keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Täällä Pohjantähden alla: 1. osa

Väinö Linna, Täällä Pohjantähden alla: 1. osa. WSOY, Porvoo, 1959.

Suomalainen kansalaisyhteiskunta ei syntynyt itsestään, vaan se piti luoda. Esiteollinen yhteiskunta, joka Suomikin pitkälti oli vielä 1800-luvun lopulla, sijoitti valtaosan populaatiosta ruoantuotantoon, ja maa oli keskeisin vaurauden lähde. Suomen sijainti, sen maaperä ja käytössä ollut teknologia tarjosivat niukan ylijäämän, jonka varassa ei-viljelevän kansanosan tuli tulla toimeen. Työ tehtiin lihaksin, ihmisen tai eläimen, ja erikoistuminen oli vähäistä: melkein kenet tahansa olisi voinut vaihtaa päittäin naapurin kanssa, eikä talojen toiminta olisi suuresti kärsinyt. Koska niukkuudessa ei ollut tarjota kuluttavasta, raskaasta työstä varsinaista porkkanaa, piti motivointiin käyttää keppiä. Kuten aina, jotkut erikoistuivat sen käyttämiseen.

Väinö Linnan romaanitrilogia Täällä Pohjantähden alla kuvaa Suomen muuttumista esiteollisesta suurruhtinaskunnasta teolliseksi tasavallaksi. Trilogian ensimmäinen osa keskittyy pieneen hämäläiseen pitäjään, joka on kärrymatkan päässä juna-asemasta ja kirkonkylästä. Suurina nälkävuosina orvoksi jäänyt pappilan renki Jussi ojittaa suon, nostaa kivet pienestä koskesta ja rakentaa itselleen torpan. Samaan aikaan, kun perhe kasvaa ja lapset varttuvat, pitäjään hiipii uutta teknologiaa (niittokoneita, puhelimia, polkupyöriä), uusia instituutioita (palokunta, koulu, naisyhdistys) ja uusia käsitteitä, joista työväenaate ja sosialismi tuntuvat selkeimmin jäsentävän maanomistuksesta kumpuavaa kasvavaa eripuraa. Sosiaalinen rakenne joutuu paineeseen, ja muutokset lainehtivat myös Jussin kuivaamalle suolle ja sen syrjäiseen torppaan. Metsien ja peltojen halki puhaltava muutos antaa itsestään ensin vihjeen tai huhun, sitten se tulee voimalla repien kattoja ja kaataen puita.

Torppari on vuokraviljelijä, joka maksaa viljelemänsä peltoalan työllään. Vaikka maanomistajat elävät yhteisön osana ja ovat huolissaan myös maineestaan, torpparit elävät epävarmuudessa: työvoimaa on tarjolla, metsät alkavat olla arvokkaita raivaamattominakin, ja maanomistajalla on oikeus lakkauttaa vuokrasuhde kevein perustein. Tuntemattomassa sotilaassa nähtiin kolme erilaista joukkueenjohtajaa, ja nyt hämäläisessä pitäjässä nähdään kolme torpparia, jotka eroavat heidän suhteessaan niukkuuteen ja epävarmuuteen. Koskelan Jussi suojautuu nuukuuteen ja raivokkaaseen työntekoon: hän ahnehtii suuren peltoalan ja säästää kaikesta mistä suinkin pystyy, myös syömisestä. Kivivuoren Otto tietää olevansa hieman saamattomampi vuokraviljelijä muttei hirtä identiteettiään työhön, maahan tai torppariuteen. Hän hankkii lisätuloja rahakkaammilla muuraustöillä, mikä kertoo orastavasta erikoistumisesta. Laurilan Anton kohtaa epävarmuuden sähisten ja väkivaltaisesti. Huonot luonteenpiirteet, kateus ja äkkipikaisuus, vain vahvistavat ikävää kierrettä. Niinpä se on Anttoo, jonka torppa tyhjennetään ensimmäisenä.

Kolme torpparia erovat toisistaan myös perheen sisäisten suhteiden, moraalin ja muutoskyvyn mukaan. Koskelassa vanhempia teititellään. Jussi elää kuuliaisessa vanhassa ajassa, henkisesti erityksissä muusta kylästä, eivätkä uudet vaatteet tahi aatteet tunnu istuvan. Työ on ihmisarvon mitta, ja luontoa, oli se ihmisen, eläimen tai ympäristön, ohjataan voimaa käyttäen. Niinpä Koskelat ratkovat ongelmia riuhtomalla. Kivivuoressa suhde vanhempien ja lasten välillä on läheisempi, poikien ja isän välillä jopa toverillinen. Ympäristön sosiaalinen paine ei tunnu kuin torpan emännässä, joka seuraa rääväsuisten poikiensa toimia häpeän ja epätoivon vallassa. Torpassa kuitenkin haistetaan uudet muutosten tarjoamat mahdollisuudet ja niihin tartutaan. Kivivuorille kehittyy henkistä joustoa ja sosiaalista pääomaa; ongelmiin etsitään neuvotteluratkaisua. Laurilan torppa edustaa paitsi huono-osaisuutta ja katkeruutta myös moraalista rappiota. Torpan emäntä laajentaa kerronnan kirosanastoon sukuelimet, joiden näyttämisestä nimismiehelle seuraa sitten sakkorangaistus. Anttoo ottaa asemansa ja arvokkuutensa loukkaukset huonosti ja yrittää siirtää häneen kohdistuvan vallankäytön elämän ja kuoleman kysymykseksi. Hän saa väkivaltaisesta vastustamisesta linnatuomion. "Tappakaa, saatana!"

Vastapainona torppareille Linna kuvaa myös pappilan nuoren kirkkoherran perhettä ja taloudenpitoa. Hänen vaimonsa on kiivas suomettarelainen ja identifioituu selkeästi yläluokkaan. Ympäröivä pitäjä on vieras, rahvaanomainen ja arkinen, eli kaikkea muuta kuin se idealisoitu Suomi ja suomalaisuus, johon hänen kansallisaatteensa ripustautuu ja jonka venäläistämisvastaisen kapinahengen hän hyväksyy. Hämäläisen pitäjän pappila ei pysty kantamaan pariskunnan korkeaa elintasoa, joten kirkkoherra joutuu vaikeiden päätösten eteen tasapainoillessaan maanomistajan realiteettien, lähimmäisen rakkauden, Raamatun opetusten ja vaimonsa tyytyväisyyden välillä.

Samaan tapaan kuin Tuntemattomassa sotilaassa, kansallisaatteelle altistuneet parempiosaiset vaikuttavat hölmöiltä, joille Linna paikoin suorastaan irvailee. Papistolla ole tarjota rahvaan kärsimykselle edes nimeä. Linna kuitenkin kirjoittaa Töyryn isännälle, paronille ja pappilan pariskunnallekin persoonat, taustat ja motiivit niin, että konfliktin kiristyessä ihmisten esittämät vaatimukset ovat symmetrisiä tehden tragediasta eheän. Vaikka Linna ei peittelekään sympatioitaan, pitäjän omat tai vierailevat sosialistitkaan eivät kaikki esiinny minään puhtoisina hyväntekijöinä, vaan käyttävät aatetta oman asemansa korostamiseen. Kaikessa on kaksi puolta, halkeamia ja tahroja.

Linna kasvoi torpparin poikana ja trilogian kirjoittamisen aikaan viljeli itse maata. Kerronta kuljettaakin nyt jo unohtuneen ajan sanastoa ja luo sen avulla maailman. Tarinan pitäjä elää ja hengittää upeasti. Sosiaalinen kontrolli hallitsee arkea. Pitäjän henkilökaarti on monipuolinen ja uskottava, sen ihmisissä on säröjä ja ristiriitaisuuksia. Pitäjässä liikutaan paikasta toiseen julkisen tilan halki, ja yksityisasiat sekä takaiskut jaetaan yhteisönä - ainakin enimmäkseen. Siinä, missä sivistyneistö ilmaisee itsensä - itsetärkeää räätäliä lukuunottamatta - koruttoman suoraan ja selkeään tapaan, rahvaan puhe on ketju epätäydellisiä ajatuksia, joissa ilmeinen jätetään sanomatta eikä henkilökohtaisesta puhuta suoraan. Tämä väistely ja viitteenomaisuus pakottaa lukijan lähemmäksi puhujaa, tapailemaan ja myötäilemään tämän ajatuksenjuoksua. Samalla se rakentaa säätyjen välille vielä kielellisenkin eron. Tarina ei kuitenkaan jää pelkästään maatyön tai kiristyvän poliittisen ilmapiirin tutkielmaksi, vaan pitäjän ihmiset ja ihmisten väliset suhteet kehittyvät. Nuorten kokeman orastavan ihastumisen kehittyminen kihloiksi asti polveilee pitkään. Sopivan käytöksen uoma on kapea, eivätkä keinot kiintymyksen osoittamiseen ole kovin monipuoliset.

Mikä tekee kirjasta niin erinomaisen? Näyttämö on mielenkiintoinen ja monipuolinen, henkilöiden kautta kerrottu tarina kuvaa kohtalokasta vaihetta Suomen historiassa. Varsinainen lumous syntyy kuitenkin Linnan ottamasta riskistä: sekä kirjassa että tarinassa on jotain panoksena. Tarina antaa selityksen, miksi rauhallisen hämäläisen pitäjän rahvas tarttuu aseisiin. Samalla se tarjoaa suomalaisille historian ja sitä kautta identiteetin. Tietenkään selitys ei ole tasapuolinen, se ei kaikkia miellytä, eikä sen tarjoama identiteetti istu kaikille, mutta kirjailija on ottanut riskin, valinnut puolen (tai puoli on valinnut hänet), eikä pyrkinyt olemaan mikään koko kansan satusetä.

Kirjaa lukiessani tietenkin ajauduin miettimään, mitä nykyaika tarjoaisi vastaavan romaanin pohjalle. Mikä olisi se murros tai konflikti, joka kantaisi vastaavan teoksen? Sodan jälkeen elintaso kasvoi vuosikymmeniä ja monet perusasiat tarjotaan ihmisille miltei vastikkeetta. Palkkatyö, rahatalous, erikoistuminen ja hyvinvointivaltio ovat purkaneet sen rakenteen, joka viime vuosisadan alkupuolen ihmisillä oli - hyvässä ja pahassa - joten ongelmat nykyisin kohdataan yksin. Yhteismaata lukuunottamatta tragediat ovat henkilökohtaisia.

Vaikka kirja ei sisällissotaan ehdikään, se kuvaa olosuhteita, joissa sota alkaa kyteä. Teos on osa ihminen sodassa -lukuhaasteurakkaani. Kirja on myös osa kimppalukuhanketta, jossa sivakoidaan pari pidempää klassikkoa tasatahtiin.

4 kommenttia:

  1. Olipa upea postaus itselleni kaikkien aikojen tärkeimmästä kirjasta. Kiitos siitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset. Kirja on myös minun suosikkini.

      Kun luin tämän kymmenisen vuotta sitten, jotenkin näkemys elämään, miksi täällä heilutaan, muuttui. Tällä kertaa ymmärrys koski enemmän kirjaa.

      Poista
  2. Hieno teksti kirjasta, josta kirjoittamisen itse koin kovin haasteelliseksi. Säästelen vielä kakkososan lukemista, mutta tekstisi luettuani aloin käydä suorastaan malttamattomaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Kirjassa on monta henkilöä ja jännitettä, ja ne tulevat sivuilta voimalla. Tämä kun on toinen lukukerta, niin joistain kohti saa jo vähän otetta.

      Jäähdyttelen tässä pari viikkoa. Muuten tulee kiusaus selailla ensimmäistä osaa, etsiä kohtauksia, lainauksia ja muutoksia. :-)

      Poista