kalustosta ja taktiikasta tammikuussa 1939. Saksa käytti Espanjaa koekenttänään lentokoneilleen, tykeilleen, panssarivaunuilleen ja taktiikalleen, jotka sammuttivat demokratian Manner-Euroopasta Sveitsiä, Ruotsia ja Suomea lukuunottamatta kaikkialta puolentoista vuoden kuluessa.
Sisällissotien voittajat eivät ole yleensä armeliaita. Sodan jälkeen tasavaltalaiset teloitettiin tai heidät lähetettiin vankiloihin tai työleireille. Beevor arvioi, että kaikenkaikkiaan 200000 ihmistä kuoli teloituksiin tai leireille. Leireille joutuivat myös Ranskaan paenneet; maa ei ottanut vastaan halukkaasti radikalisoitunutta väestöä etelästä. Sisällissodan jälkeen Francon Espanja maksoi kovaa hintaa akselivaltioiden tarjoamasta sota-avusta. Franco neuvotteli Espanjan liittymisestä Italian ja Saksan rintamaan, mutta väisti sitoutumisen esittämällä vaatimuksia, joihin Hitler ja Mussolini ei voineet suostua. Sitten Saksan sotaonni päättyi, ja Francon diplomaattien kulkusuunta vaihtui.
Maallikkolukijalle Beevorin Taistelu Espanjasta tarjoaa ikään kuin puuttuvan palan karttaan. Toisen maailmansodan narratiivi alkaa yleensä Puolasta, mitä ennen kerrataan nopeasti Hitlerin häikäilemätön ulkopolitiikka ja Iso-Britannian pääministerin Neville Chamberlainin myöntyväisyyspolitiikan epäonnistuminen. Espanjan sisällissota ja muiden maiden suhtautuminen siihen selittävät maailmankuvaa, joka vallitsi ennen sotaa mm. Iso-Britanniassa. Luottamus demokratiaan horjui, eikä fasismi ei ollut kaukana konservatiivien ajattelusta, etenkin jos piti valita sen ja kommunismin väliltä, kuten monet tuntuivat pelkäävän. Suomessakin noina sotien välisinä vuosina nähtiin Lapuan liikkeen vallankaappausyritys.
Beevor pohtii, mitä olisi tapahtunut, jos kansallismieliset olisivat hävinneet. Taisteluiden aikana tasavaltalaisten parissa oli käynnissä jonkinlainen sisällissota sisällisodassa, ja kommunistit suunnittelivat jo varhaisessa vaiheessa sodanjälkeistä liittolaistensa eliminointia, puhdistusta ja vallankaappausta bolshevikkien tapaan. Jos se olisi toteutunut (Moskovan tuella, tottakai), demokraattisen kehityksen eväät olisivat olleet heikot siinäkin tapauksessa.
Taistelu Espanjasta on hyvin kirjoitettua sotahistoriaa. Beevor kuljettaa kerrontaa lukujen mittaisina kokonaisuuksina, jotka keskittyvät paitsi taisteluihin myös osapuolten sisäisiin kiistoihin (joita Francolla oli vähän), ulkopolitiikkaan, propagandaan jne. Sisällissota on monimutkainen ja polveileva, mistä seuraa, että Beevorin kirja on myös monimutkainen ja polveileva. Kirjassa on lukuisia karttoja, joitain valokuvia ja sadan sivun verran lähteitä ja lähdeviitteitä.
Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti