perjantai 16. syyskuuta 2016

Rajamaa (Eläköön essee!)

Johannes Salminen, Rajamaa: esseitä. Ruotsinkielisen alkuteoksen Gränsland (1984) käsikirjoituksesta suomentaneet Risto Hannula ja Kyllikki Härkäpää. WSOY, Juva, 1985.

Vanhan määritelmän mukaan rajamaa on suuren valtion reunalla sijaitseva, erilaisin tavoin takapajuinen seutu. Joskus ennen muinoin puhuttiin valtakuntien väliin sijoittuvista markeista (yks. markki, muinaisnorjan mörk, merki, muinaisenglannin mark, latinan margo ("marginaali")) ja markiiseista, rajakreiveistä, vastakohtana valtakunnan kehittyneille sydänmaille ja niitä hallitseville herttuoille ja kreiveille.

Toisaalta rajamaa on rajan synnyttämä vyöhyke, johon ui piirteitä molemmin puolin rajaa; vuosisatojen mittaan se on myös mahdollisesti vaihtanut muutaman kerran omistajaa. Ei tarvitse olla  kummoinen vääräleuka todetakseen, että historia rajamaana on synnyttänyt maahamme ne kuuluisat "suomalaiset erityisolosuhteet", jotka edelleen värittävät turvallisuuspoliittista keskustelua ja käsitystä sananvapaudesta.

Esseekokoelmassaan Rajamaa (1985) Johannes Salminen (1925-2015) tarkastelee Suomea idän ja lännen kulttuurien leikkauspisteessä molempien määritelmien kautta. Aihe ei ole Salmiselle mitenkään poikkeuksellinen: Aleksandrian muisto (1988) sivuaa suomalaista identiteetin muovautumista suuriruhtinaskunnassa esseen tai parin verran, ja par'aikaa yöpöydälläni kesken oleva Erään petturin puolustus (1977) kietoutuu miltei kauttaaltaan suomalaisen identiteetin kysymykseen eri aikoina vallinneiden sisäisten ristiriitojen kautta. Tällä kertaa Salminen lähestyy aihetta nimenomaan suomalaisen kirjallisuuden kautta.

Esseiden katse ei ole kohdistu päivänpolitiikkaan—ei edes 1980-luvun päivänpolitiikkaan—vaan kauemmas, autonomian ajan alkuun. Oikeastaan tarina alkaa Karjalasta, joka toimi kansanperinteen välittäjänä, kun suomalaiset alkoivat rakentaa tietoisesti kansallista identiteettiään ja kurotella kohti aikoja ennen Ruotsin valtaa. Vaikka oppi tuli lännestä ristiretkeilyn seurauksena, keskeiset sanat, kuten risti, pappi ja raamattu, saatiin slaavilaisina lainoina, joten kulttuurivaihto kulki molemmista suunnista. Itä on kuitenkin ollut vaikea kollektiivinen trauma. Kun Pietari alkoi heräillä kirjalliseen kultakauteensa 1840-luvulla, muutaman sadan kilometrin päässä Helsingissä ei tiedetty asiasta mitään.
Sen sijaan yleisö sai tyytyä Runebergin Nadeshdassaan avaamaan vanhentuneeseen, toivottoman romantisoituun Venäjä-ikkunaan. Suomessa ei aivan yksinkertaisesti ikinä huomattu, että tie Eurooppaan saattoi kulkea myös Pietarin ja Moskovan kautta — että tämä väylä oli usein jopa suorempi ja jännittävämpi kuin se joka skandinaaveilla oli tarjottavanaan.
Muutama suomalainen kirjailija haki kuitenkin inspiraatiotaan Venäjältä. Esimerkiksi Arvid Järnefelt (1861-1932) vieraili itsensä Tolstoin kotona Jasnaja Poljanassa ja kannatti tämän uskonnollisia ja filosofisia mielipiteitä. Järnefelt jätti lakimiehen toimensa haluten sulautua köyhälistöön ja päätyi pienviljelijäksi, koska uskonto oli elämää, "ei dogmeja tai rituaaleja". Maiju Lassila eli Algoth Untola (1868-1918) sai vallankumouksellisen kasteensa vuosisadanvaihteen Pietarissa. Tämä Työmiehen poleemikko ammuttiin Helsingissä toukokuussa 1918.

Kun tarkastelu siirtyy rajamaan asukkaiden kuvaukseen, Salminen lukee Väinö Linnan tuotantoa pitkään vallalla ollutta runebergilaista talonpoikaisihannetta vasten. Linna ei ihastunut ryysyromantiikkaan vaan polki joidenkin edeltäjiensä tavoin jalkoihinsa kurjuudessa jalostetun tyyneyden ja arvokkuuden. Koskelat eivät ole kuitenkaan epämääräistä porukkaa vaan määrätietoisia ja nuhteettomia kansalaisia.
Kaikella tällä tarkasti kuvatulla pystyvyydellä on, kuten Liisi Huhtala sanoo, Linnan teoksessa tietty tarkoituksensa. Vääryydestä — siitä että pappila on rohmunnut itselleen suuren osan Koskelan uudismaita — tulee erityisen tärkeä juuri siksi että uhrit ovat niin nuhteettomia.
   Lukijan valtaa suuttumus joka yhtäkkiä paljastaa myös kansalaissodan takana piilevän moraalisen koneiston. Loukattu oikeudentuntomme saa meidät ylittämään kynnyksiä joille löysä sääli ei aikaisemmin mahtanut mitään.
Tarkastellessaan J. V. Snellmanin (1806-1881) perintöä Salminen mainitsee suomalaisen erikoisuuden: filosofian väitöskirjat kolmenkymmenen vuoden ajalta 1800-luvun alkupuolella olivat hegeliläisiä. "Vastaavanlaista älyllistä sokaistumista tapaamme Venäjältä, emme Ruotsista". Suomen ideologinen profiili hahmottui ratkaisevasti Snellmanin työn kautta, valtio asettui yksilöä tärkeämmäksi, eikä liberalismi, Linnan sanoin "länsimaisen yhteiskunnan ukkosenjohdatin", asettunut historismin, realismin ja oikeuspaatoksen keskelle. Kun sitten salama löi, "kävi niin kuin kävi."

1900-luvun alun rajamaa idän ja lännen välissä suorastaan ruumiillistuu kaksijakoisessa Olavi Paavolaisessa (1903-1964). Salminen lukee Paavolaisen Saksaa koskevista teoksista ulos kiistatonta ihastusta kolmanteen valtakuntaan, mutta sekaan sattuu aina jokin "järkevä välihuomautus" tai "avoin inhon irvistys" niin, ettei sokaistumisesta voi puhua. Sitten kompassineula kuitenkin heilahti toiseen suuntaan: Juuri ennen sotaa vuonna 1939 Paavolainen kiersi ihastuneena Neuvostoliittoa, vaikkei saanutkaan matkaansa koskevaa kirjaa valmiiksi. Sodan jälkeen Synkkä yksinpuhelu (1946) irtisanoutui yltiöisänmaallisista harhoista, ehkä hieman Waltarin Sinuhen (1945) tavoin.
Olisiko Paavolaisen myöhäinen selvänäköisyys ollut ajateltavissa ilman Kolmannen Valtakunnan vieraan huimapäistä uteliaisuutta? Erehdykset, joihin hän rauhattomuudessaan syyllistyy, ovat nekin arvokkaampia kuin kotona pysyttelijöiden valeturvallisuus.
Salmisen esseet liikkuvat vaivattomasti rajan tuntumassa ja kytkevät kirjailijoita oman aikansa kohtalon kysymyksiin. Kaltaiseltani maallikolta helposti unohtuu, että monet vanhat teokset ovat omana aikanaan olleet ajankohtaisia ja painineet vallinneiden näkemysten ja ajatusten kanssa. Pelkkä kielikiistan tai suomalaisen talonpojan ihanteen historiallinen luonnostelu puhaltaa henkeä myös teoksiin. Näin esseet ovat paitsi itsessään nautinto myös jonkinlaista sideainetta käsittelemiensä teosten välissä.

* * *

Sain Marjatalta Eläköön essee! -haasteen jo kesäkuussa. 
Säännöt: 
1. Anna kirjoituksellesi otsikko Eläköön essee!
2. Kerro haasteen alkuperä, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia.
3. Kerro, keneltä sait haasteen ja linkitä hänen blogiinsa.
4. Kirjoita nämä säännöt postaukseesi.
5. Esittele 1 - 2 hyvää esseekirjaa, joko aiemmin lukemasi tai tuore lukukokemus. Voit kirjoittaa muutakin esseekirjallisuuteen liittyvää.
6. Haasta yksi tai useampi bloggaaja kirjoittamaan esseistä. Linkitä hänen blogiinsa/heidän blogeihinsa ja käy ilmoittamassa hänelle/heille haasteesta.
Olen juhannuksesta asti jahkaillut kirjavalintojen kanssa. Haasteen tarkoitus on tietenkin parantaa esseen marginaalista asemaa blogiskenessä, mutta kaltaiselleni itsetehostukseen alttiille bloggaajalle se on myös erinomaisen suuri kiusaus, jonka vältän vain tällä tavoin kirjoittamalla tämän nyt tähän.

Hyönteisdokumentin hdcaniksella on aivan poikkeuksellinen kyky löytää erikoisia ja mielenkiintoisia kirjoja, niinpä haastan hänet, mikäli häntä ei ole jo haastettu.

6 kommenttia:

  1. Kiitos tästä esseestä! Niin mielenkiintoista pohdiskelua. Kyllä selvästi asiat näyttävät toisenlaisilta kun perspektiiviä riittävästi kasvattaa. Johannes Salminen oli vanhempieni kirjahyllyssä hyvin edustettuna.

    Tuo ensimmäinen sitaatti suomalaisten Venäjä-sokeudesta on kuvaava. Kuitenkin Venäjällä on ollut läheiset kulttuurisuhteet esim Ranskaan. Ja Ranskan kuva taas suomalaisten mielissä on varmaan voittopuolisesti jotain hyvin fiiniä, hienointa Euroopassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi. Minulla on neljäs Salmisen esseekokoelma juuri kesken. Tylsät tai epäkiinnostavilta tuntuvat historialliset aiheet, kuten kielikiistat ja armahduslait, alkavat esseiden jälkeen kiehtoa. Monet asiat, joita Salminen käsittelee, muuttuvat mielenkiintoisiksi.

      Oliko Kekkonen vai kuka, joka totesi, että Suomeen mahtuu yksi totuus kerrallaan. Venäjä on tietysti suuri ja usein arvaamaton, mutta se on kulttuurisesti samalla monta muuta asiaa. Täällä ei ole kovin hyvin haistettu naapurin sisäisiä nyansseja tai muutoksia. Esimerkiksi Solženitsynin teosten julkaiseminen ei ollut käsittääkseni ihan läpihuutojuttu tässä maassa.

      Poista
  2. Kiitos haasteesta, otan käsittelyyn joskus lähitulevaisuudessa.

    Johannes Salmista en ole lukenut mutta nimenä on tuttu (ja jokin aika sitten esillä kuolemansa johdosta), pitäisi varmaan joskus lukea.

    En ollut hahmottanutkaan että markiisi on sama kuin margrave tai rajakreivi, kaikki erillään sanoina tuttuja...aina oppii jotain uutta.

    Kun olen tässä viime aikoina viettänyt ajatuksissa aikaa historiallisessa Suomessa niin samalla on tullut tutustuttua itäisempään kulttuurivirtaukseen, Venäjän ohella Puola on ollut näkyvä osa 1900-luvun alun Helsinkiä, kiitos Suomenlinnan sotilaiden (ja silloisista kirjailijoista ainakin Maila Talvio oli myös slavofiili, nimenomaan Puolaan päin kallellaan). Tietysti itsenäisyys vei suuren osan tuosta pois, mutta jäänteitä jäi (ja täydentämään tuli muutamia emigranttivenäläisiä vallankumousta paossa)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa! Esseisiin voi minusta liittää kiireettömyyden, joten vaikka haaste jäähtyy se ei väljähdy.

      Sukunimestäni huolimatta en ole koskaan tuntenut mielivaltaisesta epsilonista poikkeavaa kiinnostusta Karjalaan. Nyt kuitenkin vähitellen tuo rajamaan rajamaa on alkanut kiehtoa, enkä osaa sanoa miksi.

      Poista
  3. Voi hienoa, että haaste elää! Aioin itsekin haastaa Hdcanisin, joten hyvä, että hän on nyt mukana.

    Itsetehostukseen altis bloggaaja - vai? Olet liian vaatimaton.
    Jos haluaa lukea tasokasta, niin tiedän, minne suunnata. Tänne!

    VastaaPoista