Byron E. Shafer (toim.), Religion in Ancient Egypt: Gods, Myths, and Personal Practice. Routledge, London, UK, 1991.Ihminen on merkitystä janoava olento, joka symbolien ja käsitteiden avulla pyrkii ymmärtämään ja jäsentämään kokemustaan. Tämä tarve yhdysvaltalaisantropologi Clifford Geertzin mukaan yhtä vahva kuin ihmisen biologiset tarpeet, sillä ihminen ei pysty elämään maailmassa, jota hän ei tunne ymmärtävänsä. Vaikka tämä ei varmaan ole antropologian viimeisin tai ainoa näkemys ihmisen olemuksesta, Geertzin määritelmään törmättyäni olen aina joutunut pysähtymään hetkeksi. Olen perso yksinkertaistuksille.
Määritelmä myös perustelee ihmisten valtavan tarinoiden nälän ja elinvoimaisen kertomusperinteen. Tätä perustavanlaatuista tarvetta vasten kirjallisuusihmisten yleiset ja kaikkia koskevat vaatimukset esimerkiksi tarinankerronnan tai tarinoiden lukemisen tavoista tuntuvat hölmöiltä. Taide on kuitenkin symbolien ja käsitteiden kanssa pelaamiseen erikoistumista, joten tämä moralisointi toteuttanee taiteen tehtävää.
Tarinoidensa kautta uskonto tarjoaa vastauksia perimmäisiin kysymyksiin, jotka ovat säilyneet hyvin samanlaisina hyvin pitkään. Byron E. Shaferin toimittama Religion in Ancient Egypt (1991) esittelee muinaisen Egyptin tapoja käsitellä näitä perimmäisiä kysymyksiä. Ensimmäinen kirjoittaja David Silverman esittelee jumaluuksia, jumalperheitä ja niiden välisiä suhteita. Egyptin pitkän historian aikana nämä myytit, samoin kuin temppelit, olivat jatkuvasti työn alla. Kuten muutkin kirjoittajat, Silverman käsittelee Waltarin Sinuhesta (1945) tutun Ekhnatonin lyhyttä kukoistusta, koska se on monoteistisissa piirteissään niin poikkeuksellinen.
Leonard Lesko pureutuu kirjoituksessaan egyptiläisten luomiskertomuksiin eli kosmogonioihin. Kun Menes yhdisti Ylä- ja Ala-Egyptin joissain 2950 eaa. tietämillä, hän samalla toi yhteen lukuisia paikallisia myyttejä. Niistä kehittyi Heliopoliksen, Hermopoliksen ja Memfiin temppelien luomiskertomukset, jotka vastaavasti nostivat Atum-, Thoth tai Ptah-jumalan korkeimmalle sijalle.
Kirjan kiinnostavinta antia on John Bainesin osuus, joka tarkastelee egyptiläistä yhteiskuntaa, moraalia ja palvontamenoja. Se alkaa sanan "uskonto" problematisoinnista — ei ole mitään yksittäistä sanaa, joka kattaisi egyptiläisten uskomukset ja niitä koskevat käytännöt — ja arkeologisten löytöjen aiheuttamasta vinoumasta: melkein kaikki löydöt kuvaavat kapean eliitin näkemyksiä. Tämä kapea eliitti oli lähempänä jumalia, pääsi heidän kanssa yhteyteen ja nautti siten suuremman osan jumalten siunauksesta kuin valtaenemmistö, jonka tehtäväksi jäi työllään ylläpitää yhteiskuntaa. Tämä eriarvoisuus pätee tietysti esiteollisiin kulttuureihin laajemminkin, mutta Baines huomauttaa, että asemaansa väärinkäyttävän ylimyksen hauta saatettiin ryöstää tai tärvellä, mikä ei tuonpuoleiseen vahvasti suuntautuneessa Niilin laaksossa ollut aivan yhdentekevä pelko.
Egyptissä moraali ja uskonto olivat erottamattomat, joten ylimysten pyrkimykset esiintyä moraalisesti puhtaina tuotti heille myös uskonnollista prestiisiä. Ylipappeus oli tavoiteltu ja monin tavoin korkealle arvostettu asema. Vastaavasti epäjärjestys ja paha olivat toisiinsa kietoutuneita, joten ylhäältä hallittu yhteiskuntajärjestys oli myös uskonnollinen, koska se ylläpiti kosmista järjestystä maan päällä. Uuden valtakunnan aikaan yksilön hurskaus tai pieteetti alkoi vahvistaa asemaansa ja uhrit vähetä, mutta taiat, ennustukset, unet ja muu magia palveli ihmisiä vastoinkäymisissä, kun muut keinot oli käytetty.
Shaferin toimittama parisataasivuinen pyrähdys Egyptin uskontoihin on mielenkiintoinen ja ehdottomasti vaivansa arvoinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti