Olen heikko ja huono ihminen. Viihdyn kotona, pukeudun sulautuakseni ja pidän esittävästä maalaustaiteesta ajalta, kun se saavutti teknisen huippunsa. Pidän tietysti paljosta muustakin, käsitetaiteesta, Jackson Pollockista ja Marcel Duchampista, mutta katsellessani uusia taidenäyttelyitä tuntuu, että skenen sisusta on pitkälti kaavittu tyhjiin. Viritellään jotain purjeita salin kattoon siinä toivossa, että "joku saa niistä jotain". Olen niin paatunut, etteivät satunnaiset iloiset yllätykset riitä korvaamaan sitä pettymystä, joka tapaa seurata näyttelyistä kotiin ja käydä taloksi.
Ystäväni Clemence Greenberg totesi aikoinaan, että taiteessa tekninen suoritus on sivuseikka, koska teknisen taidon voi oppia kuka tahansa. Hän oli tietysti aivan oikeassa. Niinpä veistoksen hitsaaminen tai valaminen ei ole enää entiseen tapaan tärkeä osa työtä (paitsi ehkä tekijälle itselleen). Käsityön aika on ohi. Taiteilijat teettävät, teetättävät, teetätyttävät, teetätytyttävät, teetätytytyt... teetätyt... tai siis ostavat (tai varastavat) teoksia teoksikseen. Harva maalarikaan restauroijien pienen piirin ulkopuolella enää valmistaa omia värejään. Niin se käy.
En ole maalaustaiteen suhteen ehkä täysin maallikko, vaikka ammattilaisuuteen ei ole (ainakaan) enää mitään asiaa. Taidenäyttelyissä vieraillessani ja taidekirjoja selaillessani mittaan kuitenkin edelleen mielessäni etäisyyttäni tekijän kädenjäljestä. Yritän lukea teosta, purkaa auki tekniikkaa, jonka voimin teos on syntynyt, ja tunnistaa taiteilijan tapoja sommitella ja ratkaista ongelmia. Etsin kuumeisesti esikuvia, vaikka en varsinaisesti teekään mitään.
Yksi tällainen ilon lähde löytyi antikvaarisesta kirjakaupasta aivan sattumalta. Sergio Cartoccin toimittama kuusikymmensivuinen Rome as it was a century ago: E. Roesler Franz and his water-colours (1972) sisältää muutaman kymmenen akvarellia "kadonneesta Roomasta". Cartocci on kirjoittanut teosten rinnalle kankeaksi englanniksi kääntyvää taidepuhetta ja liittänyt joidenkin teosten rinnalle 1970-luvun valokuvan samasta maisemasta, mutta päähuomion vievät akvarellit.
Ettore Roesler Franz (1845-1907) oli italialaismaalari ja valokuvaaja, joka oli erikoistunut akvarelleihin. Hänen Rooma-aiheisia maalauksiaan on kritisoitu valokuviksi, mitä ne ehkä funktionaalisesti ainakin osin olivatkin. Valokuvaan nähden akvarelli on kuitenkin—ainakin minusta—vaikea laji, koska vaaleat värit eivät peitä eikä tummasta pääse liikkumaan takaisin kohti vaaleaa kuten muiden medioiden kohdalla. Pelkkää tekniikkaa tai ei, Roesler Franzin kädenjälki on yksinkertaisesti nautinto.
Kirjaa selatessa katse liikkuu katukäytävissä, kerrostuneiden kaupunkimaisemien vuosituhantisten rakennusten kuluneissa seinissä ja keinoissa, joilla Roesler Franz vihjaa rosoisuuteen ja murtuneisiin rappauksiin. Akvarelleiksi sävyt ovat kylläisiä. Siitä huolimatta, että värit liikkuvat hyvinkin murretuissa sävyissä, työt tuntuvat värikkäiltä. Ikään kuin aksentteina sekaan heitetyt kirkkaat huivit ja hedelmät tietysti tekevät osansa, mutta usein varjoisten seinien värien monotonia katkeaa esimerkiksi yllättävään siniseen. Sitä jää henkeään haukkoen miettimään, miten se on löytänyt tiensä siihen. Joskus temppu nojaa tietysti rekvisiittaan, pyykkiin, verhoon tai sen sellaiseen, mutta usein se on pelkästään rohkeaa värien käyttöä.
Kadut ovat kapeita ja rakennukset korkeita heittäen seiniin varjoja. Mielenkiintoista on, mitä Roesler Franzin varjoissa tapahtuu. Ne eivät ole pelkästään muotoa luovaa tummuutta, vaan ne välittävät informaatiota kuin valaistut alueet konsanaan — ainoastaan eri paletilla. Miten ilmaista katukiveyksestä sillan alle heijastuvan ja murenevaan seinään piirtyvän valon kylmä sinisyys? Märät katukiveykset kiiltävät, rauniot kylpevät auringossa.
Roesler Franzin maalaamat ihmiset ovat kaikki tekemässä jotain, joten teokset ovat kait siinäkin mielessä dokumentaarisia (tai romantisoivia tai pateettisia tai ...). Joistain hahmoista on selvästi tehty valmistelevia luonnoksia mutta ei kaikista, mikä näkyy jonkinlaisena kömpelyytenä, kun hahmojen muodot ja mittasuhteet eivät ole samaan tapaan huolelliset kuin rakennusten.
Kirjan akvarellit kuvaavat tietysti kaksin tavoin kadonnutta maailmaa. Kaupunkina Roomaa on sittemmin purettu ja rakennettu palvelemaan uutta aikaa, ja taiteellisesti Roesler Franzin työt olivat jo omana aikanaan sivussa aikakauden ilmaisuvoimaisista virtauksista.
Lisää aiheesta:
- Lines and Colors: Ettore Roesler Franz
- Ettore Roesler Franz (sivusto on samalla läpileikkaus 1800-luvun web-tekniikoista)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti