Measuring the world

Daniel Kehlmann, Measuring the World. Saksankielisestä alkuteoksesta Die Vermessung der Welt (2005) englanniksi kääntänyt Carol Brown Janeway. Vintage Books, New York, NY, USA, 2007.

Teoriassa käytäntö ja teoria ovat sama asia, mutta käytännössä ne eivät ole. Näiden kahden suhdetta on soviteltu aina antiikista asti. Platonille tieto oli ikuinen ja muuttumaton idea, jota ihmisen aistit pelkästään tahraavat, kun Aristoteles katsoi, että arvokasta tietoa voitiin koota havainnonkin pohjalta. Kesti silti pitkään ennen kuin tiedon kokoaminen muotoutui systemaattiseksi perinteeksi. Vähitellen valistusaikana kartoilta alkoi kadota vaaleita alueita.

Daniel Kehlmannin romaani Measuring the World (2005) tarinoi kahden saksalaisen valistusajan suuruuden edesottamuksista. Alexander von Humboldt on preussilainen aristokraatti, joka tulee kuuluisaksi Etelä-Amerikkaan suuntautuneen tutkimusmatkansa ansiosta. Lapsenomaisen innostuksen vallassa hän kerää kasveja ja mineraaleja, mittaa väsymättömästi, lähes maanisesti, korkeuksia, luteita, lämpötiloja ja omaa sijaintiaan. Hänen mukaansa pelkoa voi torjua mittaamalla. Carl Friedrich Gauss matkustaa vain Göttingenistä Berliiniin, mutta alkaa kartoittaa miltei koskematonta matemaattista maisemaa: mm. lukuteoriaa, algebraa, differentiaalilaskentaa ja tilastotiedettä. Lapsinerosta kasvaa melko nopeasti koppava hengen aristokraatti.

Saksa oli aina 1800-luvun lopulle asti hajanainen ruhtinaskuntien tilkkutäkki, eikä siellä tunnu olleen samanlaista yhteiskuntaluokkien välistä kitkaa kuin muualla Euroopassa. Niinpä valistusajan yhteiskunnallinen muutos ei asetu Germaaniaan. Toki ylioppilaat kuuntelevat puheita, muiden muassa Gaussin poika Eugen, mutta jo poliisisaappaiden ääni kuristaa tunnelman.

Mittaaminen on erojen ja muutoksen tunnistamista. Mitta synnyttää mallin. Sekä Gauss että von Humboltd arvioivat muita ihmisiä suhteessa itseensä. Silti, tai juuri siksi, nämä nerot törmäilevät arkiseen ympäristöönsä: Työhönsä keskittynelle Gaussille Napoleonin armeijoiden vyöryminen kaduille tulee täytenä yllätyksenä. von Humboldtin itsepintainen naivius muistuttaa hieman Voltairen Candidea. Kirjan humoristinen pohjavire pilailee ennen kaikkea saksalaisuuden kustannuksella.

His father was a gardener, his hands were almost always dirty, he didn’t earn much, and when he spoke, it was either to complain or to give orders. A German, he kept saying, as he wearily ate his potato soup in the evening, was someone who never lolled. Once Gauss asked, Was that all? Was that all it took to be a German? His father thought it over for so long that it beggared belief. Then he nodded.

Kehlmann onnistuu kokoamaan melko kuivista aineksista herkullisehkon kokonaisuuden. von Humboldtin seikkailut tarjoavat tietenkin mehukkaamman tarinan, mutta Kehlmann onnistuu esittämään Gaussin työn ja tulokset lähes yhtä kiinnostavina. Kun miehet jo harmaapäisinä setinä tapaavat, istuu vastakkain myös kaksi tiedon muodostamisen tapaa, induktio ja deduktio, Aristoteles ja Platon. Kaunista.