Barbara W. Tuchman, The Guns of August: The Outbreak of World War I (1962). Random House Trade Paperpacks, New York, NY, USA, 2014. Harvan teoksen voi väittää estäneen kolmannen maailmansodan, mutta Barbara W. Tuchmanin The Guns of August lienee tässä suhteessa poikkeus. Kun Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy joutui Kuuban ohjuskriisin aikaan vuonna 1962 tekemään päätöksiä epävarmassa tilanteessa, varsinaisia kriisinhallintaoppaita ei ollut. Presidentti vaati, että maan ylin johto perehtyy tuolloin tuoreeseen teokseen The Guns of August, joka käsitteli paitsi ensimmäisen maailmansodan alkua myös sotaan johtanutta diplomaattista, poliittista ja strategista kompastelua. Kirjan tarjoaman esimerkin vuoksi Kennedy halusi uhkakuvien ja päätöksenteon pysyvän hallinnassa ja keskusteluyhteyden vastapuoleen avoimena. Pelkkä joukkojen mobilisointi tai ohjusten siirtely voisi johtaa avoimeen konfliktiin.
The Guns of August alkaa Edward VII:n hautajaisista. Koolla on suuri osa Euroopan kuninkaallisista, ja Tuchman maalaa paraatien ja pienten neuvotteluiden kautta maiden välisen kilpailun, liittolaisuuksien verkoston ja hallitsijoiden henkilökohtaiset ominaisuudet. Saksa koki olevansa vihollisten ympäröimä sisämaan valtio, ja se halusi haastaa Englannin merimahdin. Sarajevon laukausten jälkeen diplomatia ja ultimatumit lähtivät kolisten liikkeelle. Ratkaisevia ihmisiä ei saatu aina kiinni, tapahtui väärinymmärryksiä, ja tehtyihin suunnitelmiin sitouduttiin, vaikka ympäröivät tilanteet muuttuivat.
Ensimmäisen maailmansodan syttyminen ei ollut mitenkään väistämätöntä, vaikka eri maiden sodanjohto oli odottanut ja suunnitellut sotaa jo vuosia. Esikunnat olivat laatineet yksityiskohtaisia suunnitelmia muutamaan eri uhkakuvaan, mutta suunnitelmissa oli vähän liikkumavaraa soveltaa. Kun poliittinen todellisuus ei vastannut suunnitelmaa, alettiin todellisuutta tarkastella suunnitelmasta käsin, jolloin uhkakuvista puristettiin premissit suunnitelmien käynnistämiselle. Sodan aloittanut Saksa samoin kuin sen arkkivastustaja Ranska kuvittelivat aloittavansa lyhyttä, vuosien 1870-1871 Ranska-Preussi -sodan kaltaista mittelöä, jossa vihollinen tuhottaisiin nopeasti clausewitzilaisessa "ratkaisevassa taistelussa".
Saksassa pelättiin kahden rintaman sotaa, johon Ranskan ja Venäjän liittolaisuudet tuntuivat johtavan. Yleisesikunnan päällikkö Alfred von Schlieffen laati suunnitelman, joka tähtäsi Ranskan kukistamiseen 40 päivässä. Hyökkäyksen vahva oikea siipi puhaltaisi puolueettoman Belgian läpi. Belgian oletettiin antautuvan ylivoimaisen armeijan edessä. Venäjän liikekannallepano kestäisi arvioiden mukaan ainakin kuusi viikkoa, mikä jättäisi juuri riittävästi aikaa ratkaisevaan voittoon lännessä, ennen kuin joukot siirrettäisiin itään.
Ranska oli yrittänyt oppia vuosien 1870-1871 sodasta. Sen strategia oli tuolloin perustunut puolustukselle, mikä oli johtanut häpeälliseen tappioon. Nyt pääesikunnan päällikkö Joseph Joffre laati suunnitelman XVII, jonka perusajatus oli tarmo tai into (ransk. élan). Sodassa voittoon pääsi vain ottamalla aloitteen ja hyökkäämällä. Ratkaisevassa taistelussa murrettaisiin vastustajan linjat, hyökättäisiin syvyyteen, ja sota loppuisi siihen.
Sekä Schlieffen-suunnitelma että suunnitelma XVII epäonnistuivat. Saksalaisten yllätykseksi belgialaiset taistelivatkin vastaan sitoen miehitysjoukkoja, ranskalaiset liikkuivat, englantilaiset osallistuivat sotaan ja venäläiset onnistuivat marssittamaan joukkonsa rintamalle kahdessa viikossa, minkä vuoksi divisioonia siirrettiin lännestä itään. Suunnitelma XVII epäonnistui, koska se aliarvioi Saksan joukkojen koon ja saksalaisten reservijoukkojen taistelukyvyn. Vaikka suunnitelma aivan oikein oletti saksalaisten hyökkäävän Belgian kautta, saksalaiset hyökkäsivätkin oletettua pohjoisempaa ja oletettua suuremmalla voimalla. Saksa kävi silti lähellä voittoa ensimmäisen kuukauden aikana, mutta ranskalaiset onnistuivat yllättäen kääntämään pitkän perääntymisensä tilaisuuden tullen nopeasti hyökkäykseksi (Marnen taistelu). Molemminpuolisesta epäonnistumisesta seurasi nelivuotinen väsytystaistelu, joka jauhoi tuhansia ja taas tuhansia ihmishenkiä tykistö- ja kiväärituleen.
Iso-Britannia ei osoittanut vielä sodan ensimmäisen kuukauden aikana suurtakaan aloitekykyä. Se lähetti mantereelle vain aluksi neljä divisioonaa, jotka eivät olleet ranskalaisen sodanjohdon alaisuudessa. Sen yhteistoiminta ranskalaisten joukkojen kanssa oli heikkoa, ja sen johtajat tuntuivat olevan tappiomielialan vallassa. Iso-Britannia onnistui myös sysäämään Turkin Saksan liittolaiseksi.
Venäjä onnistui liikekannallepanossaan nopeasti, mutta sen joukkojen huolto jäi improvisoinnin varaan, mikä teki pitkistä marsseista kohtalokkaita. Sen viestiyhteydet olivat heikot, eikä radioliikenne ollut salattua. Saksalaiset olivat hätää kärsimässä Vistulan itäpuolella, mutta uusi komentajakaksikko Hindenburg ja Ludendorff sai käsiinsä venäläismarssikäskyn ja murskasi venäläisjoukot Tannenbergissa.
Ennen sotaa jotkut luottivat kaupankäynnin synnyttämien riippuvuuksien eliminoivan sodan mahdollisuuden Euroopasta, koska kaupankäynnin pysähtymisen seuraukset olisivat järkyttävät kaikkien kannalta. Sota kuitenkin syttyi. Sodanjohto eli ylimielisesti vanhassa maailmassa, joka kuoli ensimmäisen kuukauden aikana. Teknologia oli muuttunut, sodan luonne oli muuttunut, armeijat olivat suurempia ja sodat totaalisempia kuin ennen. Upseeristo luotti lyhyeen sotaan ja "ratkaisevaan taisteluun", jota ei tullut. Se nojasi taktiikkaan, joka ei toiminut konekiväärejä, tykistöä ja kaivautunutta vihollista vastaan. Se eli omien etukäteen laadittujen suunnitelmiensa maailmassa ja suhtautui epäluuloisesti rintamalta kantautuvaan tiedustelutietoon, milloin se oli ristiriidassa suunnitelman kanssa. Venäläiset eivät uskoneet tykistöön, ranskalaiset halusivat pitää univormunsa punaiset housut, jotka tekivät sotilaista helppoja maalitauluja, ja saksalaiset ihmettelivät muun maailman tuomiota puolueettoman Belgian valtaamisesta, siviilien teloittamisesta ja esimerkiksi Louvainin keskiaikaisen kirjaston polttamisesta. Upseerit, jotka lukivat vihollisen liikeitä oikein ja vastustivat esikuntiensa suunnitelmia, saivat kenkää. Silti, vaikka esimerkiksi Joffre epäonnistui täysin suunnitelmineen, hän teki ratkaisevat liikkeet ratkaisevalla hetkellä rauhallisesti ja määrätietoisesti. Se pelasti Ranskan.
Tuchman on tietokirjoittajana taitava. Kerronta on luontevaa, monipuolista, terävää ja sujuvaa. Hän kuvaa tapahtumia ja henkilöitä monien lähteiden kautta ja nojaa --jos mahdollista-- keskusteluiden kohdalla suoraan lainaukseen. Ihmisten motiivit, tapahtumaketjut ja epävarman tiedon kanssa kamppailemisen tuska nousevat tekstistä esiin. Kirja toi Tuchmanille hänen ensimmäisen Pulitzer-palkintonsa. Hän sai myöhemmin toisen Pulitzerin Joseph Stilwellin ja siten Yhdysvaltojen toiminnasta Kiinassa 1900-luvun alkupuolella.
Elokuun tykkien laukauksista on sata vuotta melkein päivälleen. Tänään tykit jylisevät idempänä, mutta keskenäisten taloudellisten riippuvuuksien oletetaan edelleen suojaavan Eurooppaa laajemmalta sodalta. Ehkä jotain on opittu.
Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti