Katalonia, Katalonia!

George Orwell, Katalonia, Katalonia! Englanninkielisestä alkuteoksesta Homage to Catalonia (1938) suomentanut Taisto Nieminen (1974). WSOY, Juva, 1991.

Pelkästään kirjan Vuonna 1984 perusteella olisi vaikea uskoa, että George Orwell oli idealisti. Kirja maalaa niin kyynisen muotokuvan yhteiskunnasta, että adjektiivina orwellilainen on superlatiivi. Kuitenkin Orwell, tai oikeammin Eric Blair (1903-1950), taisteli vapaaehtoisena Espanjan sisällissodassa tasavaltalaisten joukoissa kansallismielisiä vastaan, tai tarkemmin ottaen trotskilaisen Partido Obrero de Unificación Marxistan (POUM) eli Työväen marxilaisen yhtenäisyyspuolueen miliisijoukkojen riveissä fasisteja vastaan. Kokemukset koulutuksesta, rintamalta ja Barcelonassa vietyiltä lomilta hän julkaisi teoksessa Katalonia, Katalonia!.

Orwell matkusti Espanjaan joulukuussa 1936 mielessään journalistiset tavoitteet mutta liittyi miliisiin melkein heti, koska "tuona aikana ja tuossa ilmapiirissä se näytti ainoalta ajateltavissa olevalta teolta". Hän oli vaikuttunut työläisten hallitseman Barcelonan vallankumouksellisesta ilmapiiristä ja sen uskosta tulevaisuuteen. Yhteiskuntaluokat näyttivät kadonneen katukuvasta, vaatetuksesta, puheesta ja käytöksestä, vaikka kokeneemmille ilmapiiri oli jo menettänyt kumouksellisen luonteensa. Kaupunki oli silti sodan vuoksi ankea leipäjonoineen ja siistimättömine katuineen.

Tasavalta oli turvautunut kutsuntoihin kukistaakseen Francon vallankaappausyrityksen, ja kansainvälisenä vapaaehtoisena Orwell sai lyhyen sotilaskoulutuksen espanjalaisnuorukaisten kanssa. Alokkaita ei opetettu suojautumaan, liikkumaan maastossa tai ampumaan, vaan koulutus tarkoitti pelkästään sulkeisharjoituksia. Varusteet jaettiin hätäisesti viime tingassa ennen junan lähtöä.

Myönnettäköön sekin, että tunsin eräänlaisia kauhunväristyksiä katsellessani joukkoa, jonka keskellä marssin. On mahdotonta kuvata, millaiselta roskajoukolta me näytimme. Tuo eteenpäin rönsyilevä joukko pysyi koossa huonommin kuin lammaslauma. Emme olleet ehtineet marssia kahta mailia, kun kolonnan häntäpää oli näkymättömissä. Vähintään puolet näistä niin sanotuista miehistä oli lapsia - tarkoitan kirjaimellisesti lapsia, korkeintaan kuusitoistavuotiaita. Kaikki olivat kuitenkin onnellisia ja kiihdyksissään siitä että pääsisivät vihdoinkin rintamalle. Rintamalinjaa lähestyessämme edessä punaisen lipun ympärillä marssivat pojat alkoivat huudella: "Visca POUM! Fascistas maricones!" ja muuta samantapaista: huutoja, jotka oli tarkoitettu sotaisiksi ja uhkaaviksi mutta jotka noista lapsenkurkuista noustessaan kuulostivat liikuttavilta kuin kissanpoikien rääkäisyt.

Rintamaelämä oli kaikkea muuta kuin ylevää. Vuoristossa Zaragozan lähellä elämää hallitsivat polttopuu, ruoka, tupakka, kynttilät ja vihollinen - tässä järjestyksessä. Asemasota tammikuun ja maaliskuun välillä oli hiljaista, ammuskelu satunnaista ja epätarkkaa, sodan arki ikävystyttävää ja epämukavaa. Ammuksia oli vähän, aseet olivat huonoja. Miliisien joukoissa oli jopa yksi-kaksitoistavuotiaita, koska se oli ainoa tapa huolehtia heistä. Luokattoman yhteiskunnan armeija oli yhdenvertaisten sotilaiden joukko vailla hierarkiaa. Orwellin mukaan miliisien demokraattinen, vapaaehtoinen "vallankumouksellinen kuri" toimi kohtuullisen hyvin, vaikka se sai kyseenalaisen maineen joidenkin kokemattomien joukkojen vuoksi. Kurin syntyminen edellytti vahvaa motiivia, joka seurasi poliittisesta tietoisuudesta, miksi taisteltiin ja miksi käskyjä oli toteltava. Simputusta ei esiintynyt, ja karkureita oli vähän, ainakin Orwellin rauhallisella rintamakaistalla.

Päästessään ensi kertaa rintamalta lomalle Barcelonaan Orwell huomasi ilmapiirin muuttuneen. Poliittiset erot alkoivat näkyä ja sotaa edeltäneet tavat palata katukuvaan. Tasavaltalaisten rivit koostuivat poliittisesta tilkkutäkistä, ja poliittinen spekulointi, huhut ja väittelyt muodostivat merkittävän osan rintaman joutilaisuudesta. Poliittiset kiistat tasavaltalaisten eri ryhmittymien välillä kiihtyivät. Anarkistien politiikka eteni päivä kerrallaan. POUM vaati välitöntä vallankumousta.  Neuvostoliiton tukemien kommunistien selkeä linjaus oli voittaa ensin sota vaikka sitten porvarillisoitumalla, eli tekemällä ideologista sovittelua, vetoamalla keskiluokkaan ja maksamalla upseereille miehistöä parempaa palkkaa. Myöhemmin ideologiset erot kärjistyivät. Kommunistit alkoivat mustamaalata vastustajiaan fasisteiksi, mikä lopulta kärjistyi Barcelonan toukokuun katutaisteluiksi. Sodan jälkeistä poliittista välienselvittelyä alettiin käydä kesken sisällissodan.

Lehtimiehistä Orwell ei anna hyvää kuvaa. Selustassa, kaukana luodeista ja kranaateista lehtimiehet maalasivat viholliskuvaa ja epärealistisia tai vääristeltyjä raportteja taisteluista ja tapahtumista.

Yksi sotien hirvittävimpiä piirteitä on se, että sotapropaganda, kaikki kirkuminen ja valheet ja viha, on poikkeuksetta sellaisten ihmisten liikkeelle panemaa, jotka eivät itse ole tulessa. PSUC:n miliisisotilaat, jotka tunsin rintamalla, tai kansainvälisen prikaatin kommunistit, joita tapasin aika ajoin, eivät koskaan nimittäneet minua trotskilaiseksi tai petturiksi; he jättivät sellaisen selustassa tuhertaville lehtimiehille. [...] Yksi tämän sodan masentavimmista kokemuksista on minulle ollut se, että vasemmiston lehdistö on täsmälleen yhtä teeskentelevää ja epärehellistä kuin oikeistonkin.

POUM:n ja kommunistien lehdistö osallistui poliittiseen kädenvääntöön ja tuli kirjoittaneeksi katkerammin toisistaan kuin fasisteista. Orwell käyttää hyvän määrän mustetta oikoakseen lehdistön esittämiä väärinkäsityksiä tai valheita.

Palattuaan rintamalle Orwell haavoittui kaulaan. Tilanne näytti hetken pahalta, mutta luoti ohitti valtimon juuri ja juuri. Lääkärit vakuuttivat, että "jos mies saa luodin kaulaansa ja jää henkiin, hän on onnekkain olento jota maa päällään kantaa". Hän kuvailee alkeellista sairaanhoitoa, koulutettujen sairaanhoitajien puutetta (sitä tointa olivat tehneet pääasiassa nunnat, jotka eivät palvelleet kirkkoa vastaan noussutta vallankumousta) ja erilaisia haavoja sekä kohtaloita. Orwell joka tapauksessa vapautetaan palveluksesta, mutta hänen kamppaillessaan byrokratian kanssa POUM julistetaan laittomaksi, ja sen jäseniä alettiin pidättää. Hän pakenee vaimonsa kanssa täpärästi poliisia Ranskaan. Mañana pelastaa hänet pariin kertaan, mikä johtaa hänet kiittelemään sitä, ettei Espanja ole tehokkuudessaan Saksan vertainen.

Luulen, että olen onnistunut ilmaisemaan vain vähän siitä, mitä nuo Espanjassa vietetyt kuukaudet merkitsevät minulle. Olen merkinnyt muistiin joitakin ulkoisia tapahtumia, mutta en voi tallettaa näille sivuille tunnetta, jonka ne ovat tehneet minuun. Siihen sekoittuu näkymiä, tuoksuja ja ääniä, joita ei voi välittää kirjoittamalla: taisteluhautojen haju, vuoriston auringonnousut jotka ulottuvat jonnekin mittaamattomiin kaukaisuuksiin, luotien jäinen rätinä, käsikranaattien jyrähdykset ja leimahdukset; Barcelonan aamujen valo ja saappaiden tömähtely kasarminpihalla joulukuussa, jolloin vielä uskottiin vallankumoukseen; ruokajonot ja punamustat liput ja espanjalaisten miliisien kasvot. [...] Tämä sota, jossa minun osuuteni oli niin hyödytön, on jättänyt minulle muistoja jotka ovat enimmäkseen pahoja, enkä kuitenkaan toivo että olisin jäänyt niitä vaille.

Katalonia, Katalonia! on hieno muistelmateos Espanjan sisällissodasta. Orwell on täysin sodassa mukana eikä peittele innostustaan hyökkäysten aikana, pelkoaan kivääritulituksessa tai haluaan tappaa vihollisia. Orwell tunnustaa olevansa puolueellinen kokemuksensa kautta, ja taistelevan sotilaan identiteetti paistaa tekstistä monin paikoin. Hän haaveilee yhden ihmisen ja erityisesti oman uhrinsa merkityksestä sisällissodassa. Vaikka kertoja kantaa väriä, ääni on selväjärkinen. Lukijan on jäätävä ihailemaan sitä helppouden tuntua, jolla kerronta punoo tarkkasilmäiset havainnot, idealismin taittumisen, vaarat ja ympäröivän, sotaa käyvän espanjalaisen maiseman henkilökohtaiseksi kertomukseksi.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.