Keskipäivän aave

Romaanissaan Keskipäivän aave (1956) italialainen kirjailija Alberto Moravia kietoo arkisen avioliittodraaman antiikin mytologiaan. Impulsiivinen Riccardo luopuu näytelmäkirjailijan urastaan ja alkaa kirjoittaa Battistalle, menestyvälle tuottajalle, elokuvakäsikirjoituksia. Samalla hän menettää vaimonsa Emilian rakkauden ja arvostuksen.

Elokuvan viihteellisyys lajina ja tavalliset vastoinkäymiset kotona saavat kirjailijan epäilemään omaa erityisasemaansa. Olenko siis loppujen lopuksi samanlainen kurja raukka kuin kaikki muutkin? Jalot ihanteet eivät tunnu kannattelevan arjen yli.

Kun kolmikko — yhdessä saksalaisen elokuvaohjaajan kanssa — päätyy Caprille valmistelemaan elokuvaa, perspektiivi muuttuu. Itsevarma Riccardo, joka aikaisemmin pystyi näköetäisyyden päästä tunnistamaan ihmisten syvimmän olemuksen, hapuilee nyt kohti omaa olemustaan. Hän epäilee, hän saa ajatuksia, hän tekee valintoja.

Riita Homeroksen Odysseusta koskevasta elokuvasta paljastaa, kuinka eri tavoin saman asian voi nähdä. Vältteleekö Odysseus kotiinpaluuta? Odottaako Penelope miestään rakkaudesta vai velvollisuudesta? Välimeren auringossa arkinen avioliittodraama alkaa tuottaa myyttisiä väreitä. Riccardo tyrmää James Joycen nykyaikaisen ”pelkistyksen” antiikin myytistä, mutta Moravia hänen takanaan tekee täsmällee samaa kuin Joyce. Vai tekeekö?

Moravia leikittelee myyttisten suhteiden kanssa antaen vastauksia vähän joka suuntaan. Paikoin kauniin ja enimmäkseen sujuvan kerronnan takana ei ehkä lopulta ole mitään muuta kuin puheita ja tunnelmaa. Jäävätkö ihmiset käsitystensä vangeiksi? Rakastuvatko ihmiset oikeastaan mielikuviinsa? Siltä vaikuttaa.

Alberto Moravia, Keskipäivän aave (1956). Italiankielisestä alkuteoksesta Il Disprezzo (1955) suomentanut Kai Vuosalmi. Tammi, Helsinki, 2009.

Anteeksi, että häiritsen

Hilary Mantel, ”Anteeksi, että häiritsen”. Englanninkielisestä alkuteoksesta ”Sorry to Disturb” (2014) suomentanut Kaisa Sivenius. Kokoelmassa Margaret Thatcherin salamurha. Teos, Keuruu, 2017.

Kun muutama vuosi sitten Hilary Mantelista maalattiin muotokuvaa, hän heräsi tarkastelemaan itseään kirjailijana toisen ammattilaisen silmin. Hän oivalsi, että kirjailijat ovat taiteilijoille vaikea aihe. Kirjailijoiden työ ei näy ulospäin, eikä sillä ole oikeastaan tunnistettavia puitteita. Maalareiden, valokuvaajien ja elokuvaohjaajien on vaikea kuvata kirjailijaa tai työrauhaa sortumatta tarpeettomaan dramatisointiin.

Kirjoittaminen on vaikeaa, ja se vaatii työrauhaa. Keskeytykset huuhtovat kielen päällä pyörivät sanat ja karkoittavat mieleen hahmotellut ajatukset, joiden uudelleen kokoaminen on usein sen verran työlästä, ettei toistuvien keskeytysten äärellä kannata edes kirjoittaa. Keskeytys voi kuitenkin olla tervetullut tauko kyvyttömään sisäiseen painiin.

* * *

Mantelin novelli ”Anteeksi, että häiritsen” (2017) kertoo Saudi-Arabian Jeddassa asuvasta brittiläisestä kirjailijasta, jonka ovelle ilmestyy eksynyt pakistanilainen liikemies Izaj. Kohteliasta vierailua seuraa toinen, ja pian mies alkaa käyttäytyä kuin ystävä. Kirjailijan puoliso on geologi, joka on päivät poissa. Yksinäisyydessä ja eristyksissä elävälle kirjailijalle keskeytykset tuntuvat alkuun olevan tervetulleita, mutta Izajin ennakkoluulot ja asenteet muovaavat hänestä taakan.

Vaikka molemmat ovat maassa ulkomaalaisia, heillä on erilaiset, suorastaan vastakkaiset, käsitykset sukupuolista ja rooleista. Kiivaita vuorosanoja ei vaihdeta, mutta yllättyneet kysymykset ja  viattomasti vuodetut odotukset paljastavat valtavan kuilun. Ympäröivä maa pitää naisia omaisuutena. Izaj puhuu vaimostaan kuin viallisesta laitteesta. Mitä hän odottaa ystävyydeltä?

Kaupunki kirjailijan asunnon ympärillä on kuin autiomaata, eikä tarina karkaa ahtaasta kodin piiristä kuin hetkittäin julkiseen tilaan. Naisena hänellä ei ole mitään sijaa kodin ulkopuolella. Ohuen sosiaalisen kanavan tarjoavat naapuriasuntojen naiset ja kirjailijan työ, jota aviomiehen kontaktit vähättelevät.

Mieheni esimies keihästi edam-kuution ja hyökyi ylitseni: — Siippasi kertoi, että olet julkaisemassa kirjan. Mahtaa maksaa hänelle pitkän pennin.

Kirjailijan sisällä on toinen, vieras maisema. Vahvan lääkityksen runtelema havainto lisää epätoivoa. Se eristää hänet ympäristöstä Saudi-Arabian tavoin. ”Kuukaudet tuntuivat valuvan otteestani, kuukaudet, joiden aikana en juuri ollut luonnonvaloa nähnyt.” Kipu saa värejä. Huonekalut liikkuvat.

Izajin puhelinsoitot ja vierailut alkavat osoittaa omistajan elkeitä. Kohtelias välttely ja hienovarainen väistely on tehotonta. Miksi ovea ei avattu, vaikka nainen oli selvästi kotona? Missä päin Lontoota naisen agentti asui? Kirjailija ei osaa tai uskalla torjua vierasta tai puhua suoraan. Lääkkeet ja tungetteleva vieras ajavat kirjailijan umpikujaan, josta hän ei pääse ulos ilman miehensä apua.

Olin tekemässä juuri sitä, mitä vastaan olin yrittänyt rimpuilla: olin piiloutumassa tämän yhteiskunnan perinnäistapojen taa, sysäämässä toiselle itse itselleni aiheuttamani ongelman tavalla, joka oli naismainen, heikko ja halveksittava.

Kenties kirjailija kohtelee oman äänensä ”raastavaa kimeyttä” hieman ankarasti. 

* * *

Mantel vietti Jeddassa miehensä kanssa nelisen vuotta 1980-luvulla. Virheellisen diagnoosin pohjalta määrätty vahva lääkitys sivuvaikutuksineen varjosti hänen elämäänsä vuosien ajan. Novelli lienee ainakin niiltä osin omaelämänkerrallinen. Järkkyneestä työrauhasta huolimatta noina vuosina hän julkaisi kaksi romaania.

Muutoin sujuvan suomennoksen jotkin sanavalinnat, kuten ”jököttää”, ”viipottaa” tai ”lurpattaa”, särähtävät. En tunnista alkutekstistä sellaista huoletonta sävyä, jota Sivenius kenties tavoittelee.

Peukutus: hahmo
Hilary Mantelin novellin ”Anteeksi, että häiritsen” (2017) päähenkilö luovii eristyksen, vieraan kulttuurin naisvihamielisyyden ja hänelle määrätyn mielialalääkityksen aallokossa. Tarkkanäköinen kerronta tuo esiin voimattomuutta, sosiaalista taitamattomuutta ja itsesyytöksiä.

Dawn

Tieteiskirjallisuutta on pidetty tieteen ja teknologian mahdollisuuksia luotaavana miesten hallitsemana kirjallisuuden lajina. Sen valtavirrasta sivussa feministinen tieteiskirjallisuus on spekuloinut ihmisenä olemisen suuria kysymyksiä: valtaa, sukupuolta, seksuaalisuutta, rotua ja lisääntymistä. Aktiivisen etsinnän tuloksena löysin Margaret Atwoodin ja Ursula K. Le Guinin rinnalle uuden tuttavuuden: Octavia Estelle Butler (1947-2006). Hänen romaaninsa Dawn (1987, suom. Aamunkoitto) haastaa kaikki nuo suuret kysymykset.

Ydinsota on runnellut maapallon elinkelvottomaksi. Lilith Iyapo herää — tai oikeastaan hänet herätetään — sellissä jossain maata kiertävällä radalla. Neuvotteluissa kaappaajiensa tai pelastajiensa kanssa hän on aseeton. Eikä hän ole aivan entisensä: geenikauppiaina esittäytyvät muukalaiset muokkaavat luonnostaan kaikkea elollista — siis ilman teknologiaa.

”You'll Awaken a small group of humans, all English-speaking, and help them learn to deal with us. You'll teach them the survival skills we teach you. Your people will all be from what you call civilized societies.” 

Lilith joutuu voittamaan luontaiset vastenmielisyyden ja inhon tunteensa äärimmäisen vierauden äärellä, mutta vaarallisemmaksi osoittautuu kosketus muihin ihmisiin. Pelko, rotu, sukupuoli ja ennen kaikkea suhde vieraaseen lajiin tuovat kanssakäymisiin tuhoisia jännitteitä. Kun muukalaiset valitsevat Lilithin opettamaan muokattuun Maahan palautettaville ihmisille selviytymistaitoja, perinteinen hierarkia kääntyy päälaelleen. Vastuu painaa, eikä 29-vuotiaan afroamerikkalaisen naisen ole helppoa perustella valta-asemaansa.

Lilith rinnastaa itsensä ja muut aluksella olevat ihmiset häkkieläimiin. Melkein kuin vahvistuksena hän saa välipalaksi yllättäen banaanin nautittuaan kuukausien ajan tunnistamatonta kasviperäistä biomassaa. Kun ihmiset eivät pääse subjekteiksi eivätkä pysty vaikuttamaan ympäristöönsä, tai aina edes itseensä, voimattomuus riisuu sivistyksen ohuen kuoren.

Butler ei kuitenkaan tyydy tarkastelemaan pelosta kumpuavia inhimillisiä heikkouksia. Vaikka muukalaisten valta-asema on kiistaton, ne ovat uteliaita ja täynnä kunnioitusta elämää kohtaan. Niille elämänmuodoissa ei ole sellaisenaan mitään pyhää, koska kaikkea voi parantaa. Muukalaiset ovat ihastuneita inhimilliseen älykkyyteen ja tunteisiin. Ne haluavat pelastaa ihmiset paitsi sairauksilta myös ihmisille luontaisilta hierarkioilta ja nokkimisjärjestyksiltä, mutta paluulippu Eedeniin ei todellakaan ole ilmainen.

Kirjan toteava kerronta ylläpitää kuristavaa tunnelmaa, eikä Butlerilla ole todellakaan vaikeuksia kietoa ihmisyyden peruskysymyksiä vierauteen, outouteen ja vaaraan. Ne eivät kohdistu pelkästään yksilöihin, ryhmiin tai sukupuoliin vaan myös lajiin. Muukalaisten ylivertaisuus ja näkökulma herättelee tarinaan myyttistä suhdetta ihmisen ja luojan välillä. Dawn on erinomaista luettavaa.

Octavia E. Butler, Dawn (1987). E-kirja. Open Road Media, New York, NY, USA, 2012.

Egypt, Greece and Rome

Tuhahtelin alkuviikosta Haruki Murakamin romaanin 1Q84:n (2009) sisältämälle lukemisen ylistykselle. Se oli ilmiselvää ja imelää lukijoiden imartelua. Lukemista harrastava kunto-ohjaaja sekä hänen asiakkaansa lukivat erityisesti historiaa ja olivat yhtä mieltä siitä, että siitä ”oppii, että olemme pohjimmiltaan samanlaisia, elimmepä ennen vanhaan tai nyt”. Tietysti tökeröys ärsytti, mutta heräsin myös kysymään itseltäni: miksi minä sitten luen historiaa?

Kysymystä voisi täsmentää: Miksi Charles Freemanin paksuhko Egypt, Greece and Rome (2004) on lukunautinto? Lukiessani teoksen ensimmäisen kerran pari vuotta sitten aloin kaavailla sadan kirjan mittaista muinaisen Välimeren lukuhaastetta. Tällä kertaa aloin väkertää haasteelle logoa ja etsiä kalenterista sopivaa ajankohtaa. Tällaiset mielettömät hankkeet ovat tyypillisesti päihtymyksen oireita.

Egypt, Greece and Rome alkaa sumereista ja päättyy kristittyyn Bysanttiin. Päähuomion vievät kirjan nimessäkin esiintyvät Egyptin, Kreikan ja Rooman kulttuurit. Ilmiöiden, instituutioiden, poliittisten tapahtumien ja hallinnollisen eliitin ohella Freeman kuvailee talonpoikien, naisten ja orjien arkea. Ajanjaksoja tai kulttuureja käsittelevien lukujen väliin Freeman sijoittaa taiteisiin keskittyviä ”välinäytöksiä”. Amarna-kirjeiden ja Sapfon runojen lisäksi ne pureutuvat mm. retoriikkaan, Kreikan klassisen kauden taiteeseen ja Rooman arkkitehtuuriin.

Freemanin kirja on monipuolinen ja aiheeltaan laaja. Vaikka asiat ovat valtaosaltaan tuttuja, uudet täydentävät yksityiskohdat ja näkökulmat tuovat kaltaiselleni maallikolle oppimisen ja oivaltamisen iloa. Kirja korostaa jatkuvuutta ja kulttuurien vaikutusta toisiinsa mutta toisaalta myös kulttuurien sisäistä erilaisuutta. Vaikka johdannoksi tarkoitetun oppikirjan kuvaama maailma on tietysti yksinkertaistus — sadoista sivuista huolimatta yksittäisten tapahtumien tai ilmiöiden tarkastelu on pintapuolista — maailman monimuotoisuus, paikalliset erot ja kulttuurien vuorovaikutus ovat kaiken aikaa läsnä.

Mikä on sitten kirjan varsinainen päihdyttävä aines? Arvelen, että kirjoista päihtyminen liittyy jotenkin lukijan identiteettiin. Vastaanottajassa on valmiina jotain, johon teos tarttuu ja jota teos muokkaa, muuttaa tai vahvistaa. Kenties osin tutun asian jäsentäminen uudelleen ja täydentäminen ymmärrettäväksi systeemiksi synnyttää päihtymyksen kaltaista nautintoa. Kenties kirjan monipuolinen, ymmärrettävä ja kiehtova mutta samalla vieras maailma muistuttaa samastuttavista ihanteista (kaavailin joskus historiasta ammattia). Kenties olen pelkästään joutilas haaveilija, jonka mielikuvitus saa Freemanilta polttoainetta. Kenties päihtyminen edellyttää näitä kaikkia.

Charles Freeman, Egypt, Greece and Rome: Civilizations of the Ancient Mediterranean. Second Edition. Oxford University Press, Oxford, UK, 2004.

1Q84

En ole kriitikko, eikä Haruki Murakamin suosio ole tehnyt minulle mitenkään kipeää. Japanilaisen menestyskirjailijan uudet kirjat herättävät ilmestyessään myönteistä innostusta. Hänen nimensä nousee esiin vuosittain Nobel-spekuloinneissa. Etabloituneissa kirjallisuuspiireissä suhtautuminen hänen tuotantoonsa on ollut, sanotaanko, pidättyvämpää. Kun pari vuotta sitten Leena Krohn suositteli Prosak-klubin lavalla kollegalleen Murakamin teosta 1Q84 (2013), Kansallisteatterin kellarisalin ilma tuntui viilenevän asteen, pari.

Olen epäröinyt lukea Murakamin romaaneja mutkattomasti länsimaisina teoksina. Minusta ne ovat olleet outoja fantasioita, enkä ole rientänyt tuomitsemaan niiden sisältämiä erikoisia ihmissuhteita, sukupuolten asemaa tai teemoja (saati kirjailijaa näiden takana), koska en ole kokenut täysin ymmärtäväni niitä. Teokset tuntuvat asettuvan länsimaisuuden ja japanilaisuuden rajalle, jolloin tulkinta ei kaltaiselleni maallikolle ole helppoa. Pureskeleeko kirjailija länsimaista perinnettä japanilaiseen makuun, vai osallistuuko Murakami japanilaisin maustein länsimaiseen perinteeseen?

Nyt pääteokseksi nostetun romaanin 1Q84 luettuani varovaisuuteni ja kulttuurirelativismini tuntuu laiskuudelta. Romaanin temaattinen sekamelska muuttaa taannehtivasti käsitystäni myös aiemmista romaaneista — ehkä poislukien eheästä Norwegian Woodista (2009). Tämä mielenmuutos kirvelee kaksin verroin, koska ajaudun Murakamin suhteen etabloituneiden kirjallisuuspiirien kanssa samalle puolelle. Sen ajatuksen kanssa on vaikea nukkua.

* * *

Muiden lukemieni Murakamien tapaan 1Q84 ankkuroituu nimessään Japanin ulkopuolelle. Kirja on takakannen mukaan saanut inspiraationsa George Orwellin romaanista Vuonna 1984 (1949). Murakami kuitenkin liuottaa Orwellin dystopiasta yhteiskunnallisuuden, poliittisuuden ja orwellilaisen eli lohduttoman ja kuristavan tunnelman, jolloin jäljelle jää rakkaustarina. Tällä kertaa rakkauden esteenä eivät ole ennakkoluulot ja ylivoimainen sortokoneisto vaan yksinkertaisesti romanttinen saamattomuus. Sen murtaa vasta järisyttävä myyttinen tapahtuma, kun sata salamaa iskee tulta.

Aomame on kolmikymppinen liikunnanohjaaja, joka pitää kaljuuntuvista miehistä mutta ei koe rakkautta. Ehtiäkseen tapaamiseensa hän nousee liikenneruuhkassa taksista ja laskeutuu tikkaita korotetulta moottoritieltä, jolloin todellisuus alkaa syöttää kierteisiä. Pian hotellissa hän kuitenkin tottuneen kylmäverisesti tappaa miehen, naistenhakkaajan.

Tengo on matematiikkaa työkseen opettava hieman saamaton entinen lapsinero. Hän harrastaa kirjoittamista ja pitää itseään vanhemmista naisista mutta ei koe rakkautta. Hän ryhtyy nuoren naisen Erikon haamukirjoittajaksi, tuottaa myyntimenestyksen, mutta sitten kirjan tapahtumat alkavat hallita todellisuutta.

Kerronta kulkee kauttaaltaan myötäkarvaan niin, että länsimainenkin lukija voi enimmäkseen kokea olevansa turvassa. Mikään meille arvokas tai tuttu ei ole vaakalaudalla, ainakaan ensisilmäyksellä. Yhteiskunnassa ei ole mitään vikaa. Viinissä on oikea bukee. Kirjat ovat tärkeitä. Ihmiset eivät ole yhtä poikkeusta 1200 sivun aikana eri mieltä vaan kilvan myötäilevät toisiaan. Vanha nainen hymyili: ”Oletpa sinä kiinnostava ihminen!”

Paha asuu naistenvihaajissa ja väkivaltaisissa miehissä. Paha asuu ahdasmielisissä uskonnollisissa kulteissa ja ankarassa kasvatuksessa: ne traumatisoivat ja eristävät ihmisiä muista, kiistävät erilaisuuden tai itsenäisyyden ja vaikeuttavat yksilöllistä onnen eli nautinnon tavoittelua. Aomame, Tengo ja kenties Eriko sekä pari muuta ovat kukin paenneet ahdistavaa perhetaustaansa ja ympäristöään. He haluavat määritellä itse itsensä, koska he ovat yksilöitä. Vai ovatko?

Aomamea ajaa raivottaren kostonhimo. Tengoa ohjaa taiteellinen intohimo. Kumpikaan ei tunnu olevan ohjaimissa tai käyvän läpi muutosta, eikä kumpikaan joudu kohtaamaan tekojensa seurauksia. Kosmisen tasapainon vaatima sijaisuhri on rumuutensa vuoksi muista eristyksiin joutunut vajaakasvuinen ja isopäinen mies, jonka moraali ei ole lopultakaan muiden moraalia heikompi.

* * * 

Selkein ja vahvin tarinan kulteista tuntuukin olevan juuri länsimaisuus, jonka aatteisiin ja tuotteisiin henkilöt takertuvat kiihkeästi, melkein epätoivoisesti. Viittauksia on ollut runsaasti muissakin Murakamin romaaneissa, mutta nyt länsimaisuus saa uskonnollisen leiman. Savukkeet, vaatteet, juomat ja äänilevyt ovat rituaaleja. Juuri oikea jazz-muusikko juuri oikealla levyllä tuottaa juuri oikeanlaisen tilanteen. Juuri oikeat korkokengät antavat juuri oikean vaikutelman. Ihmiset pudottelevat keskusteluun länsimaisen historian ja kirjallisuuden henkilöitä kuin vakuuttaakseen oikeaoppisuuttaan. Vain ruoka on japanilaista.

Länsimaisuus on kuitenkin muutakin kuin joukko kulutustottumuksia, eivätkä romaanin kulttuuriviittaukset eivät asetu aivan kierteilleen: Occamin partaveitsi on rationaalisen seulonnan sijaan selittämätöntä spekulointia. Moraalisiin pohdintoihin antaudutaan lopputulos edellä. Tsehovin ase ei laukea. Geenien itsekkyys vääntyy yksilön fatalismiksi, Aristoteles laissez-faire -relativismiksi. Näitä voisi tulkita länsimaisen perinteen kritiikiksi, mutta tarina antaa sellaiseen vähän tilaa.

Murakamin maaginen realismi ei ole realismia vaan pelkkää fantasiaa. Yliluonnollinen yksinkertaisesti oikaisee moraaliset puutteet ja kuittaa piikkiin jätetyt vastuut. Ennen kaikkea se paikkaa länsimaiseen maailmankuvaan liittyvän kestämättömän satunnaisuuden. Rakkaus ei voi perustua sattumaan; sillä pitää olla merkitys. Kun länsimainen maailmankuva ei sitä tarjoa, Murakami tarttuu myytteihin. Lukijaa hyväilevässä tarinassa ei ole kuitenkaan rakennetta kantamaan raskasta mytologiaa. Yliluonnollisten tapahtumien painosta romaani soseutuu sekavaksi puuroksi, eikä se kerro meille maailmasta mitään. Lukija ei tule henkilöhahmoja viisaammaksi.

”Kyllä tämä on ihmeellinen maailma. Päivä päivältä on yhä vaikeampi sanoa, mikä on pelkkää oletusta ja mikä on totta.”

* * * 

Murakamin kerronta on yksinkertaista, mutta 1Q84:n suomennos ei perustu japaninkieliseen alkuteokseen vaan siitä tehtyyn englanninkieliseen käännökseen. Käännösongelmat selittävät kenties ontuvat kielikuvat, mutta dialogin tyhjäkäynti, ontot ajattelijoiden lainaukset, pitkät selitykset ja kertojan tekemät päättelyt ovat luultavasti alkutekstissäkin.

Kirja ei tarjonnut Norwegian Woodin virittämää tunnelmaa todellisine ihmisineen. Romaanin itsensä esittämien kriteerien mukaan se on ”kaupallinen romaani”, koska siinä on runsaasti ”seksikohtauksia” ja ”nyyhkyaineksia”. Ehkä juuri näiden vuoksi luin kirjan kohtuullisen joutuisasti. Kuitenkin myyttisiä käänteitä ja täyteläisiä rintoja kiinnostavampaa oli nuoren kirjailijan arki, länsimaisuutta kohti kurottava identiteetti ja rivien väliin jäävä 1980-luvun Japani.  

Haruki Murakami, 1Q84: osat 1-2. Alkuteoksen (2009) englanninkielisestä laitoksesta suomentanut Aleksi Milonoff. Tammi, 2013.

Haruki Murakami, 1Q84: osa 3. Alkuteoksen (2010) englanninkielisestä laitoksesta suomentanut Aleksi Milonoff. Tammi, 2013.

--
Kuva: Terry Feuerborn, ”Katunäkymä, Tokio, Japani, 1980” (flickr/creative commons).

Keltainen kuningas

Robert W. Chambers, Keltainen kuningas. Englanninkielisestä alkuteoksesta The King in Yellow (1895) suomentanut Jussi Korhonen. Basam Books, Helsinki, 2014.

Kun sanon Robert William Chambersin (1865-1933) novellikokoelmaa Keltainen kuningas (2014) pettymykseksi, taustalla eivät ole pelkästään HBO:n rikossarjan True Detective (2014) tai Arkham Horror -lautapelin The King in Yellow -lisäosan synnyttämät odotukset. Ajatus vaarallisesta ja hulluksi tekevästä näytelmästä on aivan loistava, mutta se kuitenkin vilahtaa vain parissa novellissa ohimennen.

Monet kirjailijat, kuten mm. H. P. Lovecraft, ovat saaneet inspiraatioita Keltaisesta kuninkaasta, ja sillä on kiistaton paikkansa outoa käsittelevän kirjallisuuden historiassa. Kokoelma jättää kuitenkin täyttämättä itse synnyttämänsä odotukset. Kenties novellien huolellinen perkaaminen paljastaisi jotain uutta, mutta luulen, että Chambersin lumous tai lupaus on juuri täyttymättä jääneissä odotuksissa ja tilassa niiden ympärillä. Ehkä lukijat näkevät niissä jotain muuta kuin kirjoittaja.

Vaikka keltainen toistuu kokoelmassa uhkaavana sairautta hehkuvana motiivina, oikeastaan vain ensimmäinen novelli ”Maineiden paikkaaja” (”The Repairer of Reputations”) tarttuu keltaiseen kuninkaaseen. Lyötyään päänsä ratsastusonnettomuudessa Hildred Castaigne ei palannut entiselleen. Hermoparantolassa toipuessaan hän sattui lukemaan mainitun näytelmän, joka käänsi hänen kiinnostuksensa seurapiireistä historiaan ja salaliittoihin. Hän tutustui herra Wildeen, joka näkee Hildredissä tähdistä laskeutuneen dynastian perillisen.

Herra Wilde käyttää tietoja ihmisten kiristämiseen. ”Paikkaamalla” heidän mainettaan hän luo vasalliverkoston, jonka voimin Hildredin on määrä nousta valtaan ja tehdä tasavallasta keisarikunta. Saksaa vastaan käyty sota ja ylipäätään vaurastuminen on luonut Yhdysvaltoihin jo aristokratian ja poliisivaltion, joten vallankumous oikeastaan vain legitimoisi vallitsevan tilanteen. Rannikolle on noussut ”linnoja” ja kadulla ratsastaa ”ritareita”, joten ympärillä vallitseva militarismi vääntyy Hildredin järkkyneessä mielessä harhaiseksi unelmaksi.

Kuvitteellinen 1920-luvun Amerikka on dystopia, jossa erilaisuus halutaan kitkeä. Scott D. Emmertin mukaan amerikkalainen gotiikka on perinteisesti kyseenalaistanut kansallisia myyttejä ja vallitsevan optimismiin ja edistykseen kietoutuvan ideologian. Näin muodoin novellissaan Chambers hänen mukaansa epäilee loisteliaan tulevaisuuden mahdollisuuksia, koska maa ei tarjoa enää mahdollisuuksia kaikille. Vaikka sota Espanjaa vastaan oli käynnistyvä vasta vuonna 1898, kenties näytelmän synnyttämä hulluus heijasti nuoren kansakunnan heräävää itsekästä voimain tuntoa.

Keltaisen symboloima sairaus ja kuolema on läsnä muissakin novelleissa, vaikka monet niistä taipuvat romantiikkaan. Kerronnan seesteisen pinnan alla kajastaa uhka, mutta se ei oikein kanna. Olisin ollut ehkä valmis viipymään pidempäänkin yhdysvaltalaisten taiteilijoiden keskuudessa Pariisissa, missä fin-de-sièclen sosiaaliset käytännöt hankaavat normeja vasten, jos niiden sävy olisi kulkenut enemmän vastakarvaan. Tuottelias Chambers tuli kaiketi myöhemmin kuuluisaksi onnellisista rakkausromaaneistaan.

Peukutus: Tapahtumapaikka
Robert W. Chambersin novelli ”Ensimmäisen ammuksen katu” sijoittuu sotavuoteen 1870, kun Preussin tykistö pommitti piiritettyä Pariisia. Novellin melodraamasta huolimatta nääntyvä kaupunki ja erityisesti savuinen taistelukenttä tunnustavat hienosti gotiikan teemoja ja kauhukuvastoa. Ihanaa!

Kirjan takalieve väittää Chambersia skotlantilaiseksi. Tämä on hieman yllättävää, kun hän kaikkien muiden lähteiden mukaan on yhdysvaltalainen.

Aiheesta enemmän:

• Scott D. Emmert (1999) ”A Jaundiced View of America: Robert W. Chambers and the King in Yellow”. Journal of American Culture, 22(2): 39-44.

The Dain Curse

Dashiell Hammett, The Dain Curse (1929). Teoksessa The Four Great Novels. Picador, London, UK, 1982.

Sanfranciscolainen vakuutusyhtiö palkkaa Continental-yhtiön etsivän selvittämään Edgar Leggettin ilmoittamaa jalokivivarkautta. Etsivä, kyynistynyt keski-ikäinen ammattilainen, joka kulkee yksinkertaisesti nimellä 'The Continental Op', toteaa pian syyllisen olevan joku Leggettien taloudesta. Ilmassa leijuva vakuutuspetoksen mahdollisuus herättää tyrmistystä, mutta jalokivet ovat sivuseikka. Etsivän kirjailijatuttava ehtii täydentää Leggettien taustaa juuri sopivasti, ennen kuin Edgar Leggett löytyy kuolleena.

Perhesalaisuudet murhineen, päihteineen ja vankilatuomioineen nousevat pintaan horjuttaen jo ennestään epävakaita ihmisiä ja heidän välisiä suhteitaan. Etsivä alkaa seurata omituisen kultin toimintaa samalla, kun ruumiiden määrä kasvaa. Eloonjääneiden yritys paeta menneisyyttä ja ”Dainin suvun kirousta” tarjoaa vain lyhyen hengähdystauon. Päähenkilö on ehtinyt siirtyä jo muihin tehtäviin, kun hänet kutsutaan pieneen kalifornialaiseen merenrantakylään. Ruumiita, kiristystä, huumeruiskuja, ampuma-aseita ja räjähteitä.

Dashiell Hammettin toinen romaani The Dain Curse (1929) ilmestyi alun perin jatkokertomuksena Black Mask -lehdessä. Se sisältääkin oikeastaan kolme itsenäistä novellia: murhamysteerin, kauhutarinan ja pikkukaupungin rikostrillerin. Näitä yhdistää Edgar Leggettin tyttäreen Gabriellalle langetettu ”Dainin suvun kirous”: ihmiset hänen ympärillään kuolevat väkivaltaisesti.

Hammettia käsittelevässä kirjassaan Dennis Dooley katsoo kirjailijan laativan tapaustutkimuksia väkivallan ja pahuuden keskelle joutuneista ihmisistä. Dooleyn mukaan The Dain Cursen päähenkilö vajoaa pahuuden äärellä kyynisyyteen, mutta minusta tarina kulkee päinvastaiseen suuntaan. Vaikka kyynisyys kulkee ammattidekkareiden havainnossa ja puheessa, päähenkilö The Continental Op pikemminkin loppua kohti luopuu siitä. Hän yrittää pelastaa, ottaa vastuuta ja ylläpitää toivoa. Hän ylittää ammattilaisen etääntyneen suhteen tapaukseen ja sen osapuoliin, erityisesti Gabriellaan. Poikkeama totutusta käytännöstä on merkittävä siksikin, että hänen kollegansa huomauttaa siitä viitaten edellisen romaanin Red Harvest (1929) tapahtumiin.

Mike Linehan was on the porch. I stopped there with him while the girl went in. ”Tch, tch, tch, as Mr Rolly says.” He shook his grinning face at me. ”I ought to tell her what happened to that poor girl up in Poisonville that go so she thought she could trust you.”

Tarinassa päähenkilön kyynisyys on tietysti perusteltua: ihmiset valehtelevat pyrkien verhoamaan todelliset henkilöllisyytensä ja tekonsa tarinoiden, hämäysten ja tehosteiden taakse. Koska dekkarikirjailijan tehtävä ja keinot ovat pitkälti samat, romaani tuntuu pikemminkin kertovan kirjoittamisen vaikeudesta — ja päihteistä. Muistelen Hammettilla olleen runsaasti kokemusta molemmista, vaikkakin The Dain Curse osuu hänen tuotteliaimpaan kauteen. Kun yksi sivuhenkilöistä on vieläpä rikoskirjailija, kirjoittamisen ja tapahtumien kuvaamisen ongelmat uivat lähellä pintaa.

The Dain Curse on vauhdikas mutta myös rakenteeltaan hajanainen, käänteissään väkinäinen ja vähäeleisyydessäänkin epäuskottava. Kun kaltaiseni maallikko pistää merkille kerronnan viittaukset itseensä, temppuja voi epäillä tarkoituksellisiksi. Onko romaani parodiaa riepotellessaan dekkarigenren muotoja ja keinoja, vai onko se yksinkertaisesti seurausta irrallisten jatkokertomusten pukemisesta väkisin romaanimuotoon? En tiedä.

* * *

Parodioinnin sijaan Sinda Gregory näkee The Dain Cursessa ensisijaisesti pyrkimyksen esitellä tapaamme luoda keinotekoista järjestystä elämäämme ja havaintoomme kertomusten avulla. Edeltävään Red Harvest -romaanin verrattuna The Continental Op on nyt toimijan sijasta pikemminkin tulkitsija. Hän yrittää kuumeisesti ymmärtää sekavia ja irrallisia tapahtumia jatkuvasti tunnustaen, että tapahtumat voi tulkita toisinkin. Loppuratkaisukin on epävarma toisin kuin Red Harvestissa.

Gregoryn mukaan romaanin rakenne tarjoaa toistuvasti väliratkaisuita, jotka kumoutuvat tai muuttuvat niitä seuraavan toiminnan ja uuden tiedon seurauksena. Mysteeri jatkuvasti syvenee. Ihmisten suhteet ovat niin intohimoisia ja vääristyneitä, ettei niitä voi ymmärtää tai selittää normaalein mittapuin. Äärimmäiset tunteet ovat Gregoryn mukaan Hammettin keino osoittaa tunteiden ja persoonallisuuden häilyvyys. Samalla käänteet ja tunteet lisäävät mysteerien syvyyttä: lukijan on vaikea jäsentää tapahtumia loogiseksi kokonaisuudeksi. Tämä on Hammettin metakirjallinen tavoite. The Dain Curse osoittaa yhden dekkarigenren perusolettamista vääriksi: mysteereille ei ole siistiä lopullista selitystä. Teemme aina tulkintoja vajain tiedoin.

Epistemologinen käänne ei ole pelkkää päälleliimattua kikkailua. Toistuvien epäilystensä lisäksi The Continental Op väittää ajattelua ylipäätään — aivan oikein — sotkuiseksi. Ihmiset alkavat uskoa uskomuksiinsa ja mielipiteisiinsä tosiasioina, jos niistä saa muodostettua jotenkin järkevän kokonaisuuden.

”Nobody thinks clearly, no matter what they pretend. Thinking's a dizzy business, a matter of catching as many of those foggy glimpses as you can and fitting them together the best you can. That's why people hang on so tight to their beliefs and opinions. ”

Väkinäinen juoni palvelee enemmän metakirjallista tiedon problematisointia kuin rikostutkimuksen pyrkimystä totuuteen. Metakirjallinen juonne Gregoryn mukaan kasvaa epistemologiseksi tutkielmaksi siitä, miten ihmiset muodostavat tietoa. The Continental Op edustaa Hammettin uskomusta, että tyhjentävät selitykset ovat ihmisen omia projisiointeja. Ihminen luo järjestystä täydentämällä havaintoonsa tulkintoja, motiiveja ja syy-seuraus -suhteita, jotka eivät ole havainnon kohteessa.

Selkeimmin tämä tulee esiin kirjailijan taipumuksissa jäsentää Op:n hänelle kertomia tapahtumia dekkarigenren välineiden kautta. Etsivän ja kirjailijan keskustelut palvelevat tarinaa ja Hammettin päämääriä monin tavoin, eikä tunnistamani kirjoittamisen vaikeus tai epäillyn ja dekkarikirjailijan keinojen samanlaisuus ole suinkaan ainoa. Keskeisesti he seisovat eri puolilla suhteessa tiedon muodostamiseen. Kun kirjailijaystävä väsyy faktojen loputtomaan ja tylsään pyörittelyyn, päähenkilö kertoo, mitä etsivän työ todellisuudessa on: faktojen keräämistä ja loputonta pyörittelyä.

”You've got a flighty mind. That's no good in this business. You don't catch murderers by amusing yourself with interesting thoughts. You've got to sit down to all the facts you can get and turn them over and over till they click.”

Tämä on tietysti idealisoitu näkemys, koska lopulta etsiväkin jättää kysymyksiä avoimiksi. Kaikki faktat eivät koskaan loksahda kohdalleen. Meidän tulisikin pidättyä pikaisista moraalisista arvostelmista, lopullisista selityksistä ja ”psykologisista profiileista”, sillä emme koskaan tiedä tarpeeksi. Selittäminen ilman selittäjästä itsestään lähtöisin olevaa täydentämistä on lopultakin mahdotonta.

Kenties tämä on se kyynisyys, johon Dooley katsoo päähenkilön pahuuden äärellä vajoavan. Ymmärsin Dooleyn puhuneen arvonihilismistä, mutta ehkä silmäke ei olekaan moraalinen vaan tieto-opillinen. Toisaalta Gregoryn mukaan tieto-opillinen ulottuvuus on jäänyt romaania koskevassa keskusteluissa sivuun, koska kriitikot ovat pitäneet romaania yksinkertaisesti jatkona Red Harvestille. Gregory avaa uutta latua kymmenen vuotta Dooleyn jälkeen.

* * *

Gregoryn mielenkiintoinen tulkinta ei tietenkään ole lopullinen ja ainoa oikea luenta Hammettin romaanista. Esimerkiksi Bruce Gatenby katsoo, että Gregoryn käyttämä totuuskäsitys on paikoin edelleen kiinni niissä tietämisen tavoissa (Gatenby puhuu lyotardilaisista metanarratiiveista), joita Hammett hänen mukaansa kyseenalaistaa. Kuitenkin molemmat, kuten myös Edward Margolis, tunnistavat kilpaileviin selityksiin syvenevän epävarmuuden ja nostavat sen romaanin keskeiseksi teemaksi.

The Dain Curse on saanut vähemmän huomiota kuin muut Hammettin romaanit, vaikka se ainakin Sinda Gregoryn käsissä avautuu yllättävän monipuoliseksi genrerajoja rikkovaksi teokseksi. Dooley on väittänyt, että Hammett nostaa jokaiseen romaaniinsa uusia ongelmia ja muotoja. Jos tämä pitää paikkansa, luvassa on vielä kolme herkullista lukukokemusta.

Lisää aiheesta:

• Dennis Dooley, Dashiell Hammett. Frederick Ungar Publishing Co., New York, NY, USA, 1984.
• Bruce Gatenby, ”A Long and Laughable Story": Hammett's The Dain Curse and the Postmodern Condition”. Teoksessa Christopher Metress (toim.), The Critical Response to Dashiell Hammett. Greenwood Press, Westport, CT, USA, 1994. 56-68.
• Sinda Gregory, ”The Dain Curse: The Epistemology of the Detective Story”. Teoksessa Christopher Metress (toim.), The Critical Response to Dashiell Hammett. Greenwood Press, Westport, CT, USA, 1994. 34-56.
• Edward Margolies, Which Way Did He Go? The Private Eye in Dashiell Hammett, Raymond Chandler, Chester Himes, and Ross MacDonald. Holmes & Meier, New York, NY, USA, 1982.

The Last Battle

Eurooppa hallitsi maailmaa kulttuurisesti, poliittisesti ja taloudellisesti vielä 1900-luvun alussa. Sitten, kuten geopolitiikan asiantuntija George Friedman on todennut, vuosien 1914 ja 1945 välissä Eurooppa tuhosi itsensä. Noin 100 miljoonaa ihmistä kuoli ”poliittisista syistä”, kaupunkeja raunioitui, ja lopulta Eurooppa menetti paitsi hallitsevan asemansa myös itsenäisyytensä. Vaikka Länsi-Euroopassa miehitys oli pehmeämpää kuin rautaesiripun takana, vuosisadan jälkipuoliskolla sodasta ja rauhasta päätettiin käytännössä Washingtonin ja Moskovan kesken.

Cornelius Ryanin The Last Battle (1966) on erinomainen sekoitus journalismia ja historiaa. Se tarkastelee Euroopan itsetuhoisen kiihkon loppuhuipennusta huhtikuussa 1945, kun idässä Neuvostoliitto oli jo edennyt Oder-joelle ja lännessä Yhdysvaltojen johtamat länsiliittoutuneet jatkoivat etenemistään Reinin yli kohti Elbeä. Saksa pystyi enää vaivoin tekemään vastarintaa. Lisäksi siltä puuttui strateginen päämäärä. Liittoutuneet vaativat ehdotonta antautumista, joten pienet voitot eivät olisi parantaneet neuvotteluasemia. Jäljellä oli vain velvollisuutta ja fanaattisuutta.

Toisaalta Saksan ylintä sotilasjohtoa tai ainakin sen osia huolestuttivat liittoutuneiden suunnitelmat. Saksalaiset olivat onnistuneet saamaan käsiinsä sodanjälkeistä jakoa kuvaavan kartan, jossa maa oli jaettu kolmeen vyöhykkeeseen: brittien, amerikkalaisten ja venäläisten. Itärintamalta kantautui huolestuttavia huhuja, ja muutamat kenraalit (tai heidän vaimonsa) kehottivat vaivihkaa sukulaisiaan siirtymään maan länsiosiin, kunnes tilanne rauhoittuisi. Joukotkin antautuivat mielummin yhdysvaltalaisten tai brittien kuin neuvostoliittolaisten käsiin.

Ryan liikkuu armeija- ja divisioonaesikuntien lisäksi tavallisten berliiniläisten siviilien keskuudessa. Valtavan Berliinin evakuointia ei ollut suunniteltu tai valmisteltu, ja ihmiset pelkäsivät venäläismiehitystä. Huhut itärintaman raiskauksista ja raakuuksista levisivät pommitettuun ja säännöstelyn varassa elävään Berliiniin. Itsemurhien määrästä on voitu esittää vain karkeita arvioita, samoin myöhemmin raiskausten uhreista.

Kenraali Dwight D. Eisenhower ei tunnistanut tai tunnustanut sodan poliittista ulottuvuutta. Hän kertoi Josif Stalinille, etteivät länsiliittoutuneet aikoneet edetä Berliiniin vaan tähtäsivät Saksan rintaman katkaisemiseen keskeltä. Hän ei halunnut myöskään kilpajuoksua Venäjän kanssa pääkapunkiin, koska siinä voisi tapahtua vahinkoja. Presidentti Franklin D. Roosevelt oli sairauden jo murtama, mutta Winston Churchill vetosi Berliinin valtaamisen poliittisen vaikutuksen ja sen tarjoaman aseman puolesta sodanjälkeisissä neuvotteluissa. Moni kenraali halusi päästä historiaan Berliinin valloittajana.

Stalin tietysti tulkitsi Eisenhowerin viestin niin, että länsijoukot olivat nimenomaan kiirehtimässä Berliiniin. Hän vaati kenraaleitaan syöksymään Oderin yli. Niinpä Saksan ohut itärintama murtui valtavissa tykistökeskityksissä. Adolf Hitlerin yksityiskohtainen, jääräpäinen ja joustamaton strateginen ja taktinen ajattelu oli hiertänyt saksalaiskenraaleja jo vuosien ajan, mutta nyt Hitler halusi esiin syyllisiä jatkuviin tappioihin. Kun tehtäviä kierrätettiin, rintamakokemus väistyi poliittisten ansioiden tieltä. Divisioonat ja prikaatit olivat olemassa vain paperilla.

The Last Battle on erinomaista luettavaa. Ryan on koonnut arkistotietoja ja haastatellut siviilejä sekä keskeisiä kenraaleita — myös neuvostoliittolaisia. Hän itsekin yllättyi pääsystään venäläisarkistoihin keskellä kylmää sotaa. Kirjan näkökulman liikkeet, tapahtumien käänteet, hitaasti tihenevä jännitys sekä suurten linjojen ja yksittäisten ihmisten kokemusten rytmi kulkevat hienosti.

On omituista, että tämän kaliiperin kerrontaan törmää sattumalta alennushyllyssä. Esimerkiksi Michael Shapiro katsoo, että Ryanin toista maailmansotaa käsittelevistä kirjoista ensimmäinen, elokuvasovituksensa varjoon jäänyt The Longest Day (1959), muutti tai avasi nykyaikaista journalismia pysyvästi kirjallisuuden suuntaan. Tähän suuntaan ovat sitten myöhemmin liikkuneet mm. Tom Wolfe, Joan Didion ja Hunter S. Thompson.

Cornelius Ryan, The Last Battle (1966). Simon & Schuster, New York, NY, USA, 1995.

--

Kuvat:
Ilmahyökkäyksen tuhoja Berliinissä helmikuussa 1945 (Bundesarchiv, Bild 183-J31345 / CC-BY-SA 3.0)
Kansikuva, Simon & Schuster.