On vuosi 1968. Omavaltainen ja vainoharhainen J. Edgar Hoover keikkuu edelleen liittovaltion poliisin FBI:n johdossa. Samanaikaisesti mafiaa, tiedustelupalvelua ja Los Angelesin poliisilaitosta palvelevat korstot saavat vastaansa vasemmistolaisen vastarintaliikkeen radikaalisiiven ja Mustat pantterit, joten väkivalta saa yhä enemmän poliittisia ja rasistisia piirteitä. Myös väkivallan kuubalainen ulottuvuus alkaa hiljalleen sammua—tai pikemminkin siirtyä Dominikaaniseen tasavaltaan ja Haitiin.
James Ellroyn Levoton veri (2009) päättää Amerikan alamaailma -sarjan, joka kuvaa sodanjälkeistä Amerikkaa nostalgian värittämän fasadin takana. Demokratia on haurasta, eikä oikeudenmukaisuus ole kuin lehdistön käyttämä ihanne. Molemmat Kennedyt on ammuttu, samoin Martin Luther King. Verityöt alkavat kuitenkin saavuttaa tekijänsä painajaisina, huumekierteinä ja vaikeana elämänhallintana. Hermot olivat riekaleina. Uni oli katkonaista.
Sarjan tyyliin Ellroy yhdistelee erilaisia kerrontamuotoja. On päiväkirjaa, puhtaaksikirjoitettuja puhelutaltiointeja, kuulustelupöytäkirjoja, kirjeitä, lehtiartikkeleita ja rosoista yksikön kolmannen persoonan kerrontaa. Kirjan maisemassa tappoineen, pahoinpitelyineen, päihteineen ja korruptioineen ei nähdä keskiluokkaa, eikä oikeastaan toivoa tai muutosta. Hetkittäin tarinassa saattaa vilahtaa kahden ihmisen välinen kontakti, mutta se jää pian tummempien värien alle. Virkkeet eivät ole kauniita, vaan niiden sähkösanomamuoto usein käsittää vain substantiivilausekkeen tai ehkä vain yhden sanan.
Salakuuntelua:Romaanissa tai itse asiassa sarjan aiemmissakaan osissa ei ole yhtenäistä ja tihenevää rakennetta kuten L.A. Confidentialissa (1990). Pankkiauton ryöstön ympärillä pyörivä rikostutkimus on vain oikeastaan hajanainen ajankuva, jota värittävät historialliset yksityiskohdat. Ehkä aikakausi on rakennetta vastustava ja pirstoutunut, ehkä Ellroy halusi tehdä jotain uutta, ehkä rönsyilevä tarina oli todellakin tavoite. Levoton veri ei kuitenkaan ole Ellroyn parhaita romaaneja.
Piuhoja, pihtejä, ruuvimeisseleitä. Poria, rasioita, sahanpurua. Poropeukalo hypisteli hikisillä käsillä hyttysen kokoisia komponentteja.
Ellroyn tuore "Perifidia" kannattaa myös lukea. Ajallisesti se loikkaa sotavuosiin mutta kirjan sivuilla törmäilee mukavasti Alamaailma-sarjan tuttuihin hahmoihin ja vaikka Ellroyn kirjat tuntuu välillä olevan helvetillisiä sekametelisoppia, niin kuitenkin kirjailija saa luotoa tolkuttoman hienoja tarinoita jotka kumartaa sille wanhalle ja kadonneelle Los Angelesille.
VastaaPoistaKuinka ollakaan, sain Perfidian joululahjaksi, joten matka sodanaikaiseen Los Angelesiin on varattuna. Ennen sitä pitää tosin selvitä muutamasta muusta kirjasta.
PoistaEllroyn tapa esittää tutkimustyö piiitkänä ketjuna varjostamista, murtautumista, kuuntelua, kuulusteluja ja arkistotyötä on kiehtova. Ratkaisut avautuvat vähitellen ilman sattuman, keinotekoisuuden tai yli-inhimillisen nerokkuuden leimaa. Kaikki on raakaa työtä: hakkaaminen, korruptoituminen, dokaaminen ja arkistojen kahlaaminen. Levoton verikin sisälsi näitä tutkimuksia nuoren Crutchfieldin kohdalla, mutta kirja samaan aikaan levisi moneen muuhunkin suuntaan.