The Magus

John Fowles, The Magus (1966, 1977). Vintage, London, UK, 2004.

John Fowles (1926-2005) palveli pari vuotta armeijassa toisen maailmansodan jälkeen, opiskeli Oxfordissa ja lähti "maanpakoon" 1950-luvun alussa pienelle kreikkalaiselle Spetsain saarelle, jossa hän opetti englantia ja jossa hän aloitti kirjailijan uransa. Vaikka The Magus on hänen kolmas julkaistu teoksensa, hän kirjoitti sen ensimmäisenä. Fowles työsti käsikirjoitustaan vuosien ajan ennen kuin se julkaistiin 1966. Työ ei loppunut siihen: vuonna 1977 kirjasta ilmestyi korjattu laitos. Kirjan elokuvasovitusta vuodelta 1968 on pidetty poikkeuksellisen epäonnistuneena.

The Magus kertoo Nicholas Urfesta, brittiläisestä nuoresta miehestä, joka Fowlesin tapaan syntyy 1920-luvun lopulla, palvelee pari vuotta armeijassa, opiskelee Oxfordissa, ja tympääntyy keskiluokkaiseen brittiläiseen ympäristöön ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Hänen vanhempansa ovat kuolleet, eikä upseeri-isän perintö elätä, joten vuonna 1953 hän ottaa vastaan opetuspestin (kuvitteelliselta) Phraxosin saarelta Peloponnesoksen edustalta Aigeianmereltä. Hieman ennen lähtöä kreikkaan Nicholas kohtaa australialaisen Alisonin. Kahden kyynikon suhde on lyhyt ja kiihkeä. 

Autoton, modernista maailmasta irrallaan elävä Phraxos tarjoaa yksinäisyyttä, joka toimii kuin peili. Pohjattoman itsekeskeinen Nicholas pakenee ensin laivalla Ateenan bordelleihin ja sitten kävelyretkille saaren kaukaisempiin osiin. Hän osuu lopulta syrjäisen talon pihaan. Talon omistaja Maurice Conchis on omalaatuinen miljonääri ja lääkäri, jonka tarinat jättävät sekä Nicholasin epävarmuuteen niiden todenperäisyydestä että lukijan epävarmuuteen kirjan suunnasta.

Conchisin talossa asuu kaunis Lily, jonka asut, puheenparsi ja eteerinen olemus tuntuvat käyvän yksiin Conchisin neljäkymmentä vuotta aiemmin kuolleen kihlatun kanssa. Onko hän henki, epäluotettava mielenterveyspotilas vai näyttelijä? Illallisilla seuraavina viikonloppuina antiikki herää eloon. Nicholas joutuu omituiseen psykologiseen pyörteeseen, näytelmään tai peliin, jossa valinnan vapaus, jumalat, rakkaus ja (kuviteltu) identiteetti ovat samanaikaisesti totta ja epätotta. Conchisin psykologinen manipulointi kulkee tasatahtiin kirjailijan harjoittaman manipuloinnin kanssa.

Toisen maailmansodan tapahtumat ovat saarella edelleen läsnä. Useimmat saarelaiset pitävät Conchista saksalaisten kätyrinä, mutta, kuten melkein kaikki muukin saarella, tarinat ovat ristiriitaisia.

Men love war because it allows them to look serious. Because they imagine it is the one thing that stops women laughing at them. In it they can reduce women to the status of objects. That is the great distinction between the sexes. Men see objects, women see relationship between objects.

Vaikka sota on päättynyt, sukupuolten välinen taistelu on vasta todella alkamassa. Myös perinne ja nuoren sukupolven levottomuus ja historiaton elämänasenne alkavat ottaa mittaa toisistaan. Uudenlainen maailma, näennäisen loputtomat mahdollisuudet ja niiden tarjoamat tyhjät roolit tuntuvat riistävän merkityksen elämältä. Sisältö peittyy muotoihin, etiikka estetiikkaan. Kyynisyys on tapa suojautua, mutta se on myös merkki jo tapahtuneesta epäonnistumisesta: sen takana on enää vähän menetettävää ja vähän annettavaa. Elämä, kuten leikki ja peli, on helpompaa, jos siihen eläytyy ja kuvittelee, että se on ikään kuin totta, että sillä on ikään kuin merkitystä.

The Magus on monitasoinen psykologis-mytologinen vyyhti, josta ei voi sanoa paljoakaan paljastamatta tarpeettomasti juonenkäänteitä. Tarinassa jumalat ovat totta ja eivät ole. Kertoja on luotettava, mutta ympäröivä maailma ei ole -- ja kuitenkin on. Nicholas on samanaikaisesti sekä urhea Theseus että höyryävä Minotauros. Jos kirjaan ei pääse mukaan, se tuntuu teennäiseltä ja tarpeettoman monimutkaiselta. Itsekeskeinen Nicholas voi tuntua vaikealta, mutta kuka tahansa, joka on nuorena luullut itsestään liikoja ja jota pelkästään ujous on suojellut typeryyksiltä, löytää samastumisen kohteen. Olisinpa lukenut tämän jo silloin.

Tämä on neljässadas kirjoittamani kirja-arvio. Aloin kirjoittaa blogia, koska kirjat tuntuivat jäävän kesken. Suurin osa kirjoituksista, erityisesti kaunokirjallisuuden osalta, onkin leimoja kirjojen kanteen: luettu. Mietin vuosi sitten vakavasti blogin lopettamista, mutta viimeisen vuoden ajan kulttuurista epävarmuutta ja omaperäisyyden puutetta huokuvan 1001 kirjan listan aloittamisen jälkeen lukeminen on ollut uudenlainen nautinto. Kirjoittamisestakin on tullut ajattelun muoto, vaikkakin pyrin edelleen kirjoittamaan tiiviisti säästääkseni lukijaa.