Stalingrad

Antony Beevor, Stalingrad. Englanninkielisestä alkuteoksesta Stalingrad (2000) suomentanut Matti Kinnunen. WSOY, Juva, 2000.

Katsoi asiaa miltä puolelta tahansa, Stalingradin taistelusta 1942-1943 ei ole löydettävissä pienintäkään valonpilkahdusta. Se on luultavasti syy, miksi olin lykännyt Antony Beevorin Stalingradin lukemista vuodesta toiseen. Kuitenkin ahdistavuudestaan huolimatta kirja on loistava. Taistelu on pääpiirteissään tuttu laajemmin sotaa käsittelevistä teoksista, koska se muodostaa käännekohdan itärintaman sodalle. Kauempaa katsottuna se on puhdas tragedia.

Itärintamalla oli vastakkain kaksi säälimätöntä ideologiaa, jotka molemmat peräänkuuluttivat uhreja. Natsi-Saksa suhtautui välinpitämättömästi ei-saksalaisiin, heidän henkeensä, omaisuuteensa ja turvallisuuteensa. Neuvostoliitto suhtautui välinpitämättömästi yksilöön ja syöksi kouluttamattomia ja osin aseettomia pataljoonia vihollisen tykki- ja konekiväärituleen ilman minkäänlaista suunnitelmaa tai selkeää tavoitetta. Sotaa edeltäneet puna-armeijan puhdistukset näkyivät taktisena ja organisatorisena heikkoutena, joka jatkui läpi sodan. 

Silti neuvostoliittolaiset kenraalit saattoivat järkeillä Stalinin kanssa. Vaikka taktisesti Wehrmacht oli ehkä taitavin koko sodassa, Saksan sodanjohto oli politisoitunut, ja Hitlerin ympäröi kritiikitön hymistelijöiden joukko, joka rakensi strategiaa Hitlerin haaveiden, mielipiteiden ja hihasta vedettyjen lukujen, ei varsinaisen tiedustelutiedon varaan. Koska Operaatio Barbarossan piti olla ohitse ennen joulua 1941, talvivarusteita ei tarvittu. Sitten tuli talvi. Sitten paljastui, että Neuvostoliitolla olikin oletettua enemmän divisioonia. Sitten venäläisten taktinen osaaminen parani. Seuraava talvi Stalingradissa käänsi sodan.

Beevorin kertoma tarina ei ole kuitenkaan pelkästään esikuntien ja kenraalien sotaa. Hänen käyttämänsä lähteet, saksalaisten ja venäläisten sotilaiden päiväkirjat, kirjeet ja kertomukset ja aiemmin julkaisemattomat venäläiset arkistomateriaalit lisäävät tarinaan suurten lukujen peittämän eturintaman näkökulman, missä heijastuu Beevoria opettaneen John Keeganin vaikutus. Pommitusten ja tykistökeskitysten jäljet kaupungissa ja ihmisissä saavat sotahistorialle epätyypillisen, melkein kaunokirjallisen muodon. Saksalaisten sotilaiden kuvaama epätoivo ja sitkeys nälän, kylmyyden ja taisteluiden keskellä antavat kirjalle inhimillisen sävyn. Silti samat sotilaat olivat puhaltaneet läpi Ukrainan kuin berserkit, humaltuneena omasta voittamattomuudestaan.

Helmikuun 2. päivänä raunioituneeseen kaupunkiin laskeutunut hiljaisuus tuntui aavemaiselta niistä, jotka olivat tottuneet pitämään hävitystä luonnollisena asiana. [Vasili] Grossman kuvasi rauniokasoja ja niin syviä pomminkraattereita, että matalalta paistava aurinko ei koskaan näyttänyt ulottuvan niiden pohjaan saakka, ja "junanraiteita, missä säiliövaunut makasivat vatsa pystyssä kuin kuolleet hevoset".

Jos sotahistoriasta pitäisi lukea yksi kirja, joka kuvaa ihmistä sodassa, se voisi olla tämä.