A Journey into the Interior of the Earth

Kuva: Wikipedia /
public domain

Jules Verne, A Journey into the Interior of the Earth. Ranskankielisestä alkuteoksesta Voyage au centre de la Terre (1864) englanniksi kääntänyt Frederick Amadeus Malleson (1877). Project Gutenberg EBook, 2003. http://www.gutenberg.org/ebooks/3748

Kirjailijana Jules Verneä on joskus verrattu Michael Crichtoniin, eikä varmasti aiheetta, sillä jotain samaa heidän teoksissaan on. Vernen teoksten tapaan Crichtonin teokset on rakennettu jonkin ihan mielenkiintoisen tieteisidean ympärille—tosin yrityksistäni huolimatta en ole pystynyt lukemaan Crichtonin romaaneja. Vernen teoksissa on jotain samaan tapaan ärsyttävää.

Verne ottaa merkittäviä vapauksia suhteessa todellisuuteen tieteisromaanissaan A Journey into the Interior of the Earth (1864, suom. Matka maapallon keskipisteeseen). Me tiedämme, että maapallon ohuen kuoren alla on parin tuhannen kilometrien paksuinen kivinen vaippa, joka ympäröi rautaista ydintä. Ydin tavataan jakaa kahteen osaan: Sisempi osa on kiinteä, mutta sitä ympäröivä ulompi, parin tuhannen kilometrin paksuinen osa on sulaa metallia. Niinpä matka maapallon keskipisteeseen olisi teoriassakin hyvin vaikea. Kuitenkin romaanin kirjoittamisen aikoihin 1800-luvun puolivälin tietämillä geologia oli kuitenkin vasta vapautumassa Raamatun myyttisestä luomiskertomuksesta. Maapallon iästä ja rakenteesta oli kiistaa, joten Vernellä oli tuolloin vielä liikkumavaraa. Lisäksi idea matkasta maan uumeniin on tavallaan ihan hauska.

Romaanissa saksalainen mineralogian professori Otto Liedenbrock löytää hankkimastaan Snorri Sturlusonin Kuningassaagojen käsikirjoituksesta riimukirjaimin kirjoitetun kryptogrammin. Salakirjoituksen purkamiseen menee aikaa, eikä poikkeuksellisen kärsimätön Liedenbrock selvittäisi sitä ilman veljenpoikansa Axelin apua. Oli miten oli, kirjoituksen mukaan Islannin Snæfellsjökull-tulivuoren uumenista löytyy reitti maapallon keskipisteeseen. On toukokuu, ja koska reitti näkyy vain kesäpäivänseisauksen valossa, Liedenbrock kokoaa kiireesti tarvikkeet retkeä varten ja lähtee Islantiin veljenpoikansa kanssa.

At these words a cold shiver ran through me. Yet I controlled myself; I even resolved to put a good face upon it. Scientific arguments alone could have any weight with Professor Liedenbrock. Now there were good ones against the practicability of such a journey. Penetrate to the centre of the earth! What nonsense! But I kept my dialectic battery in reserve for a suitable opportunity, and I interested myself in the prospect of my dinner, which was not yet forthcoming.

Laskeutuminen maan sisuksiin on tietysti myös matka maan historiaan, mutta Verne konkretisoi sen: päähenkilöt löytävät esihistoriallisia kasveja ja eläimiä, kokonaisia ekosysteemeitä. Ympäristö ei ole kuitenkaan matkalaisten hallinnassa luonnontieteellisestä osaamisesta huolimatta, eikä matka suju aivan kuin kiskoja pitkin.

Kirjablogeissa pitäisi tuoda esiin omaa lukukokemusta, mutta en ole ihan varma, mitä se tarkoittaa. Vernen romaania lukiessani yritin nyt sitten tarkkailla syytä ärtymykseeni. Kahden aiemman Vernen romaanin kohdalla en löytänyt syitä kiitellä ihmiskuvausta, eikä se tälläkään kertaa tuottanut iloa. Vernen tapa tuottaa jännitystarinaan jännitystä oli kuitenkin kiusallisempi: se muistuttaa lastentarinoiden "Ilpo ei saanut synttärikutsua ja oli vaarassa syrjäytyä, mutta sitten Ilpo olikin saanut synttärikutsun ja kaikki olikin hyvin".

Verne kuvaa vieraita maisemia ihan toimivaan tapaan, mutta jännitykseen hän käyttää kertojaa Axelia, joka on romantiikan ajan hahmo. Axel on pelkkää tunnetta ja huojuvia mielialoja, jotka keinuvat laidalta toiselle. Lukijasta tuntuu kuin näiden tunteiden voimakkuus olisi jännityksen väline, ei varsinaisesti se, mitä tapahtuu, vaikka siinä olisi ollut kyllin. Romantiikan ajan sankari hengästyy, uupuu ja "agitoituu" jo ihan kotioloissa, joten luolissa kiipeily vie hänet tunteiden äärirajoille—ja niiden yli. Axel on itsekin sitä mieltä, että hän on väärä mies tälle matkalle, mutta lukija saattaisi olla samaa mieltä myös hänen sedästään, jonka omahyväisyys ja itsepäisyys vaivaannuttavat samaan tapaan Phileas Foggin palvelija Passepartout'n tarpeeton koheltaminen.

"Well, Axel," said my uncle, "we are getting on, and now the worst is over."

"The worst!" I said, astonished.

"To be sure, now we have nothing to do but go down."

"Oh, if that is all, you are quite right; but after all, when we have gone down, we shall have to get up again, I suppose?"

"Oh I don't trouble myself about that. Come, there's no time to lose; I am going to the library. Perhaps there is some manuscript of Saknussemm's there, and I should be glad to consult it."

Tieteissankarit ovat eri ainesta nykyään. Axelin kertomuksen tapaan (pitkälti) yksikön ensimmäisen persoonan kertomuksena kulkeva Andy Weirin Yksin Marsissa (2011) puolestaan tuottaa jännitystä taitavasti nimenomaan tapahtumien (ja niiden peittämisen) kautta, mutta henkilöiden emootiot ovat sitten puolestaan tyhjiä kuoria. Siinä, missä Axelilta loppuvat adjektiivit ("my over-excitement was beyond all description"), Mark Watneyn vieraalla planeetalla käynnistämä tieteellinen luomiskertomus herättää muutaman twiitinomaisen huudahduksen ("Yay!").

Around the World in Eighty Days

Kuva: Wikipedia /
public domain

Jules Verne, Around the World in Eighty Days. Ranskankielisestä alkuteoksesta Le tour du monde en quatre-vingts jours (1873) englanniksi kääntänyt George Makepeace Towle (1873). Project Gutenberg E-Book, http://www.gutenberg.org/ebooks/103

Teknologia muokkasi maantiedettä hyvin voimakkaasti jo 1800-luvulla. Mantereiden ja valtamerten ylittäminen nopeutui, kun lihas- ja tuulivoiman sijaan liikuttiin höyryjunien ja -laivojen voimin. Yhdysvaltojen rannikoiden välinen ratayhteys avattiin 1869 ja Intian vastaava 1870. Lennättimet siirsivät informaatiota vielä nopeammin.

Tässä uudessa maailmassa Jules Vernen romaanin Around the World in Eighty Days (1873, suom. Maailman ympäri 80 päivässä) brittiläinen herrasmies Phileas Fogg uskoo pystyvänsä matkustamaan maailman ympäri 80 päivässä. Reformiklubin korttipelikollegat epäilevät suuresti, koska aina tapahtuu viivästyksiä ja odottamattomia vastoinkäymisiä, mutta Fogg on eri mieltä. Kun puheet on puhuttu, Fogg lyö omaisuudestaan vetoa ja lähtee matkaan. Kirjan nimi kertoo kaiken oleellisen.

    "All right," said Mr. Fogg; and, turning to the others, he continued: "I have a deposit of twenty thousand at Baring's which I will willingly risk upon it."
    "Twenty thousand pounds!" cried Sullivan. "Twenty thousand pounds, which you would lose by a single accidental delay!"
    "The unforeseen does not exist," quietly replied Phileas Fogg.

Sukelluslaivalla maapallon ympäri ei synnyttänyt kuvaa Vernestä herkkävaistoisena ihmisluonteen tarkastelijana, eikä  Maailman ympäri 80 päivässä anna syytä muuttaa tätä käsitystä. Fogg ei hermoile, ei hätäile eikä panikoi. Hän jättää tunteenpurkaukset ranskalaiselle palvelijalleen Passepartout'lle ja myötäelämisen humahdukset intialaiselle matkakumppanilleen Aoudalle, koska hän on itse rationaalisuus, englantilaisen herrasmiehen perikuva. Näitä perikuvia ajattelen usein Tolstoin Kreutzer-sonaatin (1891) kautta.

Ehkä romaani olisi pitänyt lukea 1800-luvulla tai ehkä se on satiiri. Fogg on väärässä väittäessään, ettei odottamattomia vastoinkäymisiä ole olemassa, koska koko romaani on itse asiassa ketju vastoinkäymisiä. Fogg katsoi vastoinkäymisten tulleen sisällytetyiksi aikatauluihin, mutta pakkaa kuitenkin mukaan matkakassaksi paksun nipun seteleitä, joista löytyy ratkaisu pulmaan kuin pulmaan. Kaikki on kuitenkin jotenkin väkinäistä, eikä kirja tarjoa satiiria tai jännitystä.

Twenty Thousand Leagues under the Sea

Kuva: Milo Winter /
public domain

Jules Verne, Twenty Thousand Leagues under the Sea (1870). Project Gutenberg EBook, 1994. https://www.gutenberg.org/ebooks/164

Vuonna 1866 alkaa levitä tarinoita valtavasta merihirviöstä. Merimiehet, kapteenit ja laivurit eri puolilta maailmaa kertovat toinen toistaan mielettömämpiä huhuja valoa hohtavasta, valaita kookkaammasta vedenalaisesta pedosta. Useiden läheltä-piti -tilanteiden jälkeen hirviö osuu lopulta keväällä 1867 matkustaja-alus Scotiaan.

The engineers visited the Scotia, which was put in dry dock. They could scarcely believe it possible; at two yards and a half below water-mark was a regular rent, in the form of an isosceles triangle. The broken place in the iron plates was so perfectly defined that it could not have been more neatly done by a punch. It was clear, then, that the instrument producing the perforation was not of a common stamp and, after having been driven with prodigious strength, and piercing an iron plate 1 3/8 inches thick, had withdrawn itself by a backward motion.

Yhdysvaltalainen fregatti Abraham Lincoln lähtee jahtaamaan merihirviötä, jota matkalle mukaan pyydetty ranskalainen professori Pierre Aronnax epäilee valtavaksi sarvivalaaksi. Pitkän etsinnän jälkeen Abraham Lincoln saa havainnon hirviöstä ja lähtee takaa-ajoon. Tykit eivät kuitenkaan tehoa petoon, vaan se hyökkää takaa-ajajansa kimppuun ja upottaa sen.

Merihirviö osoittautuu sukellusveneeksi, johon vedenvaraan joutuneet professori Aronnax, hänen palvelijansa Conseil ja kanadalainen valaanpyytäjä Ned Land poimitaan. Sukellusveneen kapteeni esittelee itsensä Nemoksi (lat. ei-kukaan). Kerran laivalle otetut eivät saa sieltä poistua, joten kolmikko joutuu seuraamaan kapteeni Nemoa tämän merenalaisilla retkillään.

I caught a glimpse of a frightening past in this man's life. Not only had he placed himself outside humanity's laws, but he had made himself independent, free in the strictest sense of the word, out of all reach! Who would dare pursue him to the bottom of the seas, given that he could foil any efforts made against him on the surface?

Jules Vernen Twenty Thousand Leagues under the Sea (1870, suom. Sukelluslaivalla maapallon ympäri) kuvaa ihmeellisen pinnanalaisen maailman, joka on joiltain osin totta ja suurelta osin sepitettä. Maailmalle selkänsä kääntänyt kapteeni Nemo on kehittänyt omavaraisuuden, jossa kaikki maanpäälliset tarpeet täyttyvät jollain merenantimella. Verne herkuttelee sukellusveneen teknisin yksityiskohdin ja viljelee pumppuihin, sähkömoottoreihin ja vedenalaisiin paineisiin liittyviä laskelmia. Vaikka luonnontieteet ovat ajaneet ohi joistain ilmiöistä, fantastisen merenalaisen seikkailun ansiot ovat nähtävissä. Kirja olisi pitänyt lukea nuorena: nyt yksioikoiset henkilöhahmot ja köykäinen juoni himmentävät seikkailumeininkiä.