Johannes Salmisen hieno esseekokoelma Aleksandrian muisto (1988) alkaa kirjoittajan vierailulla Aleksanteri Suuren perustamassa kaupungissa, josta kasvoi antiikin kosmopolis kuuluisine majakkoineen ja kirjastoineen. Aleksanteri hallitsijana ylitti helleeneille tyypillisen muukalaisvihan tai -pelon, mikä jäi asumaan muinaiseen suurkaupunkiin uskontojen, kielten ja kulttuurien sekamelskana. Aleksandria säilytti rapistuvan muiston historiallisesta asemastaan kulttuurien kohtauspaikkana aina vuonna 1956 alkaneeseen Suezin kriisiin asti. Lähi-Idän kiristyvän politiikan ja Nasserin kansallistamisohjelman myötä suurehko ulkomainen vähemmistö muutti tai karkotettiin kaupungista.
Kokoelman alkupuolen esseet keräävät teemoja Välimeren rannikoilta Roomasta, Córdobasta, Masadasta ja Antiokiasta. Salminen liikkuu sujuvasti antiikista tähän päivään poimien uskontojen ja kulttuurien jännitteitä. Alussa kerätyt teemat hän kantaa myöhempiin esseisiinsä, jotka tarkastelevat Suomen historiaa: Miten tämä köyhä rajamaa on kehittynyt uskontojen leikkauspisteessä -- ensin katolisen ja pakanallisen, sitten katolisen ja ortodoksisen kirkon ja lopulta protestanttisen ja katolisen kirkon? Katolinen kirkko toi maahan keskiajan eurooppalaiset instituutiot ja perinteet sitoen maan länteen, mutta siihen tarrautuminen uskonpuhdistuksen aikaan olisi tuottanut ongelmia.
Rooman vaihtaminen Wittenbergiin tapahtui tosin jokseenkin sopuisasti, mutta yleensä meren itäpuolella vallitsi kuitenkin konservatiivisempi ilmapiiri. Tyypillistä kyllä vielä Kaarle herttua purki raivoaan Suomen paavillista hapatusta vastaan.Salminen pohtii myös syitä, miksi suuriruhtinaskunnan aikana Suomen kohtalo poikkesi ratkaisevasti Puolan kohtalosta. Yksi syy lienee luterilaisuus, joka antoi esivallan huolehtia järjestyksestä eräänlaisena Jumalan sijaisena maan päällä; sijaisen vaihtaminen toiseen ei ollut mainittavan vaikeaa. Toinen oli Aleksanteri I:n suopeus, joka omituisesti näkyi vielä Stalininkin otteissa.
Mutta mitäpä kaikki vaistonvarainen uskollisuus mahtoi, kun vastassa oli yhden ainoan miehen rautainen tahto? Taisteltaessa sieluista Kustaa Vaasan karkea ja kylmäverinen strategia johti nopeasti oikeaan yliotteeseen. Voudin ruoska oli käsillä silloin kun sanalliset perustelut ehtyivät, ja kansakunta taipui vavisten herrojen uusiin metkuihin.
Moinen uskonnollinen kuorenluominen saattaa vaikuttaa ylen määrin kevytmieliseltä. Jälleen voidaan kuitenkin sanoa, että paremmin ei Suomelle olisi voinut käydä. Jos suomalaiset olisivat jatkanut uhmaansa olisi syntynyt sama tilanne kuin Irlannissa, ja Ruotsista olisi tullut Cromwell-henkinen tuhoisa miehitysvalta.
Autonomian aikana suomalainen eliitti alkaa venäläistyä. Pietari tarjoaa mahdollisuuksia ja palkitsee runsaskätisesti, ja vain Runebergin ja Snellmannin käynnistämän kansallismielisen projektin ansiosta assimiloituminen pysähtyy. Itsenäistyminen olisi tuskin onnistunut venäläistyneen eliitin kera.
Venäjä oli kuitenkin kiusaus sekä hyvässä että pahassa. Kotimaassakin horjui monen suomalaisen identiteetti; sivistynyt luokkamme alkoi helposti liukua kohti itää tilanteessa, jossa ruotsalaiset muistot jo olivat kalpenemassa ja jossa uusi patrioottisuus ei ollut vielä löytänyt muotoaan.Esseiden Suomi paljastuu myös ahdasmieliseksi ja muukalaisvihamieliseksi. Tämä on ehkä ollut syrjäisen rajamaan yhtenäisyyden hinta. Salmisen mukaan erityisesti 1600-luvun puhdasoppisuuden jälkeen Kalevalan runot piti metsästää ortodoksisesta Karjalasta, sillä muualta pakanalliset ja katoliset juonteet oli siivottu. Antisemitismi käynnistyy Suomessakin autonomian aikana. Moni kulttuuri-ihminen flirttailee Kolmannen valtakunnan ideologioiden kanssa sodan aikana, mutta tämä oli Salmisen mukaan itsepetosta: jos Saksa olisi voittanut, rotuoppi olisi ajanut suomalaiset hyvin heikkoon asemaan. Lopuksi Salminen ruotii suomalaisuutta (tai ahvenanmaalaisuutta) G.A. Wallinin muotokuvassa, Mika Waltarin itsekritiikin kehitystä ja Paavo Haavikon yksikertaistamaa kuvaa Bysantista.
Agathon Meurman on luultavasti oikeassa todetessaan, että ylemmät säädyt olisivat väistämättä venäläistyneet ellei kansallinen herätys olisi tullut väliin.
Historian kirjojen lomaan tällainen oppinut ja vapaasti liikkuva esseekokoelma on mitä suurin nautinto. Esseet pyörivät teemojen ympärillä luonnostellen nopeasti teesinsä alistumatta raskaiksi tutkielmiksi. Kirja antaa myös terveen muistutuksen rajamaan historiasta ja uhanalaisesta asemasta.
Olen lukenut tämän joskus 20+ -vuotta sitten kun muutin puolisoni kanssa yhteen ja löysin tämän hänen hyllystään. Hieno teos, Salminen on jotenkin vaipunut unohduksiin...
VastaaPoistaSalmisen Aleksandria-esseessä vilahtavat myös Lawrence Durrell, jonka Aleksandria-kvartetti odottaa hyllyssä vuoroaan, ja E. M. Forster, jonka Aleksandrian historiaa/matkaopasta hypistelin juuri talvella antikvariaatissa. Se on sittemmin myyty, ja nyt harmittaa. Asiat tuntuvat jatkuvasti kytkeytyvän, mikä on jonkinlainen psykologinen harha -- en vain tiedä sen nimeä.
PoistaOlen lukenut Bagdadin ihmeet pari kertaa, ja se on samaan tapaan nautinto: kevyt muttei helppo. Tällainen rauhallinen, viisautta henkivä puhe on virkistävää rähisemisen ja polemisoinnin aikana. Toisin kuin historiankirjat, siis tutkimukset tai oppikirjat, Salmisen esseet herättävät minussa kiinnostuksen myös kirjoittamiseen, sellaiseen kevyeeseen jos kohta huolelliseen ajatusten pyörittämiseen.
Olisin mieluusti ihminen, joka liikkuu Välimeren (tai Suomen) historiassa yhtä vaivattomasti kuin Salminen. Kaavailin itse asiassa itselleni pitkää kunto-ohjelmaa siihen suuntaan, mutta päädyin kuitenkin lukemaan taas jotain ihan muuta. Että se siitä. :-)
Niin, asiat tuppaavat minullakin kytkeytymään -- löydän kirjoista enemmän kuin usein jotain, joka juuri silloin liittyy johonkin toiseen lukemaani TAI tapaamiini ihmisiin, näyttelyyn jota kävin katsomassa, elokuvaan...
PoistaDurrellin Alexandriat on luettu, viime kesänä myös Durrelin ja vaimon avioliitosta kertova kirja.
En ole kunto-ohjelmien suuri ystävä, haahuillessa teen aina suurimmat löytöni ja kerään "tiedon" kokonaiskuvaa pienistä palasista :).
Yritän selittää itselleni, että kytkeytyminen johtuu siitä, että äskettäin luetut tai kohdatut nimet jäävät mieleen ja sitten niihin kiinnittää huomionsa, mutta sellainen "lasihelmipelimäinen" kytkeytyminen tuntuu kiehtovammalta. Ja kieltämättä: oivallukset ja inspiraatiot tulevat yleensä yllättävistä suunnista. (Matemaattisen logiikan funktion ja funktion nimen välinen abstraktio terävöityi minulle Petronius Arbiterin Trimalkion pitojen kautta, kun siinä nimi ja funktio sotkeutuvat: lihanleikkaaja nimeltään Leikkaa alkaa leikata aina, kun häntä kutsutaan.)
PoistaViimevuotisessa Ihminen sodassa -tutkimushankkeessa huomasin, että saman aiheen kirjat tukevat toisiaan. Sota sellaisenaan oli tietenkin liian laaja, mutta esimerkiksi Kenelle kellot soivat ja Katalonia, Katalonia! hyötyivät pohjalle luetusta Espanjan sisällissodan historiasta. Olen keväällä tehnyt nyt uusia kokeita, ja voin todeta: alustavien tutkimusten mukaan ymmärrys todellakin lisää nautintoa! :-)
Näiden koetulosten siirtäminen käytäntöön onkin sitten kokonaan toinen ongelma. Jos ihmiselämä olisi äärettömän pitkä ja muisti pettämätön, olisi yksilön kannalta lopputulos jokseenkin sama riippumatta kirjojen järjestyksestä (ehkä joidenkin kirjojen kohdalla järjestys on oleellista). Minä joudun kuitenkin vielä valitsemaan. Lukeako sieltä täältä vai keskittyäkö johonkin aiheeseen? Luottaako satunnaiseen oivallukseen vai tehdäkö pidempiä "pistoja"?
En tiedä. Kiinnostavia juttuja on vaan niin paljon.