David Finkel, Pataljoona 2-16. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Good Soldiers (2009) suomentanut Markku Päkkilä. WSOY, Juva, 2010.David Finkel on yhdysvaltalainen Pulitzer-palkittu toimittaja. Hän seurasi Yhdysvaltain ensimmäisen jalkaväkidivisioonan neljännen taisteluprikaatin kuudennentoista jalkaväkirykmentin toista pataljoonaa, kun se palveli Irakissa vuosina 2007-2008 osana Hyökyä eli tuolloisten Bagdadia ja Anbaria miehittävien joukkojen vahvistamista. Yhdysvaltain puolustusvoimat halusi voittaa paitsi aseelliset konfliktit myös informaatiosodankäynnin, ja Finkel oli yksi sulautetuista toimittajista, jotka liikkuivat Irakin sodan aikana jonkin joukko-osaston mukana. Vastaavassa tehtävässä palveli mm. Evan Wright, joka kirjoitti kirjan Generation Kill, josta on tehty samanniminen televisiosarja.
Kirja alkaa vuoden 2007 tammikuusta, jolloin eversti Ralph Kauzlarich perustaa pataljoonaa Fort Rileyssa, Kansasissa. Pataljoona sijoitetaan Bagdadin esikaupunkialueelle ja saa tehtäväkseen
auttaa irakilaisia alueiden rauhoittamisessa ja rauhan vakiinnuttamisessa, auttaa heitä paikallisen väestön suojelemisessa ja huolehtia siitä, että tehtävää myöhemmin jatkavat irakilaiset yksiköt kykenevät takaamaan Bagdadin kaipaaman turvallisuuden. (s. 19)Irakin sota ei ollut aivan perinteinen sotilaallinen konflikti. Sota oli epäsymmetristä ja irakilainen vastarinta hyökkäsi yksinkertaisin tienvarsipommein ja raketti-iskuin teknologisesti ylivoimaista vihollista vastaan. Taisteluita käytiin asutetussa kaupungissa, jossa vastarintataistelijat sulautuivat siviilien sekaan. Demokraattinen miehittäjävaltio ei voinut turvautua vanhoihin imperiumien käyttämiin raakoihin keinoihin vastarinnan kukistamiseksi.
Eversti Kauzlarich tarttui toimeen ja taisteli sissisotaa vastaan. Hän yritti luoda paikallisiin siviileihin ja poliiseihin hyvät suhteet, mutta amerikkalaisten kanssa yhteistyötä tekevät saivat uhkauksia (jotka eivät jääneet katteettomiksi), joita vain harvat uskalsivat uhmata. Avustusraha rakennusprojekteihin katosi korruption sekaan, hankkeet pysähtyivät. Yhdysvaltalaiset eivät tienneet, keihin saattoi luottaa. He partioivat, tekivät pidätyksiä ja käynnistivät koulutusta - sekä lukutaitoa että sotilastoimintaa varten. He kohtasivat paikallisten tyytymättömyyden endeemisistä sähkökatkoista, heikosta viemäröinnistä, työttömyydestä jne. Turvallisuustilanne oli huono, ja he asuivat rakentamissaan ilmastoiduissa linnakkeissa eristettynä paikallisväestöstä.
Huhtikuussa kaatuu ensimmäinen pataljoonan sotilas. Tienvarsipommit paitsi tappavat myös silpovat sotilailta käsiä, jalkoja ja silmiä. Finkel kuvaa iskuja, niiden uhreja ja tappioiden vaikutusta seikkaperäisesti. Hieman yli vuoden mittaan kuolleita tulee 14, haavoittuneita moninkertaisesti. Perinteisiin sotiin nähden tappiot ovat pienet. Silti jatkuva iskujen pelko syö mielialaa ja mielenterveyttä (jonka hoitaminen joidenkin arvioiden mukaan tulee kalliimmaksi kuin itse sota), paikallisten yhteistyöhaluttomuus ja vastarinnan sitkeys moraalia. Moni sotilas ihmettelee, mitä Yhdysvallat tekee Irakissa.
Finkel seuraa pataljoonan 2-16 toimintaa johto- ja miehistötasolla. Hän on saanut tietää paljon pataljoonan komentajan aivoituksista - jopa niin että paikoin kerronta muistuttaa romaania. Finkel on ollut ilmeisesti tapaamisissa ja tilanteissa paikalla -- hän vietti Irakissa kahdeksan kuukautta. Lisäksi hän vieraili mm. sotilassairaalassa Yhdysvalloissa, haastatteli sotilaita ja heidän omaisiaan jne.
Osa luvuista on kirjoitettu lyhempien Washington Postissa julkaistujen reportaasien pohjalta. Finkel pysyy kohtalaisen neutraalina tapahtumien ja poliittisen kädenväännön suhteen. Tapahtumat hän kuitenkin kuvaa nimenomaan amerikkalaisesta näkökulmasta - tulkkeja lukuunottamatta hänellä ei liennyt kontakteja.
Sota on hulluutta. Silpoutuneiden sotilaiden kautta Hyöky välittyy juuri sellaisena.
