The Zimmermann Telegram

Vaikka ensimmäisen maailmansodan syttyminen oli kansainvälisen diplomatian kohtalokas epäonnistuminen, ulkopoliittinen kompastelu ei suinkaan loppunut siihen. Tammikuussa 1917 brittien purkama salattu Zimmermann-sähke paljasti Saksan yritykset lietsoa Meksiko sotaan Yhdysvaltoja vastaan, jolloin puolueettomana pysytellyt suurvalta liittyi mukaan sotaan ympärysvaltojen puolelle. Kuten Britanniaa vastaan käydyssä laivaston kilpavarustelussa, Saksa näin sotki kahdenväliset suhteensa saamatta vastineeksi mitään.

Yhdysvaltalaishistorioitsija Barbara W. Tuchman aloittaa kirjansa The Zimmermann Telegram (1958) Englannin kanaalista, missä kaapelialus CS Telconia katkaisi saksalaisten viisi vedenalaista kaapelia muutama tunti sen jälkeen, kun Britannia oli julistanut sodan Saksalle 5. elokuuta 1914. Tuchmanin tiedot perustuvat eläköityneen laivastoupseerin haastatteluun. Sittemmin on käynyt ilmi, että operaatiosta vastasi postialus CS Alert, mutta lopputulos oli joka tapauksessa sama: kommunikoidessaan Euroopan ulkopuolelle Saksa joutui käyttämään langattomia lähettimiä, joita saattoi kuunnella kuka tahansa. Britanniassa tämä kuka tahansa oli Kuninkaallisen laivaston alaisuudessa toimiva ”Huone 40”.

Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson oli myöntänyt Saksalle rajoitetun oikeuden käyttää Atlantin ylittävään kommunikointiin yhdysvaltalaista diplomaattiyhteyttä. Tämä oli osa Wilsonin itsepintaista rauhansuunnitelmaa, jolla tuhoisa Euroopan vallannut kuolemantanssi saataisiin päättymään. Suunnitelma antanut sotaa käyvien maiden poliittisen todellisuuden asettua ihanteiden tielle: Ranska ei voinut jättää maansa pohjoisosia valloittajan käsiin, Saksa ei voinut perääntyä kalliiksi käyneestä sodasta ilman merkittäviä valloituksia, ja kaikki pelkäsivät tappion tai laimeankin rauhan johtavan sosialistien vallankumoukseen. Pelko ei ollut kaikilta osin aivan aiheeton.

Presidentti Wilson ei kuitenkaan tiennyt, että ”Huone 40” kuunteli kaikkea Atlantin ylittävää kaapeliliikennettä, myös puolueettomien maiden. Kun sitten Saksan ulkoasiain sihteeri Arthur Zimmermann lähetti yhdysvaltaisten diplomaattikanavaa pitkin Saksan Meksikon suurlähettiläälle Heinrich von Eckardtille ohjeet neuvotella Meksikon liittymisestä sotaan akselivaltojen puolelle, Britannia joutui vaikean ongelman eteen. Zimmermannin ohjeet toisivat Yhdysvallat varmasti mukaan sotaan, kuten Britannia oli toivonut jo pitkään, mutta sähkeen sisällön käyttäminen paljastaisi erityisesti Saksalle, ettei sen käyttämä salaus ollut enää turvallinen. Venäläiset olivat saaneet saksalaiset koodikirjat uppoavalta SMS Magdeburg -risteilijältä ja antaneet kopion briteille. 
 

Kiusallisempaa oli tietenkin, että britit olivat myös purkaneet amerikkalaisten käyttämän salauksen, jonka sisällä saksalaisten salaama viesti kulki. Britit kokosivat amerikkalaisten koodikirjan antamalla Lontoossa Yhdysvaltain suurlähettiläälle viestejä, jotka lähtivät aivan oletetusti Atlantin yli Washingtoniin länsienglantilaisen viestiaseman kautta salatussa muodossa. Peittääkseen jälkensä britit väittivät saaneensa Zimmermann-sähkeen käsiinsä vasta Meksikossa ja lavastivat sikäläisen lennätinoperaattorin mukaan juoneensa. Tuchmanin mukaan ”Huoneen 40” johtaja antoi lisäksi ymmärtää, että sähke oli lähetetty Yhdysvaltoihin kolmea reittiä: langatonta lähetintä käyttäen sekä ruotsalaisten että amerikkalaisten omistamia mutta tietysti Englannin kautta kulkevia kaapeleita pitkin. Tämäkin on myöhemmin osoittautunut hämäykseksi: viesti kulki vain amerikkalaista kaapelia pitkin. Britannia ei halunnut paljastaa kuuntelevansa tulevan liittolaisensa tietoliikennettä.

Salaisten tietojen käyttäminen politiikassa herättää aina keskustelua ja epäilyksiä aitoudesta. Ne kuitenkin tässä tapauksessa yllättäen hälvenivät, kun Zimmermann tunnusti kirjoittaneensa sähkeen yrittämättä kiistää sen todenperäisyyttä. Saksa oli aikeissa käynnistää rajoittamattoman sukellusvenesodan Atlantilla ja upottaa siten kaikki Englantiin suuntaavat alukset. Yhdysvaltojen puolueettomuudella ei ollut enää arvoa, minkä Wilson joutui karvaasti myöntämään. Tuchmanin mukaan juuri kohtalokas sähke muutti Wilsonin suhtautumisen sotaan, eikä esimerkiksi Lusitanian upottaminen tai rajoittamaton sukellusvenesota. Vaikka Meksikon lietsominen Yhdysvaltoja vastaan oli tietysti viimeinen oljenkorsi, sähke ei itsessään ollut kompastelua. Sokea luottamus salausjärjestelmään oli vakava virhe, samoin sisällön paljastuttua sähkeen todenperäisyyden tunnustaminen. 

Vaikka uudempi tutkimus ja avautuneet arkistot ovat korjanneet joitain The Zimmermann Telegram:in tietoja, se ei himmennä Tuchmanin tarjoamaa lukunautintoa. Päiväkirjojen ja kokousmuistioiden yksityiskohdat kääntyvät hänen käsissään jännittäväksi kertomukseksi. Sujuva kerronta ripottelee taitavasti ironiaa arvaamattomien käänteiden ja odotettujen seurausten ylle. 

Barbara W. Tuchman, The Zimmermann Telegram: America Enters the War, 1917-1918. E-Book, Penguin Books, NY, USA, 2014.

Kuvat: 
- The National Archives and Records Administration, Zimmermann Telegram as Received by the German Ambassador to Mexico (Wikimedia Commons / public domain)
- Map of the 1858 Atlantic Cable route (Wikimedia Commons / public domain)

The Proud Tower

Barbara W. Tuchman, The Proud Tower: A Portrait of the World Before the War 1890-1914 (1966). Random House, New York, NY, USA, 2014.

Pitkä rauhanaika sekä tieteen ja taiteen nopea kehitys Euroopassa loi kuvan loisteliaasta aikakaudesta 1800-loppupuolelta 1900-luvun alkuvuosiin, aina ensimmäisen maailmansodan alkuun asti. Tämä kultakausi tai Belle Époque heijasteli ensin aikansa optimismia, ja myöhemmin, sodan jälkeen, se täyttyi nostalgiasta.

Erinomaisessa esseekokoelmassaan The Proud Tower (1966) Barbara W. Tuchman nostaa esiin virinneitä poliittisia jännitteitä, jotka istuvat Belle Époquen värikkääseen pukuloistoon huonosti. Hän mm. huomauttaa, että aikakauden loisto koski lähinnä hyväosaisia; muille maailma oli monin tavoin epäreilu ja julma paikka: työpäivät olivat pitkiä, vapaapäivät—myös sunnuntait—vähennettiin palkasta, asuinalueet olivat harmaata slummia ja kaikenlainen hyväksikäyttö yleistä.

Kirjan nimi on viittaus Edgar Allan Poen runoon The City in the Sea (1845), joka enteili maalaamansa loisteliaan ja ylpeän kaupungin tuhoa. Esseissään Tuchman tarkastelee mm. Britannian hallitusta ja poliittista koneistoa, joka oli täysin aristokratian hallussa. Viktoriaanisen maailman ja maailmanjärjestyksen ajateltiin jatkuvan ikuisesti, vaikka sosialistit välähtivät huolenaiheena sivupöytien keskusteluissa. Kun Euroopassa poliittisen vaikuttamisen kanavat oli hitsattu umpeen, anarkistit reagoivat attentaatein — työväen poliittinen liikehdintä sai toki muitakin muotoja. Sitten Ranskaa vuodesta 1894 vuoteen 1906 repi ns. Dreyfusin tapaus, jossa viaton upseeri lavastettiin syylliseksi vakoiluun. Armeija ei kunniantunnossaan perääntynyt syytöksistä edes silloin, kun ne oli todistettu perättömiksi. Tekaistut syytteet käynnistivät myös laajan juutalaisvastaisen aallon, joka enteili ikävällä tavalla tulevia tapahtumia.

Myös valtioiden välillä oli jännitteitä. Yhdysvallat alkoi rakentaa laivastoa ja valloittaa strategisesti arvokkaita alueita mm. Espanjalta. Asevarustelu kiihtyi. Takapajuisen ja jälkeen jäämistä pelkäävän Venäjän pyynnöstä Haagissa pidettiin kansainvälisiä konferensseja kehityksen suitsimiseksi ja kansainvälisten konfliktien hallitsemiseksi. Suurvallat eivät kuitenkaan halunneet sitoutua mihinkään rajoituksiin, koska ne halusivat käyttää asevoimaa poliittisten päämääriensä saavuttamiseen. Lopputuloksena syntyneet sopimukset toimivat pelkästään kotimaisten sosialistioppositioiden kritiikin torjumiseksi.

Tuchmanin kerronta on mielenkiintoista ja yksinkertaisesti taidokasta. Se liikkuu aiheiden yleiskuvan ja lukuisten aihetta tukevien ja joskus niitä värittävien yksityiskohtien välillä erittäin sujuvasti. Ehkä kerronnassa kulkee mukana aavistus vieraannuttamista: Tuchman esittää 1900-luvun vaihteen ilmiöt ja päättäjien toimet ironisessa valossa suhteessa arvoihin, jotka on omaksuttu toisen maailmansodan jälkeen. Hän ei kuitenkaan pysähdy arvostelemaan tai alleviivaamaan vaan antaa tapahtumien ja kehityslinjojen ikään kuin puhua puolestaan.

The Guns of August

Barbara W. Tuchman, The Guns of August: The Outbreak of World War I (1962). Random House Trade Paperpacks, New York, NY, USA, 2014.

Harvan teoksen voi väittää estäneen kolmannen maailmansodan, mutta Barbara W. Tuchmanin The Guns of August lienee tässä suhteessa poikkeus. Kun Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy joutui Kuuban ohjuskriisin aikaan vuonna 1962 tekemään päätöksiä epävarmassa tilanteessa, varsinaisia kriisinhallintaoppaita ei ollut. Presidentti vaati, että maan ylin johto perehtyy tuolloin tuoreeseen teokseen The Guns of August, joka käsitteli paitsi ensimmäisen maailmansodan alkua myös sotaan johtanutta diplomaattista, poliittista ja strategista kompastelua. Kirjan tarjoaman esimerkin vuoksi Kennedy halusi uhkakuvien ja päätöksenteon pysyvän hallinnassa ja keskusteluyhteyden vastapuoleen avoimena. Pelkkä joukkojen mobilisointi tai ohjusten siirtely voisi johtaa avoimeen konfliktiin.

The Guns of August alkaa Edward VII:n hautajaisista. Koolla on suuri osa Euroopan kuninkaallisista, ja Tuchman maalaa paraatien ja pienten neuvotteluiden kautta maiden välisen kilpailun, liittolaisuuksien verkoston ja hallitsijoiden henkilökohtaiset ominaisuudet. Saksa koki olevansa vihollisten ympäröimä sisämaan valtio, ja se halusi haastaa Englannin merimahdin. Sarajevon laukausten jälkeen diplomatia ja ultimatumit lähtivät kolisten liikkeelle. Ratkaisevia ihmisiä ei saatu aina kiinni, tapahtui väärinymmärryksiä, ja tehtyihin suunnitelmiin sitouduttiin, vaikka ympäröivät tilanteet muuttuivat.

Ensimmäisen maailmansodan syttyminen ei ollut mitenkään väistämätöntä, vaikka eri maiden sodanjohto oli odottanut ja suunnitellut sotaa jo vuosia. Esikunnat olivat laatineet yksityiskohtaisia suunnitelmia muutamaan eri uhkakuvaan, mutta suunnitelmissa oli vähän liikkumavaraa soveltaa. Kun poliittinen todellisuus ei vastannut suunnitelmaa, alettiin todellisuutta tarkastella suunnitelmasta käsin, jolloin uhkakuvista puristettiin premissit suunnitelmien käynnistämiselle. Sodan aloittanut Saksa samoin kuin sen arkkivastustaja Ranska kuvittelivat aloittavansa lyhyttä, vuosien 1870-1871 Ranska-Preussi -sodan kaltaista mittelöä, jossa vihollinen tuhottaisiin nopeasti clausewitzilaisessa "ratkaisevassa taistelussa".

Saksassa pelättiin kahden rintaman sotaa, johon Ranskan ja Venäjän liittolaisuudet tuntuivat johtavan. Yleisesikunnan päällikkö Alfred von Schlieffen laati suunnitelman, joka tähtäsi Ranskan kukistamiseen 40 päivässä. Hyökkäyksen vahva oikea siipi puhaltaisi puolueettoman Belgian läpi. Belgian oletettiin antautuvan ylivoimaisen armeijan edessä. Venäjän liikekannallepano kestäisi arvioiden mukaan ainakin kuusi viikkoa, mikä jättäisi juuri riittävästi aikaa ratkaisevaan voittoon lännessä, ennen kuin joukot siirrettäisiin itään.

Ranska oli yrittänyt oppia vuosien 1870-1871 sodasta. Sen strategia oli tuolloin perustunut puolustukselle, mikä oli johtanut häpeälliseen tappioon. Nyt pääesikunnan päällikkö Joseph Joffre laati suunnitelman XVII, jonka perusajatus oli tarmo tai into (ransk. élan). Sodassa voittoon pääsi vain ottamalla aloitteen ja hyökkäämällä. Ratkaisevassa taistelussa murrettaisiin vastustajan linjat, hyökättäisiin syvyyteen, ja sota loppuisi siihen.

Sekä Schlieffen-suunnitelma että suunnitelma XVII epäonnistuivat. Saksalaisten yllätykseksi belgialaiset taistelivatkin vastaan sitoen miehitysjoukkoja, ranskalaiset liikkuivat, englantilaiset osallistuivat sotaan ja venäläiset onnistuivat marssittamaan joukkonsa rintamalle kahdessa viikossa, minkä vuoksi divisioonia siirrettiin lännestä itään. Suunnitelma XVII epäonnistui, koska se aliarvioi Saksan joukkojen koon ja saksalaisten reservijoukkojen taistelukyvyn. Vaikka suunnitelma aivan oikein oletti saksalaisten hyökkäävän Belgian kautta, saksalaiset hyökkäsivätkin oletettua pohjoisempaa ja oletettua suuremmalla voimalla. Saksa kävi silti lähellä voittoa ensimmäisen kuukauden aikana, mutta ranskalaiset onnistuivat yllättäen kääntämään pitkän perääntymisensä tilaisuuden tullen nopeasti hyökkäykseksi (Marnen taistelu). Molemminpuolisesta epäonnistumisesta seurasi nelivuotinen väsytystaistelu, joka jauhoi tuhansia ja taas tuhansia ihmishenkiä tykistö- ja kiväärituleen.

Iso-Britannia ei osoittanut vielä sodan ensimmäisen kuukauden aikana suurtakaan aloitekykyä. Se lähetti mantereelle vain aluksi neljä divisioonaa, jotka eivät olleet ranskalaisen sodanjohdon alaisuudessa. Sen yhteistoiminta ranskalaisten joukkojen kanssa oli heikkoa, ja sen johtajat tuntuivat olevan tappiomielialan vallassa. Iso-Britannia onnistui myös sysäämään Turkin Saksan liittolaiseksi.

Venäjä onnistui liikekannallepanossaan nopeasti, mutta sen joukkojen huolto jäi improvisoinnin varaan, mikä teki pitkistä marsseista kohtalokkaita. Sen viestiyhteydet olivat heikot, eikä radioliikenne ollut salattua. Saksalaiset olivat hätää kärsimässä Vistulan itäpuolella, mutta uusi komentajakaksikko Hindenburg ja Ludendorff sai käsiinsä venäläismarssikäskyn ja murskasi venäläisjoukot Tannenbergissa.

Ennen sotaa jotkut luottivat kaupankäynnin synnyttämien riippuvuuksien eliminoivan sodan mahdollisuuden Euroopasta, koska kaupankäynnin pysähtymisen seuraukset olisivat järkyttävät kaikkien kannalta. Sota kuitenkin syttyi. Sodanjohto eli ylimielisesti vanhassa maailmassa, joka kuoli ensimmäisen kuukauden aikana. Teknologia oli muuttunut, sodan luonne oli muuttunut, armeijat olivat suurempia ja sodat totaalisempia kuin ennen. Upseeristo luotti lyhyeen sotaan ja "ratkaisevaan taisteluun", jota ei tullut. Se nojasi taktiikkaan, joka ei toiminut konekiväärejä, tykistöä ja kaivautunutta vihollista vastaan. Se eli omien etukäteen laadittujen suunnitelmiensa maailmassa ja suhtautui epäluuloisesti rintamalta kantautuvaan tiedustelutietoon, milloin se oli ristiriidassa suunnitelman kanssa. Venäläiset eivät uskoneet tykistöön, ranskalaiset halusivat pitää univormunsa punaiset housut, jotka tekivät sotilaista helppoja maalitauluja, ja saksalaiset ihmettelivät muun maailman tuomiota puolueettoman Belgian valtaamisesta, siviilien teloittamisesta ja esimerkiksi Louvainin keskiaikaisen kirjaston polttamisesta. Upseerit, jotka lukivat vihollisen liikeitä oikein ja vastustivat esikuntiensa suunnitelmia, saivat kenkää. Silti, vaikka esimerkiksi Joffre epäonnistui täysin suunnitelmineen, hän teki ratkaisevat liikkeet ratkaisevalla hetkellä rauhallisesti ja määrätietoisesti. Se pelasti Ranskan.

Tuchman on tietokirjoittajana taitava. Kerronta on luontevaa, monipuolista, terävää ja sujuvaa. Hän kuvaa tapahtumia ja henkilöitä monien lähteiden kautta ja nojaa --jos mahdollista-- keskusteluiden kohdalla suoraan lainaukseen. Ihmisten motiivit, tapahtumaketjut ja epävarman tiedon kanssa kamppailemisen tuska nousevat tekstistä esiin. Kirja toi Tuchmanille hänen ensimmäisen Pulitzer-palkintonsa. Hän sai myöhemmin toisen Pulitzerin Joseph Stilwellin ja siten Yhdysvaltojen toiminnasta Kiinassa 1900-luvun alkupuolella.

Elokuun tykkien laukauksista on sata vuotta melkein päivälleen. Tänään tykit jylisevät idempänä, mutta keskenäisten taloudellisten riippuvuuksien oletetaan edelleen suojaavan Eurooppaa laajemmalta sodalta. Ehkä jotain on opittu.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.