Myth

G. S. Kirk, Myth: Its meaning and functions in ancient and other cultures (1970). Cambridge University Press, London, UK, 1975.

Myyttien tarkoituksesta on ollut monenlaista mielipidettä. Esimerkiksi Bronislaw Malinowskin mukaan myytit tallensivat, perustelivat ja vahvistivat kulttuurin instituutioita. Claude Lévi-Straussille myytit olivat pohdiskelevia ja spekulatiivisia; tosin niiden ymmärtäminen edellyttää niiden tutkimusta suhteessa muihin saman kulttuurin myytteihin. Ja niin edelleen.

Kirjassaan Myth: Its meaning and functions in ancient and other cultures (1970) G. S. Kirk esittää, että myyteillä on monia muotoja ja merkityksiä. Kulttuuristen ilmiöiden universaalit yhden selityksen mallit ovat tietysti kovin alttiita kritiikille, mutta Kirkin argumentti tuntuu halvalta yksinkertaistukselta, kun hän ensin kirjan alkuosan pieksee aikaisempaa myyttien tutkimusta antropologian tuntemuksen voimin. Myyttien, legendojen ja kansantarujen rajat ovat epäselviä. Jotkut korostavat myyttien ja rituaalien välistä kytkentää, toiset eivät. Sitten hän esittelee Lévi-Straussin kehittelemää monimutkaista ja sekavaa myyttien algebraa ja osoittaa sen "harhaanjohtavaksi, kuten kaikki universalisoivat teoriat myyteistä". Esittämästään kritiikistä huolimatta Kirk ottaa tuekseen Lévi-Straussin kehittelemän strukturalismin käsitteistöä.

Kirk oli klassisen kreikan professori. Kun alun jotenkin pahantuulisesta sävystä päästään Mesopotamian ja sitten Kreikan myytteihin, teksti alkaa vaikuttaa melkein innostuneelta. Kirk korostaa em. myyttien kirjallisuudellisuutta ja kertomuksellisuutta ja pureutuu niihin yksinkertaistetuin strukturalistisin välinein. Sumerilaisten myyttien, jotka käsittelevät hedelmällisyyttä (ja insestiä), hän päättelee liittyvän kasteluun: liika kastelu tuottaa hedelmättömyyttä.

Akkadilaisissa myyteissä painopiste siirtyy hedelmällisyydestä sosiaaliseen järjestykseen, hallintoon ja oikeuteen. Toki Gilgamesh asettelee luontoa ja kulttuuria vastakkain, samoin kuin Kreikassa jättiläiset, kentaurit ja kykloopit. Kirk kokoaa listoja kreikkalaisten myyttien teemoista ja motiiveista. Edellisiin kuuluvat mm. kilpailut, arvoitukset, vahingossa tappamiset, muuttumiset (ihmisestä eläimeksi tai kasviksi) ja jälkimmäisiin hirviöt, isän estämät tytärten avioitumiset jne. Maantieteen vuoksi hedelmällisyys näkyy myyteissä Kirkin mukaan eri tavoin Kreikassa kuin Mesopotamiassa.

Kirja luonnostelee kolme keskeistä funktiota myyteille. Ensinnäkin myytit ovat säilyneet ja muovautuneet kertomuksina. Epäkiinnostava kuolee pois ja viihdyttävä kerää yleisöä (viihde). Toiseksi myytit ovat osa toistuvia uskonnollisia toimituksia tarjoten vahvistuksen instituutioiden alkuperästä tai auktoriteetista (vahvistaminen). Kolmanneksi myytit selittävät tai tutkivat ihmisten kohtaamia ongelmia, kuten kuolema (selittäminen).

Kirjassa on paljon hyvää ja mielenkiintoista, vaikka johtopäätökset ovat hieman väljiä ja hajallaan. Kirkin kerronta on herkullista akateemista ylätyyliä, joka olisi ehkä kaivannut paksumman punaisen langan.

Michael Kohlhaas

Heinrich von Kleist, Michael Kohlhaas. Saksankielisestä alkuteoksesta Michael Kohlhaas (1810) englanniksi kääntänyt Frances H. King. Teoksessa Kuno Francke (toim.), The German Classics of The Nineteenth and Twentieth Centuries, Vol. IV. The German Publication Society, New York, NY, USA, 1914, s. 308-414. Project Gutenberg EBook, 2004. http://www.gutenberg.org/ebooks/12060

Patrick Süskind aloittaa romaaninsa Das Parfym (1985) eräänlaisella kunnianosoituksella saksalaiselle romantiikan ajan kirjailijalle Heinrich von Kleistille (1777-1811).

In eighteenth-century France there lived a man who was one of the most gifted and abominable personages in an era that knew no lack of gifted and abominable personages.

Aloitus viittaa von Kleistin romaanin Michael Kohlhaas (1810) ensimmäiseen virkkeeseen.

Toward the middle of the sixteenth century there lived on the banks of the river Havel a horse-dealer by the name of Michael Kohlhaas, the son of a school-master, one of the most upright and, at the same time, one of the most terrible men of his day.

Tämä virke sisältää romaanin asetelman: hevoskauppias Kohlhaas on samanaikaisesti rehellinen ammatinharjoittaja ja hirvittävä rikollinen—ja itse asiassa hänen tinkimätön rehellisyytensä ja liki fanaattinen oikeudentuntonsa ovat juurikin syynä hänen hirvittävään maineeseensa. Mainittakoon, että Kuno Francken johdannossa Goethe luonnehtii von Kleistia samaan tapaan vastakohtien kautta:

In spite of my honest desire to sympathize with him, I could not avoid a feeling of horror and loathing, as of a body beautifully endowed by nature, but infected by incurable disease.

Michael Kohlhaas kokee vääryyttä, kun paikallisaatelisen mielivalta vie häneltä kaksi hevosta ja kaikki yritykset saada korvaus lakiteitse tyrehtyvät aatelisen sukulaissuhteisiin ja byrokraattiseen hitauteen. Vilpittömät yritykset neuvotella maksavat hänen vaimonsakin hengen, kun tämä joutuu paikallisaatelisen väkivaltaisten ritarien rusikoimaksi. Koska laki ei käytännössä suojele hevoskauppiaan yksityisomaisuutta tai hänen perheensä henkeä, Kohlhaas katsoo olevansa lain piirin ulkopuolella eli "outlaw". Kun sitten hän käynnistää sisällissotaa muistuttavan väkivaltaisen oikeusprosessin, byrokraattinen koneistokin herää henkiin.

When the morning dawned the entire castle had burned down and only the walls remained standing; no one was left in it but Kohlhaas and his seven men. He dismounted from his horse and, in the bright sunlight which illuminated every crack and corner, once more searched the inclosure.  

Kirjan teema kantaa romantiikan porvarillisia tunnusmerkkejä: ahkera, rehellinen ja kaikin tavoin esimerkillinen ihminen joutuu rappeutuneen aateliston mielivallan uhriksi. Paikallisaatelinen seurueineen viettää aikansa humalaisessa ja äänekkäässä joutilaisuudessa, joka ei tunnusta aatelisaseman vastavuoroisuutta: aateluus ei ole pelkkä joukko vaatimuksia, joita voi esittää alamaisille, vaan alamaisella on puolestaan myös oikeuksia. Tarina sijoittuu juuri uskonpuhdistuksen aikaan, jolloin perinteinen yhteiskuntajärjestys kyseenalaistettiin lukuisissa talonpoikaiskapinoissa.

Romantiikan henkeä tunnustaa myös von Kleistin elämä: elinaikanaan tunnustusta vaille jäänyt taiteilija kuolee oman käden kautta 34-vuotiaana. Königsbergissä asuessaan von Kleist harjoitteli näytelmien ja tarinoiden kirjoittamista sovituksia tekemällä. Niinpä Kohlhaasin tarinallakin on esikuvansa todellisuudessa: Hans Kohlhase, 1500-luvulla elänyt brandenburgilainen kauppias, turvautui itseapuun oikaistakseen kohtaamiaan vääryyksiä, kunnes hänet teilattiin vuonna 1540. Niin se käy.

Dashiell Hammett

Dennis Dooley, Dashiell Hammett. Frederick Ungar Publishing Co., New York, NY, USA, 1984.

Kirjoituskokoelmassa Varjomiehen jäljillä (1994) Kyösti Salovaara nostaa esiin pitkään kestäneen ja dekkaripiirejä jakavan kähinän Dashiell Hammettin ja Raymond Chandlerin paremmuudesta. Hän itse kertoo asettuneensa jälkimmäisen leiriin ja kuvailee Hammettin romaanien luku-urakkaa pettymykseksi. Omien näkemystensä ohessa Salovaara vetoaa mm. Gavin Lambertin huomioon Hammettin romaanien kerroksettomuudesta ja Dennis Dooleyn havaintoon jäljittelijöiden käsissä tylsyneistä Hammettin tekniikoista. Kirjansa Dashiell Hammett (1984) loppupuolella Dennis Dooley todellakin toteaa näin, mutta hän sanoo toki paljon muutakin.

Hammett alkoi kirjoittaa tarinoita Black Mask -lehteen vuonna 1922; kaikkiaan tarinoita syntyi miltei viisikymmentä. Valtaosassa esiintyy hänen nimetön päähenkilönsä, joka poikkeaa selkeästi aikaisemmista tai muista aikakauden yksityisetsivistä, Sherlock Holmesista, Hercule Poirotista ja Philo Vancesta. Hammettin yksityisetsivä on ammattilainen, duunari, joka tutkii realistisia rikoksia. Tarinat heijastelevat ensimmäisen maailmansodan jälkeistä aikaa uusine puheenparsineen, dekadensseineen ja elämännälkäisyyksineen, sosiaalisine murroksineen ja kokonaisen gangstereiden alakulttuurin synnyttäneine kieltolakeineen. Tässä uudenlaisessa maailmassa luottamus on murentunut. Where there can be no trust, assume none.

Huolimatta runsaista novelleista ja esimerkiksi Alex Raymondin kanssa aloitetusta Agentti X-9 -sarjakuvasta Hammettin kirjallinen maine perustuu hänen viiteen romaaniinsa. Verrattuna muihin viime vuosisadan nimekkäisiin dekkarikirjailijoihin hänen tuotantonsa on ohut. Dooley korostaa, että—vaikka Hammettin kaunokirjallista paloa on epäilty aina Chandleristä lähtien—Hammett etsi romaaneihinsa aina uusia ongelmia ja muotoja. Tyyli on suoraa ja tehokasta, eivätkä romaanit ole oikeastaan murhamysteereitä vaan tapauskuvauksia pahuuden ja väkivallan keskelle joutuneesta henkilöstä.

Uncovering the identity of the killer is always less important, finally, than the exploration of the underlying theme of trust, winning and losing, the nature of evil and its relationship to society, or the individual's sense of honor in a corrupt world.

Ensimmäinen romaani Red Harvest (1929, suom. Veristä satoa) ilmestyi alun perin jatkokertomuksena. Päähenkilö alkaa korjata Personvillen rikollisjengien hallitsemaa tilannetta. Kaupunki on maanpäällinen helvetti, joka sisäisten ristiriitojensa vuoksi on päätynyt kaoottiseen tasapainotilaan.  Päähenkilö ajautuu väkivallan kierteeseen, mikä on samalla huumaavaa ja kauhistuttavaa. Romaania voi lukea Danten Firenzen eli helvetin näkökulmasta, ja johtopäätös on kirjoissa sama: pahuus ei synny pelkästään ahneudesta, järjestäytyneestä rikollisuudesta tai ideologioista; siihen riittävät käytännön kompromissit. The Dain Curse (1929, suom. Dainin suvun kirous) pyörii perhesalaisuuksien ja sukukirouksen äärellä, mutta tarina käsittelee pikemminkin päähenkilön vajoamista kyynisyyteen pahuuden äärellä. Rikolliset ovat lihaa ja luuta, aikuisia ihmisiä todellisen maailman ongelmineen, mikä Dooleyn mukaan oli ilmestymisaikanaan uutta ja vallankumouksellista.

Romaanissa The Maltese Falcon (1930, suom. Maltan haukka) nimetön päähenkilö on vaihtunut Sam Spadeksi ja kerronta objektiiviseen yksikön kolmanteen persoonamuotoon. Niinpä juonittelujen ja ruumiiden keskellä rosoisen päähenkilön motiivit ja moraali jäävät lukijalle jatkuvasti hämäräksi, koska hänen heikkoutenaan ovat naiset ja raha. The Glass Key (1931, suom. Lasiavain) esittelee jälleen uuden päähenkilön ja sitä kautta uuden asetelman. Uhkapelaaja Ned Beaumont alkaa selvittää erään poliitikon veljen murhaa auttaakseen epäillyksi joutunutta ystäväänsä. Molemmissa romaaneissa käsitellään taas luottamusta mutta myös ihmissuhteen mahdollisuutta, jonka suhteen Spade ja Beaumont pelaavat hyvin eri tavalla.  

The Thin Man (1933, suom. Varjomies) jäi Hammettin viimeiseksi romaaniksi. Toisin kuin aikaisemmat Hammettin päähenkilöt, Nick Charles on onnellisesti naimisissa, vaikka yksityisetsivämenneisyys yrittää jatkuvasti tavoittaa häntä (melkein kuin Hammettia itseään). Nick kuitenkin alkaa New Yorkin vierailunsa aikana tutkia nuoren naisen murhaa. Dooley huomauttaa, että kirjassa uskominen nousee esiin toistuvasti: Tapahtumista ja ihmisten motiiveista paljastuu ristiriitaisia versioita, joten etsivänkin pitää valita, mihin uskoo. Tarina ei ole aina sulkeuma. Hammettin viimeistä romaania ei ole varsinaisesti kiitelty, mutta siitä tuli hyvin suosittu. Siitä tehty elokuva sekä sen jatko-osat olivat erittäin menestyneitä.

Dooley korostaa Hammettin dekkarien luomaa jyrkkää kontrastia suhteessa aikaisempiin murhamysteereihin. Salonkien korituoleissa ratkaistavat arvoitukset korvautuvat väkivallalla, ja korkealentoiset motiivit vaihtuvat inhimillisiin tarpeisiin, heikkouksiin ja intohimoihin. Hammett rikkoi S. S. Van Dinen kirjaamia dekkarikirjallisuuden sääntöjä tuoden murhapalapelien keskelle enemmän kuin ripauksen todellisuutta. Silti Hammettin ansiot ovat alkaneet himmetä.

So great has been his influence, and so many his imitators, that Hammett's own work has ironically lost some of its edge and probably good deal of its impact for present-day readers.

Dooley suorastaan nuohoaa lähdetekstejä analysoiden kohtausten ja asetelmien jännitteitä. Vaikka olen nähnyt muutaman elokuvasovituksen, Dashiell Hammettin romaaneista olen lukenut vasta ensimmäisen, joten en osaa arvioida Dooleyn (tai Salovaaran) havaintoja muuten kuin herkullisiksi. Lukemalla etukäteen Hammettin kirjoista kertovia kirjoja asetan tietysti lukukokemukseni vaakalaudalle. Kenties omien näkemysten muodostamisen sijaan alan etsiä kirjoista muiden niistä esiin nostamia piirteitä. Toisaalta kirjoista kertovat kirjat herättävät tai kasvattavat kirjoihin kohdistuvia odotuksia ja mielenkiintoa.

The Jungle

Kuva: Wikipedia /
public domain

Upton Sinclair, The Jungle (1906). Project Gutenberg EBook, 2006. http://www.gutenberg.org/ebooks/140

Yhdysvallat syntyi yksilönvapaudesta ja valistusaatteista. Maa kehittyi ja kasvoi maahanmuuttajien kovan työteon varassa, mutta teollistumisen synnyttämä epätasainen vaurastuminen muutti yhteiskuntaa, lainsäädäntö ja yksilön asema jäivät taloudellisesta kehityksestä jälkeen, eivätkä valistusaatteet yhtyneet usein enää kovaan työtekoon. Paremman elämän toivossa Euroopasta lähteneet siirtolaiset päätyivät raatamaan lohduttomissa oloissa.

Upton Sinclair oli muckraker eli tunkiontonkija, joka kaivoi päivänvaloon yhteiskunnallisia epäkohtia 1900-luvun alkupuolella. Hänen romaaninsa The Jungle (1906) kuvaa liettulaisen maahanmuuttajaperheen kohtaloa Chicagossa teurastamoissa. Maaseudulla kasvaneen Jurgis Rudkuksen silmissä lihateollisuuden mittakaava on henkeäsalpaava: kymmenentuhatta sikaa, kymmenentuhatta nautaa ja tuhansia lampaita teurastettiin joka päivä valtavassa koneistossa, jossa rakennuksia, aitauksia ja ratakiskoja ulottui silmänkantamattomiin. Varsinaista teurastamista ei voinut kuitenkaan koneistaa, joten veitsiä heilutti leegio siihen erikoistuneita miehiä. Liha oli tietysti vain osa teurastuotteita; mitään osaa eläimestä ei heitetty hukkaan.

"They don't waste anything here," said the guide, and then he laughed and added a witticism, which he was pleased that his unsophisticated friends should take to be his own: "They use everything about the hog except the squeal."

Kirja alkaa hääjuhlista, mutta tunnelma latistuu nopeasti. Teurastamon koneisto rinnastuu maahanmuuttajien kohtaamaan koneistoon. Koska työvoimaa on runsaasti tarjolla, työstä maksetaan hyvin vähän. Työtahtia kiristetään jatkuvasti, työehdot ovat kaikin tavoin epäedulliset ja tahdista pudonneet tai töissä loukkaantuneet korvataan nopeasti uusilla työntekijöillä. Palkka riittää juuri ja juuri elämiseen, jos koko perhe käy töissä, mutta mitään ei jää säästöön. Niinpä loukkaantumiset (veisten ja pelokkaiden nisäkkäiden kanssa hyvin tavallista) suistavat perheet syöksykierteeseen. Palkkaorjuus on suljettu systeemi, josta ei pääse ulos.

Sinclairin kerronta on raakaa ja paljasta. Se muistuttaa Charles Dickensin realismia, mutta kielestä puuttuvat kaunokirjalliset koukerot. Kirjan tarkoitus oli selvästi osoittaa yhteiskunnallisia epäkohtia ja sosialismin muodossa tarjota vaihtoehtoja. Yleisö presidenttiä myöten tarttui kuitenkin kirjan kuvaamien teurastamoiden hygieniaoloihin: työntekijöillä esiintyi keuhkotuberkuloosia, teurastamot ostivat sairaita eläimiä ja toisinaan työntekijöitä "katosi" käsittelysammioihin. Lihansyönti väliaikaisesti väheni vaikka lainsäädäntöä uudistettiin.

Länsimaissa moni asia on muuttunut sadassa vuodessa, mutta tämän tästä pulpahtelee esiin lihantuotantoon liittyviä epämukavia totuuksia, joita vaikutusvaltaiset etujärjestöt työkseen sitten kiistävät. (Jos haluaa nähdä, missä mennään poliittisesti lihansyönnin kanssa, suosittelen Helsingin kaupunginvaltuuston keskustelua koulujen kasvisruokapäivästa.) Teollinen tuotanto ylipäätään on (länsimaissa) tietysti automatisoitumassa, mutta lihastyö kilpailee koneiden kanssa siellä, missä työvoiman tarjonta pysyy korkeana ja vaihtoehdot vähissä (ks. esim. The Guardian, A day at 'the gulag').

Aamiainen Tiffanylla

Truman Capote, Aamiainen Tiffanylla. Englanninkielisestä alkuteoksesta Breakfast at Tiffany's. A Short Novel and Three Stories (1958) suomentaneet Inkeri Hämäläinen ja Kristiina Kivivuori (1967). Tammi, Jyväskylä, 2007.

Aamiainen Tiffanylla (1967) on suoraviivaiseksi pienoisromaaniksi kerronnaltaan monimutkainen. Tarinassa ei sinänsä tapahdu mitään ihmeellistä: Kertoja, aloitteleva kirjailijan planttu, muuttaa ensimmäiseen omaan asuntoonsa toisen maailmansodan aikana ja tutustuu alakerran naapuriinsa Holiday "Holly" Golightlyyn, joka elättää itsensä rikkaiden miesten seuralaisena. Kertoja kuitenkin kierrättää tarinoita Hollysta eri lähteistä—omista kokemuksista, toisen käden kautta ja Hollyn kertomuksista—eivätkä ne aina kohtaa.

Toisaalta nuoretkaan eivät aina kohtaa. He tarrautuvat nälkäisinä modernin New Yorkin tarjoamaan vapauteen, mutta ihastunut kertoja ei pysty sulattamaan Hollyn vauhdikasta elämää kakistelematta. Seuralaisena Holly mukautuu ympäristöönsä ja muuntautuu jatkuvasti sitoutumatta mihinkään, jäämättä minkään vangiksi. Ainoastaan kiikkerän toimeentulon edellyttämät tapaamiset ja vakituinen asunto luovat puitteet rutiinille. Kertojan ja Hollyn ystävyys hioutuu vähitellen hyväksynnäksi, jolle riittää hiljainen läsnäolo, mutta sitten alkaakin olla jo myöhäistä. Seuralaisura alkaa vuotaa, ja Hollyn on pakko reagoida.

Pienoisromaanin nimi ei viittaa aamiaiseen (koska Tiffany's on jalokivikauppa) vaan Hollyn unelmaan.

Olen huomannut, että parhaiten auttaa jos ottaa taksin ja ajaa Tiffanylle. Se saa minut heti rauhoittumaan, paikan hiljaisuus ja sen hieno leima; siellä ei kenellekään voi tapahtua mitään kovin pahaa, kun siellä ovat nuo ystävälliset miehet hyvännäköisissä puvuissaan ja tuntuu ihana hopean ja krokotiilinnahkaisten lompakoitten tuoksu.

Truman Capote on kertojana taiturimainen, mutta en silti ihastunut pienoisromaaniin. Odotinko kierteisempiä syöttöjä vai luinko liian nopeasti, en tiedä. Hämäläisen suomennoksessa on joitain kompastelevia sanavalintoja ja tarpeetonta koukeroisuutta.

Homo faber

Max Frisch, Homo faber: selostus. Saksankielisestä alkuteoksesta Homo faber (1958) suomentanut Sinikka Kallio. Otava, Keuruu, 1961.

Viime vuosisadan alussa ranskalaisfilosofi Henri Bergson määritteli älykkyyden kyvyksi valmistaa työkaluja. Keinotekoisia välineitä tuottava ihminen on tekevä ihminen, homo faber. Työkalujensa avulla ihminen hallitsee ja muokkaa ympäristöään parantaen selviytymismahdollisuuksiaan. Teknillisten opinahjojen tieteenfilosofit saattavat jopa sanoa, että teoria käytännöllinen soveltaminen on inhimillisen tiedon korkein aste.

Tämäntyyppistä ajatusta pyörittelee myös sveitsiläinen Max Frisch romaanissaan Homo faber (1961). Viisikymppinen Walter Faber on insinööri, jolle vain mitattava ja todennettava on olemassa. Hän tunnistaa syy-seuraus -suhteet tapahtumien ja ilmiöiden takana, mutta ei pysty antamaan niille mitään merkitystä. Faber on elää vain nykyhetkessä ja pysyy jatkuvasti liikkeellä tehden jotain.

Sitten matkalla Etelä-Amerikkaan hänen koneensa tekee pakkolaskun meksikolaiselle aavikolle ja viereisessä penkissä istuva ärsyttävä saksalainen paljastuu hänen entisen tyttöystävän ensimmäisen aviomiehen veljeksi, jonka kanssa hän sitten päätyy matkustamaan Guatemalan viidakkoon. Sieltä palattuaan sattumat alkavat tihentyä, mutta Faber ei hätkähdä.

En kiellä tätä: oli enemmän kuin sattuma, että kävi niin kuin kävi, siinä oli kokonainen sattumien ketju. Mutta miksi puhua johdatuksesta? En tarvitse minkäänlaista mystiikkaa myöntääkseni oikeaksi, että epätodennäköinen on kokemustosiasia; minulle riittää matematiikka.

Insinöörin ja humanistin ero kiteytyy matkalla Italian kumpuilevalla maaseudulla. Nuori seuralainen haluaa kierrellä jokaisessa kirkossa, mutta Faberille hanke on mieletön: kirkothan ovat kaikki samanlaisia! Insinööri redusoi yksittäistapaukset yleistettäväksi malliksi, kun humanistille juuri yksilölliset erot ovat merkittäviä.

Vaivaa minulle tuotti vain hänen ääretön taiteen tarpeensa, hänen vimmansa katsoa aivan kaikki. Päästyämme Italiaan oli tuskin ainoatakaan paikkaa, missä minun ei tarvinnut pysäyttää autoa. Pisa, Firenze, Siena, Perugia, Arezzo, Orvieto, Assisi ... En ole tottunut matkustamaan sillä tavoin.

Romaani on alaotsikkonsa mukaan selostus. Kerronta etenee tapahtumien tasalta. Walter Faber kertoo, mitä hän näkee ja kokee, mutta hänen tarkasteleva katseensa ei osu häneen itseensä. Tarina asettaa vastakkain monia asioita kuin vetoketju, ja tavallaan vetoketjun kautta se saa myös myyttisiä piirteitä. Silloin Faberin sokeuskin alkaa väistyä. Tunne ei redusoidu luonnontieteelliseksi prosessiksi, eikä teknologiasta ole apua siellä, missä sitä ei ole. Tilastotiedekin osoittautuu tehottomaksi toivomukseksi, joka ei suojaa eikä paranna.

Yömetsä

Djuna Barnes, Yömetsä. Englanninkielisestä alkuteoksesta Nightwood (1936) suomentanut Lauri Perkki. Esipuheen kirjoittanut T. S. Eliot. Kirjayhtymä, Helsinki, 1987.

Näytelmässään Kesäyön unelma William Shakespeare kuljettaa henkilökaartinsa öiseen metsään, missä unen, taikuuden ja todellisuuden välimaastossa keijut sotkevat ja sitten selvittävät nuorten rakastavaisten ja toistensa lemmenpuuhat, eikä mikään ei ole varmaa tai selvää. Jotkut ovat tunnistaneet keijujen synnyttämässä karnevalistisessa tunnelmassa queer-viitteitä ja vallitsevilla seksuaalinormeilla leikittelyä.

Yhdysvaltalaisen Djuna Barnesin romaani Yömetsä (1936) tuntuu viittaavan tähän renessanssinäytelmää jo nimessään. Moderni maailma ei kuitenkaan tarjoa keijuja tai taikuutta kuin symbolisesti. Rakkaussuhteet ovat sekaisin. Ihmisten seksuaalisuus ei ole selvää, asiat kääntyvät, eikä mikään ole öisessä metsässä, sirkuksessa tai pariisilaisessa illanvietossa varmaa. Tohtori O'Connor haluaisi olla nainen (eikä hän ole oikeasti tohtori), poikamainen Robin avioituu miehen kanssa mutta jättää sitten tämän naisen vuoksi, mutta sekään ei tyydytä kiehuvaa rauhattomuutta, ja itävaltalainen paroni Felix Volkbein hapuilee vanhojen aristokraattisten ihanteiden perään, mutta maailma on pysyvästi muuttunut. Sävy ei ole koominen eikä tarjoa Shakespearen komedian tavoin varmuutta onnellisesta lopusta.

Alkuvuodesta 1880, huolimatta Luojan rankaiseman ja ihmisten väheksymän rodun lisäämisen arveluttavuudesta, Hedvig Volkbein, ponteva ja sotilaallisen upea wieniläisnainen syvän karmosiininpunaisessa katosvuoteessa, jonka uutimia koristivat Habsburgien kotkan kaksihaaraiset siiveja untuvapeitteen pulleata satiinipintaa Volkbeinin tunnukset mahtavana himmena kultakirjailuna — synnytti neljäkymmenenviiden vuoden iässä pojan, ainokaisensa, seitsemän päivää lääkärinsä ennakoimaa aikaa myöhemmin.

Romaanin karnevalismi elää Barnesin kerronnassa. Hänen käyttämä kieli on rikasta ja runsasta. Se verhoaa tapahtumia paksuun kertomuksellisuuteen, joka on väistää realismia. Esipuheessaan T. S. Eliot toteaa, että kirjan elävä proosa on runouden ystävien makuun vailla sitä arkipäiväistä "hälinää", jota aikalaiskirjailijat kerronnassaan myötäilivät.

Yömetsä on harvoja 1900-luvun alkupuolen romaaneja, jotka käsittelevät homoseksuaalisuutta. Hämmennystä herätti aikoinaan, että henkilöt, kuten tohtori O'Connor, eivät esiinny mitenkään erityisessä valossa tai kärsi karmeaa kohtaloa poikkeavuuksiensa vuoksi. He kärsivät tavallisista asioista: kaipuusta, menetetystä rakkaudesta tai rikkoutuneista ihanteista.