Kissan kehto

Kurt Vonnegut, Kissan kehto. Englanninkielisestä alkuteoksesta Cat's Cradle (1963) suomentanut Marjatta Kapari. Teoksessa Isot keltaiset: Vonnegut, Tammi, Helsinki, 1988.

Kissan kehto (1963) on tavallaan lopputyö. Vuonna 1971 Chicagon yliopisto katsoi romaanin korvaavan Kurt Vonnegutin vuonna 1947 kesken jättämän gradun, ja niin kirjailija valmistui antropologian maisteriksi. Teos kiipesi vuoden 1964 Hugo-palkintoehdokkaaksi ja muutamin paikoin kiellettyjen koulukirjastokirjojen listalle Yhdysvalloissa. Se on myös Peter Boxallin toimittaman 1001 kirjan listalla. Huolimatta ansioistaan minut romaani jätti kylmäksi.

Tarina kertoo kirjailijasta, joka työstää teosta siitä päivästä, jolloin yhdysvaltalaiset pudottivat ensimmäisen atomipommin Hiroshimaan. Hän jäljittää atomipommin kehittäjän ja nobelistin Felix Hoenikkerin jälkeläisiä, joiden hän toivoo valaisevan tapahtumia tuona kohtalokkaana päivänä. Felix paljastuu kuitenkin neroksi, jonka vastuuntunto ja kosketus sosiaaliseen todellisuuteen oli kepeä. Niinpä atomipommi ja muut vastaavat projektit olivat lähinnä älyllisiä ongelmia.

Tarina lähtee kuitenkin uuteen suuntaan, kun Felixin jäämistöstä löytyy jää-yhdeksän: aine, joka muuttaa veden molekyylirakenteen huoneen lämmössä kristalliksi. "Jäätyminen" jatkuu ketjureaktiona läpi mielivaltaisen kokoisessa vesimassassa. Felix keksi aineen, kun armeijan jalkaväki toivoi pääsevänsä eroon mudasta, mutta älyllisestä ongelmasta kehittyi ase, joka vaaransi kaiken elämän maapallolla. (Sivumennen sanoen aine selittää myös Joe Satrianin esikoisalbumin Surfing with the Alien (1987) instrumentaalikappaleen Ice 9.)

Tarina lähtee kuitenkin uuteen suuntaan, kun kirjailija suuntaa Karibialle San Lorenzon pieneen ja köyhään saarivaltioon, jossa Felixin poika Franklin palvelee sikäläisen diktaattorin hallituksessa tiede- ja edistysministerinä. Saarella kielletty absurdi uskonto bokonismi hallitsee melkein kaikkea ajattelua. Se on kuin kissan kehto eli sormien väliin viritetty narusykkyrä.

Newt istui edelleen kippurassa tuolissaan. Hän ojensi maalin tahrimat kätensä kuin pingottaisi niiden välissä kissan kehtoa. — Ei ihme että lapsista tulee hulluja. Kissan kehto on pelkkiä risteileviä lankoja jonkun käsien välissä, ja pikkulapset tuijottavat silmänsä kipeiksi tuo lankavyyhteä.
  — No sitten?
  — Ei ole kissaa, eikä ole kehtoa.

Kirja esittää myös tieteentekijät vastuuttomina keksintöjensä seurausten suhteen. Onnellisuus lopullista tuhoa uhkuvassa maailmassa löytyy vain täysin absurdista uskonnosta.

Kurt Vonnegutin kirjoitustekniikan kerrotaan edenneen liuska kerrallaan: hän hioi ja hioi liuskaa mieleisekseen ennen kuin siirtyi seuraavaan. Kuvittelin Vonnegutia naputtelemassa lyhyitä lukuja, joiden satiiri on paikoin ihan terävää, mutta teoksessa ei ole oikein rakennetta vaan sarja hassuja tapahtumia, jotka eivät oikein saa tukevaa otetta parodian takana näkyvästä vuoden 1962 Kuuban ohjuskriisin synnyttämästä ahdistuksesta.

The Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde

Robert Louis Stevenson, The Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde (1886). Penguin Books, London, UK, 1994.

Englantilainen valistusfilosofi John Locke (1632-1704) samasti ensimmäisenä ihmisen tietoisuuden ja identiteetin: me olemme samoja ihmisiä sikäli, kun olemme tietoisia samoista menneistä, nykyisistä ja tulevista ajatuksista ja teoista. Locke hylkäsi näin sielun ja ruumiin ihmisen identiteetin tyyssijana.

Skotlantilaisen kirjailijan Robert Louis Stevensonin (1850-1894) kauhuklassikko The Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde (1886) rakentaa ajatuskokeen Locken teorian varaan. Pienoisromaani on klassikkoasemansa uhri siinä mielessä, että sen aikanaan yllättävä ja siististi rakennettu loppuratkaisu on nykyään yleistä tietoa: tohtori Jekyll ja herra Hyde ovat tavallaan sama henkilö. He kuitenkin tekevät, muistavat ja kokevat eri asiat, joten Locken filosofian mukaan he ovat eri ihmisiä vaikka asuvatkin samassa ruumiissa. Stevenson antaa kuitenkin tarinansa kautta ymmärtää, etteivät he pysty elämään erilläänkään.

Tarinan ytimessä on moraali. Tieteelliset tulokset evoluutiosta olivat joitain vuosikymmeniä aikaisemmin kytkeneet ihmisen eläinten jälkeläiseksi, mutta romaanin kirjoittamisen aikoihin Freudin keskeiset tulokset olivat vielä julkaisematta. Eläimellisen, alhaisen ja intohimojen ohjaaman asuminen samassa kehossa rationaalisen, harkitsevan ja hyveellisen kanssa tuntui vaikealta. Miten sama ihminen saattoi olla hyvä ja paha? Lockelle tietoisuus on tyhjä taulu eli se kuuluisa tabula rasa, johon kokemus piirtää merkkinsä. Näin ollen kukaan ei ole syntyjään hyvä tai paha vaan pelkästään kokemuksensa tulos. Koska viktoriaaninen julkinen tila oli selvästi hyvä ja normien hallitsema, paha täytyi oppia yksityisesti.

Aikakauden moraalinen ilmapiiri tuotti tekopyhän julkisivun erottamaan julkisen elämän yksityisestä. Stevensonin romaani alkaakin julkisivun läpäisevästä ovesta — tai tarkemmin ottaen se alkaa Gabriel John Uttersonista, lakimiehestä, joka tulee sunnuntaikävelyllään sukulaismiehensä kanssa ränsistyneen talon ovelle.

   The door, which was equipped with neither bell nor knocker, was blistered and distained. Tramps slouched into the recess and struck matches on the panels; children kept shop upon the steps; the schoolboy had tried his knife on the mouldings; and for close on a generation, no one had appeared to drive away these random visitors or to repair their ravages.
   Mr. Enfield and the lawyer were on the other side of the by-street; but when they came abreast of the entry, the former lifted up his cane and pointed.
   "Did you ever remark that door?" he asked; and when his companion had replied in the affirmative, "It is connected in my mind," added he, "with a very odd story."

Sukulaismies alkaa kertoa omituista tarinaa Edward Hydestä, joka sattumalta asuu kyseisessä ränsistyneessä talossa. Kuukautta aikaisemmin öisellä kadulla sukulaismies oli vapauttanut nuoren tytön Hyden käsistä ja pakottanut tämän maksamaan korvausta tytön perheelle. Hyde maksoi erään tohtori Jekyllin allekirjoittamalla sekillä. Sitten Utterson alkaa etsiä asiakkaansa tohtori Jekyllin testamentin edunsaajaa, joka on —kukas muukaan kuin— Edward Hyde. Vuotta myöhemmin Edward Hyde etsintäkuulutetaan taposta. Vasta aivan kirjan lopussa Utterson saa käsiinsä tohtori Jekyllin kirjeen, jossa tämä selvittää kaiken tapahtuneen.

The Strange Case of Dr Jekyll and Mr Hyde on hyvin mielenkiintoinen, koska ajankuvana se avaa oven kokonaiseen vieraaseen, viktoriaaniseen maailmaan. Kuten sanottua, romaanin klassikkoasema on syönyt sen juonenrakentelun ja vuodet ehkä hieman sen kerronnan ansioita, mutta kuvauksena yli sadan vuoden takaisesta Lontoosta se on edelleen kiehtova. Vielä kiehtovampi on tapa, jolla teoksessa yhdistyvät myöhäisviktoriaanisen ajan kirjalliset, tieteelliset ja yhteiskunnalliset kehityslinjat.

Tohtori Jekyll pyrkii tuomaan sisäisen kamppailun väsyttämälle ihmiselle rauhan eristämällä sisäisen pahuuden. Laboratoriossaan hän eristää oman varjoisan puolensa herra Hydeen, jota hän ei kuitenkaan pysty hallitsemaan. Näin tieteellinen neuvokkuus johtaa kohtalokkaaseen ylpeyteen, hybrikseen. Viktoriaaninen aikakausi oli teknologisen ja tieteellisen optimismin lävistämä, mutta kehitys tuotti myös ahdistusta ja pelkoja.  Kuten kaksi muutakin kauhuklassikkoa, Mary Shelleyn Frankenstein (1831) ja Bram Stokerin Dracula (1897), myös Tohtori Jekyll ja herra Hyde syntyi painajaisunesta. Louis Jamesin mukaan painajaisen ohella tarinan pohjalla oli Stevensonin oma opiskelija-aikojen kaksoiselämä ja Lontoon oma dualismi.

Samir Elbarbary sijoittaa Stevensonin tarinan osaksi primitiivisyydestä ja eläimellisyydestä viehättymisestä. Joseph Conradin Kurtz (Pimeyden sydän, 1902), H. G. Wellsin tohtori Moreau (Tohtori Moreaun saari, 1896), Stokerin kreivi Dracula (Dracula, 1897), Oscar Wilden Dorian Gray (Dorian Grayn muotokuva, 1890) ja Stevensonin Jekyll-Hyde edustavat ja konkretisoivat kukin tavallaan hyvän ja pahan tai sivistyneen ja primitiivisen taistelua ihmisessä, mikä tietysti jatkuu esimerkiksi elokuvaversionsa kuuluisaksi tekemässä Chuck Palahniukin romaanissa Fight Club (1996). Tähän kiehtovaan teemaan voisi upota vuosiksi.

Lisää aiheesta:

• Louis James, The Victorian Novel. Blackwell Publishing, Oxford, UK, 2006.
• Samir Elbarbary, Heart of Darkness and Late-Victorian Fascination with the Primitive and the Double. Twentieth Century Literature, 39(1): 113-128, 1993.

Endurance: Shackleton's Incredible Voyage

Alfred Lansing, Endurance: Shackleton's Incredible Voyage (1959). Carroll & Graf Publishers, New York, NY, USA, 1997.

Vaikka Ernest Shackletonin johtama vuosien 1914-1917 Etelämantereen tutkimusmatka epäonnistui laivan juututtua jäihin, pelastautuminen jäätiköltä takaisin ihmisten ilmoille on yksi historian kuuluisimmista sankaritarinoista. Tapahtumat eivät silti kääntyneet kiehtovaksi kertomukseksi suoraan, vaan seikkailu piti kirjoittaa. Alfred Lansingin teos Endurance: Shackleton's Incredible Voyage (1959) oli ensimmäisiä, jotka nostivat tuolloin jo unohduksiin painuneen kapteenin ja tutkimusmatkailijan takaisin parrasvaloihin. Lansingin kirjan otsikko Endurance, suomeksi kestävyys tai lujuus, viittaa tietysti retkikunnan ja erityisesti sen johtajan ominaisuuksiin, mutta se oli myös jäihin juuttuneen ja lopulta merenpohjaan päätyneen laivan nimi. Sittemmin Shackleton on päätynyt esimerkiksi ja roolimalliksi liike-elämän johtajille.

Shackletonin retkikunnan tarkoitus oli kulkea koiravaljakoin Etelämantereen halki. Endurance juuttui kuitenkin jäihin Weddellinmerellä helmikuussa 1915, eikä miehistö saanut yrityksistään huolimatta laivaa irrotettua. Talvehtiminen jäätiköllä ei ollut sinänsä ongelma, sitä olivat tehneet muutkin, mutta jäät alkoivat liikkua poispäin tavoitteesta. Retkikunta odotteli Etelämantereen kaamoksessa elokuulle, kunnes laivan runko alkoi jäiden puristuksissa vuotaa. Pelastusveneet, tarvikkeet ja miehistö siirrettiin jäätikölle.

Kuva: Wikipedia / public domain

Lokakuussa veneitä alettiin vetää rekien päällä takaisin kohti pohjoista, mutta kesäiset sääolot tekivät urakasta toivottoman. Retkikunta liikkui jäälautan mukana syöden pingviinejä ja hylkeitä, kunnes lautta alkoi repeillä. Pelastuveneillä he pääsivät juuri ja juuri Elefanttisaarelle, mistä Shackleton lähti pienemmän ryhmän kanssa uhkarohkealle purjehdukselle kohti Etelä-Georgiaa ja sen valaanpyyntiasemaa. On tuskin yllätys, jos sanon, että äärimmäisistä vaikeuksista huolimatta he pääsivät perille.

Vaikka retkikunnan sitkeys on ihailtavaa, suuremman vaikutuksen tekee Lansingin kuvaus Antarktiksen olosuhteista, jotka tekevät melkein kaikki ponnistelut turhiksi. Selviytyminen on olosuhteiden myötäilyä muutamaa ratkaisevaa hetkeä lukuunottamatta, kun oli pakko purjehtia ja soutaa Etelämannerta ympäröivillä vaarallisilla ja alati muuttuvilla vesillä. Kirja perustuu pitkälti miehistön jäsenten päiväkirjoihin. Lisäksi Alfred Lansing haastatteli kirjoittaessaan tuolloin vielä elossa olevia miehistön jäseniä. Kirjan Shackleton pitää epävarmuutensa tai hermostuneisuutensa vaaratilanteissa omana tietonaan, mutta kirjan ylistävä sävy ei äidy aivan mauttomaksi. Ehkä kapteeni tämäntapaisella matkalla tekee kaikki ratkaisevat päätökset.

Shackletonin tutkimusmatka päätti Etelämantereen tutkimusmatkojen sankariajan. Kehittyvät viestintä- ja kulkuvälineet sekä paremmat tiedot ravinnosta, sopivasta vaatetuksesta ja olosuhteista ylipäätään vähensivät vaaroja ja karistivat retkien romantisointia. Jäljellä on vielä avaruus, tuo korpimaista viimeinen.

The Worship of the Sky-God

E. O. James, The Worship of the Sky-God: A Comparative Study in Semitic and Indo-European Religion. The Athlone Press, London, UK, 1963.

Muodossa tai toisessa taivaallinen ylijumala on ollut perustana kehittyneemmissä uskonnoissa itäisellä Välimerellä, läntisessä Aasiassa ja Intiassa. Tämä taivaan isä oli yleensä kuitenkin kaukainen jumala. Hän oli aikojen alussa luonut ja muovannut maailmaa (usein yhdessä puolisonsa maaäidin kanssa) mutta vetäytynyt sittemmin taustalle. Taivaallisella ylijumalalla ei ollut omaa kulttia vaikka rukouksia ja uhreja hänen nimiinsä toisinaan luettiinkin. Arkiselle palvonnalle hän oli liian etäinen ja ylevä, joten helpommin lähestyttävät vähäisemmät jumalat tai sankarit tai esivanhemmat saivat osakseen palvojien enemmistön huomion.

Kirjassaan The Worship of the Sky-God (1963) brittiläinen uskontotieteilijä ja antropologi Edwin Oliver James kiertää indo-eurooppalaisia ja seemiläisiä kulttuureita vertaillen pantheoneita esiteltyään ensin taivaallisen ylijumalan ominaisuuksia ja asemaa muutaman luvun verran. Kierros alkaa, tavalliseen tapaan, Mesopotamiasta, missä ylijumalkolmikon johdossa oli Anu apunaan Enlil ja Enki, mutta melko pian ajalliset ja maantieteelliset erot sotkevat kuviota niin, etteivät variaatiot ja muutokset jäsenny kauniisti maallikon aikajanalle.

Sitten Syyrian ja Kaanaanmaan kautta päädytään Israeliin. Jahve oli alkuun paikallinen ylijumala, jota palvottiin Israelissa ja Juudeassa ja jonka juuret ovat varhaisen rautakauden seemiläisten paimenheimojen suullisessa perinteessä. Jahve ei muiden taivaan isien tavoin vetäytynyt taka-alalle vaan oli hyvin aktiivinen mm. laskeutuen taivaasta vuorelle antamaan lakeja, johdattaen kansansa Egyptistä luvattuun maahan ja lanaten tieltä vihollisiä sekä meriä. Aikaa myöten Jahvesta tuli myös ainoa jumala: ensin eettisen monoteismin eli oikeamielisen jumalan ohjeiden ankaran noudattamisen kautta kunnes sitten Hesekiel sijoitti Jahven maailman ainoaksi luojaksi.

Intialaisen Rigveda-kokoelman hymneissä Dyaus Pita vilahtaa taivaan isänä, mutta näyttämölle astuvat nuoremmat ja dynaamisemmat jumalat. Ensin pantheonin johdossa toimi Varuna, joka ylläpiti jumalaista järjestystä, mutta sitten suosittu ja railakas ukkosenjumala Indra syrjäytti hänet. Vedalaiset jumalat näkyivät myös iranilaisessa pantheonissa, mutta zarathustralaiset uudistukset tulkitsivat jumalia uudestaan: vedalaisista deva-jumalista tuli demoneja, ja asura-jumalat sivuutettiin lukuunottamatta Ahura Mazdaa, josta tuli zarathustralaisten maailman luojajumala ja jonka James rinnastaa vedalaiseen Varunaan.

Kreikkalaisten olymposlaiset jumalat eivät olleet maailman luojia. Ukkosenjumala Zeus ei missään vaiheessa siirtynyt monien muiden ylijumalten tavoin taka-alalle, vaan omaksui jatkuvasti uusia ominaisuuksia ja puolia pysyen jatkuvasti aktiivisena. Moraalin vartijaa hänestä ei tosin tullut.

Jumalten väliset kahinat heijastelevat Jamesin mukaan heimojen välisiä kahinoita. Eri pantheonien jumalat omaksuvat uusia ominaisuuksia heijastellen poliittisia yhteensulautumia, mutta James ei paneudu näihin. Hän käsittele ei myöskään ylijumalten vetäytymiseen liittyviä mahdollisia poliittisia ja kulttuurisia muutoksia, mikä on vahinko, koska muutamaa sivuhuomautusta lukuunottamatta pantheonien muutokset esitellään pelkästään myyttien kautta ilman kosketusta jumalten palvojiin.

James ei ilmeisesti ole kielitieteilijä samassa määrin kuin esimerkiksi Jaan Puhvel, koska sanojen ja termien sukulaissuhteita on kirjassa hyvin vähän. Kirja on ohuehko, hakemistoineen vain 175 sivua, ja sen kattama ala on laaja, joten teksti on tiivistä vailla tyhjäkäyntiä.

Infosota

Saara Jantunen, Infosota. Otava, Keuruu, 2015.

Venäjän otteet Ukrainan kriisin yhteydessä herättivät minut  turvallisuuspoliittisesta päiväunesta. Krimin valloitus ja sota Ukrainan itäosissa muuttivat Venäjästä ja sen tavoitteista tehtäviä tulkintoja. Samalla naapurin suurvaltapolitiikka lakkasi olemasta kaukainen abstraktio — huolimatta sodan käsitteen hämärtämisestä. Päiväunessa ovat tietysti olleet monet muutkin, mutta se ei kuitenkaan poista katteettoman hyväuskoisuuden kitkerää makua minun suussani.

Ukrainan kriisi ja monet muut poliittiset kysymykset ovat sähköistäneet sosiaalisen median. Alettiin puhua informaatiosodankäynnistä. Erimielisyydet muuttuivat uhkauksiksi ja ns. vaihtoehtomedian disinformaatio järjestelmälliseksi. Monet asialliset keskustelupalstat olivat tietysti muuttuneet yleisiksi käymälöiksi jo aiemmin — joskus vuonna 2008 tai 2009 — mutta ehkä nyt tarkemmin ajatellen silloinen Bilderberg-salaliittoteoreetikoiden ja holokaustinkieltäjien esiinmarssi ei ollutkaan vain teknologian myöhäisten omaksujien saapumista mielipiteineen internetin ääreen.

Puolustusvoimien informaatiosodankäynnin asiantuntijan Saara Jantusen teos Infosota (2015) jäsentää tapahtunutta antaen esimerkkien kautta informaatiosodan ilmiöille ja menetelmille nimiä. Kirja on samalla kannanotto perinteisen median puolesta yhtäältä sosiaalisen median ja toisaalta vaihtoehtoisen eli journalistisista arvoista irrottautuneen median suoltaman disinformaation keskellä.

Monelle meistä informaatiosodankäynti tarkoittaa ennen kaikkea tahallista valehtelua ja väärää tietoa, eli disinformaatiota. Yleisön manipuloiminen valheen ja vääristelyn avulla onkin suuressa roolissa monessa informaatio-operaatiossa. Esimerkiksi Ukrainan sodan aikana Venäjän informaatiosodankäynnin kertomukset ovat tukeutuneet vahvasti disinformaatioon. Järjestelmällinen väärän tiedon käyttäminen on merkki siitä, että sen avulla rakennettu tarina ei pyri vain hämäämään ja harhauttamaan, vaan luomaan vaihtoehtoista todellisuutta.
    Disinformaatio mielletään informaatiosodankäynnin syvimmäksi ytimeksi. Väärä tieto koetaan erityisen haitalliseksi yhteiskunnissa, joiden identiteetti perustuu valistuksen ajasta kumpuaville arvoille kuten tieteelle, edistykselle, totuudelle, rationaalisuudelle ja loogisuudelle. Ilman oikeaa tietoa näiden arvojen toteuttaminen muuttuu mahdottomaksi.

Informaatiosodankäynti on hybridisodankäyntiä, jossa konfliktia ei virallisteta eikä osapuoli, esim. kansalainen, välttämättä tiedä edes olevansa sodankäynnin osapuoli tai vaikuttamisen kohde. Informaatiosotaa käydään rauhan aikana, mutta operaatioita masinoiva valtiollinen toimija peittyy yksilöiden taakse. Kiistämisen ja epäjohdonmukaisen änkkäämisen tarkoitus ei ole käydä keskustelua vaan hämärtää tilannekuvaa ja synnyttää epävarmuutta. (Typeryyden erottaminen tietoisesta trollaamisesta voi toisinaan olla vaikeaa.)

Kirjan esimerkeissä paljastuu myös Suomen vaikea idänsuhde. Kylmän sodan traumatisoima sukupolvi pelkää keskustelua, joka voidaan tulkita "provokaationa" — ikään kuin suomalaisten kohtalo olisi pelkästään käytösnumeron varassa. Kuten suomalaiseen ilmapiiriin ja julkiseen keskusteluun vaikuttavat operaatiot osoittavat, emme ole konfliktien ulkopuolella.
 
Kirjan ääni ei ole etäännytettyä tai persoonatonta tutkimuspuhetta. Jantunen käy itse aktiivisesti julkista keskustelua ja on epämääräisten, henkilöön käyvien hyökkäysten kohde. Kerronta on yleiskieltä ilman akateemista viittaus- ja käsitekoneistoa, mutta helppolukuisuus syntyy rakenteellisen hajanaisuuden kustannuksella.

Jos informaatiosodankäyntiä voi torjua vain paljastamalla sen rakenteita, on tässä suhteessa Jantusen teos erinomaisen tervetullut puheenvuoro.

Katoava paratiisi

Jamaica Kincaid, Katoava paratiisi. Englanninkielisestä alkuteoksesta Annie John (1985) suomentanut Sinikka Buckley. Kirjayhtymä, Helsinki, 1986.

En ole koskaan ollut kumpikaan osapuoli äiti-tytär -suhteessa, mutta sivusta seuranneelle näissä suhteissa on toisinaan jotain omituista. Tuntuu kuin äiti ja tytär pelaisivat shakkia kahdella laudalla, joista toinen on kaikkien nähtävillä ja toinen, se ratkaisevampi, on näkymätön. Ulkopuolisen kannattaa aina varmuudeksi myötäillä sitä pelaajaa, jonka kanssa keskustelee, koska pelkästään tapahtumien ja sanomisten pohjalta ei lopultakaan voi tietää, mistä milloinkin on tosiasiassa kyse.

Tavallaan kahdella laudalla opettelee pelaamaan myös Annie Jamaica Kincaidin romaanissa Katoava paratiisi (1986). Annie kertoo kasvutarinaansa kymmenvuotiaasta aina aikuisuuden kynnykselle 1950-luvun Antigualla. Paratiisi, joka katoaa, on tietenkin lapsuus ja äidin läheisyys.

Äitini puuhatessa illallista, kootessa pyykkejä narulta ja kivikasalta, oli minulla tapana istua pihan laidalla katsomassa häntä. Ja koskaan hänen askeleensa eivät seisahtaneet. Reippaat jalat kiidättivät häntä pihalla puolelta toiselle, taloon sisälle ja ulos. Silloin tällöin hän pyysi minua tuomaan salviaa, basilikaa tai muita yrttejä, sillä hän kasvatti kaikki yrttinsä pienissä ruukuissa puutarhan kupeessa. Tuodessani yrtit hän kumartui antamaan suukon suulle ja sitten niskaan. Tällaisessa paratiisissa minä elin elämääni.

Kasvamiseen liittyvä väistämätön ero äidistä kumpuaa ensin ahdistuksena, sitten unina ja lopulta tekoina. Äiti on perinne, jota Annie haastaa jatkuvasti. Annie on esimerkillinen oppilas, mutta hän oppii tai opettelee valehtelemaan ja varastelemaan.

Kirjan kuvaama muutos tai kasvaminen ei ole tavattoman kiinnostava. Tosin, kun englantilainen opettaja antaa Annielle rangaistuksena kopioitavaksi John Miltonin Kadotetun paratiisin (1674) ensimmäiset luvut, romaaniin aukeaa uusi taso, joka olisi ehkä ollut tarkemmalle lukijalle selvä. Paratiisi on Antiguan paikallinen kulttuuri, joka jää siirtomaakulttuurin jalkoihin kalypsoineen ja henkien manaajineen.

Antigua oli vuoteen 1967 Iso-Britannian siirtomaa. Antiguan itsenäistyminen on rinnakkainen Annien kasvutarinan kanssa. Molemmat etsivät omaa tietään tarttumatta annettuihin malleihin.

Through the Eye of a Needle

Peter Brown, Through the Eye of a Needle: Wealth, the Fall of Rome, and the Making of the Christianity in the West, 350-550 AD. Princeton University Press, 2012.

Kristinuskon terävä yhteiskunnallinen protesti kaikuu Luukkaan evankeliumissa, kun Jeesus toteaa yks' kantaan: Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan (Luuk. 18:24). Ajoittain vainotusta kristinuskosta tulee kuitenkin ensin Milanon ediktin laillistama uskonto vuonna 313 ja sitten lyhyen vainokauden jälkeen Rooman valtakunnan valtionuskonto vuonna 390. Maalliseen loistoon ja valtaan kielteisesti suhtautuvan ideologian päätyminen valta-asemaan on paradoksi, jonka kehitystä emeritusprofessori ja myöhäisantiikin asiantuntija Peter Brown tarkastelee tuoreehkossa kirjassaan Through the Eye of a Needle (2012).

Uudempi myöhäisantiikin tutkimus (jonka yksi klassikko The World of Late Antiquity (1971) (ks. esim. Nipvet) on itse asiassa Brownin käsialaa) on yrittänyt korjata mm. arkeologisten löytöjen pohjalta perinteistä kuvaa murheellisesta, yksityisten suurmaatilojen pirstomasta ja sisäisen heikkouden rappeuttamasta valtakunnasta edelleen vauraana, integroituneena, urbaanina ja elinvoimaisena. Toki 400- ja 500-lukujen muutoksia Länsi-Roomassa voi pitää romahduksena, koska valtakunta köyhtyi ja muuttui huomattavissa määrin paikalliseksi, mutta Brownin mukaan kirkko oli siinä vaiheessa jo kyllin vahva tasoittamaan tietä uusien germaanihallitsijoiden alaisuuteen.

Brown tarjoaa vaurautta koskevan paradoksin taustaksi näkymän 300-luvun Roomaan, jossa rikkaat käyttivät omaisuuttaan julkisen loiston ja vaikutusvallan esittelyyn rahoittamalla teattereita ja gladiaattoriesityksiä. Rikkaat käyttivät rahaa myös ruokkiakseen köyhiä roomalaisia — siis nimenomaan kansalaisia — jonkinlaisesta anteliaisuudesta valtiota kohtaan. Toisaalta kristityt piispat opettivat köyhien pitämistä veljinä, mikä oli uutta: kirkon piirissä ympäröivän yhteiskunnan hierarkia loiveni.

Keisari Konstantinuksen kääntymys 300-luvun alussa lakkautti kristittyjen vainot mutta ei tarjonnut muita etuja eikä muuttanut valtakuntaa tai kirkkoa sen ihmeemmin. Vasta, kun 370-luvulla rikkaat roomalaiset alkoivat kääntyä kristinuskoon, kirkko piispoineen joutui miettimään, miten suhtautua maalliseen hyvään — ottaen huomioon Luukkaan evankeliumin. Seurasi väittelyä ja teologisia kiistoja. Kirkko tarjosi väylän tavallisten keskituloisten lahjoituksille, joten anteliaisuutta pääsivät toteuttamaan ihmiset eliitin ulko- tai alapuolella. Samalla ihmiset kokivat hankkivansa turvaa tuonpuoleiseen. Kaikki lahjoitukset tietenkään eivät menneet aina köyhille, vaan niitä ohjautui myös luostarien ja kirkkojen rakennusprojekteihin. Kirkko ei kuitenkaan katsonut omistavansa rakennuksia ja tiluksia vaan hallinnoivansa niitä köyhien puolesta.

Kirkko rikastui ja aristokratia köyhtyi. Piispat alkoivat huomata, että valtakunta alkoi murentua heidän ympäriltään. Osaltaan kirkolle testamentatut omaisuudet kavensivat sitä eliittiä, joka kykeni pyörittämään valtakuntaa, vaikka tietenkin samaan aikaan painetta tuli monesta suunnasta. Hienojakoinen yhteiskuntaluokkien rakenne puristui yksinkertaisesti rikkaisiin ja köyhiin. Ylpeyttä, joka oli motivoinut julkisia esityksiä, alettiin pitää pahempana syntinä kuin ahneutta.

Kun sitten germaanit tulivat ja lakkauttivat jo laina-ajalla eläneen keisarikunnan, myös perinteinen verotusjärjestelmä katosi. Kirkko täytti nopeasti syntyneen hallinnollisen tyhjiön. Kirkosta kasvoi näin myös maallinen instuutio. Jos myöhäisantiikki muutti käsityksen roomalaisuudesta, se muutti myös kirkon suhtautumisen vaurauteen. Radikaaleimmat opinkappaleet pyöristyivät.

Vaurautta koskeva kääntymys tarjoaisi kyyniselle historioitsijalle ravintoa vuosikymmeniksi, mutta Brown suhtautuu sekä kirkkoon että rikkauksiin moralisoimatta ja vailla kärjistävää vahingoniloa. Lähteiden myötäisesti etenevä kerronta ei kaiva esiin lankeemusta vaan pikemminkin esittää muuttuvan maailman, johon kaikkien tuli reagoida. Protestina käynnistynyt ideologia muuttui ympäristönsä mukana.

Luku-urakkana kirja ei ole kevyt, mutta Brown onnistuu luomaan myöhäisantiikin yhteiskunnallisesta murroksesta ja teologisista kiistoista erinomaisen mielenkiintoisen. Lukuisat lähteisiin nojautuvat esimerkit, kuten kirjeet, kirjoitukset ja puheet, pitävät kerronnan lähellä konkretiaa. Kirja on saanut oppineisuudestaan ja humanismistaan ylistävän vastaanoton aivan syystä.

London Fields

Martin Amis, London Fields (1989). Vintage, London, UK, 2003.

Martin Amisin romaania London Fields (1989) on vaikea lokeroida. Sitä on pidetty jonkinlaisena murhamysteerinä, koska kertoja sanoo sitä siksi.

This is a story of a murder. It hasn't happened yet. But it will. (It had better.) I know the murderer, I know the murderee. I know the time, I know the place. I know the motive (her motive) and I know the means. I know who will be the foil, the fool, the poor foal, also utterly destroyed. I couldn't stop them, I don't think, even if I tried. The girl will die. It's what she always wanted. You can't stop people, once they start creating.

Nicola Six päättää murhauttaa itsensä ja etsii murhaajakandidaateiksi viemäriä muistuttavan misogyynisen Keithin ja kaikin puolin kunnollisen, ilmeettömän ja äveriään Guyn. Nicola pyörittää ja taivuttaa heitä suvereenisti yliviritetyn seksuaalisen viehätysvoimansa ja näyttelijän taitojensa turvin. Niinpä Guy näkee viattoman, arastelevan ja eteerisen neitsyen, kun Keithillä on edessään (ja sylissään) kaiken nähnyt ja kokenut portto.

Tätä kaikkea meille kertoo amerikkalainen tietokirjailija Samson Young, joka löytää Nicolan päiväkirjat roskalaatikosta ja alkaa työstää niistä romaania haastatellen sen henkilöitä. Hän vetoaa faktoihin kaivaen esiin päiväkirjojen lisäksi Guyn novelleja ja runoja sekä Keithistä kertovia tikkakilpailulehtisiä. I can't make anything up. It just isn't in me. Man, am I a reliable narrator. Pian on selvää, että kertoja on kaikkea muuta kuin luotettava. Hän nostaa esiin toistuvasti omat kerronnalliset valintansa ja ongelmansa. Ollen henkilö omassa tarinassaan hän jopa yrittää vaikuttaa muihin henkilöhahmoihin, jotta tarinasta tulisi parempi.

Previously, she had relied on bottled water from France, more costly than petrol, until it was revealed that Eau des Deux Monts passed at least twice through every granny in Lyon.

Vaikka kerronta on sujuvaa ja sanavalinnat paikoin varsin herkullisia, Amis ylläpitää jatkuvaa keinotekoisuuden tunnelmaa, joka sotkee kirjan lukuromaanimaiset sirkustemput. Nimet, kuten esimerkiksi Keith Talent, Guy Clinch, Nicola Six, Chick Purchase ja Trish Shirt, ovat dickensiläisen epäuskottavia. Kirjan henkilöhahmot ovat yksiulotteisia karikatyyrejä. Tapahtumissa on omituista karnevalismia, roolien kääntymistä, paljasta lihallisuutta ja taustalla leijuvan kriisin uhkaa. Erityisesti Keithin elämä on omanlaisensa tahmainen perheväkivallan, uskottomuuden, alkoholin, pornon ja huijausten keitos.
 
London Fields viittaa muinaiseen yhteismaahan, vainioihin, joita ei enää ole.

…but this is London; and there are no fields. Only fields of operation and observation, only fields of electromagnetic attraction and repulsion, only fields of hatred and coercion. Only force fields. 

Koko romaani on tarpeettoman monimutkainen ja selvästi keinotekoinen. Symbolismi tuntuu liikkuvan vähän joka suuntaan. Kirjassa on kaikki romaanin tunnusmerkit, mutta se on samalla koverrettu sisältäpäin tyhjäksi. Mistä ihmeestä kirjassa on kyse?

Frederick Holmes näkee London Fieldsin leikkivän Roland Barthesin julistamalla kirjailijan kuolemalla tehden siitä kirjaimellisen. Kuolema tuo kirjaan paitsi jännitettä ja rakennetta, se myös viittaa teoksen ulkopuolelle paljastaen kirjailijan tavoitteen ja antaen teokselle merkitystä. Niinpä London Fields Holmesin mukaan parodioi jälkistrukturalismin käsitystä merkityksestä ja kielestä.

Kirjassa taistellaan kertojan asemasta eli vallasta, eikä lopultakaan ole selvää, kuka kertoja oikeastaan on tai kenellä lopultakin on valtaa. Vaikka Keithillä on fyysistä ja Guylla taloudellista valtaa, Nicola näyttää hallitsevan tilannetta juonineen ja feminismin tunnistamine miesten odotuksiin mukautuvine rooleineen. Toisaalta Samson on kertoja, mutta hänenkin takaansa paljastuu rakenteita, jotka kyseenalaistavat kertojan vallan ylipäätään. Kuka on kenen tarinassa? "Kirjailijan" kuolema on kirjassa tosiasia.

Kirjan misogynia ja Nicolan vapautuminen tyytymättömyydestään ainoastaan kuoleman kautta ovat puolestaan herättäneet kritiikkiä, eikä esimerkiksi Susie Thomas hämäänny kertojarakenteesta: kaiken kerroksellisuuden takana häämöttää seksismillä ja rasismilla herkutteleva Amis, jonka olettama lukija on valkoihoinen mies. Amis on puolustautunut sanoen romaaniaan miesten fantasioiden satirisioinniksi.

Kirjassa on paljon kaikenlaista juonnetta ja temppua, jotka eivät ensikertalaiselle rekisteröidy. Holmesin näkemyksen pohjalta London Fields pitäisi nyt lukea varmaankin uudestaan. Ehkä myöhemmin.

Lisää aiheesta:

• Frederick Holmes, Death of an author as cultural critique in London Fields. Teoksessa Ricardo Miguel-Alfonso, toim., Powerless Fictions? Ethics, Cultural Critique, and American Fiction in the Age of Postmodernism. Rodopi, Atlanta, GA, USA, 1996.
• Susie Thomas, Posing as a Postmodernist: Race and Class in Martin Amis’s London Fields. Literary London, Vol. 1 (2), 2003.