lauantai 29. huhtikuuta 2017

The Eastern Front 1914-1917

Norman Stone, The Eastern Front 1914-1917 (1975). Penguin Books, London, UK, 1998.

Lukevalle maallikolle helposti tarjolla oleva sotahistoria on suureksi osaksi brittien käsialaa. Niinpä lukemistani ensimmäistä maailmansotaa käsittelevistä teoksista valtaosa on liikkunut länsirintamalla, jonne sijoittuvat sodan nimekkäimmät taistelut. Vaikka ensimmäisen kuukauden jälkeen rintamalinja liikkui enää hitaasti, taisteluiden mittakaava oli valtava.

Sodan itärintama oli kuitenkin pidempi, siellä taisteli enemmän joukkoja, sen kokonaistappiot olivat suurempia, eikä yksikään itärintamalle osallistuneesta kolmesta keisarikunnasta ollut sodan jälkeen enää pystyssä. Itärintaman saamaan vähäisempään huomioon vaikuttaa tietysti kieli mutta myös tietojen saatavuus: monet arkistot olivat rautaesiripun takana vähintään 1900-luvun jälkipuoliskon.

Skotlantilaisen Norman Stonen The Eastern Front 1914-1917 (1975) oli pitkään yksi harvoja lännessä julkaistuja itärintaman kuvauksia. Missä Geoffrey Wawron tuoreempi A Mad Catastrophe (2014) ryömii sotilaiden mukana taistelukentillä ja juoksuhaudoissa, Stonen teos pysyy etäällä varsinaisista taisteluista. Se arvioi enemmän rintaman strategisia ja esimerkiksi Venäjän tapauksessa laajempia poliittisia tapahtumia.

Ensimmäisen maailmansodan itärintama oli läntistä pidempi, ja siellä armeijoiden liikkeet olivat voimakkaampia, mutta syvyyteen johtavia läpimurtoja ei edelleenkään nähty. Juna oli muuttanut sodan luonnetta. Itärintaman harvatkin junayhteydet mahdollistivat joukkojen tehokkaan siirtelyn rintaman takana. Murtautuminen rintamalinjan läpi osoittautui aina liian hitaaksi, koska päätepysäkiltä eteenpäin oltiin esiteollisten kulkuvälineiden varassa, kuten länsirintamallakin. Raskaat tykit ja huoltokuormastot liikkuivat vaivalloisesti. (Napoleonin on kerrottu pitäneen erityisesti Puolasta löydettävää paksua mutaa viidentenä elementtinä antiikin filosofien mainitsemien maan, tulen, veden ja ilman rinnalla.) 

Venäläisillä oli valtava miesylivoima, jonka olisi pitänyt tarjota saksalaisille kiperämpi vastus. Silti saksalaisten tappiot olivat yli kolme kertaa suuremmat länsirintamalla. Venäjän heikkoon sotaonneen on perinteisesti tarjottu selitykseksi ammuspulaa, joka ikään kuin vapauttaa operatiivisen johdon vastuusta. Stone käy tämän myytin kimppuun ensinnäkin ammustuotantoluvuin. Tuotanto oli alkuun heikompaa kuin saksalaisilla, mutta se kiihtyi parissa vuodessa varsin kilpailukykyiseksi.

Liittolaisten lähettämät avustuksetkaan eivät olisi pelastaneet Venäjää, koska suurempi ongelma Stonen mukaan oli aselajien välinen epäluottamus. Tykistö ei halunnut tuhlata ammuksiaan jalkaväen tukemiseen, vaan varastoi niitä ”vastaisuuden varalle”. Etulinjassa ammuksista oli usein pulaa, mutta jo divisioonan varikolla niitä oli usein runsaasti. Sitten länsirintamaa mukaillen hyökkäyksiä alettiin valmistella pitkin tykistökeskityksin, mutta aselajien ja divisioonienkin välinen koordinointi oli heikkoa, ja keskitykset paljastivat hyökkäyksen painopisteen. Kenraali Aleksei Brusilovin tarkoin valmistellut laajat operaatiot ja hämäykset toivat hetkeksi muutoksen, mutta menestystä ei pystytty hyödyntämään.

Toinen venäläisten heikkoon menestykseen tarjottu selitys nojaa heikkoihin ja vähäisiin rautatieyhteyksiin. Stone huomauttaa, ettei saksalaisilla ollut suuria vaikeuksia huoltaa joukkojaan samojen kiskojen varassa, kun venäläiset vetäytyvät ja/tai menettivät hallitsemiaan alueita. Yksi ongelma oli venäläisten rautatietyöläisten heikko koulutustaso — lukutaito alkoi olla välttämättömyys, johon harva ylsi. Kenties suurempi ongelma oli ratsuväki. Venäläisten kapasiteetista merkittävä osa käytettiin rehun kuljettamiseen, vaikka ratsuväen taktinen merkitys oli vähäinen. Saksalaiset olivat käytännössä luopuneet ratsuväestä. Vanhanaikaista ajattelua edusti myös pietarilaiskenraalien ajatukset linnoituksien varaan rakennettavista puolustustaisteluista.

Stone tuntuu esittävän, että Venäjän ongelma oli sodan synnyttämän tai vahvistaman uuden teollisuuden ja perinteisen aristokratisen yhteiskunnan välisen jännitteen kiristyminen. Näin syy Venäjän tappioihin tai vallankumoukseen ei ollut taloudellinen takapajuisuus tai epäonnistuminen, vaan nimenomaan teollisuuden nopea modernisoituminen ja onnistuminen. Vanhanaikainen hallinto ja sodanjohto ei pärjännyt modernissa vauhdissa, vaikka niihin oli tehty muutoksia vuonna 1906 Japanille hävityn sodan jälkeen. Itävalta-Unkarin hallinto ja sodanjohto oli samaan tapaan tehoton, mutta sen armeija päätyikin valtavien tappioiden jälkeen käytännössä saksalaisten upseerien alaisuuteen.

The Eastern Front on armeijatason katsaus ensimmäisen maailmansodan itärintaman tapahtumiin. Stone noudattaa siistiä akateemista tyyliä ja keskittyy erityisesti Venäjän ongelmiin sodassa. Etäisestä näkökulmastaan huolimatta kirja pitää lukijan tiukasti otteessaan. Tarina päättyy hieman yllättäen, mutta vallankumous Venäjällä oli kaikille yllätys. Sen pyörteisiin Stone ei katso aiheelliseksi astua, mutta kaltaiseni maallikko saattaa alkaa silmäillä kirjahyllyään.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Kuningatar Kristiina

Peter Englund, Kuningatar Kristiina. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Silvermasken: en kort biografi över drottning Kristina (2006) suomentanut Rauno Ekholm. WSOY, Helsinki, 2007.

Ruotsin historiaa lukiessani olen pannut merkille Kristiinan (1626-1689) lyhyehkön hallituskauden. Se jää valtaneuvos Axel Oxenstiernan holhoojahallitsijuuden 1632-1644 ja sotaisan Kaarle X Kustaan valtakauden 1654-1660 väliin, mutta itsestään Kristiinasta en häpeäkseni tiennyt parin kaupungin nimeämistä enempää.

Isänsä Kustaa II Adolfin toivomuksesta, kun poikalasta ei ollut tuloillaan, Kristiina kasvatettiin aikanaan yhden Euroopan mahtavimman valtakunnan hallitsijaksi. Hän nousi varsinaisesti valtaistuimelle täysi-ikäisenä vuonna 1644 ja luopui valtaistuimesta serkkunsa hyväksi vuonna 1654. Samana vuonna hän luopui luterilaisesta uskostaan ja kääntyi katolilaiseksi. Nämä ulkoiset käännekohdat ovat kieltämättä hätkähdyttäviä, mutta varsinainen ihminen käänteiden keskellä on ristiriitaisuutensa vuoksi mielenkiintoisempi.

Kristiinan säilynyt kirjeenvaihto ja muut kirjoitukset pohjustavat Peter Englundin muotokuvan Kuningatar Kristiina (2007). Kirja on lyhyisiin lukuihin jaettu mosaiikkimainen elämäkerta, jossa nuoresta naisesta kasvaa valtiopäiviä ja maan aatelisia jallittava kuningatar ja sitten maansa ja uskonsa hylkäävä matkasaappaisiin ja housuihin pukeutuva arvonsa tunteva eurooppalainen ylimys. Hän väistää tai pakenee perinteistä naisen asemaa ja roolia. Kuollessaan hän oli virgo intacta.

Etelä-Eurooppa otti riemuiten vastaan kääntyneen kuningattaren. Tämä ei kuitenkaan ollut mikään hurskas pyhimys vaan terävä, omapäinen ja itsetietoinen nainen, joka "kieltäytyi teeskentelemästä, alistumasta, yhteispelistä". Vuosien ajan Kristiina liikkui erilaisten poliittisten hankkeiden ja liittolaisuuksien pyörteissä etsien valtaa ja rahoitusta loisteliaalle elämälleen. Hän etsi myös tietoa ja kenties rakkautta.

Englundin teos on parisataasivuinen kuvaus erikoisesta ja lahjakkaasta poikkeusyksilöstä — montakaan saman tien kulkijaa ei tule heti mieleen. Tekstin sekaan liitetyissä pitkissä lainauksissa Kristiina puhuu itse, mutta valtaosin kirja kulkee tietysti Englundin lyhyiden lukujen varassa. Mielenkiintoisesta aiheesta huolimatta kirja ei oikein imaise mukaansa: katkelmallisuus ja kevyesti rakennettu kerronta antavat kuvan jonkinlaisesta ”välityöstä”. Aikakauden historiallisiin tapahtumiin pohjatiedot pitäisi lukea jostain muualta.

torstai 13. huhtikuuta 2017

The Damned Thing

Ambrose Bierce, ”The Damned Thing” (1893). Teoksessa Milton Crane (toim.), 50 Great American Short Stories. Bantam Books, New York, NY, USA, 1972.

Äskettäin lukemani Thomas Hardyn romaani Jude the Obscure (1895) saattaa olla realismin lisäksi naturalismia. Realismista kehittyneen ja irtaantuneen naturalismin voi nähdä reaktiona tieteelliseen determinismiin, jonka mukaan ihminen on näkymättömien ulkoisten ja sisäisten voimien uhri.  Missä realismi käsitteli monitahoisen yksilön monisyisiä valintoja, naturalismi kuvasi ihmiset pikemminkin yksinkertaisina uhreina, jotka eivät välttämättä edes täysin ymmärtäneet tilannettaan. Naturalisti pyrki teostensa kautta tunnistamaan näitä ihmisten ympärillä vallitsevia ja hallitsemattomia voimia.

Naturalismi leimahti lyhyesti myös Yhdysvalloissa 1800-luvun lopulla. Yksi naturalisteista yhdysvaltalaisista oli Ambrose Bierce (1842-1914), joka ryhtyi kirjoittajanuralle haavoituttuaan sisällissodassa. Hänen sotaa käsittelevät novellinsa väistivät tyypillisen romantisoinnin ja esittivät kunnian ja sankaruuden sijaan sodan, taistelun ja sotilaskoulutuksen epäinhimillisenä. Kuten Ron Soodalter toteaa, Biercen kyynisyys ei tarjoa minkäänlaista moraalista tukea tai myötätuntoa niille, jotka sotaa käyvät. Sotanovellien hahmot kiertävät rohkeuden ja ritarillisuuden tai kompastuvat niiden vääristyneisiin juuriin. Sotiminen on pohjimmiltaan eläimellistä, koska se riistää kaikilta, osallistujilta ja sivullisilta, ihmisarvon.

* * *

Kauhunovelli ”The Damned Thing” (1893) ei käsittele sisällissotaa vaan erakoituneen Hugh Morganin väkivaltaista kuolemaa. Sanomalehtitoimittaja William Harkerin valaehtoinen todistus kertoo jonkin ”kirotun olennon” jo pitkään häirinneen Morgania, jonka kanssa hän toisinaan metsästi ja kalasti.
”I was visiting him at this place to shoot and fish. A part of my purpose, however, was to study him, and his odd, solitary way of life. He seemed a good model for a character in fiction. I sometimes write stories.”
Viiriäisiä etsiessään Morgan ja Harker kuulevat pensastosta liikettä. Harker epäilee äänen lähdettä peuraksi ja ihmettelee, kun Morgan virittää haulikkonsa — se on varsin tehoton isojen nisäkkäiden metsästykseen. Äänissä ja liikkeessä on kuitenkin jotain outoa.
"'What is it? What the devil is it?' I asked.
"'That Damned Thing!' he replied, without turning his head.
Sitten Morgan tyhjentää haulikkonsa molemmat piiput omituisesti huojuvaan heinikkoon. Sekavassa tilanteessa Morgan tulee raadelluksi ja kuolee.

Kuolinsyytä tutkivat miehet eivät tietenkään usko Harkerin kertomusta vaan pitävät häntä hulluna. Novellin neljäs ja viimeinen osa on Morganin päiväkirja, joka luonnostelee erakoituneen miehen kohtaamisia näkymättömän olennon kanssa. Näkyvien värien lisäksi on värejä, jotka eivät ole mitään väriä.

Biercen satiirisessa sanakirjassa The Devil's Dictionary (1911) haamu on määritelty ”ulkoiseksi ja näkyväksi merkiksi sisäisestä pelosta”. Vaikka ”kirottu olento” ei ole oikeastaan haamu, se edustaa tieteellisen maailmankuvan rajallisuutta. Kerronta pysyy etäällä varsinaisesta tapahtumasta eikä tarjoa selitystä tai ratkaisua.

Kauhu- tai tieteistarinan olemuksestaan huolimatta Biercen novelli sisältää myös naturalistisia piirteitä. Kerronta keskittyy henkilöiden luonnekuvausten sijaan ympäristöön, joka oli vaarallinen ja pelottava. Näin Bierce kertoo tarinaansa etäämmältä kuin esimerkiksi Poe tai Lovecraft. Ympäristö mittaa ja punnitsee ihmisen osoittaen tämän kykyjen ja tietämyksen rajat. Kuolinsyyntutkijat, eli vallitseva tietämys, kiistävät yksittäisen ihmisen kokemuksen ja pysyvät näin tietämättöminä heidän ympärillään vaikuttavista ilmiöistä ja voimista.

* * *

Robert Galen kertoo novellin idean pohjautuvan Biercen omituiseen kokemukseen vuodelta 1874. Asuessaan Englannissa Bierce palasi kerran iltamyöhällä kotiin ja tunsi tuolloin äskettäin kuolleen ystävänsä hengen ohittavan hänet pimeässä. Tapahtuma kummitteli hänen mielessään vuosia ja sai lopulta tarinan muodon.

Bierce joutui myös puolustamaan novelliaan plagiaattisyytöksiä vastaan. Sen katsottiin muistuttavan liiaksi Fitz James O'Brienin novellia ”What Was It?” (1859). Bierce kuitenkin piti O'Brienin hirviötä mielikuvituksen tuotteena ja mahdottomuutena, kun taas hänen oman novellinsa peto on yksinkertaisesti väriltään näkymätön. Näin novelli olisi tieteiskirjallisuutta eikä gotiikan kauhukertomus. Lisäksi, jos O’Brienia luetaan 1800-luvun talouskriisien kritiikkinä, novellit käyttävät näkymättömyyttä aivan eri asioiden ilmaisemiseen.

Lisää aiheesta:
  • Ambrose Bierce (1911) The Devil's Dictionary. Project Gutenberg E-Book, 2008. http://www.gutenberg.org/files/972/972-h/972-h.htm
  • Robert L. Gale (2001) Ambrose Bierce Companion. Greenwood Press, Westport, CT, USA.
  • Ron Soodalter (2009) ’Bitter Bierce’ and the macabre side of war. America's Civil War, 22(5): 19-20.

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Jude the Obscure

Thomas Hardy, Jude the Obscure (1895). Project Gutenberg E-Book, 1994. https://www.gutenberg.org/ebooks/153

Vaikka sanonnan mukaan jokainen on oman onnensa seppä, muutamaa erakkoa lukuunottamatta ihmisen onni riippuu paljon muista ihmisistä. Sosiaalinen ympäristö asettaa normeja ja ihanteita, jotka kolhivat armotta niitä, jotka eivät normeja tai ihanteita täytä, aivan riippumatta muista hyveistä. Kuten kuningas Learille kävi ilmi, ihminen ei voi yksin määrätä, kuka hän on, vaan hänen identiteettinsä riippuu paljon siitä, kenenä muut häntä pitävät ja kuka hänen annetaan olla.

Thomas Hardy (1840-1928) ei kirjoittanut kuninkaista vaan viktoriaanisen Englannin tavallisista ihmisistä, jotka joutuivat yhteisön käsitysten, ennakkoluulojen ja tekopyhyyden — eli ”moraalin” — pahoinpitelemiksi. Päähenkilö romaanissa Tess of d'Urbervilles (1891) saa kantaakseen langenneen naisen maineen, kun hänet raiskannut mies voittaa hurskauden sädekehän (ohimeneväksi paljastuvasta) katumusharrastuksestaan. Bathsheba maksaa kalliisti kiusoittelevan leikkisyytensä romaanissa Far from the Madding Crowd (1874). Molemmissa romaaneissa nuori nainen heitetään ilman opasta tai tukea miesten hallitsemaan aikuisten maailmaan.

Hardyn kovaotteinen ja pessimistinen realismi jatkuu myös hänen viimeisenä valmistuneessa romaanissaan Jude the Obscure (1895). Ulkopuolisuus näkyy jo romaanin nimessä: obscure tarkoittaa vierasta, hämäräperäistä tai epämääräistä. Nimenä Jude on käytännössä sama kuin Juudas. Varhaiset kääntäjät halusivat korostaa eroa Juudas Iskariotin ja apostoli Juudaksen välillä, joten Uuden testamentin Juudaksen kirje on englanniksi Epistle of Jude. Kirje esittää varoituksia vääristä opettajista ja muistuttaa, kuinka ”lopun aikoina tulee pilkkaajia, jotka elävät jumalattomien himojensa vallassa” (Juud. 17). Nämä jumalattomat himot ovat yksi romaanin keskeisistä teemoista.

Romaanin aihe on kuitenkin avioliitto. Jude haaveilee yliopisto-opinnoista ja opiskelee klassisia kieliä ruumiillisen työn ohella. Onnettomuudekseen hän joutuu Arabellan viettelyn ja juonittelun uhriksi. Judesta ehtii tulla aviomies ja kivenhakkaaja ennen kuin Arabellan raskaus paljastuu valheeksi ja avioliitto sietämättömäksi. Arabella muuttaa Australiaan, ja Jude ihastuu Sueen, itsevarmaan, lukeneeseen ja älykkääseen mutta tunteissaan ailahtelevaan serkkuunsa. Missä Arabella on puhdasta lihallisuutta, Sue edustaa idealisoitua tai platonista rakkautta. Ihastus osoittautuu molemminpuoliseksi, mutta Sue on ehtinyt avioitua vanhemman miehen kanssa. Sue jättää miehensä, avioliittoja mitätöidään, lapsia syntyy, osalliset sekä sivulliset kärsivät, kun yksilön kokemus ei asetu ympäristön ylläpitämään järjestykseen.


Hardyn käsissä kärsimys johtuu osin ihmisluonnosta ja mielivaltaisista avioliittoa koskevista säännöistä. Se johtuu myös ihmisten kyvyttömyydestä kommunikoida ajatuksiaan ja ymmärtää toisiaan. Jude ei lopultakaan pääse perille Suen aivoituksista, eikä Arabella ymmärrä Judea ja tämän tiedonjanoa alkuunkaan. Jokainen keskeisistä henkilöistä saa kuitenkin kirkkauden hetkensä ja tavoittaa puheessaan jotain ylevää. Monet näistä viisauksista, elleivät peräti kaikki, koituvat myöhemmin tavalla tai toisella kunkin lausujan onnettomuudeksi.
The gates were shut, and, by an impulse, he took from his pocket the lump of chalk which as a workman he usually carried there, and wrote along the wall:
"I have understanding as well as you; I am not inferior to you: yea, who knoweth not such things as these?"—Job xii. 3.
Romaanissa viitataan Jobin kirjaan pariinkin kertaan, ja sitä voi ajautua lukemaan irvokkaana tai käänteisenä versiona Jobin tarinasta. Hardyn käyttämä monitulkintainen sattuma voisi olla maallinen ilmiö, mutta enteiden valossa se tuntuu jumalalliselta tuomiolta, johon voi vain alistua. Avioliitto on ympäristön sanktioima, mieluiten onneton, normi, jota ei voi paeta ja jonka ulkopuolella ei ole vaihtoehtoja.

Romaanissa on kuusi osaa, jotka kuvaavat toistuvia yrityksiä aloittaa alusta. Toisteisuutensa vuoksi esimerkiksi Norman D. Prentiss pitää romaania Hardyn teoksista muodoltaan raastavimpana ja ahdistavimpana. Hardy kiristää viktoriaaniset juonitekniikat, toiston ja sattuman, äärimmilleen, ja tukehduttaa uuden aloituksen toisensa jälkeen. Toistot ovat henkilöille tahattomia ja kivuliaita. Prentiss löytää henkilöhahmojen puheissa ja sattuman ohjaamissa väkinäisissä juonenkäänteissä vihjeitä metakirjallisesta tunnistamisesta; ikään kuin Jude ja Sue huomaisivat olevansa kirjallisia hahmoja kiduttavassa tragediassa.

Kuten aiemmatkin Hardyn romaanit, lukukokemuksena Jude the Obscure on väkinäisyydestään huolimatta maukas. Ratkaisevan käänteen kohdalla uskottavuus joutuu siinä määrin koetukselle, ettei paluu kirjan maailman sisään enää onnistu. Kerronta on silti älykästä, ja paksun symboliikan takia ollaan koko ajan jonkin äärellä tai rajalla.

Romaani ilmestyi jatkokertomuksena Harper's New Monthly Magazinessa joulukuusta 1894 marraskuuhun 1895. Lehdessä ilmestynyt William Hatherell tekemä kuvitus julkaistiin myös osana romaania. Sitä voi selata mm. Internet Archive -sivuston tarjoamasta amerikkalaisesta painoksesta.

Lisää aiheesta:
  • Norman D. Prentiss (1995) The Tortured Form of Jude the Obscure. Colby, 31(3): 179-193.

Kuvat: William Hatherell, 1895  (public domain / Internet Archive).