 |
| Kuva: Wikipedia / public domain |
Englantilainen kirjanpainaja Samuel Richardson (1689-1761) intoutui myöhäisessä keski-iässä kirjoittamaan joukon tarinoita, jotka yhdessä Daniel Defoen, Jonathan Swiftin ja Henry Fieldingin teosten kanssa nostivat romaanin 1700-luvulla kertomakirjallisuuden eturiviin. Erona historioihin romaani oli tietysti fiktiota, mutta toisaalta romansseista poiketen romaani pyrki realismiin: tarinan ja sen puitteiden tuli olla uskottavia ja tunnistettavia.
Ei ole siis ihme, että Richardsonin ensimmäinen romaani Pamela (1740) kuvaa palvelustytön ja tämän isännän epäsopivaa suhdetta. Kaikin tavoin viattoman ja poikkeuksellisen kauniin Pamela Andrewsin emäntä kuolee, jolloin tyttö joutuu emännän pojan herra B:n suosionosoitusten kohteeksi. Kun lupaukset, ruusut, puvut tai rahat eivät horjuta Pamelan siveyttä, herra B. valjastaa käyttöönsä kovemmat keinot, jotka ovat kaikkea muuta kuin hänen säädylleen sopivia.
He was angry, and said, Who would have you otherwise, you foolish slut! Cease your blubbering. I own I have demeaned myself; but it was only to try you.Tarina etenee alkuun "kuolemaan asti kuuliaisen" Pamelan vanhemmilleen kirjoittamina kirjeinä. Palvelustyttönä Pamela sai edesmenneen emäntänsä huomassa sivistystä ja nautti tietysti kaikkien kiistatonta ihailua. Mutta kun herra B. laittaa isomman vaihteen silmään, kukaan ei uskalla asettua poikkiteloin isännän tielle. Pamela jää yksin hyveineen, mistä seuraa hidasta ja turhauttavaa ähräämistä. Henkilöt käänteineen eivät ole kiinnostavia, ja myötätunnon sijaan lukija kokee halua päästä kirjasta eroon mahdollisimman pian. Painettu romaani on kuitenkin yli 500 sivua, joten nopeaa pakokeinoa ei ole.
Pamela oli ensimmäinen best-seller sanan nykyisessä merkityksessä. Kuitenkin aikalaisyleisö jakautui Pamelan kohdalla niihin, jotka pitivät tyttöä siveyden esikuvana, ja niihin, jotka näkivät tässä manipulatiivisen pyrkyrin. Henry Fielding kirjoitti kirjasta ensimmäisen parodian Shamela (1741), jossa Pamela onkin tosiasiassa laskelmoiva entinen prostituoitu. Fieldingin romaanin on sittemmin katsottu tuovan pintaan Richardsonin vihjaamia juonteita, eikä se välttämättä ole sittenkään täysin parodiaa. Myös Teemu Ikonen heittää myös Pamelan kirjeiden ylle epäilyksiä.
Koska kirje kirjoitetaan aina vastaanottajaa ajatellen, Pamelan tilitys kertoo paljon siitä, mitä hän ajattelee vanhempiensa pitävän arvokkaana ja normaalina. Pamela ei siksi ole yksinkertaisesti ihannetyttären ruumiillistava tarina vaan pikemminkin kuva siitä, miten ihminen esiintyy toiselle. [Teemu Ikonen, 1700-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden eksyklopedia, s. 211]Nykyään jotkut lukevatkin Pamelaa alistamis/alistumis- tai BDSM-fantasiana — kenties samanlaista ähräämistä kuvaavien tuoreempien best-sellereiden vuoksi. Näin romaani olisi päähenkilöiden välistä leikkiä, jossa yksi haluaa tuntea voimattomuutta ja toinen alistamisen tuomaa vallan tunnetta. Lukija tietää maailmasta vain sen, mitä Pamela kirjoittaa, vaikka tämä väittää kopioivansa kirjeidensä sekaan muiden kirjeitä. Pamela toistaa viattomuuttaan vanhemmilleen aina epäuskottavuuteen asti mutta torpedoi itse monet mahdollisuutensa paeta. Myös herra B. perääntyy askeleen huomatessaan menneensä liian pitkälle palaten kuitenkin saaliinsa kimppuun heti tilaisuuden salliessa. Tällainen luenta ei kuitenkaan tee maallikolle romaanista yhtään mielenkiintoisempaa.
Ehkä kirjaa pitäisi lukea tarkemmin, mutta Richardsonin kerronnan ja henkilökuvauksen pohjalta valtaleikin tahattomuus vaikuttaa todennäköisemmältä. Hän esittää Pamelan romaanissa pyhimyksen kaltaisena esikuvana, joka alhaisesta syntyperästään huolimatta nousee korkeimmalle, yli etuoikeutetun luokan pelkän moraalisen ylivertaisuutensa ansiosta, eikä kirjan kerronnassa tuntunut sellaista älykkyyttä, joka tarjoaisi vaihtoehtoisia tulkintoja. Hän vieläpä liitti romaaninsa jälkipuheeseen aviovaimoille 48 ohjetta, jotka takaavat onnellisen avioliiton. Kirjojen kun tuolloin piti tuolloin olla paitsi huviksi myös hyödyksi.
Mielenkiintoinen analyysi taas kerran. En osaa ottaa kantaa tuohon valtaleikkiin, koska en ole kirjaa lukenut. Luen mielelläni vanhoja klassikoita, mutta tämän voinen jättää väliin.
VastaaPoistaKiitos. En uskaltaisi suositella Pamelaa kenellekään— paitsi ehkä niille, jotka ovat pitäneet siitä tuoreemmasta, harmaansävyisestä ähräämisesti.
PoistaAikakaudessa ei kuitenkaan ole vikaa: esimerkiksi Henry Fieldingin Tom Jones oli mitä mainioin lukukokemus. Siltä pohjalta Shamela voisi olla ihan hauska. Sitten Fieldingin Joseph Andrews ilmeisesti kertoo tarinan, jossa ylhäisöemäntä vie Pamelan veljeä samaan tapaan.