Pyöräilyn käsikirja

Nicole Cooke ja Steven James, Pyöräilyn käsikirja. Englanninkielisestä alkuteoksesta Cycle for life (2008) suomentanut Susanna Paarma. Karisto, Singapore, 2012.

Vanhempieni ankara kasvatusote ei ole osoittanut laantumisen merkkejä. Joitain vuosia sitten sain syntymäpäivälahjaksi kävelysauvat. Viime kesänä sain sykemittarin ja brittiläisen olympiavoittajan Nicole Cooken Pyöräilyn käsikirjan (2012). Vasta nyt säiden lämmettyä sivalsin maantiepyöräni ajokuntoon, ja siinä samalla tulin viimein lukeneeksi mm. tämän kirjan. Se on muiden liikuntaoppaiden tavoin värikäs ja tarjoaa maanpäällistä pelastusta mutta maltillisesti. Kirja esittelee polkupyörän anatomian, huollon ja pyöräilytekniikan perusteet sekä ravintotietoutta ja muutaman nousujohteisen harjoitusohjelman.

Kaartaessa on tärkeää valita hyvä ajolinja. Etsi kaarteen kärki, päätä, mistä haluat pyörän kulkevan, ja kallista itsesi siten, että työnnät ulkopuolella olevaa jalkaa alaspäin. Jos pyörässä on käyrät kahvat, siirrä kädet alakahvoille. Jos vauhtia pitää hidastaa lisää kaartamisen alettua, yritä käyttää etu- ja takajarruja yhtä aikaa jotta jarrutus pysyy tasaisena.  

Muistan joskus lukeneeni, että bensiinikäyttöisen auton kuluttamasta energiasta noin 6% menee ajoneuvon liikuttamiseen ja alle puoli prosenttia varsinaisesti matkustajan siirtämiseen paikasta toiseen; muu menee hukkaan. Ottaen huomioon öljyn rajallisuuden ja polttoaineiden aiheuttamat haitat, ajoneuvoista kannattaisi tehdä kevyempiä, mutta kehitys näyttää—kuten usein käy—kulkevan juuri päinvastaiseen suuntaan. Polkupyörässä sen sijaan 99% polkimiin kohdistetusta energiasta välittyy renkaisiin. Kulutukseltaan kävelyä vastaava ponnistus mahdollistaa 25 kilometrin tuntinopeuden. Polkupyörä lienee kulkuvälineistä hyötysuhteeltaan paras.

Pyöräilyn käsikirjan painopiste on maantiepyöräilyssä, vaikka harrastuksessa pääsee liikkeelle ihan tavallisella vaihdepyörällä. Toisin kuin ehkä useimmissa muissa oppaissa Cooken ravintosuosituksissa ja polkupyöräilyidealismissa vilahtelevat kasvisruoka ja ekologia. Ohjeet ovat yleisiä, mutta ne nivoutuvat osaksi harjoittelua ja päivärytmiä. Syömiseen ja juomiseen pitää kiinnittää huomiota tietysti myös matkan aikana; muuten voi tulla väsy. Eilisenkin tasavauhtisen hieman yli 100 km pyörälenkin aikana ehti palaa 2500 kcal energiaa. En ole vielä ratkaissut, miten tuo ylimääräinen energia pitäisi nauttia. Ehkä sipsit ...

Pyöräily on kirjan mukaan myös sosiaalinen harrastus: ryhmässä ajettavat maantielenkit ja retkipyöräily tutustuttavat paitsi uusiin maisemiin myös uusiin ihmisiin.

Cooken kirjan ja uudenlaisen harjoittelun kautta ihminen joutuu tietysti kaikenlaisten houkutusten piiriin. Vaikka polkupyörä on melko yksinkertainen mekaaninen laite, sen harrastus lipsahtaa helposti välineurheilun puolelle. Keski-ikäiset miehet ovat tässä suhteessa riskiryhmä; ilmiölle on jo nimityskin. Vaikka ulkopuolisen silmin näytän olevan samaa sakkia—ja ehkä jossain määrin olenkin—haluan korostaa, että nykyinen maantiepyöräni on vähäisestä käytöstä huolimatta kymmenisen vuotta vanha ja että ensimmäisen varttitriathlonin ajoin 1990-luvun puolivälissä, joten minulla on pyöräilyn suhteen historiaa. Työmatkat (muutaman kerran viikossa 35 kilometriin pidennettynä) ajan seitsenvaihteisella munamankelilla. Lycraa käytän vain iltaisin ja viikonloppuisin.

Kaupunkialueella kapeilla pyöräteillä risteyksiä, pihateitä, kiveyksiä ja suojateitä on viidenkymmenen metrin välein, mikä on ihan kiva, mutta se ei ole maantiepyöräilyä. Oikeastaan vasta nyt tänä kesänä olen lähtenyt pyöräteiltä maanteille. Helsingissä tietysti pitää ajaa hyvän matkaa, että pääsee kaupunki- ja lähiöpiirin ulkopuolelle, mutta heti Kehä III:n ulkopuolella Sipoon, Vantaan, Tuusulan ja Nurmijärven sivutiet halkovat kumpuilevaa maalaismaisemaa. Iltaisin, kuten eilen, voi nauttia metsien ja peltojen takana hohtavasta kuutamosta. Vaikka jotkut autoilijat ohittavat pyöräilijän todella läheltä, useimmat antavat tilaa.

Myth and Meaning

Claude Lévi-Strauss, Myth and Meaning. Routledge & Kegan Paul, London, UK, 1978.

Ranskalaisen antropologin Claude Lévi-Straussin ohut kirjanen Myth and Meaning (1978) perustuu radiossa esitettyihin luentoihin, jotka väljästi käsittelevät maallikoiden asettamia kysymyksiä. Lévi-Strauss sävyttää  luentojaan sattumuksilla ja esimerkeillä omasta elämästään.

Strukturalismi, siis rakenteen merkitystä korostava tieteellinen lähestymistapa, palautuu Lévi-Straussin osalta lapsuuden havaintoon kylttien boulanger (leipuri) ja boucher (teurastaja) samankaltaisuudesta (bou) ennen kuin hän oppi lukemaan. Näitä muuttumattomia yhtäläisyyksiä, jotka edustivat järjestystä ensisilmäyksellä kaoottisissa ilmiöissä, hän sitten metsästi ensin geologiasta ennen kuin ihastui antropologiaan.

I [...] was confronted immediately by one problem - there were lots of rules of marriage all over the world which looked absolutely meaningless, and it was all the more irritating, because if they were meaningless, then there should be different rules for each people, though nevertheless the number of rules could be more or less finite. So, if the same absurdity was found to reappear over and over again, then this was something which was not absolutely absurd; otherwise it would not reappear.

Lévi-Strauss pohtii luennoissaan strukturalistista lähestymistapaa ja järjestyksen suhdetta tietoon. Uusia kysymyksiä nousee sitä mukaa, kun vanhoihin vastataan, joten tieteellisten selitykset eivät koskaan saavuta lopullisuutta. Hän vertailee myös "primitiivisen" ja tieteellisen ajattelun eroja todeten, että niiden omaperäisyys ja abstrahointi on samantyyppistä, mutta, missä edellinen on yleensä eristyneen heimon perinnettä, jälkimmäinen nauttii monien eri kulttuurien sukupolvelta toiselle siirtyneestä tiedosta. Historia on kirjoittajan mukaan perinyt mytologian funktion; molemmat antavat vastauksia pitkälti samoihin kysymyksiin, toki eri tavoin.

Lopuksi kirjoittaja pohtii mytologian ja musiikin suhdetta. Hänen mukaansa ne molemmat ikään kuin polveutuvat kielestä, jolla on siis rakennetta foneemien, sanojen ja lauseiden tasolla, mutta mytologiassa ei ole foneemeja, eikä musiikissa ole sanoja. Edellinen korostaa siis merkitystä, jälkimmäinen ääntä. Tämä analogia paljastaa yhtäläisiä rakenteita, mutta en tiedä, voiko niistä ei sen suurempia johtopäätöksiä tehdä.

Kirjan sävy on leppoisa, ja sen voi lukea yhdeltä istumalta. Ehkä siinä strukturalismistakin tarttuu hihaan jotain.

Juoksemaan

Matt Roberts, Juoksemaan: Harjoittele oikein ja menesty. Englanninkielisestä alkuteoksesta Get running: How to get started, Stay motivated and run your best (2011). Docendo, Jyväskylä, 2012.

Olen ennakkoluuloinen menestysoppaiden suhteen. Liikuntaan kannustavat kirjatkin vaikuttavat epäaidoilta maanpäällisen pelastuksen lupauksineen, iloisine lavastettuine juoksijoineen ja ärsyttävine selkääntaputteluineen. Tämä ärtymys on ehkä yllättävää, koska suhtaudun kirjoihin, muiden asiantuntemukseen ja liikuntaan hyvin positiivisesti. Monet parhaista ystävistäni ovat kirjoja. Silti heistäkin vain muutamilta, esimerkiksi Tristram Shandyltä, siedän puhuttelevaa sävyä.

Olen juossut kolme maratonia, ja tiedän noin suunnilleen, miten juostaan, miten rakennetaan harjoitusohjelma, miltä väsymys tai hyvin kulkeva juoksu tuntuu kehossa (joten en tarvitse neuvoja, kiitos vaan). Keski-ikä on kuitenkin uudehko asia. Palautuminen on hitaampaa, juokseminen raskaampaa, ja uudenlaiset krempat (joista kaikki haluaisivat puhua, mutta joiden yksityiskohtia kukaan ei jaksa kuunnella) alkavat muistuttaa kaiken katoavaisuudesta. Jokasyksyisten lajivalintojen ja -ohjelmien ylle lankeaa varjoja, mikä opettaa nöyryyttä. Lienee pakko niellä liikuntaoppaiden sietämätön puhutteleva sävy, jos mielii siirtää harjoittelun painopistettä vuosien jälkeen takaisin kestävyyspuolelle.

Jos olisin nähnyt Matt Robertsin juoksuoppaan englanninkielisen nimen, kirja olisi saattanut jäädä hyllyyn. Docendo-kustantamo on onneksi rauhoittanut otsikon tekohymyä. Robertsin asiallisesti nimetty Juoksemaan (2012) on tietysti (taitoltaan) värikäs, puhuttelevaa sävyä ja lavastettuja kuvia käyttävä pelastusopas. Siitä huolimatta se on oikeastaan aika hyvä.

Roberts on entinen kansainvälisen tason pikajuoksija ja julkkisstatuksen saavuttanut henkilökohtainen valmentaja. Hän tiivistää juoksemisen vaikutukset, fysiologian ja mekaniikan menemättä lihasten kemiaan tai (kehon omiin) hormoneihin sen pidemmälle. Juoksutyylejä on mistä valita, mutta kirjassa paljasjalkajuoksu ei kerää kiitosta. Roberts tarjoaa ensin juoksuohjelmat aloittelijoille viiden ja kymmenen kilometrin matkoille ja sitten kokeneemmille maratoniohjelman, mutta ei jätä kattausta siihen. Kun kirjaa selatessani huomasin viiden kuukauden ohjelman ultramatkoille (esim. kuusi maratonia viidessä päivässä Marokon aavikolla), taivuin lukemaan kirjan kokonaan. Kirjoittaja selvästi luottaa asiaansa ja osaamiseensa, mikä herättää lukijassakin luottamusta, vaikkei Marathon des sables kajastakaan mielessä.

Juoksijat saavat kaikenlaisia kipuja, joista osa on uusia ja tuntemattomia. Kivuilla on kuitenkin syynsä, eikä aina tai edes yleensä syynä ole rakenteellinen vamma, vaan esimerkiksi lihaskireys, huonot kengät, väärä tekniikka tai liian nopeasti kasvatettu harjoituskuorma. Roberts kuvaa muutaman tyypillisimmän ongelman oireet ja itsehoidon. Jos olisin lukenut kirjan kuukautta aikaisemmin, olisin ehkä nyt välttänyt ns. juoksijan polven eli tulehduksen—tai ehkä en.  Vastusharjoittelun teen jatkossakin toisin kuin kirjassa, mutta huolellinen venyttely ja verryttely on joka tapauksessa pakko hyväksyä jokaiseen treeniin—kunhan taas pääsen radalle.

The Martian Chronicles

Ray Bradbury, The Martian Chronicles (1950). Simon & Schuster, New York, NY, USA, 2012.

Sain jonkinlaisen ympäristöherätyksen vuonna 1991, kun kanadalaisen maaseudun high schoolin ympäristötiedon kurssilla ryhmätöiden kautta yritimme ymmärtää enemmän ja vähemmän kestämättömän eroa. Kurssi esitteli kaikki tuolloiset keskeiset ympäristöongelmat, joista yksi oli väestönkasvu. Amerikan löytäminen tarjosi venttiilin Euroopan väestönkasvulle muutamaksi sadaksi vuodeksi—sitten kaksi mannerta oli täytetty. Sitten pohdittiin numeroiden kautta, millaisen ratkaisun Marsin (tai muiden planeettojen) asuttaminen tarjoaisi väestönkasvuun. Ilo jäisi lyhytaikaiseksi.

Tämä oli mielessä, kun luin Ray Bradburyn väljästi toisiinsa kytkeytyvien novellien kokoelmaa The Martian Chronicles (1950), joka toi hänelle ensimmäisenä tieteiskirjailijana tunnustusta kirjallisuuspiireissä. Vaikka Marsista olivat tietysti kirjoittaneet muutkin, Bradburyn tarinat olivat lähempänä John Steinbeckin Vihan hedelmiä (1939) kuin Edgar Rice Burroughsin toiminnantäyteistä Barsoomia. Heikon näkönsä vuoksi Bradbury ei palvellut sodassa, mutta novellit kaikuvat atomipommien herättämää kulttuuripessimismiä. Paikoin näkyy vihjeitä siitä ahdasmielisyydestä, johon romaani Fahrenheit 451 (1953) pureutui.

They began by controlling books of cartoons and then detective books and, of course, films, one way or another, one group or another, political bias, religious prejudice, union pressure; there was always a minority afraid of something, and a great majority afraid of the dark, afraid of the future, afraid of the past, afraid of the present, afraid of themselves and shadows of themselves.

The Martian Chronicles eli Marsin aikakirjat kertovat yhdysvaltalaisten Marsin valloituksesta. Ensimmäiset tutkimusretket kompastelevat, mutta lopulta Mars valloitetaan ja asutetaan. Kun marsilaiset vielä kuolevat maasta tuotuun tautiin, tarinat rinnastuvat eurooppalaisten uuden mantereen valloitukseen aboriginaalikulttuurien tuhoutumisineen. Novellit ovat tunnelmallisia: henkilöt muistelevat, haaveilevat ja kuvittelevat mennyttä ja tulevaa. Kerronta keskittyy vierauden kokemukseen, kun uusi ympäristö ei jäsenny tuttujen käsitteiden tai tapojen kautta. Vaikkei ympäristö siihen rohkaise, ihmiset tuovat mukanaan elintapansa ja painavat totutut sapluunat uuteen ja vieraaseen maisemaan. Rintamaiden amerikkalainen unelma seuraa niitäkin, jotka haluavat paeta sitä.

The Men of Earth came to Mars. They came because they were afraid or unafraid, because they were happy or unhappy, because they felt like Pilgrims or did not feel like Pilgrims. There was a reason for each man. They were leaving bad wives or bad towns; they were coming to find something or leave something or get something, to dig up something or bury something or leave something alone. They were coming with small dreams or large dreams or none at all...it was not unusual that the first men were few. The numbers grew steadily in proportion to the census of Earth Men already on Mars. There was comfort in numbers. But the first Lonely Ones had to stand by themselves...

Jotkut ovat epäilleet, ovatko Bradburyn novellit edes tieteiskirjallisuutta. Teknologialla ei ole kertomuksissa suurtakaan osaa, mutta se tekee teoksesta lievästi ajattoman. Hyvän scifin sisään on leivottu inhimillisiä ongelmia, kuten hyvään kirjallisuuteen yleensä. Novelleissa on tiettyä kosmista riipaisua, mutta kokonaisuus teemoineen ja sävyineen on epätasainen.

Ihmiset ja jumalat

Kirsti Simonsuuri, Ihmiset ja jumalat: Myytit ja mytologiat. Kirjayhtymä, Hämeenlinna, 1996.

Narkissos, joenjumala Kefisoksen ja najadi Leiropen poika, oli kaunis, kopea ja kitsas omasta rakkaudestaan. Tästä jumalain rankaisemana hän tunnetusti nääntyi lähteen äärelle ihastuttuaan vedenpinnassa välkehtivään kuvaan ja muuttui lopulta kukaksi, valkoiseksi narsissiksi. Vaikka luullakseni harva uskoo myytin kuvaavan todellisia tapahtumia (selfie-keppien aikana kenenkään ei tarvitsisi nääntyä syrjäisen lähteen äärelle), se on silti loistava esimerkki myyttien totuudesta, niiden kyvystä jäsentää ihmisenä olemista aikakaudesta riippumatta. Claude Lévi-Straussin sanoin myytit ajattelevat meissä.

Kirsti Simonsuuri esittelee myyttien piirteitä, historiaa ja toimintaa kirjassaan Ihmiset ja jumalat (1996). Alunperin myytit ovat selittäneet ympäristön ilmiöitä, perustelleet instituutioiden olemassaoloa ja vastanneet suuriin kysymyksiin kaiken alusta, kuolemasta ja jumalista. Myytit ovat pukeneet abstraktit ja metafyysiset ideat henkilöiksi ja tarinoiksi, joista tulee kerronnan kautta todellista, jaettua ulkoista maailmaa. Nykyään arkikielenkäytössä myytti tarkoittaa epätotta, harhaa tai valhetta, mutta kuten myytti Narkissoksesta osoittaa myyttien totuus voi olla henkistä (Eliade), kulttuurista (Malinowski) tai psykologista (Jung).

Kaikissa yhteiskunnissa, joita tunnetaan, ihmisillä on kyky kuvitella yhdessä, luoda yhteisiä sopimuksia siitä, mitä menneisyys ja nykyisyys merkitsevät. Tämä yhdessä kuvitteleminen on on tarpeellista ja siitä on kauaskantoisia seurauksia. Myytit ovat kulttuurisia kertomuksia siitä, mitä yhdistää ihmisiä heidän kaikilla tasoilla, seksuaalisella, uskonnollisella, kulttuurisella ja yhteiskunnallisella tasoilla. 

Tutkimuksen on vaikea päästä kiinni myyttien luomiseen. Myyteillä on usein pitkä historia, ja ne ovat muotoutuneet pitkän suullisen perinteen kautta. Nykyään kirjailijat ja runoilijat ovat "modernin maailman valistuneita myytintekijöitä" tunnistaen ihmisyydestä tai yhteiskunnasta piirteitä, joita muuta eivät ehkä huomaa—riittää ajatella vaikkapa George Orwellin romaania Vuonna 1984 (1949). Simonsuuri lukee kuitenkin auki vanhempia, antiikin myyttejä. Aiskhyloksen Oresteia avautuu taidokkaaksi, omana aikanaan ajankohtaisen ja uuden oikeuskäsityksen perusteluksi ja verikoston hylkäämiseksi. Sofokleen Oidipus hukkuu tiedonjanoonsa, mutta taustalla on Theeban erikoinen suhtautuminen naisiin. Sisyfoksen ja Orfeuksen päältä Simonsuuri kuorii patinaa ja näyttää, miten ne ovat edelleen ajankohtaisia.

En ole aivan varma, mihin Ihmiset ja jumalat pyrkii, eikä esipuhekaan sitä tarkkaan selvitä. Kirja tarjoaa tietysti välineitä myyttien ymmärtämiseen, mutta se on ensisijaisesti kiehtova, hieman esseemäinen teos, jollaisiin kaltaiseni lukija voi helposti ihastua. Tutkimus ja lähteet vilahtavat taustalla, mutta kirjoittajan äänen harjoittama pohdiskelu, hänen kokoama näkemyksensä vievät mennessään. Kirjan takia tai ansiosta Aiskhylos menee het' lukupinoon.

Ancient Mystery Cults

Walter Burkert, Ancient Mystery Cults. Harvard University Press, Cambridge, MA, USA, 1987.

Teoksessaan Ancient Mystery Cults (1989) Walter Burkert vertailee viiden muinaisen mysteerikultin tapoja ja luonnetta. Eleusiin, Dionysoksen, Isiksen, Mithraan ja Meterin mysteerit olivat nimenomaan kultteja, eivät uskontoja. Kuten sana mysteeri antaa odottaa, kultit hallinnoivat salaista tietoa ja salaisia riittejä, jotka olivat omiaan herättämään mielenkiintoa ja uteliaisuutta. Burkert osoittaa, että sanan mysteeri alkuperä viittaa vihkimiseen. Mysteerit ovat siis vihkiytymisriittejä. Niiden salaisuuksia varjeltiin valoin ja uhkauksin.

Mitä sitten mysteerikulteista haettiin? Kultit vihkiytymisineen muodostivat henkilökohtaisen suhteen jumalaan. Kultit vastasivat henkilökohtaisiin tarpeisiin torjuen elämään liittyvää epävarmuutta. Ihmiset tekivät valoja, jotka voi nähdä jonkinlaisina sopimuksina. Burkertin mukaan kulteilla ei ollut varsinaista oppia, joten ne nojasivat pelkkään rituaalien suorittamiseen. Toisaalta kultit eivät olleet mustasukkaisia eivätkä ne tunnistaneet myöskään harhaoppia.

Kultit nojasivat joko kierteleviin mystikoihin tai karismaatikoihin, paikallisen temppelin papistoon tai jonkinlaiseen paikalliseen klubiin tai salaseuraan, joka organisoi ja rahoitti kultin toimintaa. Eleusiin myytit pysyivät aina paikallisina; ne eivät siirtyneet Ateenan lähistöltä, vaikka ehkä kultisteja oli kauempanakin. Meterin (eli Kybelen) papisto kastroitiin herättämään pelkoa ja sitomaan papisto temppeliin. Catulluksen Laulujen kirjan runo Attisista (runo nr. 63) kertoo juuri tästä peruuttamattomuudesta. Egyptiläisellä Isiksellä oli patsaita, jotka vaativat temppeleitä, joiden ylläpito edellytti papistoa ruokkimaan ja vaatettamaan jumalan.

Huolimatta kerhoista ja temppeleistä mysteerikultit eivät synnyttäneet yhteistöä samaan tapaan kuin esimerkiksi kristityt, joiden kirkko (ekklesia) synnytti kokonaan toisenlaisen osallistumisen ja organisaation. Sen yhteisö ei ollut jäsenhankinnan varassa, vaan siitä tuli itsessään lisääntyvä—etenkin kun syntyvyyden säännöstely kiellettiin. Mysteeriuskonnot olivat yksityisiä ja nojasivat puolestaan yksityisiin lahjoituksiin. Kun kulttuuri ympärillä muuttui, mysteeriuskonnot katosivat.

Burkertin kirjassa on paljon mielenkiintoista, mutta kirja on rakenteeltaan hajanainen. Tämä lienee kirjoittajan tietoinen päätös, koska hän ei halunnut kirjoittaa esittelyä mysteerikulteista vaan vertailla niiden niiden tarjoamaa pelastusta, organisaatiota, mysteerien sisältöä ja rituaalien tarjoamaa kokemusta. Maallikolle yhdeltä lukemalta ei oikein synny synteesiä, vaikka paljon kaikkea mielenkiintoista tarttuukin hihaan.

Worlds of Arthur

Guy Halsall, World of Arthur: Facts and Fictions of the Dark Ages. Oxford University Press, Oxford, UK, 2013.

Vaikka Länsi-Euroopassa järki, logos, vei viimeistään uskonpuhdistuksen jälkeen voiton myyteistä, mythos, myytit eivät ole kuitenkaan tyystin kadonneet. Joistain myyteistä on ehtinyt tulla osa kansallista identiteettiä. Tieteellinen tutkimus tulkitsee lähteitä varovasti sovittaen niitä laajempiin tapahtumiin sekä arkeologisiin että lingvistisiin löytöihin, mikä voi johtaa ristiriitaan maallikkohistorioitsijoiden kanssa. Esimerkiksi Iso-Britanniassa maallikkohistorioitsijat yrittävät kuumeisesti antaa kuningas Arthurille historiallisen tulkinnan.

Arthur-myyttien todenperäisyyttä kartoittavan kirjansa Worlds of Arthur: Facts and Fictions of the Dark Ages (2013) esipuheessa myöhäisantiikkiin ja varhaiskeskiaikaan erikoistunut historioitsija Guy Halsall kertoo saaneensa motiivin kirjaansa juuri tällaisen maallikkohistorioitsijan uutuusteoksesta, jota hehkutettiin harrastajapiireissä uskottavana mutta jonka argumentaatio mureni ammattilaisen käsissä. Siitä huolimatta tutkijapiirit ovat tehneet vähän auttaakseen maallikkopiirejä, joten Halsall päätti korjata asian.

After the blossoming of Arthurian romance in the Victorian period, the historical and legendary Arthurs began to separate from each other, surprisingly, when the discipline of history established itself as a scientific exercise with its own academic practices, distinct from philosophy or literature. Over time, attitudes towards the claim that there was a figure of this name, alive around 500, divided into two camps. On one side there were the Arthurian hard-liners [...], and on the other were the believers 'no smoke without fire'.

On periaatteessa kaksi Arthuria: myyttien Arthur, joka seikkaili ritariensa kanssa, ja historiallinen Arthur, joka taisteli maahan tunkeutuvia sakseja vastaan. Tätä historiallista Arthuria ei todennäköisesti koskaan ollut olemassa tai jos oli, hänestä ei voida sanoa oikeastaan mitään. Worlds of Arthur esittelee ensin, mitä Arthurista tiedetään lähteiden valossa—eli hyvin vähän. Kirjalliset lähteet laimenevat Halsallin käsissä yksi toisensa jälkeen. Arthurista kertovat lähteet on kirjoitettu vuosisatoja tapahtumien jälkeen usein lisäten yksityiskohtia, joista aikalais- ja alkuperäislähteet pysyvät vaiti. Keskiajan historiankirjoitus ei ollut objektiivista faktojen kirjaamista, vaan se palveli erityisesti moraalisia ja poliittisia tavoitteita. Ristiriitaisten nimien ja vuosilukujen kautta keskiaikaiset lähteet osoittautuvat epäluotettaviksi.

Kirja ruotii myös modernin ajan teoriat Arthurista ja kumoaa ne yhden toisensa jälkeen. Uusien löytöjen vuoksi nykytutkimus voi sanoa tietävänsä 400-600 -lukujen Britanniasta vähemmän kuin vielä vuonna 1975. Lopulta hän kokoaa oman epätieteelliseksi mutta mahdolliseksi tunnustamansa jos kohta lähteitä kunnioittavan tulkintansa tuon ajan tapahtumista.

Worlds of Arthur on kiehtova katsaus sekä tekstilähteiden lukemiseen että varhaiskeskiajan Britanniaan. Paikoin Halsall vaikuttaa hyökkäävältä terottaessaan lähteistä tehtäviä johtopäätöksiä, mutta kirja on suureksi osaksi innostuneen tutkijan hieman vapaampaa ajattelua, eräänlaista huolellista luonnostelua. Keitä saksit oikeastaan olivat? Mitä saksien migraatio oikeastaan tarkoittaa? Hän liikkuu molemmin puolin kanaalia etsien rinnakkaisuutta frankkien liikkeistä ja tavoista roomalaisen perinteen äärellä. Juuri tämä ääneen ajattelu tekee kirjasta erinomaisen mielenkiintoisen, koska se paljastaa ajankuvaa, instituutioita ja identiteettejä, eli kaikkea sitä, mikä tekee historiasta niin mielenkiintoisen. Samalla paljastuu herkullista historiantutkimuksen ja lähteiden historiaa.