Lukevalle maallikolle helposti tarjolla oleva sotahistoria on suureksi osaksi brittien käsialaa. Niinpä lukemistani ensimmäistä maailmansotaa käsittelevistä teoksista valtaosa on liikkunut länsirintamalla, jonne sijoittuvat sodan nimekkäimmät taistelut. Vaikka ensimmäisen kuukauden jälkeen rintamalinja liikkui enää hitaasti, taisteluiden mittakaava oli valtava.
Sodan itärintama oli kuitenkin pidempi, siellä taisteli enemmän joukkoja, sen kokonaistappiot olivat suurempia, eikä yksikään itärintamalle osallistuneesta kolmesta keisarikunnasta ollut sodan jälkeen enää pystyssä. Itärintaman saamaan vähäisempään huomioon vaikuttaa tietysti kieli mutta myös tietojen saatavuus: monet arkistot olivat rautaesiripun takana vähintään 1900-luvun jälkipuoliskon.
Skotlantilaisen Norman Stonen The Eastern Front 1914-1917 (1975) oli pitkään yksi harvoja lännessä julkaistuja itärintaman kuvauksia. Missä Geoffrey Wawron tuoreempi A Mad Catastrophe (2014) ryömii sotilaiden mukana taistelukentillä ja juoksuhaudoissa, Stonen teos pysyy etäällä varsinaisista taisteluista. Se arvioi enemmän rintaman strategisia ja esimerkiksi Venäjän tapauksessa laajempia poliittisia tapahtumia.
Ensimmäisen maailmansodan itärintama oli läntistä pidempi, ja siellä armeijoiden liikkeet olivat voimakkaampia, mutta syvyyteen johtavia läpimurtoja ei edelleenkään nähty. Juna oli muuttanut sodan luonnetta. Itärintaman harvatkin junayhteydet mahdollistivat joukkojen tehokkaan siirtelyn rintaman takana. Murtautuminen rintamalinjan läpi osoittautui aina liian hitaaksi, koska päätepysäkiltä eteenpäin oltiin esiteollisten kulkuvälineiden varassa, kuten länsirintamallakin. Raskaat tykit ja huoltokuormastot liikkuivat vaivalloisesti. (Napoleonin on kerrottu pitäneen erityisesti Puolasta löydettävää paksua mutaa viidentenä elementtinä antiikin filosofien mainitsemien maan, tulen, veden ja ilman rinnalla.)
Venäläisillä oli valtava miesylivoima, jonka olisi pitänyt tarjota saksalaisille kiperämpi vastus. Silti saksalaisten tappiot olivat yli kolme kertaa suuremmat länsirintamalla. Venäjän heikkoon sotaonneen on perinteisesti tarjottu selitykseksi ammuspulaa, joka ikään kuin vapauttaa operatiivisen johdon vastuusta. Stone käy tämän myytin kimppuun ensinnäkin ammustuotantoluvuin. Tuotanto oli alkuun heikompaa kuin saksalaisilla, mutta se kiihtyi parissa vuodessa varsin kilpailukykyiseksi.
Liittolaisten lähettämät avustuksetkaan eivät olisi pelastaneet Venäjää, koska suurempi ongelma Stonen mukaan oli aselajien välinen epäluottamus. Tykistö ei halunnut tuhlata ammuksiaan jalkaväen tukemiseen, vaan varastoi niitä ”vastaisuuden varalle”. Etulinjassa ammuksista oli usein pulaa, mutta jo divisioonan varikolla niitä oli usein runsaasti. Sitten länsirintamaa mukaillen hyökkäyksiä alettiin valmistella pitkin tykistökeskityksin, mutta aselajien ja divisioonienkin välinen koordinointi oli heikkoa, ja keskitykset paljastivat hyökkäyksen painopisteen. Kenraali Aleksei Brusilovin tarkoin valmistellut laajat operaatiot ja hämäykset toivat hetkeksi muutoksen, mutta menestystä ei pystytty hyödyntämään.
Toinen venäläisten heikkoon menestykseen tarjottu selitys nojaa heikkoihin ja vähäisiin rautatieyhteyksiin. Stone huomauttaa, ettei saksalaisilla ollut suuria vaikeuksia huoltaa joukkojaan samojen kiskojen varassa, kun venäläiset vetäytyvät ja/tai menettivät hallitsemiaan alueita. Yksi ongelma oli venäläisten rautatietyöläisten heikko koulutustaso — lukutaito alkoi olla välttämättömyys, johon harva ylsi. Kenties suurempi ongelma oli ratsuväki. Venäläisten kapasiteetista merkittävä osa käytettiin rehun kuljettamiseen, vaikka ratsuväen taktinen merkitys oli vähäinen. Saksalaiset olivat käytännössä luopuneet ratsuväestä. Vanhanaikaista ajattelua edusti myös pietarilaiskenraalien ajatukset linnoituksien varaan rakennettavista puolustustaisteluista.
Stone tuntuu esittävän, että Venäjän ongelma oli sodan synnyttämän tai vahvistaman uuden teollisuuden ja perinteisen aristokratisen yhteiskunnan välisen jännitteen kiristyminen. Näin syy Venäjän tappioihin tai vallankumoukseen ei ollut taloudellinen takapajuisuus tai epäonnistuminen, vaan nimenomaan teollisuuden nopea modernisoituminen ja onnistuminen. Vanhanaikainen hallinto ja sodanjohto ei pärjännyt modernissa vauhdissa, vaikka niihin oli tehty muutoksia vuonna 1906 Japanille hävityn sodan jälkeen. Itävalta-Unkarin hallinto ja sodanjohto oli samaan tapaan tehoton, mutta sen armeija päätyikin valtavien tappioiden jälkeen käytännössä saksalaisten upseerien alaisuuteen.
The Eastern Front on armeijatason katsaus ensimmäisen maailmansodan itärintaman tapahtumiin. Stone noudattaa siistiä akateemista tyyliä ja keskittyy erityisesti Venäjän ongelmiin sodassa. Etäisestä näkökulmastaan huolimatta kirja pitää lukijan tiukasti otteessaan. Tarina päättyy hieman yllättäen, mutta vallankumous Venäjällä oli kaikille yllätys. Sen pyörteisiin Stone ei katso aiheelliseksi astua, mutta kaltaiseni maallikko saattaa alkaa silmäillä kirjahyllyään.
