Samuel P. Huntington, The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order (1996). Simon & Schuster, New York, NY, USA, 2011.Tein kaksi virhettä niputtaessani Huntingtonin The Clash of Civilizationsin uuskonservatiivisiin teoksiin, jotka ilmestyivät syyskuun 2001 terrori-iskujen jälkeen jäsentämään vastakkainasetteluja ja perustelemaan kovia otteita. Ensiksikin Huntingtonin kirja ilmestyi vuosia ennen WTC:n kaksoistornien romahdusta, ja toiseksi Samuel P. Huntington (1927-2008) ei ollut uuskonservatiivi vaikka konservatiivi olikin. Ennakkoluulojeni vuoksi jätin kirjan lukematta, vaikka se on vilkkunut hyllyillä ja suosituksissa. Nyt viimein tartuin kirjaan, vaikka tiesin, ettei se ole aivan kosher.
The Clash of Civilizations on provosoiva ja siten saanut osakseen laajaa kritiikkiä. Sen on nähty perustelevan tai oikeuttavan lännen aggressiot, mikä tavallaan tukee ennakkoluulojani, mutta kirja on paljon muutakin. Se on tiivis katsaus lähihistoriaan ja kansainväliseen politiikkaan. Kirja ei tarjoa toiveikasta kuvaa tulevaisuudesta, ja sen esittämä houkutteleva yksinkertaistus jättää maallikkolukijan epämukavaan asentoon.
Huntingtonin esittämä ajatus on seuraava: Kylmän sodan jälkeisessä maailmassa vastakkainasettelut eivät ole enää ideologioiden vaan sivilisaatioiden välisiä. Sivilisaatio on laajin kultturista identiteettiä tarjoava ihmisryhmä. Huntington tunnistaa maailmasta yhdeksän sivilisaatiota -- merkittävimmät ovat Länsimaat, kielen yhdistämä Kiina ja uskonnon yhdistämä Islam, jotka eivät noudata valtioiden rajoja eivätkä ole ideologisia vaan kulttuurisia yhteisöjä. Länsimaiden suhteellinen vaikutusvalta maailmassa on hiipumassa samalla, kun Kiina ja Islam ovat vahvistumassa. Tästä seuraa jännitteitä.
Tämä uuden aikakauden koitto on seurausta yhteiskuntien muutoksesta ja demografiasta. Moderni, kaupungistunut elämä riistää ihmiseltä perinteiset verkostot, turvallisuuden tunteen ja identiteetin (ks. esim. Pako vapaudesta). Väestöpyramidit sisältävät paljon nuoria miehiä, joilla on paljon aikaa ja vähän tulevaisuutta. Uudenlainen elämäntapa tarjoaa epätasaisesti mahdollisuuksia, ja väestönkasvu vahvistaa ongelmia entisestään. Ihmiset ja yhteisöt joutuvat kysymään: "Keitä me olemme?" Yksilökeskeisyys ja liberalismi ovat länsimaisesta näkökulmasta universaaleja, mutta muut ei-länsimaiset kulttuurit vieroksuvat niitä, tai pitävät niitä jopa vahingollisina. Monet kansainväliset instituutiot on perustettu toisen maailmansodan jälkeen, ja monessa maassa niiden toiminta nähdään läntisen siirtomaavallan jatkeena. Aasialaiset maat eivät halua määritellä itseään länsimaisten ihanteiden tai arvojen kautta eivätkä tunnusta länsimaisia ihmisoikeuksia. Islamilaisissa maissa uskonnollisuus koki vahvistumisen 1970-luvulta eteenpäin kaupungistumisen ja modernin tuottamien pettymysten vuoksi.
Jotkut maat ovat yrittäneet muuttaa identiteettiään, jolloin niiden identiteettiä vedetään kahtaalle. Pietari Suuri halusi tehdä Venäjästä länsimaisen valtion, mutta muutos jäi puolitiehen. Nyt Venäjä on näyttää asettuneen nimenomaan eurooppalaisuuden vastavoimaksi. Turkki kävi läpi maallistumisen ja länsimaistumisen 1900-luvun alkupuolella, mutta se ei riittänyt EU-jäsenyyteen; Turkki on liian erilainen. Maallinen linjaus on kärsinyt tappion ja uskonnollisuus on maassa jälleen keräämässä voimia. Meksiko on yrittänyt korvata latinalaisen identiteetin pohjoisamerikkalaisella 1980-luvulta alkaen, mikä on herättänyt vastustusta Yhdysvaltain rajan molemmin puolin. Australian valtiojohto (kansalaistensa vastustuksesta huolimatta) yrittää hivuttautua lähemmäksi aasialaisia valtioita, mutta sitä pidetään liian eurooppalaisena.
Huntington käy läpi kansainvälisiä konflikteja 1980-luvulta alkaen ja osoittaa, kuinka poliittiset konfliktit eskaloituivat ja alkoivat kääntyä kulttuurisiksi. Neuvostoliiton käymä Afganistanin sota muuttui sivilisaatioiden konfliktiksi, kun venäläisiä vastaan marssi taistelijoita muista islamilaisista maista. Irakin tekemä Kuwaitin valloitus oli sivilisaation sisäinen, kunnes Yhdysvaltojen johtamat länsimaat löivät Irakin joukot mutta saivat Huntingtonin mukaan islamilaisen maailman tuomion islamilaisten keskinäisiin asioihin puuttumisesta. Jugoslaviassa kommunismin romahdettua maata yhdessä pitävä identiteetti katosi, ja ihmiset ryhmittäytyivät uskontojensa, katolisuuden, ortodoksisuuden ja islamilaisuuden, ympärille. Kirjan julkaisemisen jälkeen lännen ja islamin välit ovat leimahtaneet sodiksi, ja katolisen ja ortodoksisen sivilisaation rajalla Itä-Ukrainassa käydään kevyttä sisällissotaa, kuten Huntington kirjassaan luonnosteli.
Kaltaiseni maallikon ei kannata sanoa kansainvälisestä politiikasta muutaman kirjan perusteella montakaan sanaa. The Clash of Civilizationissa näkyy kuitenkin joitain heikkouksia. Kansainvälistä politiikkaa Huntingtonin mukaan jatkossa säätelevät sivilisaatioiden yhteentörmäykset, eivät niinkään yhteiskuntaluokkien tai taloudellisten kysymykset tuottamat ongelmat. Valtiot tuntuvat tässä skenaariossa siirtyvän toimijoina taka-alalle, mutta syy ja tapa jäävät epäselviksi. Ehkä valtiojohto monessa maassa joutuu tekemään linjauksiaan yleisen mielipiteen suuntaan vaikka eivät niin haluaisi (demokratia, Huntington toteaa, tuottaisi monessa maassa hyvin länsivastaisen hallituksen).
Islamia Huntington piiskaa moneen kertaan ja esittää sen yhtenä kohesiivisena voimana. Hän väittää, että islamin rajat ovat erityisen veriset, ja esittää joukon laskelmia käydyistä konflikteista väitteensä tueksi. Huntington kärjistää ja yksinkertaistaa eikä mainitse islamin tai juuri minkään muunkaan sivilisaation sisäisiä rajalinjoja tai jännitteitä. Hän ei mainitse Afrikasta tai Latinalaisesta Amerikasta mitään.
Länsimaiden tulisi Huntingtonin mukaan unohtaa monikulttuurisuus, koska se ei yhdistä eikä tarjoa identiteettiä kenellekään. Suurina määrinä tulevat maahanmuuttajat eivät assimiloidu vaan säilyttävät omat tapansa, ja suuren syntyvyytensä vuoksi he ennen pitkää kasvavat kantaväestöä suuremmaksi kansanosaksi. Hän jättää sanomatta, että maahanmuuttajien syntyvyys laskee heti toisessa polvessa. Suuremman uhan laillisuudelle, yksilönvapauksille ja demokratialle muodostaa viimeaikainen länsimaiden oma poliittinen kehitys.
Vaikka Huntingtonin argumentaatio on monessa kohdin yksikertaistavaa ja pelkoja lietsovaa, se ainakin avaa kaltaiseni maallikon silmät. Kylmän sodan jälkeiset konfliktit luin sanomalehdistä, kun ne tapahtuivat, mutta identiteettien kietoutuminen osaksi konfliktia on jäänyt ymmärtämättä. Vaikka Huntingtonin antama kuva ei ole koko kuva, kirja paljasti, miten länsimaisin silmin olen konflikteja seurannut. Länsimainen tekopyhyys on ollut selvää, mutta länsimaistumisen vastainen taistelu esim. Aasiassa oli minulla uutta.
Kirja jatkaa ponnisteluitani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti