The Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde

Robert Louis Stevenson, The Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde (1886). Penguin Books, London, UK, 1994.

Englantilainen valistusfilosofi John Locke (1632-1704) samasti ensimmäisenä ihmisen tietoisuuden ja identiteetin: me olemme samoja ihmisiä sikäli, kun olemme tietoisia samoista menneistä, nykyisistä ja tulevista ajatuksista ja teoista. Locke hylkäsi näin sielun ja ruumiin ihmisen identiteetin tyyssijana.

Skotlantilaisen kirjailijan Robert Louis Stevensonin (1850-1894) kauhuklassikko The Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde (1886) rakentaa ajatuskokeen Locken teorian varaan. Pienoisromaani on klassikkoasemansa uhri siinä mielessä, että sen aikanaan yllättävä ja siististi rakennettu loppuratkaisu on nykyään yleistä tietoa: tohtori Jekyll ja herra Hyde ovat tavallaan sama henkilö. He kuitenkin tekevät, muistavat ja kokevat eri asiat, joten Locken filosofian mukaan he ovat eri ihmisiä vaikka asuvatkin samassa ruumiissa. Stevenson antaa kuitenkin tarinansa kautta ymmärtää, etteivät he pysty elämään erilläänkään.

Tarinan ytimessä on moraali. Tieteelliset tulokset evoluutiosta olivat joitain vuosikymmeniä aikaisemmin kytkeneet ihmisen eläinten jälkeläiseksi, mutta romaanin kirjoittamisen aikoihin Freudin keskeiset tulokset olivat vielä julkaisematta. Eläimellisen, alhaisen ja intohimojen ohjaaman asuminen samassa kehossa rationaalisen, harkitsevan ja hyveellisen kanssa tuntui vaikealta. Miten sama ihminen saattoi olla hyvä ja paha? Lockelle tietoisuus on tyhjä taulu eli se kuuluisa tabula rasa, johon kokemus piirtää merkkinsä. Näin ollen kukaan ei ole syntyjään hyvä tai paha vaan pelkästään kokemuksensa tulos. Koska viktoriaaninen julkinen tila oli selvästi hyvä ja normien hallitsema, paha täytyi oppia yksityisesti.

Aikakauden moraalinen ilmapiiri tuotti tekopyhän julkisivun erottamaan julkisen elämän yksityisestä. Stevensonin romaani alkaakin julkisivun läpäisevästä ovesta — tai tarkemmin ottaen se alkaa Gabriel John Uttersonista, lakimiehestä, joka tulee sunnuntaikävelyllään sukulaismiehensä kanssa ränsistyneen talon ovelle.

   The door, which was equipped with neither bell nor knocker, was blistered and distained. Tramps slouched into the recess and struck matches on the panels; children kept shop upon the steps; the schoolboy had tried his knife on the mouldings; and for close on a generation, no one had appeared to drive away these random visitors or to repair their ravages.
   Mr. Enfield and the lawyer were on the other side of the by-street; but when they came abreast of the entry, the former lifted up his cane and pointed.
   "Did you ever remark that door?" he asked; and when his companion had replied in the affirmative, "It is connected in my mind," added he, "with a very odd story."

Sukulaismies alkaa kertoa omituista tarinaa Edward Hydestä, joka sattumalta asuu kyseisessä ränsistyneessä talossa. Kuukautta aikaisemmin öisellä kadulla sukulaismies oli vapauttanut nuoren tytön Hyden käsistä ja pakottanut tämän maksamaan korvausta tytön perheelle. Hyde maksoi erään tohtori Jekyllin allekirjoittamalla sekillä. Sitten Utterson alkaa etsiä asiakkaansa tohtori Jekyllin testamentin edunsaajaa, joka on —kukas muukaan kuin— Edward Hyde. Vuotta myöhemmin Edward Hyde etsintäkuulutetaan taposta. Vasta aivan kirjan lopussa Utterson saa käsiinsä tohtori Jekyllin kirjeen, jossa tämä selvittää kaiken tapahtuneen.

The Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde on hyvin mielenkiintoinen, koska ajankuvana se avaa oven kokonaiseen vieraaseen, viktoriaaniseen maailmaan. Kuten sanottua, romaanin klassikkoasema on syönyt sen juonenrakentelun ja vuodet ehkä hieman sen kerronnan ansioita, mutta kuvauksena yli sadan vuoden takaisesta Lontoosta se on edelleen kiehtova. Vielä kiehtovampi on tapa, jolla teoksessa yhdistyvät myöhäisviktoriaanisen ajan kirjalliset, tieteelliset ja yhteiskunnalliset kehityslinjat.

Tohtori Jekyll pyrkii tuomaan sisäisen kamppailun väsyttämälle ihmiselle rauhan eristämällä sisäisen pahuuden. Laboratoriossaan hän eristää oman varjoisan puolensa herra Hydeen, jota hän ei kuitenkaan pysty hallitsemaan. Näin tieteellinen neuvokkuus johtaa kohtalokkaaseen ylpeyteen, hybrikseen. Viktoriaaninen aikakausi oli teknologisen ja tieteellisen optimismin lävistämä, mutta kehitys tuotti myös ahdistusta ja pelkoja.  Kuten kaksi muutakin kauhuklassikkoa, Mary Shelleyn Frankenstein (1831) ja Bram Stokerin Dracula (1897), myös Tohtori Jekyll ja herra Hyde syntyi painajaisunesta. Louis Jamesin mukaan painajaisen ohella tarinan pohjalla oli Stevensonin oma opiskelija-aikojen kaksoiselämä ja Lontoon oma dualismi.

Samir Elbarbary sijoittaa Stevensonin tarinan osaksi primitiivisyydestä ja eläimellisyydestä viehättymisestä. Joseph Conradin Kurtz (Pimeyden sydän, 1902), H. G. Wellsin tohtori Moreau (Tohtori Moreaun saari, 1896), Stokerin kreivi Dracula (Dracula, 1897), Oscar Wilden Dorian Gray (Dorian Grayn muotokuva, 1890) ja Stevensonin Jekyll-Hyde edustavat ja konkretisoivat kukin tavallaan hyvän ja pahan tai sivistyneen ja primitiivisen taistelua ihmisessä, mikä tietysti jatkuu esimerkiksi elokuvaversionsa kuuluisaksi tekemässä Chuck Palahniukin romaanissa Fight Club (1996). Tähän kiehtovaan teemaan voisi upota vuosiksi.

Lisää aiheesta:

• Louis James, The Victorian Novel. Blackwell Publishing, Oxford, UK, 2006.
• Samir Elbarbary, Heart of Darkness and Late-Victorian Fascination with the Primitive and the Double. Twentieth Century Literature, 39(1): 113-128, 1993.

Treasure Island

Kuva: WIKIPEDIA /
public domain

Robert Louis Stevenson, Treasure Island (1883). Project Gutenberg E-Book, http://www.gutenberg.org/ebooks/120, 1994.

Olipa kerran nuori Jim Hawkins, joka piti majataloa yhdessä äitinsä kanssa. Eräänä päivänä majataloon muutti vanha merikapteeni, joka sitten kuoli terrorisoituaan jonkin aikaan muita asukkaita käytöksellään, tarinoillaan ynnä humalaisella jollotuksellaan. Miehen vähäisestä jäämistöstä löytyi lokikirja ja kartta, jotka Jim noukki kainaloonsa juuri ennen kuin joukko kelmejä saapui etsimään merikapteenia. Virkavalta hääti roistot, ja Jim toimitti kartan kylän lääkärin tohtori Liveseyn ja aatelisen Trelawneyn ihmeteltäväksi.

The paper had been sealed in several places with a thimble by way of seal; the very thimble, perhaps, that I had found in the captain's pocket. The doctor opened the seals with great care, and there fell out the map of an island, with latitude and longitude, soundings, names of hills and bays and inlets, and every particular that would be needed to bring a ship to a safe anchorage upon its shores.

Kartta oli tietenkin aarrekartta. Varakas Trelawney varusti nopeasti laivan, jolta löytyi paikka myös Jimille. Vaikka kapteeniksi löytyi suoraselkäinen Smollett, Trelawney erehtyi palkkaamaan miehistöön runsaasti kuolleen miehen entisiä tuttavia -- erityisesti kokiksi jalkapuolen Long John Silverin -- eikä aikaakaan niin keulakastellissa kyti jo kapina. Trooppisen saaren rantavesissä naamiot sitten putosivat.

If the conduct of the men had been alarming in the boat, it became truly threatening when they had come aboard. They lay about the deck growling together in talk. The slightest order was received with a black look and grudgingly and carelessly obeyed. Even the honest hands must have caught the infection, for there was not one man aboard to mend another. Mutiny, it was plain, hung over us like a thunder-cloud.

Robert Louis Stevensonin vauhdikas Treasure Island (1883) ilmestyi alunperin jatkokertomuksena nuorille (pojille) suunnatussa lehdessä. Tarinana se ei ollut omaperäinen-- merirosvojuttuja olivat kirjoittaneet muutkin --mutta siitä tuli kritiikki- ja myyntimenestys nimenomaan sujuvan kerrontansa vuoksi. Kaikin puolin tavallisen jos kohta neuvokkaan Jimin kautta lukija seuraa vähän epävarmaa ja nuorta sankaria aikuisten maailmassa, missä panokset ovat korkeat, missä auktoriteettia on monenlaista ja missä kullanhimo polttaa kaikkia, hyviä ja pahoja. Kertojana Jim muistelee vain sen, mitä tapahtui eikä loihe laulamahan kaikkia tuntemuksiaan tai saamiaan opetuksia. Tyylikäs romaani alusta loppuun.

Kirjoittamisen taito

Robert Louis Stevenson, Kirjoittamisen taito. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Art of Writing suomentanut Ville-Juhani Sutinen. Savukeidas, Tallinna, 2012.

Skotlantilainen Robert Louis Stevenson (1850-1894) ehti lyhyehkön elämänsä aikana kirjoittaa romaaneja, runoja, matkakertomuksia sekä esseitä. Aarresaari ja Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde ovat nousseet klassikoiksi ja niitä on käännetty lukuisille kielille. Näiden seikkailukertomusten taustalla Stevensonilla on kuitenkin sanoiksi puettu esteettistä ja eettistä ajattelua ellei peräti ohjelmaa. Kirjoittamisen taito on kuuden kirjallisuutta ja kirjoittamista käsittelevän esseen kokoelma. Kirjoitukset ovat vuosilta 1881-1894.

Tyylin teknisistä puolista kirjallisuudessa tavoittelee kirjallisuuden pintaominaisuuksien alta jotain kestävää ja tärkeää. Kirjallisuuden raaka-ainetta ovat arkiset sanat, joiden totuttua käyttöä kirjailija ei voi suurestikaan muuttaa. Näistä karkeista palikoista proosakirjailija kokoaa kuvioita, miellyttävien lauseiden muodostamia, odotusta kasvattavia ja laukaisevia monitasoisia verkostoja. Lauseiden pitäisi kantaa rytmiä muttei alistua mittaan.

Kirjallisen ammatin moraalisista puolista tarjoaa kirjailijan tehtäväksi ylevää, kunniallista ja rohkeaa totuuteen pyrkivää aiheiden käsittelyä. Kirjoitus kaikuu, kuten Stevensonin muutkin kirjoitukset, aikalaisten taidekäsityksiä, joita ei kait enää pidetä yleissitovina. Stevensonin moralismin ei ole kuitenkaan tukehtunutta saarnaamista, vaan hän nimenomaan vaatii taiteelta rehellisyyttä, joka tavoittaisi asioiden kaksi puolta.

Huomioita realismista on yritys osoittaa, ettei realismi tavoita todellisuutta tai luonnollisuutta sen paremmin kuin mikään muukaan tyyli vaan on pikemminkin muotioikku. Tästä on vaikea olla eri mieltä näin sadan vuoden jälkeen. Ylipäätään Stevensonin kirjoituksista jää käsitys, että kirjallisuus oli muutamaa poikkeusta lukuunottamatta enimmäkseen huonoa jo 1800-luvun lopulla. Jos näin on, toistuvissa kirjallisuutta piiskaavissa vahvoissa mielipiteissä lienee enemmän kysymys identiteetistä kuin ympäröivästä rappiosta. Ehkä kirjallisuus ei ole urheilun tavoin sellainen iloinen leikki, joka elää osallistumisesta. No, oli miten oli, Stevenson ei sano kuitenkaan näin. Muissa kirjoituksissa hän avaa kirjamieltymyksiään ja teostensa taustaa.

Kokoelman suomentaja Ville-Juhani Sutinen selviää tehtävästään erinomaisesti. Hän tarjoaa teoksen taustaa esipuheessa ja kokoaa kirjoituksia selventäviä huomautuksia, nykyajalle jo unohtuneita yksityiskohtia kirjan loppuun.