Mikael Karvajalka

Mika Waltari, Mikael Karvajalka: Mikael Karvajalan nuoruus ja merkilliset seikkailut monessa maassa vuoteen 1527 asti kymmenenä kirjana hänen itsensä vilpittömömästi kertomina (1948). WSOY, Juva, 2004.

En ole missään vaiheessa lukenut Mika Waltarin (1908-1979) koko valtavaa tuotantoa, mutta lukioiässä luullakseni selvitin siitä merkittävän osan: historialliset romaanit, pienoisromaanit, dekkarit, runoja, muistelmia jne. Kun sitten Don Huonot lauloi Sinisestä yöstä ja nuoren tulenkantajan levottomuudesta, alkoi pahin kuumeeni olla ohitse. Nyt noin kaksikymmentä vuotta myöhemmin Mikael Karvajalan (1948) uudelleen lukeminen oli tietysti paluu kirjailijan tuotantoon mutta samalla myös omaan nuoruuteeni.

"Kuvittelin sinua viisaaksi nuorukaiseksi, Mikael, mutta nyt näen, että toistelet vain muilta kuulemiasi hokemia ajattelematta omin päin mitään." Hän alkoi kertoa minulle, miten lujaluonteinen, lahjakas ja armollinen kuningas oli Tanskan ja Norjan kuningas Kristian oli.

Mikael on Waltarin historiallisten romaanien vakiohahmo, jonka naiivi idealismi ja kauniisiin aatteisiin kurottava havainto kompastuvat toistuvasti käytännön asioihin ja heikkoon ihmistuntemukseen. Hän on itse tarinansa kertoja, tosin jostain varttuneemmasta näkökulmasta, eikä hän siten liiemmin alleviivaa heikkouksiaan, mutta hänen epäkäytännöllisyytensä nousee esiin Antti Tykinvalajan kautta. Tämä hidasjärkinen miehenköriläs lukee tilanteita ja politiikkaa sujuvammin kuin oppinut Mikael — ainakin selvin päin.

Päähenkilö on siis vilpitön idealisti ja myrskyisänä aikana myös moninkertainen luopio. Lehtolapsena kasvanut nuori Mikael etsii paikkaansa 1500-luvun alkupuolen mullistusten keskellä ja jatkuvasti löytää itsensä historian väärältä puolelta, eli sieltä, missä ei sukupuuta tai luotettavaa mainetta kysellä. Tuloksena on vauhdikas ja viihdyttävä tarina Kalmarin unionin viimeisistä vuosista, uskonpuhdistuksesta, uskonsodista, noitavainoista, Kaarle V:n  Italian sodista ja Rooman valloituksesta, kun uudet ajatukset, uudet mantereet ja kirjapainotaito ravistelevat ikiaikaista järjestystä. Juuri päähenkilön harharetket piirtävät aikakautta repineet ristiriidat uskottavan monipuolisina. Ja vaikka juna ei vapisekaan jalkojen alla, päähenkilöä ajavat eteenpäin levottomuus, etsintä ja kärsimystä tuottava elämänjano.

Kenties Waltarin omat pettymykset ja kääntymykset ovat sodanjälkeisten romaanien polttoainetta. Johannes Salminen* on todennut, että sodan aikana Waltarin kynästä kirposi patrioottista tunnetta hehkuva Tanssi yli hautojen (1944) ja mm. Goebbelsin puheita Euroopan henkisenä voimavarana ylistävä lehtikirjoitus (1942), mutta Valtion tiedoituslaitoksessa palvelleen propagandistin sävellaji vaihtui sodan jälkeen. Sinuhen (1945) haaveet sotilasurasta katkaistaan alkuunsa, ja kunnia todetaan valheelliseksi kimallukseksi. Mikael Karvajalassa kansalliset tunteet kuristuvat, kotimaa alkaa ahdistaa, ja sota näyttäytyy kauhuja ja onnettomuutta levittävänä tanssina, johon ihmiset lähtevät tietämättömyyttään tajuten liian myöhään, että musiikki ei vaikene pyynnöstä. Taistelukuvausten raakuus, sodan lohduttomat lieveilmiöt ja saksalaisiin hirmutekoihin rinnastuva noitavaino ja kidutus alleviivaavat pettymystä kaikkiin ihanteisiin.

Sotavirsi lainehti yhä yli vuoren rohkaisevana ja riemuitsevana helluntain sanomana, mutta kahdeksan tykin uusi yhteislaukaus hajoitti hät'hätää luodun multavarustuksen, sinkosi paalut ilmaan ja viskeli hajalle veriksi röykkiöiksi kuopasta suojaa etsineet miehet. Lentävä lauta ulvoi tuhoa ja kuolemaa eikä tämän jälkeen kukaan enää ajatellut laulamista, vaan kurkut kiristyivät umpeen ja koko joukon valtasi voimaton vimma ja ainoa ajatus, miten päästä pakoon ja pelastaa nahkansa surmaavilta tykinluodeilta.

Kahdessakymmenessä vuodessa Waltarin viihdyttävä kerronta ei ole menettänyt lumoustaan, vaikka luinkin kirjaa nyt eri silmin. Kirjailija Mikaelin takana tasoittaa lohduttomien aikojen kohtaloita osuvin vähättelyin, väärinymmärryksin tai yksinkertaistuksin. Kertojan sanamuodot ja fraasit palvelevat kertomuksellisuutta niin että se aivan maistuu lukijan suussa vielä kirjan suljettuaankin. Waltaria voisin lukea enemmänkin.

* Johannes Salminen, Aleksandrian muisto. WSOY, Juva, 1988.