Egill Yksikätinen - muinaissaagoja Pohjolasta

 Helga Hilmisdóttir, Kirsi Kanerva ja Sari Päivärinne (toim.), Egill Yksikätinen - muinaissaagoja Pohjolasta. Finn Lectura, 2013.

J. A. Hollo, Jyrki Mäntylä ja Antti Tuuri ovat suomentaneet useita nimekkäistä saagoista, mutta työmaata riittää. Muinaisislannin kurssilla Helsingin yliopistossa opiskelijat onnistuivat heille annettujen katkelmien käännöksissä sen verran hyvin, että Helga Hilmisdóttir päätti järjestää käännöstalkoot. Tuloksena syntyi seitsemän muinaissaagan ja parin katkelman käsittävä Egill Yksikätinen - muinaissaagoja Pohjolasta. Talkoisiin osallistui toistakymmentä kielen ja historian harrastajaa ja ammattilaista.

Muinaissaagat ovat satua. Ne pohjautuvat germaaniseen kertomusperinteeseen ja sijoittuvat ehkä noin 400-800 -luvuille. Tarinoissa on kytkyjä todellisiin paikkoihin, hallitsijoihin ja taisteluihin, mutta maantiede tai historialliset yksityiskohdat eivät rajoita tapahtumia. Sankarit kohtaavat jättiläisiä, kääpiöitä, hirviöitä, kirouksia, loitsuja, petosta ja suunnattomia aarteita. Tarinat eivät pureudu sankareiden psykologiaan vaan keskittyvät sanomisiin ja tekemisiin. Imperfekti vaihtuu hetkessä preesensiin, kun miekat alkavat heilua.

Kokoelma on samantyyppinen kuin aiemmin lukemani Seven Viking Romances. Itse asiassa Bósin saaga (Bósa saga ok Herrauðs) sekä Egill Yksikätisen saaga (Egils saga einhenda ok Ásmundar berserkjabana) esiintyvät molemmissa. Tarinoissa vilisee myös muista saagoista tuttuja henkilöitä, kuten Nuoli-Odd, Ketill Lattanenä ja kuningas Gautrek. Kirjan lopussa on nimilista, joka sisältää saagoissa esiintyvät henkilöt lisänimineen ja alkuperäisasuineen. Lisänimet ovat ylistäviä (Sviði Uljas, Ólafr Merikuningas, Ìngjaldr Julma), kuvaavia (Brynjólfr Kameli, Ása Määräilevä, Hergill Nappiahteri) tai hauskoja (Ragnarr Karvahousu, Ketill Makoilija, Thormóðr Katkera). Luku- tai käännöspiirissä on varmasti naurettu. Tarinat ja niiden henkilöt todistavat, että huumori ei ole moderni keksintö. Romantiikkakaan muinaissaagoille vierasta.

"Mitä sinä haluat?" kysyi tytär.
"Haluaisin kastaa varsani viinilähteessäsi", hän sanoi.

Työssä on tähdätty kaunokirjalliseen lopputulokseen ja se näkyy: käännökset ovat sujuvia. Paikoin harhaileva kerronta ja nimien luettelointi ovat elimellinen osa "saagatekniikkaa". Kirjan toimittajat ovat kirjoittaneet saagakirjallisuutta, kääntämistä ja valittuja tekstejä täydentävän esipuheen. Kirjan taittoon ja ulkoasuun on nähty erityisesti vaivaa. Painojälki on kaksiväristä; teksti on mustaa, otsikot punaisia. Taitto on siisti, teksti nähdäkseni virheetöntä ja jokaisen tarinan käynnistää Eva Eskelisen mustavalkokuvitus. Mikä ihmeellisintä, kirja on lankasidottu. Lankasidottu!

Toivottavasti näitä tulee lisää.

Usherin talon tuho

Edgar Allan Poe,  Usherin talon tuho. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Fall of the House of Usher (1839) suomentanut Jaana Kapari. Teoksessa Edgar Allan Poe: Kootut kertomukset. Teos, Jyväskylä, 2008.

Nimettömäksi jäävä kertoja saa kutsun ystävältään rapistuneeseen Usherin suvun kartanoon. Suku on vanha, mutta se ei ole koskaan haarautunut; sukupolvesta on aina jäänyt henkiin vain yksi jälkeläinen. Roderick Usher, kertojan ystävä, on sukunsa tavoin lahjakas ja hauras. Hänen siskonsa Madeleine kärsii omituisesta sairaudesta, jolle lääkärit eivät osaa tehdä mitään. Kertojan osaksi jää todistaa Usherin kartanon omituinen tuho.

Poen kauhunovelli on gotiikkaa: siinä on karmiva maisema, rapistuva talo, omituinen sairaus ja myrsky. Kertojan pelko ja pakokauhu kiihtyvät sitä mukaa, kun talon ja Usherin sisarusten tilanne hänelle aukeaa. Suvun ja talon nimi on sama (verbinä to usher tarkoittaa näyttää tai opastaa). 

Novelli on tiivis ja kiehtova. Kaparin käännös kulkee erinomaisesti. Boxallin 1001 kirjan lista ei nähtävästi koostu yksinomaan romaaneista.

Under This Unbroken Sky

Shandi Mitchell, Under This Unbroken Sky. Orion Publishing, London, UK, 2009.

Suvuissa kulkee tarinoita, joista on kaksi totuutta. Täyttäessään kahdeksantoista vuotta kanadalainen Shandi Mitchell sai kuulla, ettei isoisä kuollutkaan influenssaan. Vuosien mittaan hän alkoi tutkia tapahtunutta mutta teki vähän löytöjä. Arkistojen ja muistojen välillä oli ristiriitoja. Sitten hän löysi lehtileikkeen. Siitä kasvoi kuvitteellinen tarina kahden ukrainalaisen perheen kohtaloista Kanadassa ennen toista maailmansotaa.

Under This Unbroken Sky on Shandi Mitchellin, kanadalaisen kirjailijan ja elokuvantekijän, esikoisromaani. Se alkaa perhevalokuvasta 1930-luvulta. Vanhemmat istuvat jäykkinä kirkkovaatteissaan hirrestä rakennetun vilja-aitan edessä ympärillään viisi lasta ja kymmenen senttiä lunta. Sivulla kolme kirja paljastaa tarinan suunnan.

There is a black-and-white photograph of a family: a man, woman, and five children. Scrawled on the back, in tight archaic script, are the words, Willow Creek, Alberta, 1933. This will be their only photograph together. [...]
   Within three years, this farm will be foreclosed. Two years later, one will die. Two others, of whom there is no photograph, will be murdered.

Teodor palaa perheensä luo vuonna 1938 kärsittyään kahden vuoden vankeusrangaistuksen itse viljelemänsä viljan varastamisesta. Perhe oli paennut Stalinin kovaotteista pakkokollektivisointia viljelymaata tarjoavien julisteiden perässä Kanadaan. Puna-armeijan sotilaat olivat sanoneet: "Sinä et omista mitään", ja Kanadassa häneltä huijattiin heti rahat ja maatila. Teodorin käsitys omaisuudesta on moraalinen pikemminkin kuin juridinen.

Myös Teodorin sisko Anna on muuttanut Kanadaan. Anna valitsi kilpakosijoidensa joukosta sosiaalista nousua lupaavan upseerin Stefanin. Valinta oli kuitenkin huono. Stefan joutuu huonoon huutoon, joutuu lähtemään maasta, eikä hän ole maanviljelijä vaan joutilaisuuteen, viinaan, huoriin ja armeijan takaamaan sosiaaliseen asemaan tottunut roisto. Hän piipahtaa kotona vain rahojen loppuessa.

Rikoksesta tuomittu ei voi pitää uudisraivaajapalstaa. Teodorin sisko kuittaa maan, jolle Teodor tekee vuokralaisena vaadittavan raivaustyön, mutta kaksi sosiaalista luokkaa tai kaksi omaisuuskäsitystä ei mahdu samalle maa-alalle. Vuokrasopimus tulehtuu, kun Stefan palaa kotiin. Vaatimusten symmetria käynnistää tragedian, jota ruokkivat heikkous, niukkuus ja ahneus. Lapset, jotka eivät täysin ymmärrä tapahtumia, joutuvat tietämättään sen välikappaleiksi.

Kirjan kerronta kulkee preesensissä. Sen sävy palvelee hyvin hidasta ja ahdistavaa luisumista. Näkökulma kiertää vanhempien sekä lasten kautta piirtäen taitavasti perhedynamiikkaa ja pienviljelijäelämän arkea. Talven yli selviäminen on jatkuvaa työntekoa. Ahtaiden mökkien seinät kaatuvat päälle talven pitkinä iltoina, ja vuosien mittaan koetut menetykset kasautuvat. Kauniisti brodeeraratuista hameista tehdään riepuja. Entisestä kotimaasta muistuttavat enää haikeat laulut. Tytöt ehtivätkin haaveilla Clark Gablesta kitkiessään rikkaruohoja.

Kanadan preeria näyttäytyy lohduttoman upeana. Ympäröivä Albertan syrjäinen seutu huokuu mahdollisuuksia, vaaroja ja epävarmuutta. Horisontin takana on vielä vaarallisempi yhteiskunta, jonka asenne on vihamielinen ja tavat vieraita. Mitchell on sijoittanut tekstin sekaan viranomaiskirjeenvaihtoa ja pari tapahtumiin liittyvää uutista.

Lähellä kuolon rantaa

Tuure Vierros, Lähellä kuolon rantaa - Jaakko Pentinpoika Ilkan ja Klaus Eerikinpoika Flemingin kertomukset Pinonäsin herran Hannu Hannunpoika Fordellin muotoilemina. WSOY, Porvoo, 1967.

Tuure Vierros (1927-2012) oli lukuisia oppikirjoja ja historiallisia romaaneja kirjoittanut historian opettaja. Lähellä kuolon rantaa on nuijasodasta kertova romaani. Hannu Fordell, nuijasodan aikainen nimismies ja talonpoikien edustaja Tukholmassa, on Vierroksen pyynnöstä haastatellut kahta nuijasodan keskeistä hahmoa iäisyyden puolella ja koonnut heidän näkemyksensä sodan tapahtumista narratiiveiksi.

Jaakko Ilkka kertoo riidoistaan isänsä kanssa, ajastaan sodassa ratsusotilaana ja nimismiehenä Pohjanmaalla. Vauras ja arvostettu talonpoika nousee aseelliseen vastarintaan linnaleirejä ja sotaväen mielivaltaa vastaan. Vierros ei kuvaile tapahtumia ennen talonpoikien kapinaa, vaan motiivi vastarintaan leimahtaa yllättäen. Jaakko Ilkka on idealisoitu talonpoikaissotapäällikkö. Hän katselee huolestuneena miesten rosvoamista ja mielivaltaa. Väkivallan kierre näyttäytyy ulkoapäin tuodulta, ja Ilkka miestensä ja tilanteen uhrilta.

Klaus Flemingin henkilössä on enemmän sävyjä. Hän on suomenkielinen sotapäällikkö ruotsinkielisten keikareiden ja vaikeiden poliittisten vehkeilyjen keskellä. Hänellä on itseironiaa, mielipiteitä ja ajatuksia. Marski esiintyy myös idealisoituna johtajana, joka näkee talonpoikien ongelmat, mutta valmistautuu loppuotteluun samalla koko valtakunnan tulevaisuudesta, eikä koe tarpeelliseksi puuttua väärinkäytöksiin. Hän tahtomattaan joutuu kurmoottamaan harhaanjohdettuja talonpoikia. Johtajien välille kasvaa vaikeasti perusteltu arvostuksen tunne.

Vierroksen kerronta kulkee enimmäkseen dialogina, jolloin tapahtumat etenevät paljolti puheessa  näytelmien tapaan. Missä suoraa kerrontaa on, preesens ja imperfekti kieppuvat virkkeissä viikinkisaagojen tapaan. Kirja vaikuttaa dialogimuotoon puetulta historialta; sen henkilöt tai heidän suhteensa eivät ole suunnattoman mielenkiintoisia. Kirjassa vilisee kuitenkin ihania vanhoja sanoja ja sanontoja.

Kirja jatkaa kamppailuani ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

The Razor's Edge

W. Somerset Maugham, The Razor's Edge (1944). Penguin Classics, London, UK, 1992.

Ensimmäisestä maailmansodasta palaava taistelulentäjä Larry Darrell ei sopeudu takaisin chicagolaiseen seurapiirielämään. Sodan sytyttyä nuorukainen oli karannut Kanadaan, onnistunut värväytymään siellä alaikäisenä ja juoninut itsensä Euroopan taisteluihin. Nyt Chigacossa haavoittumisensa jälkeen hän torjuu hyväpalkkaisia työpaikkoja yhden toisensa jälkeen. Perintö tarjoaa Larrylle vaatimattomat mutta säännölliset tulot, joten työ ei ole välttämätöntä, mutta hänen kihlattunsa Isabel Bradley hermoilee: Jos mies ei tee töitä, miten hän aikoo elättää vaimonsa? Koko seurapiiri hänen ympärillään pitää Larrya menetettynä tapauksena. Ennennäkemättömään nousukauteen valmistautuvassa Amerikassa maanpäällinen menestys on pelastuksen mitta.

Larry päättää lähteä kahdeksi vuodeksi Pariisiin selvittämään, mitä hän haluaa elämältä. Ilotalojen ja kabareiden sijaan hän istuu kirjastoissa ja opiskelee kieliä. Hän etsii kiihkeästi vastauksia perimmäisiin kysymyksiin, eikä ole kahden vuoden jälkeen yhtään valmiimpi kuin saapuessaan. Isabel torjuu avioliiton laihojen tulojen varassa, ja nuori pari eroaa. Isabel avioituu menestyvän pörssimeklarin pojan kanssa, ja Larry aloittaa vaelluksensa.

W. Somerset Maugham aloittaa romaanin ikään kuin kertomuksena todellisista tapahtumista ja henkilöistä ja kuljettaa tarinaa omasta näkökulmastaan. Hän tapaa tarinan eri osapuolia vuosien mittaan Chicagossa, Lontoossa, Pariisissa ja Ranskan Rivieralla. Larry, Isabel, Isabelin setä Elliot ja monet muut antautuvat luottamuksellisiin keskusteluihin Maughamin kanssa. Kirjailijan puolueettomuus ja älyllisyyden sädekehä tuntuu saavan ihmiset uskoutumaan hänelle, ja kertomusta täydentävät hänen tarkkanäköisyytensä ja paikoin -omien sanojensa mukaan- mielikuvituksensa.

Maugham kuvaa tapoja tuoda merkitystä lähtökohtaisesti merkityksettömään elämään. Isabelin setä Elliott, eurooppalaistunut antiikkikauppias, ui pariisilaisissa seurapiireissä sujuvasti kuin ankerias ja, amerikkalaisuudestaan huolimatta, on omaksunut sääty-yhteiskunnan ylläpitämässä rakenteessa aseman, jonka hidasta vajoamista hän huokailee. Vanha yläluokka väläyttää loistonsa viimeisiä säteitä tarkkaan säädellyissä tanssiaisissa ja illallissa, missä kaikella on merkitystä: puvuilla, nimillä, ruokalajeilla, juomilla ja aterimilla. Moraalinen särö peittyy antiikkisuuden tai hyvän nimen taakse. Puvustus tai lavastus eivät ole kuitenkaan sisältöä. Naamiaisista palataan lopulta tyhjin käsin.

Isabelin mies tyhjänpäiväisyyksiä viljelevä Gray Maturin täyttää päivänsä työnteolla. Sodan herättämä teollisuus ja sen tuoma vauraus ovat siirtämässä Yhdysvaltoja perinteisten suurvaltojen ohi, mikä säteilee uudenlaista maailmaa ja elämäntapaa. Vuoden 1929 pörssiromahdus osuu kuitenkin Maturineja leukaan, ja vaurauden sekä menestyksen tuomaan mielihyvään tottunut elämä lyö tyhjää. Larry etsii jotain muuta ja sen löydettyään kulkee tinkimättömästi tien loppuun. Maugham oli ensimmäisiä kirjailijoita, jotka ennakoivat idän filosofioiden vaikutusta lännessä ennen esim. Beat-liikettä. Kirjan nimi on viittaus katkelmaan Katha Upanishadista: tie pelastukseen on kapea kuin veitsenterä.

The Razor's Edge pukee yhden maailmanhistorian merkittävimmistä murroksista kahden sodan välissä mielenkiintoisiksi henkilöiksi ja tarinaksi. Maugham on tarkkanäköinen kirjoittaja ja piirtää terävästi mm. amerikkalaisten ja brittiläisten eroja. Vaikka hän ei kaihda kaidalta polulta harhautumista, sekin tapahtuu soveliaasti. Kirja on sujuva ja hyvä, mutta sen miellyttävyys riistää siltä superlatiivit.

Furies

Lauro Martines, Furies: War in Europe 1450-1700. Bloomsbury Press, 2013.

Lauro Martines (s. 1927) toimi pitkään euroopan historian professorina Kalifornian yliopistossa UCLA:ssa. Suurin osa hänen työstään on käsitellyt Italian renessanssia, sen kulttuuria ja yhteiskuntaa. Ollessaan aloitteleva historioitsija Harvardin yliopistossa hän ajatteli monen kollegansa tavoin vaativan ja mielenkiintoisen historiantutkimuksen tarkoittavan korkeakulttuurin, yhteiskuntarakenteen ja politiikan yhteyksien tutkimusta. Sotahistoriaa pidettiin yksinkertaisena alueena ja siten vähemmän kiinnostavana. Nyt melkein 90-vuotias Martines tunnustaa tällaiset ajatukset hölmöiksi. Hän alkoi perehtyä sotaan ja nähdä siinä värejä ja sävyjä, jotka hän kokosi kirjaksi.

Furies: War in Europe 1450-1700 tarkastelee uuden ajan alun Euroopassa riehuvia sotia, kuten Italian sodat, Ranskan hugenottisodat, Saksan kolmikymmenvuotinen sota. Renessanssin ja Ranskan vallankumouksen välisenä aikana sota oli endeemistä. Valtio oli olemassa lähes yksinomaan sodankäynnin mahdollistamiseksi, mutta valtiokoneisto oli vielä kehittymätön ja heikko. Keskiaikaiset ritarit, läänityksiä nauttivat uskolliset eliittisotilaat, alkoivat väistyä sodankäyntiin erikoistuneen ruutiaseita kantavan palkkasotilaan tieltä 1400-luvulla. Vaaliruhtinaat, kuninkaat ja keisarit marssittivat sotiinsa palkka-armeijoita, jotka "sulivat" karkuruuden, tautien, nälän edessä tai palkanmaksun vaikeutuessa kuin keväinen lumi. Rivien täyttämiseen piti alkaa käyttää pakkoa ja niiden suorina pitämiseen väkivaltaa.

Ponnisteluistaan huolimatta alkeellinen valtiokoneisto ei pystynyt tekemään paljoakaan armeijoidensa huoltamiseksi. Tiet olivat huonoja, ruoka säilyi heikosti, eikä ylläpitoon ollut suuresti varoja. Palkat viivästyivät tai jäivät kokonaan maksamatta. Sotajoukot joutuivat tukeutumaan paikallisiin kyliin ja kaupunkeihin, mutta näidenkin tarjoama ylijäämä oli nopeasti syöty vaikka rahaa olisi ollut. Eivätkä paikalliset luopuneet usein karjastaan tai siemenviljastaan vapaaehtoisesti. Niinpä väkivalta, nälkä, taudit ja kuolema seurasivat armeijoita kaikkialle, sinnekin missä vihollista ei ollut. Aikalaistekstien välittämät raakuudet ja linnaleirit muistuttavat Ylikankaan esittämiä Nuijasotaan johtaneita tapahtumia.

Sotahistoriaa on pitkään kirjoitettu hallitsijoiden näkökulmasta, ja Martines tunnistaakin sodasta kaksi tasoa. On kenraalien, ruhtinaiden ja kuninkaiden "paperisota", joka käsittelee perimysriitoja, oikeuksia, moraalia, kunniaa, strategiaa ja ratkaisevia taisteluita. Sitten oli se todellinen sota, joka oli paitsi nälkää, syöpäläisiä, tauteja ja kuolemaa myös järjettömäksi kasvava ja osapuolien etujen vastainen liki hallitsematon prosessi, joka käänsi, kuten usein käy, sodan käynnistäneet ylevät periaatteet irvikuvikseen. Kun hallitsijat eivät välittäneet alamaistensa hengestä tai omaisuudesta, kuolema - Väinö Linnan sanoin - "lakkasi olemasta moraalinen kysymys". Miksi sotilaita ei sitten suitsittu? Miksi heidän annettiin ryöstää valtakunnan omiakin alueita? Viime kädessä siviilien tyytymättömyyttä oli helpompi sietää kuin aseistettujen nälkäisten sotilaiden.

Martines keskittyy armeijoihin ja sodan uhreihin, jotka uuden ajan alussa olivat useimmiten siviilejä. Nälänhädät, ryöstöt, raiskaukset ja tapot antavat sodalle kovasti erilaiset kasvot kuin oppikirjat. Hän kuvailee sotajoukkoja, sotilaiden kohtaloita, raakuuksia, piirityksiä, aseita ja rahoitusta, joka kehittyy huimaa vauhtia yksittäisen sijoittajan riskejä kaventaviksi joukkovelkakirjoiksi. Monissa maissa hallitsijat joutuivat keskustelemaan ylimysten tai säätyjen muodostaman edustuslaitoksen kanssa sodan rahoittamiseksi verovaroin, mutta kampanjaansa käynnistäessään ruhtinas tai kuningas oli hyvin tietoinen, etteivät hänelle myönnetyt varat riittäisi pitkään. Juuri näistä kysymyksistä Martines kaivaa esiin moraalisia ongelmia, joita myös aikalaiset alkoivat pyöritellä: Mikä oikeuttaa sodan? Mikä valtion tehtävä? Mikä oikeuttaa hallitsijan aseman? Jotkut reagoivat kaaokseen ja epävarmuuteen vaatimalla itsevaltiaita, joita sittemmin saatiin. Sotien seurauksena myös kansallisvaltiot ja niiden valtiokoneistot alkoivat saada muotoaan.

Furies: War in Europe 1450 - 1700 on erinomaisen kiinnostava. Kirja tarjoaa läpileikkauksen ajasta ja sen sodista, jotka perushistoria piirtää muutamaksi nuoleksi, kenraaliksi ja vuosiluvuksi. Martines ei ole sotahistorioitsija, mutta maallikkoa, joka ei ole perehtynyt aikakautta käsittelevään akateemiseen keskusteluun, se ei ehkä haittaa. Kirjoittaja piirtää sotaa seuraavat onnettomuudet terävinä tapahtumien, kirjeiden ja muiden aikalaistekstien kautta muttei vääntele käsiään tai moralisoi vaan siirtyy eteenpäin.

Kirja on osa ihminen sodassa -lukuhaasteurakkaani.

Stepanin koodeksi

Tuomas Saloranta (toim.), Stepanin koodeksi. Kuoriaiskirjat, 2013.

Aika tuntuu parantavan joidenkin kulttuurimuotojen arvostusta. Esimerkiksi osa pulp-kirjallisuudesta on siirretty syrjäisestä sivupöydästä klassikkojen keskuuteen, missä erikoistuneet ammattilaiset osaavat tulkita ja arvostaa. Viihteeksi tarkoitettu kirjallisuus karkaa analyysin taakse. Kehitys on siksi huolestuttavaa, että jotkut viihdekirjallisuuden harrastajat ovat kerääntyneet uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion (URS) ohjelmajulistuksen taakse. Jäsensivut korostavat, ettei kyseessä ole parodia: uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion ensisijainen ja kaiketi ainoa tarkoitus on viihdyttää. Rahvaanomaisuus on perinteisesti ollut vahva suoja tärkeää kulttuuripuhetta vastaan.

URS-aktiivit Tuomas Saloranta, Samuli Antila ja Markus Harju kehittivät Prahan matkallaan ajatuksen jaetusta, kielletyn kirjan ympärille kietoutuvasta mytologiasta, joka toimisi pohjana eri kirjoittajien tarinoille. Tuloksena syntynyt Stepanin koodeksi on yhdistelmä Voynichin käsikirjoitusta ja Lovecraftin Necronomiconia. Tuntemattomalla kielellä kirjoitettu kirja löytyy böömiläisestä kaivoksesta 1400-luvulla. Kirjaa säilytetään läheisessä jesuiittakollegiossa, kunnes 1700-luvulla kirja päätetään viimein tuhota vaarallisena. Siitä säilyy kuitenkin kopio, jota keräilijät ja kultistit tavoittelevat.

Stepanin koodeksi on Tuomas Salorannan toimittama novellikokoelma, joka tarjoaa kymmenen eri kirjoittajan tarinaa käänteistä koodeksin ympärillä. Perustajakolmikon novellit kytkeytyvät henkilöiden ja tapahtumien kautta toisiinsa. Suomalainen keräilijä haluaa käsikirjoituksen itselleen, mutta se ei vaihda omistajaa ilman uhreja. Sitten Anne Leinosen novellissa brittiläinen sotilas palaa toisesta maailmansodasta mukanaan kopio käsikirjoituksesta. Hänen vaimonsa raportoi siskolleen miehen luisumisesta. Shimo Suntila kuvailee kopion syntyvaiheita ja siihen liittyviä ihmiskohtaloita. Koodeksin alkuperää tai sisältöä kirjoittajat eivät suuremmin pureskele, mutta kirjalla on oma tahtonsa. Sen ympärillä todellisuus tai siis havainnot todellisuudesta tuntuvat vääristyvän, varjot liikkuvat, äänet kuiskivat, ja ihmisten muodot muuttuvat.

Novellit ovat lyhyitä ja kursailemattoman viihdyttäviä. Novelleja suuremman vaikutuksen teki tekijöiden ohjelmallisuus. Näin syntyy elävä skene. Peukutan.