Matka Lapissa v. 1799

Giuseppe Acerbi, Matka Lapissa v. 1799. Englanninkielisen alkuteoksen Travels through Sweden, Finland and Lapland to the North Cape, in the Years 1798 and 1799 (1802) Lappia koskevasta osuudesta suomentanut Kaarle Hirvonen. Esipuheen kirjoittanut Roberto Wis. WSOY, Porvoo, 1963.

Kun Keski-Eurooppa hehkui vielä Ranskan vallankumouksen ja sisällissotien lämmössä 1700-luvun lopulla, monet tietojaan ja kokemuksiaan kartuttavat matkailijat etsiytyivät Pohjolan eksotiikkaan ja rauhaan tuottaen pitkän rivin matkakertomuksia. Yksi tällaisista matkailijoista oli italialainen Giuseppe Acerbi (1773-1846), joka Tukholmaan saavuttuaan päätti vaeltaa Jäämeren rannalle Nordkappiin. Hän kirjoitti kirjan matkoistaan kirjan Travels through Sweden, Finland and Lapland to the North Cape in the years 1798 and 1799 (1802), jonka Suomea käsittelevä osa on julkaistu teoksena Matka halki Suomen v. 1799 (1953). Matka Lapissa v. 1799 (1963) kuvailee nimensä mukaisesti Lapin matkaa.

Kirja alkaa Könkäältä, jonne Acerbi oli saapunut ruotsalaisen eversti A. F. Skjöldebrandin (1757-1834) kanssa Tukholmasta Turun ja Oulun kautta ja josta pieni retkikunta kanssa matkusti Muonionjokea pitkin Enontekiöön ja soiden poikki Kautokeinoon. Alkutaipaleen jälkeen retkikunta vähitellen hupeni — sääsket ja muut matkan vaivat horjuttivat intoa — ja Jäämerelle suuntasivat vain Acerbi ja Skjöldebrand palvelijan ja tulkin kanssa.

En nyt tässä yhteydessä halua väsyttää lukijoita enemmillä yksityiskohdilla näiden ihmisten tavoista ja tottumuksista. Jo kerrottu riittänee antamaan melko oikean käsityksen heidän luonteestaan ja käytöksestään. Olimme joka hetki menettää kärsivällisyytemme heidän suhteensa. Mutta maantieteellisten tietojen puutteessa ja kun tarvitsimme heidän apuaa, olimme suuressa määrin heidän vallassaan ja sen vuoksi meidän oli pakko sietää koko heidän typeryytensä, laiskuutensa ja törkeytensä. 

Acerbi suhtautui suomalaisiin ihaillen, mutta tunturilappalaisista oppaistaan hän johti räikeitä rodullisia yleistyksiä, ja suomi tietysti heidän fyysisiä, henkisiä ja erityisesti moraalisia ominaisuuksiaan. Joikaamista hän piti epämelodisena kiljumisena, jolta hänen täytyi sulkea korvat. Erämaakylien kirkot rinnastuivat huonosti italialaiseen rakennusperinteeseen. Suomentaja Kaarle Hirvonen omassa esipuheessaan huomauttaa, että Acerbin tyyliä leimaa kärjistäminen ja pyrkimys "herättää sensaatiomaista kiinnostusta". Näiden vuoksi on "pikemminkin ihmeteltävä hänen havaintojensa ja tietojensa todenmukaisuutta". Jäämeren rannalla alkuperäiskansan asukkaat näyttäytyvät jälleen hyvässä valossa, vaikkakin pienet sivistyksen linnakkeet lämmittävät mieltä vielä enemmän.

Kesähelteet, sääsket ja vaikeakulkuinen maasto tuntuvat näyttelevän pääosaa matkakertomuksessa, mutta Lapin luonto tekee Acerbiin kiistattoman vaikutuksen. Vaelluksen lomassa Acerbi kokoaa jatkuvasti havaintoja lämpötiloista, kasveista ja linnuista. Kirjan loppusanoissa on maisemien kauneuden ja vaihtelun tuottamaa melankolista riipaisua, jonka erämaita jalan vaeltaneet tunnistanevat.

Tuo syvä yksinäisyys ja hiljaisuus, joka vallitsee kaikkialla, kuiskaa joka hetki kysymyksen: mitä hyvää tarkoitusta varten ovat nuo seudut olemassa? Mitä varten kaikki nuo kauniit maisemat järvineen, jokineen, puroineen ja putouksineen, jos nuo erämaat eivät koskaan, kuten asian laita näyttää olevan, joudu ihmisten asuttamiksi?

Acerbi tuntuu kirjoittavan hieman hienovaraisemman käsitteistön varassa kuin Regnard tai Outhier, mutta hänen maailmankuvansa ei pysty jäsentämään Lapin kesää, joka lyhyytensä ja haurautensa puolesta istuu vertauskuvaksi ihmisen osalle kivisellä planeetalla keskellä kylmää avaruutta.

* * *

Kirja jatkaa ponnisteluitani Kansojen juurilla -lukuhaasteessa.

Retki Lappiin

Jean-François Regnard, Retki Lappiin. Ranskankielisestä alkuteoksesta Voyage de Lapponie (1731) suomentanut ja johdannon kirjoittanut Marja Itkonen-Kaila. Otava, Keuruu, 1982.

Perittyään sievoisen omaisuuden ranskalainen Jean-François Regnard (1655-1709) vietti muutaman vuoden matkustellen pitkin Eurooppaa ennen komediakirjailijan uraansa. Hänen matkapäiväkirjansa julkaistiin vuonna 1681, mutta sen Lappia koskeva osuus julkaistiin vasta Regnardin kuoleman jälkeen vuonna 1731. Syyksi on arveltu, että Regnardille selvisi vasta matkan jälkeen, että hänen tiiviisti lähteenään käyttämästään Johannes Schefferuksen latinankielisestä teoksesta Lapponia (1673) olikin ilmestynyt ranskannos vuonna 1678. Retki Lappiin nimittäin upottaa Schrefferuksen tarjoamia tietoja sulavasti Regnardin matkalla kohtaamien ihmisten esitykseksi —tietysti ilman lähdeviitteitä— ja lainausten laajuuden vuoksi suomentaja Marja Itkonen-Kailan mukaan kirjaa voi pitää "eräänlaisena Lapponian kansanpainoksena".

Useinkin käy niin, että on lähtenyt käymään vaikkapa vain Hollannissa ja huomaa yks kaks joutuneensa maan ääriin. Juuri niin kävi minullekin, arvoisa herra. Amsterdamissa kuulin, että Tanskan hovi oli parhaillaan Oldenburgissa, jonne sieltä oli vain kolmen päivän matka. Olisin osoittanut hovia kohtaan suurta ylenkatsetta ja kovin vähäistä uteliaisuutta, ellen olisi päättänyt lähteä sitä katsomaan.

Matka Lappiin on päähänpisto, jota Regnard kertoo jollekulle magnaatille, jolle hän aikoi kirjansa osoittaa. Seuratessaan Tanskan kuninkaan hovia Oldenburgista aina Kööpenhaminaan hän tulee ystävineen houkutelluksi Tukholmaan, missä kuningas puolestaan ehdottaa ranskalaisille matkaa pohjoiseen. Ja niin seurue lähtee purjehtimaan kohti Torniota 23. heinäkuuta 1681 eli näihin aikoihin 335 vuotta sitten. He tapaavat paikallista eliittiä ja vierailevat hautajaisissa ennen kuin lähtevät Tornionjokea ylös aina Tornionjärvelle.

Tornio sijaitsee Pohjanlahden äärimmäisessä perukassa, 42 astetta 27 minuuttia itäistä pituutta ja 67 astetta pohjoista leveyttä. Se on maailman pohjoisin kaupunki. Siitä Nordkapiin ulottuvalla alueella asuu pelkästään villejä lappalaisia, joilla ei ole kiinteitä asumuksia.  

Regnard tietysti tapasi lappalaisia, joita kuvailee hullunkurisina kooltaan, kasvonpiirteiltään ja vaatetukseltaan: alle kolmen kyynärän mittaisia, isopäisiä, leveäkasvoisia, litteänenäisiä ja porontaljoihin ja -nahkaan pukeutuneita. Matkakertomus sivuaa heidän verotustaan, väljää sukupuolimoraaliaan ja elinkeinojaan koskevin yksityiskohdin. Eksoottiselta vaikuttava poro ja lappalaisen kulttuurin sopeutuminen sen ympärille saa myös runsaasti huomiota, joka ei selvästi ole Regnardin itse tekemää. Regnard ihailee myös mm. pulkkaa ja suksia, mutta kesäisellä matkallaan hän tuskin on nähnyt niitä itse ainakaan käytössä.

Paimentolaiskansaa verotetaan kevyesti, koska ilman kiinteää asuntoa se voi helposti siirtyä halvemman verotuksen maihin, Tanskaan tai Venäjälle. Asumukset eli kodat ja omaisuuden voi pakata varttitunnissa kuormaporojen selkään. Liikkuvaan elämään pakottavat tietysti kalastus, metsästys ja porojen laiduntaminen. Kesäisin lappalaiset asuvat Regnardin mukaan järvien ja koskien tuntumassa, mutta talvisin he liikkuvat metsissä riistaa etsien.

Regnardin omiin Lapin kokemuksiin sisältyvät oleellisesti sääsket ja paikallinen alkoholikulttuuri. Kumpaakaan ei pääse pakoon — vaikka Regnard ei Giuseppe Acerbin tavoin suuresti moralisoikaan (siitä myöhemmin). Hän yrittää myös selvittää lappalaisnoitien voimien todenperäisyyttä, mutta (humaltuneiden) tietäjien performanssit eivät tuota vastauksia. Lappalaisten pakanalliset tavat uhreineen ovat luultavasti joiltain osin Regnardin itse näkemää mutta valtaosin Schefferukselta poimittua. Regnardin kerronta on sujuvaa, käännös kulkee vaivatta, ja siellä täällä vilahtaa komediakirjailijan ilkikurisuus.

* * *

Kirja jatkaa ponnisteluitani Kansojen juurilla -lukuhaasteessa.

Leviathan Wakes

James S. A. Corey, Leviathan Wakes. Orbit, New York, NY, 2011.

James S. A. Coreyn moniosaisen tieteisromaanisarjan aloittava Leviathan Wakes (2011) on kerännyt kiitosta eri puolilta, mutta vasta kirjasta tehdyn televisiosarjan The Expanse suitsutus Tähtivaeltaja-lehdessä sai minut liikkeelle. Nyt sarjan ensimmäisen osan luettuani (heti viisi vuotta julkaisun jälkeen) voin todeta kiitokset aiheellisiksi: Leviathan Wakes on taidokkaasti rakennettua ja viihdyttävää tieteistoimintaa.

Fuusioenergian valjastaneet ihmiset asuttavat Maan lisäksi Marsia, asteroidivyöhykettä ja aina Neptunusta mutteivät ole edenneet aurinkokunnasta pidemmälle. Saturnuksesta jäätä asteroidivyöhykkeelle kuljettava rahtialus kääntyy reitiltään tutkimaan hätäsignaalia lähettävää hylkyä. Komentaja James Holden seuraa sukkulastaan pienen partionsa kanssa, kun sota-alus tuhoaa heidän rahtialuksensa kapteeneineen ja miehistöineen. Ideologia ja oikeudenmukaisuus edellä kulkeva Holden saa planeettojen välisen tasapainotilan nopeasti järkkymään. Samaan aikaan asteroidivyöhykkeen pienoisplaneetalla Ceresillä rikoskonstaapeli Miller saa tehtäväkseen etsiä käsiinsä rikkaan perheen tyttären ja lähettää hänet takaisin maahan. Tutkimuksen edetessä esimiehet alkavat kuitenkin asettaa esteitä hänen eteensä.

Corey (eli nimimerkin takaa Daniel Abraham ja Ty Franck) tuottaa mehevää ja nopeasti etenevää tieteisproosaa. Maan asukkaiden, marsilaisten ja "vyöläisten" maailmat, asenteet ja puheenparret kertovat erilaisten olosuhteiden tuottamista identiteeteistä. Teknologia istuu tarinaan vaivattomasti, ja tekniset yksityiskohdat ankkuroivat tapahtumat uskottavan tuntuiseen maaperään. Hahmot joutuvat käsittelemään toistensa moraalisia valintoja, ja ihmisten välillä on jännitteitä, mutta tarinan keskiössä on kuitenkin vieras ja outo. Näitä kirja ei käsittele clarkemaisen tai lemimäisen pohdiskellen vaan toimintajännärin kuumana kiinnepisteenä. Tapahtumat keräävät vauhtia aina eeppisiin mittoihin, jolloin tarinan lumous alkaa rapistua. Saa nähdä, onnistuuko sarjan toinen osa palauttamaan avaruusoopperan inhimillisiin mittoihin.

Matka Pohjan perille

Réginald Outhier, Matka Pohjan perille: 1736-1737. Ranskankielisestä alkuteoksesta Journal d'un Voyage au Nord (1744) suomentanut Marja Itkonen-Kaila. Esipuheen kirjoittanut Toivo Harjunpää. Otava, Keuruu, 1975.

Lappia on kuvattu vieraana ja eksoottisena aina viikinkisaagoista lähtien, ja Lapin matkakirjallisuudesta on kasvanut kokonaan oma genrensä. Omaperäinen paimentolaiskulttuuri, sen šamaanit ja keskiyönaurinko myös vilkkuivat tietysti jo Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiassa (1555), mutta pian genreen osallistui kirjoittajia Pohjoismaiden ulkopuolelta.

Yksi Keski-Euroopasta napapiirille suuntautuneista varhaisista retkistä on Réginald Outhierin (1694-1774) dokumentoima luonnontieteellinen tutkimusprojekti, jonka oli tarkoitus osoittaa newtonilainen maapallon muotoa koskeva teoria oikeaksi; siis että maapallon on mandariinin (eikä sitruunan) muotoinen rotaatioellipsoidi. Ranskalainen matemaatikko ja astronomi Pierre Louis Moreau de Maupertuis (1698-1759) sai kuningas Ludvig XV:lta rahoituksen hankkeelleen. Niin sitten vuosina 1736-1737 hänen retkikuntansa vaelsi Tornionlaaksoon ja teki Suomen ensimmäistä kolmiomittausta. Tornion kirkontornista ja retkikunnan rakentamasta observatorioista he mittasivat Lohikäärmeen δ-tähden korkeuksia ja saivat näin meridiaanikaaren pituuden asteina.

[28. syysk.] Torstain ja perjantain välisenä yönä ilmapuntari nousi linjan [ligne, 1/12 tuumaa] verran. Taivas oli yhä pilvessä ja tuuli edelleen pohjoisesta, päivällä tuuli lauhtui hiukan ja lumi suli melkein kokonaan. Yöllä vesi jälleen jäätyi, ja lauantaina tuli viimein kaunis sää. Olimme koko päivän vaaralla. Totesimme sektorin aseman meridiaaniin nähden saman korkeuden keinolla käyttäen Grahamin heiluria, joka oli sijoitettu pieneen observatorioon. Minä aloitin pilarihuoneessa havainnot painovoimaheilurilla. Se oli hyvin kiillotettu rautatanko, joka oli alapäästään paksumpi kuin yläpäästä; yläpäässä oli aukko, josta heiluri ripustettiin terästerän varaan. Vertasin painovoimaheilurin heilahdusaikoja Julien le Roin valmistaman erinomaisen sekuntiheilurin heilahdusaikoihin. Tämä heiluri oli sijoitettu samaan huoneeseen, ja heilahdusaika määritettiin kiintotähtihavaintojen avulla.

Outhier oli katolinen pappi ja siten retkikunnan sielunhoitaja mutta myös Ranskan tiedeakatemian kirjeenvaihtajajäsen ja ansioitunut tähtitieteilijä. Hänen kertomuksensa matkasta napapiirille Matka Pohjan perille (1744) kuvaa matkantekoon ja mittauksiin liittyviä vaikeuksia: Liikkuminen erämaassa raskaiden mittauskojeiden kanssa on kaikkea muuta kuin helppoa, ja tunturien lakien raivaaminen kiintopisteitä varten oli työlästä, vaikka retkikunta sai paikallisia sotilaita ja talonpoikia avukseen. Pakkanen, sääsket, kosket, vaikeakulkuinen maasto ja karun ympäristön niukkuus tietysti vaikeuttivat työtä. Mittaukset tehtiin vielä moneen kertaan virheiden minimoimiseksi.

Outhier ei valita tai arvostele paikallisia oloja. Hän ottaa vastaan erämaan alkeelliset väliaikaismajoitukset, ajoittain olkia sisältävän leivät ja vaunuihin tottumattomat hevoset kiitollisena — tietysti Torniossa retkikuntaa majoitettiin ja ruokittiin hyvin. Vaikka Matka Pohjan perille on ensisijaisesti tieteilijän matkapäiväkirja, tutkimustyön ohessa Outhier kuvailee myös paikallisia oloja, ruokaa, mausteita, maanviljelyä, rakennuksia ja kulkuvälineitä, kuten suksia ja poron vetämää pulkkaa. Tarkastelun sävy on innostunut, utelias ja yleisinhimillisen lämmin. Valistuksen kirkkaassa valossa sensaatiotkin väistyvät: Lappiin liittyvät myytit ovat paikallistenkin mielestä vain tarinoita.

Kirjan esipuheessa Toivo Harjunpää tarjoaa tieteellisen taustan lisäksi Outhierin tiiviin elämäkerran. Kirjassa on myös 18 Outhierin tekemää piirrosta mm. Torniosta, kolmiomittauksesta, rakennuksista ja porojen vetämästä pulkasta.

Suomalainen Maupertuis-säätiö toimittaa ja ylläpitää retkikunnan matkaan liittyvää sivustoa.

Carry Me Down

M. J. Hyland, Carry Me Down. Canongate, Edinburgh, UK, 2006.

John Egan on tavallinen 12-vuotias poika lukuunottamatta varhaista äänenmurrosta ja poikkeuksellista pituuskasvua, jotka siirtävät hänet epäselvälle maaperälle lapsuuden ja aikuisuuden väliin. Hän haaveilee erityisyydestä ja kuuluisuudesta, jotka siirtäisivät hänet Guinnessin ennätystenkirjaan.

There is a pot of hot tea in the middle of the table and we each have a cup and a plate. There are ham and turkey sandwiches on the plates and, if we want more to eat or drink, there is plenty. The pantry is full.
   From time to time we stop reading to talk. It is a good mood, as though we are one person reading one book – not three people apart and alone.

M. J. Hylandin romaani Carry Me Down (2006) alkaa seesteisen perheonnen merkeissä: isä, äiti ja John istuvat keittiönpöydän ääressä ja lukevat. Tunnelma kuitenkin särkyy: Äiti ahdistuu Johnin tuijotuksesta, koska tämä "ei ole enää vauva". Nobody can relax when you stare at them like that. Pian hukutetaan tarpeettomia kissanpentuja kylpyhuoneessa. John oksentaa, mutta ei kuitenkaan tappamisen vaan hänen isänsä valheen vuoksi. Hän huomaa pian saavansa fyysisiä oireita, kun ihmiset valehtelevat. John ilmoittaa Guinnessin ennätyksiä valvovalle taholle olevansa valmis testeihin ihmisvalheenpaljastajana.

Valheenpaljastuksesta tulee hänen juttunsa, mutta vaikka hän on tarkkanäköinen hän ei ymmärrä aikuisten ajattelua pyöristettyjen tai muokattujen totuuksien takana. Tunnistetut valheet siirtävät fyysiset oireet perheeseen. Köyhyyden, työttömyyden ja asunnottomuuden piinaamat vanhemmat eivät oikein osaa suhtautua möreä-ääniseen poikaansa lapsena, mutta aikuiseksikaan John ei ole vielä valmis. Ristiriidasta kasvaa tragedia.

Johnin kertomana kasvutarina ei karkaa koskaan kauas välittömästä. Vaikka hän opiskelee valehtelun tunnistamista pitkäjänteisesti, Kanadaa, Niagaran putouksia ja kuuluisuutta koskevia fantasioita lukuunottamatta John ei ulota ajatteluaan tulevaisuuteen eikä tee suunnitelmia. Kenties hän on nuori, kenties ankea 1970-luvun Irlanti ei tarjoa tulevaisuutta. John ei osaa lukea perheriitoja, isänsä uskottomuutta tai alkoholinkäyttöä saati äitinsä masennusta, joten häntä on pidettävä epäluotettavana kertojana. Sanat ja virkkeet ovat yksinkertaisia, mutta niistä koostuu vaikuttava romaani.

The House of Seven Gables

Nathaniel Hawthorne, The House of Seven Gables (1851). Esipuheen kirjoittanut Roy Harvey Pearce. J.M. Dent & Son, London, UK, 1982.

Vanha kartano Uudessa Englannissa kummituksineen ja kirouksineen lupailee mysteeriä ja kauhua, mutta Nathaniel Hawthornen The House of Seven Gables (1851, suom. Seitsenpäätyinen talo) on gotiikan motiiveistaan huolimatta säyseä ja jäykkä kuin vanha hirsirunko. On Raamatullista syyllisyyttä, rangaistusta ja sovitusta.

Everyman's Library -laitoksen esipuheessa Roy Harvey Pearce huomauttaa, että Hawthorne nytkähtää teoksessaan symboliikan hallitsemista saduista kohti ympäröivän (todellisen) maailman ja sen ihmissuhteiden hallitsemaa romaania niin, että henkilöhahmojen merkitys on heidän teoissaan eikä niinkään heidän tarinassaan (kuten The Scarlet Letterissä). Tästä huolimatta koukeroiset ja jaanaavat virkkeet vievät kyvyn keskittyä. Ehkä tämä on Hawthornen tyyli tai ehkä hän koki, että kaunokirjallisuudessa on muodollisia vaatimuksia, jotka täyttyvät vain täyteen ladatuin virkkein. Tai ehkä kirja on yksinkertaisesti minua vahvempi.

Lyhyesti: Tarina sijoittuu 1800-luvulle vaikka tarjoilee välähdyksiä kaukaa menneisyydestä. Pyncheonin suvun vanha kartano on päätynyt Hepzibahin, vanhanpiian, ja tämän juuri vankilasta vapautuneen veljen Cliffordin käsiin. Talon historiaa ovat varjostaneet puheet petoksista, noituudesta ja kirouksista, ja jotkut talon omistajat ovat kuolleet merkillisesti. Sitten ihmiset juttelevat ja heistä riippumatta asioita alkaa paljastua. Huolimatta Pearcen esittelemistä nytkähdyksistä kirjassa kukaan ei tunnu tekevän varsinaisesti mitään. Vanhoista synneistä vapaudutaan kohtalon oikusta.

Ehkä tämä riittää Nathaniel Hawthornesta.

Anna meille siivet

Louise Erdrich, Anna meille siivet. Englanninkielisestä alkuteoksesta Love Medicine (1984) suomentanut Helene Kortekallio. Tammi, Helsinki, 1985.

Lukiessani Louise Erdrichin esikoisromaania Anna meille siivet (1984) päässäni soi Cowboy Junkiesin albumi Pale Sun, Crescent Moon (1993) ja erityisesti sen nimikkoraita Pale Sun:

Pale sun falls without contest.
Here is obedient darkness.
He will not return.

Molemmat ovat samalla tavalla haikeita ja melodisia ilman pateettisuutta tai alleviivauksia. Erdrichin alkuun rapsodiselta vaikuttava romaani sijoittuu Pohjois-Dakotaan Chippewa-intiaanien reservaattiin liikkuen edestakaisin sukupolvien välillä. Romaani on oikeastaan joukko novelleja, joiden läpi kulkee yhtenäinen lanka: lapset perivät maailman ja vanhempiensa teot, mutta kaiken aikaa ilmapiirissä tuntuu väheneminen. Paluuta ei ole.

Grass plains stretch to the horizon,
not a soul can be found on them.
They will not return.

Kanadalaisyhtyeen musiikki ja sanoitukset alkoivat suorastaan hallita lukukokemustani. Olen kulkenut Keskilännen horisonttiin asti ulottuvien autioiden ruohotasankojen halki kahteen suuntaan. Linja-autossakin niiden monta päivää kestävä tyhjyys on huumaavaa. Kaikki muu oli sävyttömän ruskeaa — kuivat ojat, kuihtunut vilja, maatilojen ja taajamien rakennukset. Romaanissa horisontti muodostui rajaksi: ne, jotka ylittivät sen, muuttuivat eivätkä pystyneet sopeutumaan oikein rajan kummallekaan puolelle. Vaarallisinta on liikkua edestakaisin, koska silloin identiteetti jää pysyvään välitilaan. Ulkopuolisen maailman laki ei istu reservaatin oikeuskäsityksen kanssa yksiin.

Old rusted pickup and a mad dog in the yard,
purple paint peels but fails to reveal
the bitterness that grows inside.

Lopulta reservaattikaan ei tunnu tarjoavan selkeää identiteettiä kuin vanhoille sedille, jotka pitävät kiinni metsästämisestä. Heidän saaliinsa eivät kuitenkaan herätä entiseen tapaan ihastusta, eivätkä heidän vanhat laulunsa palauta kuin tunteen menneestä. On vähän, mihin tarttua. Vinyyli, muovi ja joustokangas synnyttävät epämukavuutta. Ihmissuhteisiin sekoittuu opportunismia, seksi on ajanviete, alkoholi vääntää perhesuhteet sijoiltaan, ja uhkapeli siirtää omaisuuksia.

— Mikä sitten on oikein? Gerry otti kortit, sekoitti, jakoi ne uudestaan. – Yhteiskuntako? Yhteiskunta on niin kuin tämä korttipeli tässä, serkkuseni. Käsi on jaettu meille jo ennen syntymäämme, ja kun kasvamme, meidän on pelattava korttimme niin hyvin kuin osaamme.
   Me otimme korttimme.

Erdrichin vaihtaessa näkökulmaa ja kertojaa tapahtumat keriytyvät auki pala palalta, kerros kerrokselta. Vaikeista asioista ei puhuta, salaisuuksia säilötään keittiöissä, ja perhesuhteet ovat epäselviä. Pettämätön vaisto. Niihin aikoihin ne vainusivat skandaalin jo kaukaa. Kaikesta huolimatta yhteisön pohjalla on jotain yhteistä ja yhtenäistä.

Cloud of dust in the distance,
strange knock beneath my hood.
Is it better to have words left unsaid than to
have words misunderstood?

Kirja jatkaa ponnisteluitani Kansojen juurilla -lukuhaasteessa.

A Land So Strange

Andrés Reséndez, A Land So Strange: The Epic Journey of Cabeza de Vaca — The Extraordinary Tale of a Shipwrecked Spaniard Who Walked America in the Sixteenth Century (2007). Basic Books, New York, NY, USA, 2009.

Sukupolvi Kristoffer Kolumbuksen (1451-1506) ensimmäisen purjehduksen jälkeen Atlantin takaisen maailman valloittajat, conquistadorit, ryöstämisen ja orjuuttamisen ohessa, kilpailivat keskenään läänityksistä ja rikkauksista. Hernán Cortés (1485-1547), joka miehineen valloitti Meksikon, ehti kerätä joukon vihamiehiä jo ennen valloitusretkeään. Erityisen katkera oli Pánfilo de Narváez (1478–1528), jolta omavaltainen Cortés vei miehet, virallisen johtajan aseman ja mahdollisuuden Meksikon valloittamiseen.

Vietettyään muutaman vuoden Cortésin vankina Narváez palasi Espanjaan ja onnistui lobbaamaan keisari Kaarle V:n (1500-1558) hovissa itselleen nykyisin Yhdysvaltojen hallitseman osan Meksikonlahden rannikkoa läänityksenä. Valloitus ei kuitenkaan ollut samanlainen satumainen menestystarina kuin Cortésin tai Francisco Pizarron (1475-1541) retket. Álvar Núñez Cabeza de Vaca (n. 1490-1558), yksi neljästä Narváezin retkikunnan henkiin jäänestä jäsenestä, kirjoitti kohtalokkaasta matkasta kirjan La Relación (1542). Teoksessaan A Land So Strange (2007) Kalifornian yliopiston historian professori Andrés Reséndez täydentää Cabeza de Vacan matkakertomusta laajemmin taustoin ja tuorein tutkimustuloksin. Tuloksena on erinomaisen jännittävä tutkimusmatka maailmaan, jossa eurooppalaisia ei ollut vielä käynyt.

In early spring of 1528, Narváez's reconfigured expedition finally headed toward the mainland. Their destination was the critical Rio de las Palmas. During their passage across the Gulf of Mexico, Miruelo's skill was put to test once again—this time with disastrous results. After several days of sailing, the pilots saw land and convinced themselves that they were close to Rio de las Palmas, when in fact the expedition had drifted only to present-day Tampa Bay on the west coast of Florida. They were still within Narváez's enormous adelantamiento, but at the wrong end. Miruelo had misjudged the fleets location by more than 900 miles. It was a dramatic error with deadly consequences.

Noin 600 Narváezin johtamaa uudisasukasta lähti Espanjasta vuonna 1528 suuntanaan Karibianmeri ja siellä Pohjois-Meksikossa sijaitseva Rio de las Palmas. Kenties taidottomuudesta tai tunnistamattomista merivirroista johtuvan navigointivirheen vuoksi retkikunta rantautui Floridassa nykyisen Talahasseen paikkeilla Meksikonlahden toisella reunalla. Maihin nousi vain enää noin 300 henkeä: pysähdykset Hispaniolassa ja Kuubassa olivat verottaneet väkeä, samoin hurrikaani ja haaksirikot. Narváez kuvitteli olevansa löydetyn Tampa Bayn luonnonsataman eteläpuolella ja johti maitse 300 hengen retkikuntaa pohjoiseen. Tampa Bay oli kuitenkin etelässä, eivätkä he enää tavoittaneet laivojaan. He olivat eksyneet vieraaseen maahan. Floridan suot eivät tarjonneet kuitenkaan ruokaa tai puhdasta vettä vaan nälkää, janoa ja tauteja, ja alkuperäisasukkaat vuoroin auttoivat, vuoroin hyökkäsivät, vuoroin huijasivat — aina tilanteen mukaan. Kultarikkauksista kertovia huhuja seuraten espanjalaiset päätyivät voimakkaan intiaaniheimon maille, missä kalleuksien sijaan löytyi ainoastaan lisää vaaroja.

Kuva: Wikipedia / Creative Commons

Pettynyt ja entisestään huventunut retkikunta tappoi jäljellä olevat hevoset ruoaksi, kyhäsi joukon lauttoja ja purjehti merille. Virtaukset veivät lautat kauas rannikosta, ja lopulta myrsky huuhtoi lautat rantaan nykyisen Galvestonin rannikkokaupungin tuntumassa. Osa espanjalaisista hukkui, osa jäi vihamielisten intiaanien käsiin ja osa, kuten Cabeza de Vaca, päätyi ystävällisten karankawa-intiaanien pariin. Ystävällisyyttä kesti kuitenkin vain lyhyen aikaa. Haaksirikkoiset kuormittivat kivikautista heimoa. Kun paljastui, miten kyvyttömiä eurooppalaiset olivat kalastamaan tai metsästämään karulla rannikolla, heistä tuli orjia, jotka tekivät naisten töitä ja joita piestiin, herjattiin ja toisinaan tapettiin. Erityisessä vaarassa he olivat, kun espanjalaisten saavuttua puhkesi selittämättömiä tauteja tai kun intiaanileirin ulkopuolelle jääneiden espanjalaisten harjoittama ihmissyönti tuli julki.

Alkuperäisistä 80 haaksirikkoutuneesta vain 15 selvisi ensimmäisestä talvesta. Cabeza de Vacan vankeutta kesti kuusi vuotta. Lopulta selviytyjiä oli jäljellä vain neljä, joista kolme oli aatelisia ja yksi mauriorja. He pakenivat karakawojen parista ja onnistuivat parantamaan asemaansa ensin kauppiaina ja sitten ihmeparantajina. Maineensa turvin he saattoivat kulkea Tyynen valtameren rannikolle ja lopulta espanjalaisten hallitsemalle alueelle.

Ilman hevosia, kiväärejä ja miekkojaan orjuutetut espanjalaiset menettivät suuruuden tunteen, jonka ensimmäiset valloitusretket olivat herättäneet. Cabeza de Vaca kuvasi intiaaneja kookkaiksi, lihaksikkaiksi ja hyvin neuvokkaiksi ruoan ja välineiden suhteen. Eläessään alkuperäisasukkaiden keskuudessa hän oppi arvostamaan näiden karuihin olosuhteisiin (ja tietämättään pieneen jääkauteen) sopeutuneita kulttuureja ja kuvasi niitä myötätuntoisessa valossa. Myöhemmin hän saarnasi intiaanien hyväksikäyttöä vastaan ja heidän kristinuskoon käännyttämisen puolesta. Hän toisaalta kirjoitti  inkvisition aikakaudella, joten tutkijat ovat epäilleet hänen harjoittaneen monenlaista itsesensuuria edesottamuksistaan.

Vuonna 1540 Cabeza de Vaca matkasi Etelä-Amerikkaan uuden retkikunnan keulassa läänityksenään nykyisen Argentiinan, Paraguayn ja Uruguayn seudulle sijoittuva alue. Hänen luonnottoman pehmeä suhtautumisensa alkuperäiskansoihin kuitenkin herätti muissa conquistadoreissa ärtymystä. Hänet vangittiin ja lähetettiin takaisin Espanjaan. Rikastumaan tulleet hidalgot eivät olleet kiinnostuneita paikallisten inhimillisyydestä.

Reséndezin kirja on jo uskomattoman tarinansa puolesta mielenkiintoinen. Hän aloittaa kirjansa jo Kolumbuksen toisesta matkasta, mikä tarjoaa Uuden maailman valloittamiseen ja siihen liittyvään selkäänpuukotteluun taustan. Koska Cabeza de Vacan kirjoittama kertomus ei aukea kaikilta osin nykylukijalle, Reséndez täydentää tarinaa poliittisella tilanteella, aikalaisten maailmankuvalla ja paikoin paljaalla spekuloinnilla. Lähteitä kirja tarjoaa parikymmentä sivua ja pitkiä, herkullisia viitteitä viitisenkymmentä sivua.

Kirja jatkaa ponnisteluitani Kansojen juurilla -lukuhaasteessa.

Catastrophe: Europe Goes to War 1914

Max Hastings, Catastrophe: Europe Goes to War 1914 (2013). William Collins, London, UK, 2014.

Barbara Tuchmanin erinomainen ensimmäistä maailmansotaa käsittelevä Elokuun tykit (1962) esti kenties kolmannen maailmansodan Kuuban ohjuskriisin aikaan vuonna 1962, mutta se jätti myös jälkensä tuleviin historiankirjoittajiin. Vaikka jotkut pitivät teosta aikanaan toivottoman epäakateemisena — siitä on löydetty puutteita — Tuchman kiehtoi (ja kiehtoo) monia nimenomaan taitavan kerrontansa kautta. Ensimmäistä maailmansotaa käsittelevän kirjansa Catastrophe: Europe Goes to War 1914 (2013) esipuheessa Max Hastings tunnustaa olevansa yksi näistä ihailijoista.

Ihastuksensa lisäksi Hastings kertoo kirjansa esipuheessa ensi kosketuksestaan vuosien 1914-1918 tapahtumiin. Hän haastateli nuorena apulaisena tuolloin vasta vanhuusikään astuvia brittiläisiä ensimmäisen maailmansodan sotaveteraaneja ja kaiveli sota-arkistoja BBC:n kuuluisaa dokumenttisarjaa The Great War (1964) varten. Kenties näistä aineksista juontuu ainakin hänen viimeisimpien sotahistorioidensa ihmiskeskeisyys. Inferno: World at War 1939-1945 (2011) liikkui tavallisten ihmisten parissa ja kokosi toisen maailmansodan kokemuksia rintamilta ja pommitetuista kaupungeista. Hieman samaan tapaan Catastrophe tarjoilee näkökulmia ensimmäisen maailmansodan alkuvaiheeseen perinteisen poliittisen ja sotilaallisen narratiivin ulkopuolelta, vaikkei se tätä narratiivia ulkopoliittisine ja diplomaattisine tapahtumineen kokonaan hylkääkään.

Ensimmäinen maailmansota on ehtinyt sadassa vuodessa peittyä myytteihin ja uskomuksiin, joita kirja lähtee hälventämään. Suurin kysymys on tietenkin sotasyyllisyys, joka on vuosien mittaan hämärtynyt. Se nousi Britanniassa ajankohtaiseksi, kun poliitikkojen piti satavuotismuistopäivää varten alkaa valmistella puheita. Hastingsin korviin kantautui pyöristeltyjä näkemyksiä sodasta ja sen päämääristä. Ensimmäisen maailmansodan historia on ollut sodan kriitikkojen käsissä 1920-luvulta lähtien. Esim. John Maynard Keynes esitti kärkevää kritiikkiä Versaillesin rauhaa koskien. Barbara Tuchmanin mukaan sotaa ei halunnut kukaan, mutta tilanne karkasi käsistä diplomaattisen kompastelun vuoksi. On puhuttu unessakävelystä, kaikkien eli ei kenenkään syyllisyydestä jne.

Hastings langettaa sotasyyllisyyden tukevasti Itävalta-Unkarin ja erityisesti Saksan harteille. Kumpikaan näistä ei tietenkään alkuun kaavaillut suursotaa, mutta Itävalta-Unkarin valmistellessa Serbian nöyryyttämistä Saksa antoi toiminnalle täyden tuen ns. avoimen valtakirjan muodossa kuitenkin tunnistaen riskin laajemmasta selkkauksesta. Saksa olisi voinut missä tahansa vaiheessa elokuun alkuun asti estää tapahtumia eskaloitumasta, tunnustaa tietävänsä Serbialle esitettävän uhkavaatimuksen sisällön, tai se olisi voinut tarttua tarjottuihin rauhanvälitysyrityksiin. Tietenkin Saksa koki olevansa piiritetty, kun Venäjä ja Ranska solmivat liiton. Se koki myös jääneensä jälkeen siirtomaiden jaosta ja näki Britannian laivaston jatkuvaksi uhkaksi. Myös Venäjän sotilaallinen kehitys oli riistämässä Saksalta suhteellisen etulyöntiaseman. Saksa reagoi aseellisesti ja alkoi toteuttaa kahden rintaman fantasiaansa. Hastingsin mukaan on ironista, että Saksan ilmiömäinen taloudellinen ja teollinen kehitys olisi vienyt sen Euroopan kiistattomaan kärkeen vuosikymmenessä, ehkä kahdessa, jos se ei olisi aloittanut sotaa, mutta keisari Vilhelm kenraaleineen tunnisti vain sotilaallisen voiman ja arvovallan.

Ensimmäisessä maailmansodassa oli moraalinen panos, joka kuitenkin haalistui toisen maailmansodan räikeän fasismin ja veristen hirmutöiden jälkeen. Toisaalta sotarunoilijoiden, kuten Siegfried Sassoonin, näkemykset ensimmäisestä maailmansodasta tavoitteeltaan yhdentekevänä painajaisena ovat hallinneet sen perintöä. Ranska ja Venäjä taistelivat eloonjäämisestään, eikä Britannia voinut katsoa sivusta Saksan hegemoniaprojektia — varsinkaan Saksan hyökättyä puolueettomaan Belgiaan. Saksan keisarikunnalla ei ollut natseihin verrattavaa selkeää ohjelmaa, mutta se oli sotilaallinen autokratia, eivätkä ympärysvallat polttaneet kyliä, teloittaneet summittaisesti tuhansia siviilejä eivätkä haalineet miehitettyjen alueiden asukkaita orjatyöhön, kuten Saksa teki — natsit toki veivät nämä paljon pidemmälle parikymmentä vuotta myöhemmin. Hastings huomauttaa, ettei Keynes Versaillesin rauhaa kritisoidessaan ottanut huomioon Saksan Venäjälle Brest-Litovskissa vuonna 1917 sanelemia rauhanehtoja, jotka olivat alueluovutuksineen erinomaisen ankarat ja linjassa vuoden 1919 rauhanehtojen kanssa. Saksan voitto olisi tiennyt tyranniaa Manner-Euroopassa, eikä Britannia Manner-Euroopan taisteluiden ulkopuolelle jättäytyessään olisi ollut kovin hyvässä neuvotteluasemassa silloinkaan. Saksalainen sodanjohto piti teutonista rotua ylivertaisena jo tuolloin. Niinpä tappiot selittyivät ainoastaan kotirintamalla tapahtuneella petoksella.

Sotasyyllisyyden ja sodan tavoitteen lisäksi Hastings pureutuu sen luonteeseen. Ensimmäistä maailmansotaa on pidetty poikkeuksellisena sotana myös verisyytensä vuoksi. Ajatellaan, että kenraalit olisivat olleet poikkeuksellisen huonoja, että sota olisi ollut voitettavissa jotenkin toisin, pehmeämmin keinoin, että hyökkääminen on hyödytöntä ja itsetuhoista. Kenties taktiikassa oli alkuun puutteita, kenties kenraalit olisivat voineet suhtautua tappioihinsa hieman kunnioittavammin, mutta Hastings ei näe heidän toiminnalleen vaihtoehtoja. Hän ei tietenkään kiistä sodan tuottamaa inhimillistä kärsimystä vaan pikemmin kritisoi sotarunoilijoiden näkemystä ensimmäisestä maailmansodasta jotenkin poikkeuksellisena ja vaatimusta lopettaa sota millä tahansa ehdoin. Sota ei nimittäin ollut poikkeuksellinen. Yhdysvaltain sisällissota oli samaan tapaan verinen. Mm. John Keegan on huomauttanut, että Pohjoisvaltioilla kesti pari vuotta löytää kenraali, joka oli valmis vuodattamaan sotilaidensa verta voittaakseen. Vasta sitten Etelä alkoi taipua. Toinen maailmansota oli vielä verisempi. Erona ensimmäiseen oli, että jälkimmäisen suuret taistelut käytiin kaukana itärintamalla, missä (liittoutuneiden) kaatuneet (27 miljoonaa) olivat venäläisiä. Tappioita syntyi Italiassa ja Normandian maihinnousussa ennen läpimurtoja aivan vuosien 1914-1918 tahtiin, kun Yhdysvallat ja Britannia päättivät viimein avata rintaman lännessä.

Toisin kuin sotarunoilijat esittivät, sodassa oli päämäärä, miljoonilla uhreilla oli merkitys, mutta sotaa ei voi kuitenkaan lopettaa noin vain. Kuten George Orwell totesi aikoinaan: "Nopein tapa päättää sota on hävitä se." Vaihtoehto on tuhota vihollisen taistelutahto tai -kyky — eli sota loppuu vasta, kun toinen luovuttaa. Aseleponeuvotteluiden pohjaksi saksalaisilla oli esittää aivan mieletön ostoslista. Ensimmäisen maailmansodan osapuolet olivat kaikin puolin tasaväkisiä, rintama ensimmäisen syksyn jälkeen ulottui Alpeilta Kanaalille, eikä armeijoilla ollut muita strategisia kohteita kuin toisensa. Alkuvaiheen manöövereiden jälkeen jäi tehtäväksi tuottaa viholliselle mahdollisimman paljon tappioita, eli sodasta tuli uuvutustaistelu. Britannia ja Ranska eivät voineet jäädä myöskään puolustusasemiin, koska Belgia oli saksalaisissa käsissä, samoin merkittävä osa Pohjois-Ranskaa siviileineen. Ne olisivat jääneet saksalaisille, jos niitä ei olisi vallattu takaisin.

Niinpä taisteluista tuli verisiä, eikä mikään määrä kunniaa tai muistolaattoja korvaa menetyksiä. Sota on karmeaa, mutta kerran käynnistyttyään se alkaa noudattaa omaa logiikkaansa, eikä siitä pääse irti. Tämä on se kirjan nimessä esiintyvä katastrofi.

Kaikesta tästä argumentaatiosta huolimatta Hastings viettää pitkiä aikoja kuvaillen rintamien yksityiskohtia, sotakokemuksia, lähetettyjen kirjeiden sisältöjä kiinnittäen niihin nimiä ja kohtaloita. Hän seuraa lukuisia muutoksia euforiasta masennukseen, kuvauksia tykistökeskityksistä tai rintamalinjojen väliin syntyneistä epävirallisista aselevoista.  Kirjeet rintamalta kotiinpäin liikkuvat heikosti, ja sotilaiden maailmat irtautuivat siviilien maailmoista. Nuoret morsiamet saapuvat rintamalle etsimään miestään, kun posti lakkasi kulkemasta. Sodan aikana naisten perinteinen muotti murtuu, ja he joutuvat omaksumaan uuden, vapaamman aseman, kun työelämästä katoaa totuttu työvoima. Jotkut naiset pukeutuivat miehiksi ja onnistuivat palvelemaan sotilaina, ainakin jonkin aikaa. Monet uupuivat yrittäessään pitää hengissä haavoittuneita sidontapaikoilla ja sairaaloissa tai tarjotessaan kuoleville viimeisen lohduttavan sanan.

Hastingsin kirjassa on samaa lumoa kuin Tuchmanin klassikossa, mutta missä Tuchman tuntuu käyttävän ironiaa, Hastings suorastaan moralisoi. Hän tunnustaa kaikki sodan kauheudet mutta samalla yllättäen suomii yleisöä tämän ensimmäistä maailmansotaa (ja sotaa ylipäätään) koskevista harhakäsityksistä. Sota on kauheaa (kirjassa toistuu sana ghastly), mutta se ei anna tavattomasti vaihtoehtoja. Catastrophe johtopäätöksineen pakottaa ajattelemaan, liikkumaan taistelukentän epämukavalla maaperällä, missä edes kenraaleja ei voi pitää suoralta kädeltä taidottomina keikareina vaan tietyllä tavalla muiden kaltaisina uhreina — Itävalta-Unkari on taitamattomuudessaan tietysti oma lukunsa. Kuten Inferno myös Catastrophe ravistelee erityisesti brittiläisten myyttejä omasta sotilaskunniastaan.

The End of the Affair

Graham Greene, The End of the Affair (1951). William Heinemann Ltd., London, UK, 1962.

Sodan sanotaan tuottavan merkitystä. Asiat selkenevät, kontrastit kirkastuvat, kaikki on tärkeää ja samalla epävarmaa — ainakin taistelussa. Kaukana kotirintamalla sodan vaikutukset vääristyvät. Graham Greenen romaanissa The End of the Affair (1951, suom. Jutun loppu) sodan ja Lontoon pommitusten luoma poikkeustila tarjoaa syyn avioliiton ulkopuoliselle suhteelle. Aviorikos, tuo "ikäloppu posetiivi", tietysti enteilee rakkausromaania, mutta tarina kääntyy mustasukkaisuuden, ahdistuksen ja — kuten muutamat Greenen sodanjälkeisistä romaaneista — uskonnollisen ristiriidan tutkielmaksi.

When I began to realise how often we quarrelled, how often I picked on her with nervous irritation, I became aware that our love was doomed: love had turned into a love-affair with a beginning and an end.

Lontoolainen kirjailija Maurice Bendrix alkaa tapailla korkeahkon virkamiehen Henry Milesin vaimoa Sarah Milesia. Suhde on intohimoinen ja sen kuvaus kenties (ottaen huomioon julkaisuvuoden) rohkea turvautuessaan hieman lyhyempiin kiertoilmauksiin. Suhdetta hallitsee kuitenkin pelko. Mauricen turvattomuus ja pelko suhteen loppumisesta sekä rakastetun erikoisaseman menettämisestä tummuu ilkeäksi mustasukkaisuudeksi.

In misery we seem to be aware of our own existence, even though it may be in the form of a monstrous egotism: this pain of mine is individual, this nerve that winces belongs to me and no other. But happiness annihilates us: we lose our identity.

Sarahia kalvaa syyllisyys: hän ei rakasta miestään, mutta ei halua loukata tätä eroamalla tästä. I want ordinary corrupt human love. Hänen sisäinen taistelunsa mutkistuu, kun pommi tuhoaa Bendrixin asunnon, josta pari ei ole välittänyt lähteä ilmahälytyksen kuultuaan. Hetken aikaa romahtaneen talon raunioissa Sarah luulee pölyn peittämää Mauricea kuolleeksi ja katkaisee suhteen pian tämän herättyä.

Kirja alkaa vuodesta 1946. Sota ja suhde ovat jo takanapäin. Maurice päätyy sattumalta juttuun Henryn kanssa. Aviomies kuvailee epäilyjään vaimonsa uskottomuudesta ja pohtii yksityisetsivän palkkaamista. Eron katkeroittama Maurice lupaa ottaa Henryn huolet hoidettavakseen. Sitten Greene alkaa liikkua Mauricen nykyhetken, muistojen ja Sarahin päiväkirjan välillä ohjaten teemaa lankeemuksesta pelastukseen.

Greenen ryhti ei sorru ladattujen ja vaikeiden aiheiden alla, ja katoliset juonteet pysyvät mysteereinä ja tarinan sisällä eheinä. Vaikuttavampia ovat kuitenkin sodanaikainen Lontoo, sen mauton ruoka, raunioituneet rakennukset, ilmahälytykset, tylsät illalliset ja tarkka psykologinen kuvaus rakkaudesta, itsekkyydestä, ahdistuksesta ja mustasukkaisuudesta.

En tiedä, onko sillä mitään merkitystä, että Maurice on Greenen kevyesti peitelty omakuva. Kenties Mauricen kertomus on tarkkanäköinen juuri kirjailijan omakohtaisten oireiden vuoksi. Greenen asunto tuhoutui Lontoon pommituksissa. Romaanin brittiläinen laitos on omistettu "C:lle" mutta yhdysvaltalaisessa laitoksessa omistus sanoo suoraan "rakkaudella Catherinelle". Greenellä oli puolijulkinen suhde Henry Walstonin vaimon Catherinen kanssa — ja problemaattinen suhde katolisuuteen.