sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Käen kutsu

Robert Galbraith, Käen kutsu. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Cuckoo's Calling (2013) suomentanut Ilkka Rekiaro. Äänikirjan lukija Eero Saarinen. Otava, äänikirja, 2013.

Jotkut kriitikot pitivät Robert Galbraithin dekkaria Käen kutsu (2013) liian sujuvana esikoiskirjailijan kirjoittamaksi. Lakifirman kautta tapahtuneen tietovuodon kautta pseudonyymin takaa paljastuikin menestyskirjailija J. K. Rowling, joka tavoitteli paluuta kirjailijuuden alkuun ja rehelliseen kritiikkiin nimimerkin takana uuden genren piirissä.

Käen kutsu koostuu tavanomaisista dekkariaineiksista; kyse on pikemminkin kuuliaisuudesta lajityypille kuin mielikuvituksettomuudesta. Päähenkilö Cormoran Strike on kuin modernisoitu brittiläinen Marlowe—Afganistanin sotaveteraani, rampa ja kuuluisan rokkarin avioton lapsi—jonka elämänhallinta on heikkoa. Cormoranin raha-, nais-, työ-, asunto- ja terveystilanne ovat tulehtuneita. Kaksi sattumaa alkavat kuitenkin kääntää kelkkaa: Henkilöstövuokrausfirma on lähettänyt hänelle väliaikaiseksi sihteeriksi poikkeuksellisen pätevän ja oma-aloitteisen sihteerin. Sitten hän saa rahakkaan toimeksiannon kuuluisan mallin itsemurhan selvittämiseksi.

Galbraithin esikoisdekkari on iloinen yllätys. Se ei ole aivan riittävän karhea tai kovaksi keitetty minun makuuni, mutta sen osat loksahtavat sujuvasti paikalleen. Tarina liikkuu keskiluokan yläpuolella "hienostopiirien" alemmissa osissa, missä näkemykset elämästä tai ihmisistä tunnustavat vähän lämpöä tai inhimillistä arvoa. Näiden taustaksi kuuluu myös syrjäytyneiden ääniä, joiden alatyylin Rekiaro on saanut kuulostamaan sujuvalta. Eero Saarinen äänineen selviää lukijan tehtävistä erinomaisesti.

2 kommenttia:

  1. Luin tämän kirjana, mutta ostin myös äänikirjaversion alesta aivan lukijan ansiosta. Tuntui, että Saarisen ääni sopii tähän kirjaan hyvin (ei tosin ole vielä tullut kokeiltua). Minusta tämä Galbraith/Rowlingin sarja on ollut ihan ok, vaikka mittaa kirjoilla on ollut vähän liikaa, pientä tyhjäkäyntiä muistelen havainneeni juonessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En yleensä dekkareilta odota valtavasti, mutta Galbraith yllätti positiviisesti. Ehkä kuvailu oli tarpeettoman vuolasta ja lopussa tarina tarpeettoman kauniilla rusetilla, mutta muuten se oli oikein vetävä. En ole Harri-Pettereitä lukenut, joten tämä oli myös ensikosketus Rowlingin teoksiin.

      Pidän itse asiassa lukijoina Erja Mannosta ja Eero Saarisesta enemmän kuin möreästä Lars Svedbergistä. Veikko Honkanen on koruttomuudessaan loistava. Sitä oikein jää kuuntelemaan vaivatonta ja luontevaa nuottia, jolla Honkanen kuljettaa Linnan tai Waltarin proosaa. Kerronta ei pysähdy virkkeen päättyessä, vaan se jatkuu kertojan sekä lukijan äänessä.

      Poista