Mielevä hidalgo Don Quijote manchalainen

Miguel de Cervantes Saavedra, Mielevä hidalgo Don Quijote manchalainen: Edellinen osa. Espanjankielisestä alkuteoksesta El ingenioso hildalgo Don Quijote de la Mancha (1605) suomentanut J. A. Hollo. WSOY, Juva, 1994.

Keski-ikäinen manchalainen Don Quijote tulee hulluksi, laiminlyö tilansa sekä talonsa ja alkaa nähdä ympäristönsä ritariromaanien maailmasta käsin. Hän pukeutuu vanhaan haarniskaan, kiskoo tallista alleen luuskan ja lähtee matkalle kiertelevänä ritarina. Hän pitää munkkeja maantierosvoina, prostituoituja ylhäisinä naisina, majataloja linnoina ja tuulimyllyjä jättiläisinä. Kun hän ei mustelmiensa ja ruhjeidensa vuoksi pysty liikkumaan satulasta, hän väittää olevansa loitsittu.

Hulluudestaan huolimatta Don Quijote on kohtuullisen älykäs ja huomattavan kaunopuheinen. Hän pestaa aseenkantajakseen yksinkertaisen talonpojan Sancho Panzan luvaten tälle oman saaren vastineeksi avusta seikkailuista. Vaikka Sancho Panza ei usko kaikkia uuden isäntänsä horinoita, hänkin tempautuu hulluuteen tilaisuuden tullen. Hän pitää oikeutenaan ryöstää Don Quijoten pieksemiä munkkeja ja pitää heidän tavaransa sotasaaliina. Vaikka Don Quijote saa kuitenkin kuokkaa ihan huolella, hänen ritariromantiikkansa on horjumatonta.

Kiertelevänä ritarina Don Quijote katsoo oikovansa vääryyksiä normaalien lakien yläpuolella. Kun hänen hevosensa Rocinante yrittää astua joidenkin ajomiesten tammoja, se piestiin.

- Mikäli huomaan, parahin Sancho, nämä eivät ole ritareita, vaan kehnoa ja halpasäätyistä rahvasta. Sanon tämän siksi, että sinä voit hyvinkin auttaa minua asianmukaisesti kostamaan solvausta, jonka alaiseksi Rocinante on joutunut meidän nähtemme.
- Mitä pirun kostamista tässä on? - vastasi Sancho. - Niitähän on kolmattakymmentä ja meitä vain kaksi tai kukaties vain puolitoista.
- Minä vastaan sataa -- virkkoi Don Quijote.

Miguel de Cervantes Saavedran Don Quijotea on sanottu ensimmäiseksi moderniksi romaaniksi. Maailma päähenkilön ympärillä on realistinen ja ihmiset uskottavia -- tai ainakin enimmäkseen. Cervantes näkee paljon vaivaa selittäessään tarinaansa todeksi. Kirja alkaa Cervantesin tarinana, mutta sitten kertoja väittää löytäneensä vanhan käsikirjoituksen, jonka käännös koko Don Quijote on. Nän kertojasta itsestään tulee oman tarinansa hahmo, ja romaaniin tulee ikään kuin kaksi sisäkkäistä kehyskertomusta: Cervantesin kerrontatapahtuma sekä Don Quijoten seikkailut, joiden sisällä sitten erilaiset paimenet ja erakot kertoilevat tarinoitaan.

Tämä ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1605, kun Cervantes oli pitkälle yli viisikymppinen. Hän irvailee vanhentuneelle moraalijärjestelmälle ja sitä kautta vanhentuneelle sääty-yhteiskunnalle. Aatelinen ei ole arvokas tai hyvä suoraan syntyperänsä ansiosta. Ihmisen arvokkuus on siis eri asia kuin hänen säätynsä.

Kirjan loppupuolella tuomioherra loihe lausumahan mielipiteensä kirjallisuudesta ja erityisesti ritariromaaneista, joita jotkut vaativat tuhottaviksi jo pelkästään Don Quijoten ennakkotapauksen pohjalta. Taiteen ja toimeentulon ristiriita ei näytä olevan aivan tuore.

Ajattelin näin: "Jos näytelmät, joita nyt esitetään, sekä ne, joiden aihe on kuviteltu, että historialliset, ovat kaikki tai kaikkien useimmat selvästi mielettömiä, sommitelmia, joissa ei ole päätä eikä pasmalankaa, ja jos kaikesta huolimatta ihmisten suuri joukko niitä mielellään kuuntelee sekä hyväksyy että kiittää niitä, vaikka ne ovat kaikkea muuta kuin hyviä, ja jos niiden sepittäjät ja niitä esittävät näyttelijät väittävät, että niiden tulee olla sellaisia, koska ihmisten suuri joukko tahtoo niiden olevan sellaisia, eikä toisenlaisia, että ne, joissa on suunnitelmaa ja joiden toiminnan kehittely noudattaa taiteen vaatimuksia, kelpaavat vain muutamille niitä ymmärtävillä älykkäille henkilöille, kun sen sijaan muut eivät ollenkaan tajua niiden taiteellisuutta, ja että niin muodoin heidän on parempi ansaita elatuksensa tyydyttämällä suurta joukkoa kuin hankkia itselleen suosiota muutamilta harvoilta, niin minunkin kirjani käy samoin, vaikka olen ajatellut pääni puhki yrittäessäni noudattaa mainittuja sääntöjä, ja minä tulen olemaan olemaan kuin entinen räätäli, joka neuloi ihmisille ilmaiseksi pannen vielä langan omastaan."

J. A. Hollon käännös on vanhahtava, ja paikoin esiintyy sanoja, joita en edes tunne. Don Quijotesta on uudempikin suomennos, mutta tämä lamavuosien pokkari sattuu olemaan hyllyssä. Luin kirjan edellisen kerran 1990-luvun puolivälissä. Tuolloin WSOY julkaisi paljon klassikoita poikkeuksellisen rumissa kansissa. Mutta kuitenkin julkaisi.