torstai 24. huhtikuuta 2014

Inferno: The World at War, 1939-1945

Max Hastings, Inferno: The World at War, 1939-1945 (2011). Vintage Books, New York, NY, USA, 2012.

Max Hastings on brittiläinen toimittaja, historioitsija ja tietokirjailija. Hän toimi pitkään BBC:n ulkomaankirjeenvaihtajana - monesti myös sota-alueilla - ja sen jälkeen Daily Telegraphin päätoimittajana. Journalistin työn ohella hän on kirjoittanut lukuisia tietokirjoja, joista suurin osa käsittelee toista maailmansotaa.

Inferno: The World at War, 1939-1945 (2011) kattaa nimensä mukaisesti kuusivuotisen maailmansodan. Kirjan alkuperäinen nimi on All Hell Let Loose, mutta yhdysvaltalaista markkinaa varten helvetti piti ilmeisesti nimetä kauniimmin. Mutta fraasi on keskeinen osa kirjoittamiseen johtanutta kipinää.
This is a book chiefly about human experience. Men and women from scores of nations struggled to find words to describe what happened to them in the Second World War, which transcended anything they had ever known. Many resorted to a cliché: "All hell broke loose." Because the phrase is commonplace in eyewitness descriptions of battles, air raids, massacres and ship sinkings, later generations are tempted to shrug at its banality. Yet in an important sense the words capture the essence of what the struggle meant to hundreds of millions of people, plucked from peaceful, ordered existences to face ordeals that in many cases lasted for years, and for at least 60 million were terminated by death. 
Kenraalien, armeijoiden, divisioonien, kaluston ja strategian sijaan Hastings tarkastelee tapahtumien kulkua siviilien ja sotilaiden näkökulmasta ammentaen kuvauksia kirjeistä ja päiväkirjoista. Näin hän kokoaa toisen maailmansodan historian kertoen siitä, mitä tapahtumat merkitsivät niiden keskellä eläneille tavallisille ihmisille, joiden tekemisten kautta voitot, sankaruudet ja uhrit syntyivät. Hastingsin valitsema näkökulma on mielenkiintoinen, vaikka kenraalit ja keskeiset päättäjät vilkkuvat monin paikoin sotanäyttämöiden tapahtumien keskellä. Monet keskeiset tapahtumat, joita hän on käsitellyt aikaisemmissa kirjoissaan, kuten esimerkiksi Pearl Harbor ja keskitysleirit, hän käsittelee nopeasti.

Kirja nostaa esiin monia vaikeita, voittajien kirjoittamasta kaanonista poikkeavia asioita. Britit pitivät suunnattomasti melua itsestään sodan aikana ja varsinkin sen jälkeen, mutta Britannian ilmataistelua 1940 lukuunottamatta varsinaiset ansiot ovat Hastingsin mukaan ohuita. Siirtomaat luisuivat brittien käsistä strategisen, taktisen, ideologisen ja diplomaattisen taitamattomuuden vuoksi. Brittien sodankäynti näyttää muutamaa hetkeä lukuun ottamatta Hastingsin kirjassa ponnettomalta. Erityisesti Intiassa "valkoisen miehen" arvostus romahti nopeasti tappioiden myötä. Yhdysvallat otti Tyynellä valtamerellä etäisyyttä brittiläiseen imperiumiin, koska se ei halunnut olla rakentamassa tai palauttamassa imperiumin maita. Vaikka taktisesti japanilaiset ja saksalaiset olivat liittoutuneiden sotilaisiin nähden ylivertaisia, liittoutuneiden strateginen osaaminen ja oikeastaan amerikkalaisten valtava tuotantokapasiteetti, organisointikyky ja toiminnan kehittäminen (amerikkalaiset oppivat virheistään) toivat liittoutuneille voiton.

Toista maailmansotaa on pidetty hyvänä sotana, mutta Hastingsin pessimismin jälkeen kuva on harmaampi. Samalla, kun britit puolustivat demokratiaa ja vapautta Euroopassa, he käyttivät pakkovaltaa siirtomaissaan pitääkseen ne käsissään. Monet ranskalaiset taistelivat liittoutuneita vastaan. Nimekäs vastarintaliike vahvistui vasta, kun sodan lopputulos alkoi olla selvä; myytti vastarintaliikkeen vapaustaistelijoista on paljolti sodanjälkeistä tuotosta. Jugoslaviassa vastarintaliikkeet kävivät ensisijaisesti keskenäistä taistelua, ja Kiinassa Mao pysyi sodasta sivussa keräten voimia sodanjälkeiseen taisteluun. Välttääkseen omia tappioita Yhdysvallat ja Britannia laskelmoiden antoivat Neuvostoliiton kantaa sodassa raskaamman kuorman. Se syöksyi taisteluun piittaamatta kaatuneista. Venäläiset esimerkiksi teloittivat enemmän omia sotilaitaan pelkuruudesta kuin mitä brittisotilaita kuoli koko sodan aikana. Läntinen historia tahtoo korostaa amerikkalaisten ja brittien osuutta natsien kukistamisessa, vaikka Saksan armeijan tappioista 90% syntyi taisteluissa Neuvostoliittoa vastaan. Venäläisten tekemät saksalais- ja japanilaisten tekemät kiinalaisnaisten systemaattiset raiskaukset nousevat esiin, mutta Hastings kertoo myös brittiläisten ja amerikkalaisten endeemisestä rosvouksesta.

Kirja on kiehtova. Vaikka tapahtumat ovat samat, kerronta ei suoraan toista sodan perushistoriaa, esimerkiksi Beevorin Toista maailmansotaa, vaan täydentää sitä. Tekstissä kulkevat lainaukset antavat äänen taisteluita kokeneille ja - kuten lainauksia täydentävät pienet epilogit kertovat - useassa tapauksessa niissä menehtyneille. Kirjeet ja päiväkirjamerkinnät välittävät ajatuksia pelosta, nälästä,  epäluottamuksesta sodanjohtoon ja sodan mielettömyydestä. Niissä kuuluu myös toveruus, uhrihenki ja sitkeys.  Hastings ei pureksi sodan syitä, sitä edeltäneitä tapahtumia tai sodan jälkinäytöstä. Saksa hyökkää Puolaan ensimmäisessä virkkeessä. Taistelujen päätyttyä kirja arvioi eri maiden sodanjohtoa ja maiden kärsimiä tappioita.

Kirja jatkaa ponnistelujani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti