Reetta Pekkanen, Pieniä kovia nuppuja. Poesia, Saarijärvi, 2014.Reetta Pekkasen hienossa esikoisrunokokoelmassa Pieniä kovia nuppuja (2014) leijuu jatkuva uhka: varjot liikkuvat, tummat pilvet peittävät taivaan. Tuulet ovat myrskyjä, sateet ovat rankkoja, ja kevättulvat huuhtovat katuja. Kesällä on hellettä - ja myöhäistä. Ilmiöt synnyttävät odottavan ja lohduttoman tunnelman, jossa tulevaisuus näyttäytyy loppuna.
Runoissa oikeastaan kaikki, mitä ihminen tekee, on pientä, ohimenevää ja vähäpätöistä. Ihminen mittaa ja jäsentää, lapset leikkivät, puhuja kaipaa ja kuuntelee. Pekkanen antaakin kaiken vallan tuulille ja myrskyille. Aallot pyyhkivät rannalta ihmisten jäljet. Kulttuuri käsiohjelmineen huuhtoutuu tulvien mukana. Säät ajavat ihmisen sisätiloihin, eroon ympäristöstä -- vai oliko eristäytyminen pikemminkin syy? Oli pitkään ihmeellistä. Sitten avaruus/oli enää pelkkä valtava avaruus.
Runot kaikuvat myös yksinäisyyttä. Puhuja on erossa tai yksin, ulkopuolisena jossain muualla. Kun kohtaamisia on vähän ja sisällä on tyhjää, puhuja kääntyy ulospäin katsomaan ympärilleen. Hän pysähtyy, seuraa luontoa ja säätä, jotka heijastelevat tulevaa muutosta. Pekkanen luonnostelee tavallisten tapahtumien sekaan outoja ilmiöitä, mistä syntyy kokoelman jännite. Elämä jatkuu ikään kuin ennallaan, mutta koko ajan ollaan liukumassa jonnekin. Ympäröivä luonto antaa varoituksia, kunnes se vaikenee.
Runojen tunnelmaa vahvistavat repaleiset, epätäydelliset, koheesiosta laihat säkeistöt. Niiden säkeet alkavat usein konjunktiolla houkutellen itselleen premissin, jota ei lausuta ääneen. Sanat ovat tavallisia mutta tehokkaassa käytössä. Niiden kuvallisuus tosin jättää kokemattoman lukijan hieman ymmälleen: pitäisikö sitä yrittää tulkita vai ei?
Pekkanen leikkii myrskyjen lomassa syyllisyydellä ja etsinnöillä. Joku, ehkä alkuun kuka tahansa ja sitten joku tietty, on syyllinen puhujan yksinäisyyteen. Toisaalta syyllisyys tuntuu viittaavan ympäröivään rikkoutumiseen, sen peruuttamattomaan muutokseen, josta kumpuaa kokoelman lohduton maisema. Tämäkin syyllisyys on kenen tahansa eli kaikkien. Sitten rakkaus ja lämpö tulevat yllättäen. Unettomat yöt vaihtuvat tyytyväisyyteen, mutta sen tuoma turvallisuus tuntuu ohuelta ja ohimenevältä. Siitä on tavallaan luovuttu jo ennen kuin se on alkanut.
en ole kotona. Aurinko paistaa / vaikka oli pitänyt mennä vielä vuosia / ei enää etsitä ketään, kovaääniset / särisevät yli ruosteisten aitojen turhaan / oli kyllä tilattu jo aikoja sitten / joku sammuttamaan niitä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti