perjantai 27. kesäkuuta 2014

This Kind of War

T. R. Fehrenbach, This Kind of War: The Classic Korean War History - Fiftieth Anniversary Edition (1963, 1994). Brassey's, Dulles, VA, USA, 2000.

Länsimaisesta näkökulmasta toinen maailmansota on korostetusti eurooppalainen sota. Aasiassa käytiin kuitenkin taisteluita jo ennen Saksan hyökkäystä Puolaan vuonna 1939. Japani oli sijoittanut Korean omaan valtapiiriinsä 1800-luvun loppupuolella samalla, kun teollistuneet eurooppalaiset valtiot kahmivat itselleen siirtomaita. Japani liitti Korean itseensä vuonna 1910 ja hyökkäsi Mantšuriaan vuonna 1937, mistä seurasi verinen sota Kiinan kanssa. Japanin antauduttua 1945 käynnistyi Kiinassa sisällissota, jossa sodasta sivussa pysyneet Mao Zedongin joukot taistelivat tasavaltalaisarmeijaa vastaan. Tasavaltalaiset hävisivät ja vetäytyivät Taiwanin saarelle.

Antony Beevor toteaa kirjassaan Toinen maailmansota, että Neuvostoliitolla oli Berliiniin päästyään 400 kokenutta divisioonaa ja suunnitelmat jatkaa hyökkäystä käytännössä koko Euroopan valloittamiseksi. Yhdysvaltain onnistuneet ydinkokeet kuitenkin keskeyttivät nämä hankkeet. Jo sodan aikana oli käyty maailman tulevaisuudesta kauppaa ja uusia etupiirirajoja piirrelty karttoihin. Churchillkin joutui nielemään Puolan epäitsenäisen aseman, vaikka Britannia oli lähtenyt sotaan nimenomaan Puolan itsenäisyyden loukkaamisen vuoksi. Myös Korea jaettiin kahtia. Pohjoisosaan perustettiin kommunistinen Korean demokraattinen kansantasavalta ja etelään Yhdysvaltain tukema oikeistolainen kansantasavalta.

Pohjois-Korean hyökkäys Etelä-Koreaan kesäkuussa 1950 tuli sotiin väsyneille länsimaille yllätyksenä. Pohjois-Korean johtaja Kim Il-Sung oli hakenut Moskovasta tukea hyökkäykselleen. Stalin taipui ajatukselle vasta, kun Neuvostoliitto onnistui omissa ydinkokeissaan ja Kiinan sisällissota oli saatu onnekkaaseen päätökseen. Hän laski Yhdysvaltojen pysyvän erossa Aasian rajariidoista: se oli kotiuttanut armeijansa, kuten muutkin länsimaat, ja jättänyt Kiinan tasavaltalaiset omilleen.

Saksalainen panssarikenraalin Erwin Rommelin kerrotaan sanoneen, että amerikkalaiset tietävät sodankäynnistä kaikkein vähiten mutta oppivat kaikkein nopeiten. Pohjoiskorealainen kansanarmeija jyräsi eteläkorealaiset ja maassa olleet yhdysvaltalaiset joukot, mutta alkushokin jälkeen yhdysvaltain johtamat YK:n joukot (sotilaita 17 maasta) hyökkäsivät ja pääsivät melkein Kiinan rajalle. Sitten maahan alkoi tulla tuhansittain kiinalaisia joukkoja. Ne liikkuivat öisin ja maastoutuivat päivin, joten Yhdysvallat ehti kokea muutaman nöyryyttävän tappion ennen kuin oli edes tietoinen vihollisesta. Rintamalinjat liikkuivat edestakaisin kolme vuotta, kunnes päätyivät 38. leveyspiirille, missä ne olivat olleet ennen sotaa. Kiinan edustajat pelasivat aikaa ja keräsivät arvovalta- ja propagandavoittoja, mistä seurasi keskeytyneet aseleponeuvottelut ja ylimääräinen vuosi taisteluita. Sotaa ei ollut missään vaiheessa virallisesti julistettu eikä rauhaa solmittu. Koreassa vallitsee edelleenkin "vain" aselepo.

Korean sota oli ensimmäinen kylmän sodan ottelu, jossa Yhdysvallat taisteli lukutaidotonta talonpoikaisarmeijaa vastaan. Kiinalaiset ja pohjoiskorealaiset kestivät julmaa säätä, mäkistä maastoa, heikkoa aseistusta ja silmittömiä tappioita huomattavasti YK:n joukkoja paremmin. Vain pommitukset sekä raskaat ja tarkat tykistökeskitykset pitivät yhdysvaltalaisen jalkaväen hengissä.  Jalkaväen omat hyökkäykset olivat usein ponnettomia, ja niin epäsuoraa tulta tilattiin aina viholliskosketuksessa. Taktiikka oli alkanut jo toisessa maailmansodassa (saksalaiset naureskelivat liittoutuneiden kuoleman pelkoa) ja jatkui Korean jälkeen esimerkiksi Vietnamissa ja Afganistanissa.

Yhdysvaltalainen historioitsija T. R. Fehrenbach (1925-2013) on kirjoittanut parikymmentä teosta, joista Teksasin historiaa käsittelevä Lone Star ja Korean sotaa käsittelevä This Kind of War lienevät kuuluisimmat. Hän palveli upseerina Yhdysvaltojen joukoissa Korean sodassa, mutta ei mainitse tätä kirjassaan eikä tuo muutenkaan omakohtaisia sotakokemuksiaan esille. Hän ei kuitenkaan ihaile tapaa, jolla Yhdysvallat ajoi alas sodan jälkeen armeijansa ja pyrki yhdistämään kansalaisyhteiskunnan yksilökeskeiset arvot sotilaskoulutukseen. Alkuun huono kuri, heikko koulutus ja puutteellinen aseistus (alkuun Yhdysvalloilla ei ollut panssarintorjuntaa) maksoivat tuhansia yhdysvaltalaishenkiä motivoitunutta ja kurinalaista vihollista vastaan. Samaan tapaan heikkoa oli sodankäynti poliittisella tasolla. Perinteisesti Yhdysvallat oli julistanut sodan, taistellut, voittanut ja tullut kotiin. Nyt sodan aloitus oli epäselvä "poliisioperaatio", joukkoja lisättiin pienin erin eikä voitto ollut poliittisista syistä edes mahdollinen. Presidentti Truman pelkäsi sodan eskaloitumista, eikä kotirintama halunnut tappioita. "Puolittainen sodankäynti" teki tyhjäksi hyökkäyksissä saadut voitot. Pelkkä ilmaherruus, ydinase ja voimakas laivasto eivät riitä. Alueiden hallitseminen edellyttää jalkaväkeä.

This Kind of War on erinomaista sotahistoriaa vaikka kirjoittaja tekeekin selväksi oman asenteensa ja pettymyksensä: amerikkalaiset sotilaat olivat tavallaan epäselvän ja naiivin politiikan uhreja. Raskaampia kärsimyksiä kantoivat kuitenkin korealaiset: Kuolleita tuli paljon, ja maa on edelleen jaettu. Kirja kantaa myös muassaan oman aikansa käsityksiä ja sanastoa. Kerronta liikkuu sujuvasti joukkueiden tasolta koko rintaman liikkeisiin ja samaan aikaan käytävään poliittiseen vääntöön, yksityiskohdista ja pienistä taisteluista aina suuriin linjoihin. Fehrenbach keskittyy yhdysvaltalaisiin joukkoihin; taustalla vilahtaa brittejä, ranskalaisia ja turkkilaisia.

Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

2 kommenttia:

  1. Korean sota on jäänyt meikäläisen historiantuntemuksessa jonnekin Vietnamin ja Toisen Maailmansodan väliseen historian hämärään. Kiitos lukuvinkistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Enpä ollut itsekään lukenut mitään mainittavaa teosta Korean sodasta aiemmin. Tämäkin on hieman vanhemmasta päästä, alkuteos vuodelta 1963, mutta kirja uskoakseni välittää aika erilaisen kuvan 1950-luvusta kuin puhtaat sotahistoriat.

      Kun tässä tarkemmin pohtii, melko monen keskeisen 1900-luvun kriisin kohdalla on päässäni hämärä jakso.

      Poista