Ostettua aikaa

Wolfgang Streeck, Ostettua aikaa: Demokraattisen kapitalismin lykätty kriisi. Saksankielisestä alkuteoksesta Gekaufte Zeit. Die vertagte Krise des demokratischen Kapitalismus (2012) suomentanut Mari Kukkonen. Vastapaino, Vantaa, 2015.

Aivan äskettäin eurooppalaisten suurpankkien luottojen vakuuttaminen kallistui rajusti, laivakuljetusten hintaa (eli kysyntää) mittaava Baltic Dry Index kyntää kaikkien aikojen aallonpohjassa, ohjauskorot ovat jokseenkin nollassa, Bank of International Settlements on alkanut epäillä hyvää tunnelmaa ylläpitävän keskuspankkipolitiikan järkevyyttä ja joidenkin eurooppalaisten valtioiden joukkovelkakirjojen korot ovat alkaneet nousta enteillen uutta, kipeää neuvottelukierrosta. Vuonna 2008 alkanut kriisi ei ole aivan vielä ohi.

Joitain vuosia sitten luin kaunokirjallisuutta vähemmän ja vastaavasti enemmän energia- ja talousuutisia sekä kaikenlaisten valtamedian ulkopuolisten alarmistien mielipiteitä. Olen henkisesti riskiä kaihtava pienviljelijä, enkä ymmärrä makrotaloudesta juuri mitään. Ihmettelin kuitenkin ystävilleni Euroopan rahavarannon vuosittaista 12 prosentin kasvua, kun talous kasvoi 3-4 prosenttia vuodessa ja inflaatio liikkui parissa prosentissa: minne se loppu oikein imeytyi? Epäilin, voiko Yhdysvalloissa yritysten voitoista todellakin 40 prosenttia syntyä rahoitusalalla. Jos rahanlainaaminen on kannattavin toimiala, mihin ihmeeseen rahaa sitten lainataan? Hämmästelin kotitalouksien velkaantumista: nopeasti laskettuna se vastasi Suomen talouskasvua 2000-luvun alusta aina vuoteen 2009 asti. Mitä tapahtuu, kun velkaantuminen väistämättä hidastuu? Varasin käteistä taskuun ja ruokaa kaappeihin juuri ennen Lehman Brothersin kaatumista syyskuussa 2008 — kuten, sittemmin on käynyt ilmi, sijoituspankkiiritkin tekivät.

Järjestelmäkriisi onneksi väistyi. Median täyttänyt jälkiviisauden hyökyaalto on ollut odotetun imelä ja poliittisen koneiston valvontaa lisäävä polvirefleksi odotetun tehoton. Siirryin vähitellen kaunokirjallisuuden puoleen, enkä ole lukenut finanssikriisin jälkeen ilmestyneitä teoksia sen taustoista, rahan syntyprosessista tai erilaisista utopioista, koska en ole jaksanut olla kiinnostunut.  Selailin kuitenkin joulun alla kirjakaupassa saksalaisen taloussosiologin Wolfgang Streeckin uutta teosta Ostettua aikaa (2015). Muutaman katkelman perusteella se tuntui jäsentävän asiantuntematonta ihmettelyäni ja puhui nykyajasta jälkidemokraattisena. Kirja oli nopeasti pakettina kuusen alla.

Olen varma, että elämme demokratian myöhäiskaudella siinä mielessä, että demokratia, sellaisena kuin me sen tunnemme, on steriloitumassa uudelleenjakavaksi joukkodemokratiaksi ja typistymässä oikeusvaltion ja julkisen viihteen yhdistelmäksi. Tarkoituksenani on osoittaa, että tämä prosessi on vuoden 2008 kriisin jälkeen edennyt pitkälle kaikkialla, myös ja erityisesti Euroopassa.

Ilman historiaa ihminen on sokea, koska kaikki olemassa oleva on aina jollakin kehityspolulla. Streeck ulottaa tarkastelunsa aina 1970-luvun alkuun, missä hän näkee nykyisen taloudellisen ahdingon juuret. Kyse ei ole kuitenkaan talouden ongelmista. Ne ovat oikeastaan ilmentymä laajemmalle valtion legitimaatiokriisille, jota on lykätty tai jonka ratkaisemiseen on ostettu aikaa eri tavoin neljän vuosikymmenen ajan.

Länsimaissa toisen maailmansodan jälkeen pääoma joutui myöntymään vahvaan poliittiseen ohjaukseen, mutta jälleenrakennusaika oli hyvin tuottoisaa. Vuosien mittaan työntekijät ottivat talouskasvua seuraavan hyvinvoinnin laajenemisen ja täystyöllisyyden itsestäänselvyynä, mutta samalla pääomasta tuli paitsi haluton ja myös kyvytön vastaamaan kasvaviin sosiaalisiin odotuksiin. Vuonna 1968 yhteiskuntarauha sitten järkkyi, kun työväki lakkoili ja opiskelijat heittelivät kiviä. Työvoiman ja pääoman odotukset ajautuivat erilleen. Sosiaalidemokratia sisälsi odotuksia jatkuvasti paranevasta hyvinvoinnista, mutta pääoma halusi irti sodanjälkeisistä kahleista.

Sosiaalidemokratian käsiin päätyneet valtiot taipuivat sääntelyn purkamiseen, yksityistämiseen ja markkinoiden avaamiseen. Toisaalta tuottavuuden ylittäneet palkankorotukset neutraloitiin inflaation keinoin, mistä seurasi vaurastumisen illuusio ja aikaa myöten epävakaus. Margaret Thatcher ja Ronald Reagan vakauttivat hoipertelevan maailmantalouden kovin ottein samalla hyväksyen ns. perustyöttömyyden, murskaten ammattiliitot ja käynnistäen Britannian miltei teollisuudeksi kasvaneen punk-musiikin aallon.

Markkinatalous ei kuitenkaan lunastanut täysin lupauksiaan, joten ylläpitääkseen yhteiskuntarauhaa valtiot alkoivat velkaantua. Sitten 1990-luvulla julkisesta velasta alkoi muodostua ongelma. Julkiseen sektoriin kohdistuvia leikkauksia tehtäessä heräsi kuitenkin pelko kysynnän laskusta. Kehiteltiin uusi teoria, jonka mukaan markkinat ohjaavat itse itseään ilman sääntelyä. Julkinen velkaantuminen vaihtui yksityiseen velkaantumiseen, mitä luonnehdittiin "yksityistetyksi keynesiläisyydeksi". Yleishyödyllisiä palveluita alettiin yksityistää, jolloin valtion katsottiin voivan vetäytyä kasvun ja sosiaaliturvan vastuusta, jonka se oli sodan jälkeen ottanut kantaakseen. Vuoden 2008 finanssikriisi kuitenkin pakotti valtiot takaisin maksajan rooliin. Koska poliittinen päätöksenteko on juuttunut pysähdyksiin melkein kaikkialla, vain demokraattisesta päätöksenteosta irrallaan toimivat keskuspankit ovat pystyneet tekemään ratkaisuita.

Vaurastumisen tunteen herättäneet inflaatio, julkinen velkaantuminen ja yksityinen velkaantuminen ovat kestäneet vain hetken, ja niiden synnyttämät ongelmat ovat kasvaneet kerta kerralta suuremmiksi. Uusliberalistiset ajatuspajat ovat silti aina ehtineet luonnostella seuraavan korjaussuunnitelman. Jokainen korjaussuunnitelma on koitunut palkkariippuvaisten tappioksi: Inflaatio vei lakkoaseen ja toi rakenteellisen työttömyyden. Julkisen talouden vakauttaminen yksityisti palveluita ja heikensi sosiaaliturvaa. Velkavetoinen kapitalismi aiheutti taloudellisia menetyksiä ja palveluiden leikkauksia. Nämä on mukinoista huolimatta hyväksytty. Nyt Streeckin mukaan pitäisi määritellä talouden ja politiikan suhde uudelleen, sillä kasvuilluusion loihtimiseen ei hänen mukaansa ole enää keinoja.

Länsimainen vallitseva ideologia on uusliberalismi. Kaikki eivät tietenkään sitä kannata, mutta keskeisimmät päätökset tehdään sen ohjaamana. Uusliberalismi ajaa markkinoiden vapauttamista kaikenlaisesta holhouksesta. Se haluaa korvata sosiaalisen oikeudenmukaisuuden markkinoiden oikeudenmukaisuudella, koska edellisen toiminta perustuu yhteiskunnallisiin normeihin, jotka poliittisuudessaan häiritsevät markkinamekanismia, kuten pääideologi Friedrich von Hayek aikoinaan luonnehti. Markkinoiden oikeudenmukaisuus arvottaa pelkästään yksilöllisiä suorituksia. Ilman kestohäviäjiä ei ole kestovoittajia. Tämä on Streeckin mukaan eurooppalaisen kapitalismin haeykisoimista. Niin se käy.

Demokratia ja kapitalismi eivät Streeckin mukaan enää kulje käsi kädessä. Uusliberalismi tarvitsee tietysti vahvan valtion yksityis- ja sopimusoikeuden takaajaksi, mutta samalla se haluaa suojata taloudelliset päätökset joukkodemokratialta. Monien maiden perustuslakeihin on kirjattu velkajarruja, koska poliittinen päätöksenteko on muuttunut epävarmaksi. Kansainväliset sopimukset ovat nousemassa valtioiden suvereniteetin yläpuolelle. Pelkän julkisen keskustelun maksukyvyttömyydestä pelätään aiheuttavan hallitsemattomia markkinareaktioita. Myös EU federaatiovirityksineen on Streeckin mukaan ponnistus kohti hayekilaista ihannetta, jossa talous eristetään demokratiasta. Sen monitasoinen hallintokoneisto neutraloi alhaalta tulevan paineen, ja sen keskeiset instituutiot, Euroopan keskuspankki, EU tuomioistuin ja komissio, eivät ole minkään demokraattisen prosessin piirissä. Niinpä demokraattisesti valitut pääministerit (Italia 2011, Kreikka 2012) astuvat painostuksen alta tarvittaessa sivuun, ja kansalliset intressit taipuvat kilpailulainsäädännön alla. Myös EMU-maiden valtiovarainministerihanke on osa tätä uusliberalisointiprosessia, joka suojaisi taloutta demokratialta.

Syynä rakenteellisiin uudistuksiin ei ole pelkästään EU:sta tuleva poliittinen paine. Finanssikriisin jälkeen julkinen velkaantuminen on ollut voimakasta niin, että valtio on muuttunut verottajasta velanhoitajaksi. Luottamus hallitukseen mittautetaan periaatteessa joka päivä joukkovelkakirjamarkkinoilla (jos ei kiinnitetä huomiota keskuspankkien ostamiin joukkovelkakirjoihin). Velkojat (esim. vakuutusyhtiöt tai eläkerahastot) haluavat varmistaa saatavansa ja siksi vaikuttaa velallistensa maksukykyyn. Sijoittajan näkökulmasta demokratia on epäluotettavaa.

Kun Ruotsin valtiontaloutta saneerattiin ankarasti maan toisen finanssikriisin jälkeen 1990-luvun lopulla, tämä motiivi oli vahvasti taustalla. Ruotsin senaikainen valtiovarainministeri Göran Persson kuvasi yhteyttä jälkikäteen seuraavasti: "Kyse oli demokratiasta itsestään! Miksi osallistua parlamenttivaaleihin, jos IMF on kuitenkin lopulta se, joka päättää? Miksi käydä vaalikampanjaa, jos luvassa ei ole täyttä päätöksenteko-oikeutta? Se oli nöyryyttävää. – – Kun kävin ensimmäistä kertaa Wall Streetillä pyytämässä lainaa alijäämän rahoittamiseen, vastassa oli joukko nuoria poikia, 27-28 -vuotiaita, jotka vain virnuilivat ja katsoivat minua kuin muukalaista. Heistä tuskin kukaan oli koskaan käynyt Ruotsissa. He eivät tienneet koko maasta yhtään mitään. (alaviite, s. 162)

Ilman omaa valuuttaa devalvaatio ei ole enää keino kilpailukyvyn parantamiseen; sisäinen devalvaatio näyttää poliittiselta mahdottomuudelta. Streeck huomauttaa, ettei valtioiden fiskaalisissa ongelmissa ole kyse useinkaan julkisten menojen holtittomasta kasvusta vaan verotulojen vähenemisestä. Pääoman vapaan liikkuvuuden vuoksi ne, jotka hyötyvät järjestelmästä eniten, maksavat siitä suhteessa vähiten. Siitä huolimatta valtion budjettivakauskaan ei ole tae mistään. Esimerkiksi Yhdysvalloissa Clinton jätti jälkeensä ylijäämäisen valtiontalouden, jonka Bush nuorempi jakoi eteenpäin verohelpotuksina. Sitten budjetti oli taas alijäämäinen, ja voitiin jatkaa säännöstelyn purkamista ja leikkauksia.

Tiukasti kytkeytyneessä ja verkostoituneessa maailmassa valtion velkaantuminen johtaa vähittäiseen suvereniteetin menetykseen. Lainojen uusiminen kohtuullisin ehdoin edellyttää markkinoiden luottamusta. Maksukyvyttömän valtion pakeneminen konkurssiin estetään kaikin keinoin. Toisaalta kapitalistisen demokratian yhteiskuntasopimus on luhistumassa kasaan sisältä päin. Markkinat eivät synnytä yhteenkuuluvuutta. Niiden tarjoamasta oikeudenmukaisuudesta seuraavat kasvavat tuloerot ja ylijäämäväestö. Politiikka on enää keskiluokan viihdettä.

En ole varma, miten suhtautua Streeckin teeseihin. Kattavat selitykset ovat aina epäilyttäviä (ja samalla kiehtovia). Moni kirjan väitteistä tai tulkinnoista on samansuuntainen kaltaiseni kyynikon arkikokemuksen kanssa, mutta en tunne alaa tarpeeksi hyvin voidaksi käydä kalistelemaan tutkimusviittauksin. Streeckin mukaan EU on hayekilainen projekti. Ehkä näin on. Tosin EU lienee jonkinlainen vastaus kilpailussa Yhdysvaltojen ja Kiinan kanssa, ja ehkä siinä aallokossa yksittäisille valtioille kävisi, jos mahdollista, huonommin. Streeckin mukaan EU tarvitsisi uuden perustuslain, joka demokratisoisi olemassa olevan järjestelmän. Olen samaa mieltä. Streeckin mukaan Euroopan rahaliitto oli virhe. Olen samaa mieltä. Tässä sitä kuitenkin ollaan. Emme kuitenkaan aloita tyhjältä pöydältä, joten poliittinen prosessi, joka korjaisi "valuvirheet", olisi oleva hidas ja vaivalloinen, jos edes mahdollinen.

Kysymys on — ainakin vielä — siitä, millaisen yhteiskunnan me haluamme. Tämä "me" on tietenkin petollinen sana peittäen sen, että "meitä" on monta, ihmiset uskovat eri asioihin, ongelmat koskevat  eri ihmisiä eri tavoin ja ihmiset kokevat asiat eri tavoin. Politiikka lähtee tilanteesta, jossa ihmiset ovat eri mieltä. Sitten keskustellaan tai teetetään selvityksiä, mutta muiden kokemukset etelämpää Euroopasta kertovat vaihtoehtojen vähyydestä.

Streeck pitää yhteiskuntaa hauraana. Olen samaa mieltä. Sodanjälkeisen ajan (eli silmittömän talouskasvun) ulkopuolella demokratia on ollut ohjattua, kiikkerää tai väkivaltaista. En ole erityisen toiveikas tulevaisuuden suhteen — voiko menneisyyden suhteen edes olla toiveikas? Uusliberalismi näyttää tuottavan luokkayhteiskunnan, jota hyvin harva haluaa, mutta kenelläkään ei tunnu olevan tarjota minkäänlaista realistista ja kestävää ihannetta tai vaihtoehtoa. "Samaa kuin tähän asti mutta enemmän" ei ole vakuuttava ohjelma. Permakulttuuri ei ole skaalautuva vaihtoehto, eikä valtaosa halua "vähemmän". Koska oppositiolla ei ole selkeää päämäärää, se on tehoton ja tulee häviämään poliittisen taistelun. Suomessa se vaatii uusliberalismin purkamista ja samanaikaisesti elvyttäviin toimiin ja kasvua tukeviin investointeihin (mitä ne sitten ovatkin) velkaantumista, koska "velkaantuminen ei ole Suomelle vielä ongelma". Velkaa tullaan hoitamaan korkeampien korkojen, kalliimman energian ja niukempien resurssien maailmassa, joten ongelmia tulee myöhemmin. Samalla velka sysää meidät syvemmälle rahoitusmarkkinoiden syliin, jolloin itsenäinen päätöksenteko vähenee.

Jos talouskasvulla olisi rajat, ehkä maisema olisi jotain tällaista: kasvua lupaavien kangastusten virittämistä, hitaasti rapautuvia instituutioita, juuttunutta päätöksen tekoa, kapenevia marginaaleja ja volatiileja markkinoita.