Dashiell Hammett

Dennis Dooley, Dashiell Hammett. Frederick Ungar Publishing Co., New York, NY, USA, 1984.

Kirjoituskokoelmassa Varjomiehen jäljillä (1994) Kyösti Salovaara nostaa esiin pitkään kestäneen ja dekkaripiirejä jakavan kähinän Dashiell Hammettin ja Raymond Chandlerin paremmuudesta. Hän itse kertoo asettuneensa jälkimmäisen leiriin ja kuvailee Hammettin romaanien luku-urakkaa pettymykseksi. Omien näkemystensä ohessa Salovaara vetoaa mm. Gavin Lambertin huomioon Hammettin romaanien kerroksettomuudesta ja Dennis Dooleyn havaintoon jäljittelijöiden käsissä tylsyneistä Hammettin tekniikoista. Kirjansa Dashiell Hammett (1984) loppupuolella Dennis Dooley todellakin toteaa näin, mutta hän sanoo toki paljon muutakin.

Hammett alkoi kirjoittaa tarinoita Black Mask -lehteen vuonna 1922; kaikkiaan tarinoita syntyi miltei viisikymmentä. Valtaosassa esiintyy hänen nimetön päähenkilönsä, joka poikkeaa selkeästi aikaisemmista tai muista aikakauden yksityisetsivistä, Sherlock Holmesista, Hercule Poirotista ja Philo Vancesta. Hammettin yksityisetsivä on ammattilainen, duunari, joka tutkii realistisia rikoksia. Tarinat heijastelevat ensimmäisen maailmansodan jälkeistä aikaa uusine puheenparsineen, dekadensseineen ja elämännälkäisyyksineen, sosiaalisine murroksineen ja kokonaisen gangstereiden alakulttuurin synnyttäneine kieltolakeineen. Tässä uudenlaisessa maailmassa luottamus on murentunut. Where there can be no trust, assume none.

Huolimatta runsaista novelleista ja esimerkiksi Alex Raymondin kanssa aloitetusta Agentti X-9 -sarjakuvasta Hammettin kirjallinen maine perustuu hänen viiteen romaaniinsa. Verrattuna muihin viime vuosisadan nimekkäisiin dekkarikirjailijoihin hänen tuotantonsa on ohut. Dooley korostaa, että—vaikka Hammettin kaunokirjallista paloa on epäilty aina Chandleristä lähtien—Hammett etsi romaaneihinsa aina uusia ongelmia ja muotoja. Tyyli on suoraa ja tehokasta, eivätkä romaanit ole oikeastaan murhamysteereitä vaan tapauskuvauksia pahuuden ja väkivallan keskelle joutuneesta henkilöstä.

Uncovering the identity of the killer is always less important, finally, than the exploration of the underlying theme of trust, winning and losing, the nature of evil and its relationship to society, or the individual's sense of honor in a corrupt world.

Ensimmäinen romaani Red Harvest (1929, suom. Veristä satoa) ilmestyi alun perin jatkokertomuksena. Päähenkilö alkaa korjata Personvillen rikollisjengien hallitsemaa tilannetta. Kaupunki on maanpäällinen helvetti, joka sisäisten ristiriitojensa vuoksi on päätynyt kaoottiseen tasapainotilaan.  Päähenkilö ajautuu väkivallan kierteeseen, mikä on samalla huumaavaa ja kauhistuttavaa. Romaania voi lukea Danten Firenzen eli helvetin näkökulmasta, ja johtopäätös on kirjoissa sama: pahuus ei synny pelkästään ahneudesta, järjestäytyneestä rikollisuudesta tai ideologioista; siihen riittävät käytännön kompromissit. The Dain Curse (1929, suom. Dainin suvun kirous) pyörii perhesalaisuuksien ja sukukirouksen äärellä, mutta tarina käsittelee pikemminkin päähenkilön vajoamista kyynisyyteen pahuuden äärellä. Rikolliset ovat lihaa ja luuta, aikuisia ihmisiä todellisen maailman ongelmineen, mikä Dooleyn mukaan oli ilmestymisaikanaan uutta ja vallankumouksellista.

Romaanissa The Maltese Falcon (1930, suom. Maltan haukka) nimetön päähenkilö on vaihtunut Sam Spadeksi ja kerronta objektiiviseen yksikön kolmanteen persoonamuotoon. Niinpä juonittelujen ja ruumiiden keskellä rosoisen päähenkilön motiivit ja moraali jäävät lukijalle jatkuvasti hämäräksi, koska hänen heikkoutenaan ovat naiset ja raha. The Glass Key (1931, suom. Lasiavain) esittelee jälleen uuden päähenkilön ja sitä kautta uuden asetelman. Uhkapelaaja Ned Beaumont alkaa selvittää erään poliitikon veljen murhaa auttaakseen epäillyksi joutunutta ystäväänsä. Molemmissa romaaneissa käsitellään taas luottamusta mutta myös ihmissuhteen mahdollisuutta, jonka suhteen Spade ja Beaumont pelaavat hyvin eri tavalla.  

The Thin Man (1933, suom. Varjomies) jäi Hammettin viimeiseksi romaaniksi. Toisin kuin aikaisemmat Hammettin päähenkilöt, Nick Charles on onnellisesti naimisissa, vaikka yksityisetsivämenneisyys yrittää jatkuvasti tavoittaa häntä (melkein kuin Hammettia itseään). Nick kuitenkin alkaa New Yorkin vierailunsa aikana tutkia nuoren naisen murhaa. Dooley huomauttaa, että kirjassa uskominen nousee esiin toistuvasti: Tapahtumista ja ihmisten motiiveista paljastuu ristiriitaisia versioita, joten etsivänkin pitää valita, mihin uskoo. Tarina ei ole aina sulkeuma. Hammettin viimeistä romaania ei ole varsinaisesti kiitelty, mutta siitä tuli hyvin suosittu. Siitä tehty elokuva sekä sen jatko-osat olivat erittäin menestyneitä.

Dooley korostaa Hammettin dekkarien luomaa jyrkkää kontrastia suhteessa aikaisempiin murhamysteereihin. Salonkien korituoleissa ratkaistavat arvoitukset korvautuvat väkivallalla, ja korkealentoiset motiivit vaihtuvat inhimillisiin tarpeisiin, heikkouksiin ja intohimoihin. Hammett rikkoi S. S. Van Dinen kirjaamia dekkarikirjallisuuden sääntöjä tuoden murhapalapelien keskelle enemmän kuin ripauksen todellisuutta. Silti Hammettin ansiot ovat alkaneet himmetä.

So great has been his influence, and so many his imitators, that Hammett's own work has ironically lost some of its edge and probably good deal of its impact for present-day readers.

Dooley suorastaan nuohoaa lähdetekstejä analysoiden kohtausten ja asetelmien jännitteitä. Vaikka olen nähnyt muutaman elokuvasovituksen, Dashiell Hammettin romaaneista olen lukenut vasta ensimmäisen, joten en osaa arvioida Dooleyn (tai Salovaaran) havaintoja muuten kuin herkullisiksi. Lukemalla etukäteen Hammettin kirjoista kertovia kirjoja asetan tietysti lukukokemukseni vaakalaudalle. Kenties omien näkemysten muodostamisen sijaan alan etsiä kirjoista muiden niistä esiin nostamia piirteitä. Toisaalta kirjoista kertovat kirjat herättävät tai kasvattavat kirjoihin kohdistuvia odotuksia ja mielenkiintoa.