Risto Ryti: Elämä isänmaan puolesta

Martti Turtola, Risto Ryti: Elämä isänmaan puolesta. Otava, Keuruu, 2009 (1994).

Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian dosentti Martti Turtola on kirjoittanut liudan elämäkertoja Talvi- ja Jatkosodan upseereista sekä sotaa edeltäneistä ja sen aikaisista ilmiöistä.  Risto Rytin elämäkerta on tässä mielessä poikkeama: hänhän ei kummankaan presidenttikautensa aikana ollut edes puolustusvoimien ylipäällikkö!

Risto Ryti (1889-1956) oli kotoisin Huittisista, eli Satakunnasta kuten monet suomenkielisen eliitin jäsenet viime vuosisadan alussa.  Ryti oli ilmeisen lahjakas, ja jaloilleen nouseva nuori valtio tarjosi mahdollisuuksia fiksuille suomenkielisille miehille. Ryti ehti toimia kansanedustajana, valtiovarainministerinä, Suomen Pankin pääjohtajana, pääministerinä ja lopulta tasavallan presidenttinä. Ennen poliittista uraansa hän toimi mm. Suomen rikkaimman miehen, Adolf Kordelinin, lakimiehenä -- ja sattui vielä olemaan paikalla Mommilassa 1917, kun venäläiset matruusit surmasivat Kordelinin.

Kirjan perusteella Ryti oli paitsi älykäs myös epäkäytännöllinen ja asioinnissaan kuiva. Häntä pidettiin kylmänä päättäjänä, koska ei antanut juuri tunteidensa johtaa valintojaan. Niinpä sisällissodan jälkeen hän taipui punaisten armahduksiin vain puolueen painostuksesta. Toisaalta hän hallitsi hermonsa erinomaisesti, mistä oli etua vaikeina vuosina 1939-1944. Ryti oli myös idealisti, joka asetti ylevät arvot ja kokonaisuuden edun oman etunsa tai mukavuutensa edelle. Sotasyyllisyystuomio ja sitä seuranneet vuodet kuritushuoneella hän näytti hyväksyneen samaan tapaan kuin pääministeriyden ja presidenttiyden -- velvollisuutena. Ryti jopa suomii Mannerheimin epäröintiä vallanvaihdossa kesällä 1944: "Mannerheim ajattelee liiaksi omaa nekrologiaan ja sitä, missä valossa hän tulee esiintymään jälkimaailmalle".

Turtolan kirja on mielenkiintoinen silmäys viime vuosisadan alkupuoliskon politiikkaan. Sisäpolitiikka on itsenäisyyden ajan alkuvuosina kaikkea muuta kuin helppoa, ja kirjan kautta mustavalkokuviin alkaa tulla väriä.  Rytin lapsuudesta on jäljellä pääasiassa kaskuja, joita värittää myöhempi menestys, ja niinpä kirjan alkupuoli lyö hieman tyhjää. Ryti ei jättänyt jälkeensä muutamaa pontevaa puhetta lukuunottamatta valtiomieheksi erityisen paljoa kirjoituksia saati muistelmia, joten tutkijalle aihe ei ole ehkä helppo. Teksti on sidottu lähteisiin, johon kirjeenvaihdon ja pöytäkirjojen ohella kuuluu myös joitain Moskovan arkiston dokumentteja ja Iso-Britannian Keskuspankin muistioita. Turtola tunnistaa myös katvealueita, joita hän toivoo myöhemmän tutkimuksen aikanaan valaisevan.

Peopleware

Tom DeMarco jaTimothy Lister, Peopleware - Productive Projects and Teams. Second Edition. Dorset House Publishing Co., New York, NY, USA, 1999.

Tom DeMarco ja Timothy Lister ovat yhdysvaltalaisia ohjelmistoalan konsultteja -- siis sanan varsinaisessa merkityksessä. He konsultoivat eli keskustelevat asioista ja neuvovat asiakkaitaan ohjelmistojen kehittämiseen ja organisaatioiden rakentamiseen liittyvissä kysymyksissä. Peopleware on kokoelma esseitä heidän kokemuksistaan vuosikymmenten varrelta. Kirja on saavuttanut jonkinlaisen klassikon aseman - eikä suotta.

Tietojärjestelmäteknologian voidaan katsoa koostuvan kolmesta osasta: laitteista (hardware), ohjelmistoista (software) ja ohjelmiston tuottavasta organisaatiosta (peopleware). Peopleware käsittää niin työnjaon ja henkilöstöjohtamisen kuin projektihallinnan ja organisaatiokulttuurinkin. DeMarco ja Lister käyvät läpi näitä asioita nostaen esiin sudenkuoppia ja esittäen mahdollisia ratkaisuita.

Kirjan ensimmäinen osa käsittelee henkilöstöjohtamista ja sen vaikeutta. Kirjan ensimmäinen luku luo kivasti kirjan tunnelman otsikolla "Somewhere today, a Project is Failing". Tutkimusten mukaan projektit eivät epäonnistu teknisistä syistä vaan sosiaalisista tai organisatorisista. Ohjelmistotuotanto onnistuu tai epäonnistuu sen mukaan, miten ihmiset onnistuvat tekemään yhteistyötä ja kommunikoimaan. DeMarco ja Lister esittävät, että onnistumiselle on organisatorisia esteitä: Ohjelmiston tekijöitä kohdellaan vaihdettavina koneen osina. Projekteille asetetaan epärealistisia aikatauluja siinä pelossa, että ihmiset yrittäisivät vähemmän, jos projektilla olisi realistinen aikataulu. Näin laatuajattelu lentää ikkunasta ensimmäisenä. 

Kirjan toinen osa koostuu esseistä, jotka pureutuvat toimistoon. Juha Siltala kuvaili Sanomataloa teollisuuskanalaksi sillä erotuksella, että teollisuuskanala on tehokas. Aivotyö vaatii hiljaisuutta, mutta avokonttoreissa keskeytysten määrä kasvaa. Puhelinkeskustelut ovat piinaa vieressä istuville. DeMarco ja Lister esittelevät tutkimustuloksia, jotka osoittavat, että laadukas ja luova ongelmanratkaisu vaativat keskeytyksetöntä rauhaa. He pitävät amerikkalaista cubiclea -- siis puolentoista metrin korkuisin, siirrettävin seinämin muodostettavaa työtilaa -- erinomaisen huonona ratkaisuna. Se katkaisee sosiaalisen yhteyden ihmisten väliltä eristämällä, mutta matalat seinät eivät kuitenkaan suojaa erityksissä olevaa ympäröivältä hälyltä. Niinpä töitä saa usein tehtyä vain neuvotteluhuoneen, kahvilan tai iltamyöhän tuomassa rauhassa. DeMarco ja Lister ihmettelevät erilaisten sisustuspoliisien innokkuutta: Miksi työpisteet ja joissain tapauksissa pukeutuminen pitää olla yhdenmukaisia? Palveleeko se jotain etua, vai onko se vain vallankäyttöä? Tiedän kokemuksesta, että joissain työpaikoissa ei käännetä työpöytääkään ilman sisustusarkkitehdin hyväksyntää. Miksi?

Kolmas osa käsittelee ihmisiä, ohjelmistotyön ratkaisevaa osaa. Perinteisen organisaatioiden johtamisopin mukaan johtaja on strategi, jolla on pelilaudalla käytettävissään yhdenmukaisia nappuloita, joista yksinkertaisuuden vuoksi on poistettu kaikki henkilökohtaiset erityistaidot ja luonteet. Toimiva tiimi kuitenkin koostuu ihmisistä, ja satunnaisesti nappuloista kootut viiden tai kymmenen hengen ryhmät saavat aikaan hyvin erilaisia tuloksia. DeMarcon ja Listerin resepti on yksinkertainen: hanki tiimiin oikeat ihmiset, pidä heidät tyytyväisinä, jotta he eivät lähde pois, ja anna heille työrauha. Ohjelmistoalalla on tietenkin kaikenlaista viheltäjää, eivätkä kaikki projektit pääse nauttimaan parhaasta osaamisesta, mutta toimivassa porukassa tavallisistakin ihmisistä kasvaa osaavia ammattilaisia. Homma usein kuitenkin kaatuu huonoon johtamiseen. 

Neljännessä osassa kirjoittajat pohtivat tiimin toimintaa. Me-hengen ('jelled team') aikaan saaminen on vaikeaa, mutta on helpompaa luetella tapoja, joilla sen saa nitistettyä. Teamicide (tiimin tappaminen) onnistuu johdon osoittaman epäluottamuksen, byrokratian, tiedon siiloutumisen, laatutavoitteiden polkemisen, keinotekoisten aikatavoitteiden ja tiimien jatkuvuuden katkaisemisen avulla. Jos tekijät eivät koe softaa omakseen, he eivät siihen sitoudu.

Viides ja kirjan ensimmäisen laitoksen viimeinen osa esittelee tapoja viihtyvyyden lisäämiseksi ja ylläpitämiseksi. Kangistuneita kaavoja pitää rikkoa - kuinkas muuten kuin - leikin ja uusien ärsykkeiden avulla. Työntekijöille järjestetään ohjelmointikilpailuja, rooleja rikotaan brainstormauksessa, heitä koulutetaan tai käytetään konferesseissa tai jossain toimiston ulkopuolella. Nämä vaativat pieniltä organisaatioilta kekseliäisyyttä kustannusten vuoksi ja suurilta sosiaalista kekseliäisyyttä ja diplomatiaa organisatorisen jäykkyyden vuoksi.

Kirjan toinen laitos toi muassaan kuudennen osan, jossa kirjoittajat käyvät läpi edellisten lukujen asioita 12 vuotta ensimmäisen laitoksen ilmestymisen (1987) jälkeen. DeMarco ja Lister piiskaavat yritysten valheellisia motivointijulisteita, organisaatioiden lietsomaa sisäistä kilpailua ja vähäistä ymmärrystä osaavan työntekijän tuottamasta hyödystä ja vaihtuvuuden kustannuksista.  Työtunnit eivät ole yhteismitallisia, vaikka ne taseessa ehkä siltä näyttävätkin. Prosessin kehittyneisyyttä mittaava Capability Maturity Model saa kritiikkiä. Jos pärjääminen siinä asetetaan tavoitteeksi, päädytään tekemään asioita, jotka varmasti ylläpitävät saavutettua statusta, ja jätetään kaikki riskipitoiset ja muutosta sisältävät asiat tekemättä. Siitä seuraa kankeus, viihtyvyyden lasku ja kilpailukyvyn menetys. Niinpä pitäisi tarttua sellaisiin asioihin, jotka uhkaavat heikentää organisaation CMM-tasoa.

DeMarcon ja Listerin kuvailemat ongelmat eivät ole katoamassa. Jos mietitään, mihin perustuu suurten konsultti- eli alihankintafirmojen menestys, se ei ole laadukkaassa softassa vaan sopimusneuvotteluissa osaamattoman tilaajan jallittamisessa. Laadun pitäisi olla kilpailuetu, mutta näin ei ole ohjelmistoissa eikä monessa muussakaan asiassa (huonekalut, vaatteet, kodin elektroniikka).

Voi meitä.

Pimeän ääni

Asko Sahlberg, Pimeän ääni. WSOY, Juva, 2000.

Asko Sahlberg on Heinolassa syntynyt ja Göteborgissa asuva kirjailija. Pimeän ääni on hänen esikoisteoksensa. Sen tarina sijoittuu Göteborgiin, minne 35-vuotias suomalaismies pakenee ahdasta, onnetonta, valmiiksi kirjoitettua elämäänsä. Hän vetää rajat todella taakse ja käärii itsensä joutilaaseen ja päämäärättömään olemiseen vieraaseen kaupunkiin pieneen asuntoon tarkkaan valittujen kirjojen ja musiikin keskelle. Arkisista askareista kasvaa rituaaleja. Levottomat jalat kuljettavat pitkin kaupunkia. Vaikka mies tuntee inhoa väkijoukkoja ja tyhjien merkitysten varassa könyäviä keskiluokkaisia ruhoja kohtaan, hän on pohjimmiltaan hyvä ja vaistomaisesti avulias. Se rikkoo hänen rakentamansa henkilökohtaisen rauhan piirin.

Kirjan tunnelma on synkkä. Edellisestä lukukerrasta, jolloin olin eri ihminen, on vajaa kymmenen vuotta, mutta kirjan teho ei ole heikentynyt vähääkään. Pimeän ääni on edelleen yksi suosikkiteoksistani.

Menestyjän kuntosaliharjoittelu & ravitsemus

Aleksi Niemi, Menestyjän kuntosaliharjoittelu & ravitsemus. Docendo, Porvoo, 2008.

Aleksi Niemi on liikunta-alan asiantuntija, joka toimii paitsi johtamassaan liikuntakonsultointiyrityksessä myös Suomen Kuntoliikuntaliitossa ja erilaisissa valmennus- ja koulutustehtävissä. Hänen kirjansa Menestyjän kuntosaliharjoittelu & ravitsemus on tukeva 400-sivuinen johdanto ihmisen perusfysilogiaan, ravitsemukseen ja ennen kaikkea kestävyys-, nopeus- tai maksimivoimaharjoitteluun. Olen käynyt salilla 15 vuoden ajan ensimmäistä vuotta lukuunottamatta ilman kirjattua pitkäaikaista ohjelmaa. Tämä ei ollut ongelma silloin, kun harjoittelun painopiste oli joukkue- tai kestävyysurheilussa. Nyt iän myötä joukkuelajit ovat jääneet ja pitkän matkan juoksulle on tullut esteitä, ja kuntosaliharjoittelu tuntuu houkuttelevimmalta jos kohta aivan erilaiselta korvikkeelta.

Internetistä löytyy sivustoja, joissa eritasoiset aloittelijat ja harteikkaat konkarit esittelevät harjoitusohjelmiaan ja ruokareseptejään joskus vaikeasti ymmärrettävällä slangilla. Niistä voi kaivaa esiin kohtuullisen ohjelman. Toisaalta Niemen kirja on erinomainen kokonaisnäkemys lihasten toimintaan, harjoittamiseen, huoltamiseen ja ylläpitämiseen. Harjoitusohjelmien rakentamiseen annetaan esimerkkejä ja perusteita. Kirjassa on erinomainen kokoelma harjoitusliikkeitä, joista esitetään suoritusten kuvat, kuvaukset, variaatiot, pääsuorittajalihakset, avustavat lihakset sekä ohjeet milloin ja kenen kannattaisi liikettä tehdä. 

Niemen teksti kulkee ihan moitteetta. Kirja voisi toki olla paremmin nimetty; Suomessa on totuttu pitämään menestymiset omassa tiedossa... tämä on tietenkin voinut tässä vuosien mittaan muuttua, en tiedä. Niemi ei ole vahvimmillaan lihasten rasittamiseen liittyvän kemian kuvaamisessa, ja teksti tuntuu liukuvan tosiasioiden päällä. Luu- ja lihaskarttakuvien tarkkuus voisi olla suurempi. Oli miten oli, kuntosaliharjoitteluun ja ruokailutapoihin (Niemi käsittelee jopa kasvissyöjän näkökulmaa!) kirja tuo ryhtiä.

Mies joka luuli vaimoaan hatuksi

Oliver Sacks, Mies joka luuli vaimoaan hatuksi. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Man Who Mistook His Wife for a Hat (1985) suomentanut Marja Helanen-Ahtola (1988). Tammi, Helsinki, 2001.

Englantilais-yhdysvaltalainen Oliver Sacks on neurologian professori, joka on kirjoittanut tapauskertomuksia suurelle yleisölle. Mies joka luuli vaimoaan hatuksi käsittää parikymmentä kuvausta neurologisista sairastapauksista, joissa potilaan käsitys ympäristöstä jollain tapaan häiriintyy. Monet neurologiset ongelmat liittyvät nimenomaan aivojen oikeaan puoliskoon heikentäen mm. keskittymiskykyä, muistin toimintaa, käsitteiden ja symbolien tunnistamista ja ymmärtämistä ja ajan ja paikan tajua.

Filosofiassa yksi aivan perustavia kysymyksiä on ollut objektiivisen todellisuuden olemassa olo. Vaikka ongelma tuntuu ehkä filosofian ulkopuolelta katsottuna tyhjänpäiväiseltä, on todellisuutta ollut vaikea "todistaa". Ihminen riippuvainen siitä, mitä hän havaitsee ja miten hän tulkitsee aistihavaintoja. Niinpä voidaan sanoa, että ei ole olemassa todellisuutta, vaan ainoastaan havaintoja todellisuudesta. Sacksin kuvaamissa tapauksissa aistihavainnot tai niiden tulkinnat tavalla tai toisella vääristyvät, mikä paljastaa suhteen todellisuuteen - sikäli kun se on olemassa havaintojen kohteena - vähintäänkin hauraaksi.

Yksi potilas ei ole varma kädessään olevasta ruususta: "kuutisen tuumaa pitkä, kokoon kiertynyt punainen muoto ja siinä suora vihreä lisäke [...] Siltä puuttuu geometristen kappaleiden yksinkertainen symmetria... minusta tuntuu, että tämä voisi olla kukinto tai kukkanen". Toinen kokee elävänsä 1940-luvulla. Kolmas ei pysty näkemään kasvoja, vaan tunnistaa ihmiset liikkeen, eleen tai vaikkapa hatun perusteella. Neljäs ei tunne käsiään tai ruumistaan. Viides seisoo ja liikkuu pysyvästi kallellaan. Kuudes ei muista mitään muutamia sekunteja pidemmälle ja niin edelleen.

Sacks suhtautuu potilaisiinsa lämpimästi ja myötätuntoisesti etsien heistä alueen, jossa he ovat  tavallisten ihmisten kaltaisia. Teksti on helppolukuista ja sujuvaa. 

Kuilukaupunki, osat I ja II

Alastair Reynolds, Kuilukaupunki, osat I ja II. Englanninkielisestä alkuteoksesta Chasm City (2001) suomentanut Hannu Tervaharju. Like Kustannus, Helsinki, 2007.

Alastair Reynoldsin avaruusooppera jatkuu. Kuilukaupunki on toinen osa Ilmestysten avaruus -sarjassa. Paikat ovat osin samoja, mutta henkilöt ovat uusia. Palkkasotilas ja turvallisuusasiantuntija Tanner Mirabel epäonnistui työssään, kun hänen toimeksiantajansa Cahuella ja tämän vaimo saivat surmansa. Mirabelille jää ainoaksi tehtäväkseen kostaa. Takaa-ajo johtaa hänet Epsilon Eridanin aurinkokuntaan ja siellä nanoteknologisen viruksen riivaamaan Kuilukaupunkiin.

Kuilukaupunki on mehevää scifiä, jossa kehittynyt teknologia paiskoo ihmisen muistoja ja sitä kautta identiteettiä. Reynoldsin astronomitausta näkyy laskelmissa, joilla hän punoo avaruusmatkailuun, sen vaikutuksiin ja planeettojen ominaisuuksiin uskottavuuden tunnun. Höyryävät kadut, äärimmilleen viety teknologia ja urbaani rappio kiinnittävät tarinan kyberpunk-genreen. Tarina oli viihdyttävä, ja Tervaharjun käännös toimi hyvin.

The Forest in Folklore and Mythology

Alexander Porteous, The Forest in Folklore and Mythology. Dover Publications, Mineola, NY, USA, 2002. Alunperin julkaistu nimellä Forest Folklore, Mythology and Romance (MacMillan Co., New York, NY, USA, 1928).

Skotlantilainen filosofian professori Alexander Porteous on koonnut eri kansojen perinteestä ja mytologioista puihin, lehtoihin, metsiin ja niiden asukkeihin liittyviä uskomuksia yksiin kansiin. The Forest in Folklore and Mythology kokoaa 1900-luvun alun ja sitä aikaisempien matkakertomusten ja tutkimusten tiedot teemoittain.

Aihe on tavattoman mielenkiintoinen mutta kirja ei. Teksti juoksee mantereelta toiselle, ja samassa kappaleessa saatetaan käsitellä kahden, kolmen eri kansan uskomuksia. Porteous tyytyy vain toteamaan, että se-ja-se sanoi näin-ja-näin tästä-ja-tästä kansasta. Lähteiden paikkansa pitävyyttä tai väitteiden laajuutta ei juuri arvioida. Ilmiön merkitystä tai tarkoitusta tai historiaa ei juuri käsitellä. Paikoin, erityisesti roomalaisten uskomusten kohdalla kuvaus on vuolaampaa, mutta juuri, kun lukija alkaa päästä juoneen kiinni, kirjoittaja siirtyy toiselle mantereelle toisen kulttuurin piiriin. Ehkä 1900-luvun alun kulttuuritutkimus oli tätä: tietojen kokoamista. Luku-urakkana kirja vaatii sitkeyttä.