Keltainen kuningas

Robert W. Chambers, Keltainen kuningas. Englanninkielisestä alkuteoksesta The King in Yellow (1895) suomentanut Jussi Korhonen. Basam Books, Helsinki, 2014.

Kun sanon Robert William Chambersin (1865-1933) novellikokoelmaa Keltainen kuningas (2014) pettymykseksi, taustalla eivät ole pelkästään HBO:n rikossarjan True Detective (2014) tai Arkham Horror -lautapelin The King in Yellow -lisäosan synnyttämät odotukset. Ajatus vaarallisesta ja hulluksi tekevästä näytelmästä on aivan loistava, mutta se kuitenkin vilahtaa vain parissa novellissa ohimennen.

Monet kirjailijat, kuten mm. H. P. Lovecraft, ovat saaneet inspiraatioita Keltaisesta kuninkaasta, ja sillä on kiistaton paikkansa outoa käsittelevän kirjallisuuden historiassa. Kokoelma jättää kuitenkin täyttämättä itse synnyttämänsä odotukset. Kenties novellien huolellinen perkaaminen paljastaisi jotain uutta, mutta luulen, että Chambersin lumous tai lupaus on juuri täyttymättä jääneissä odotuksissa ja tilassa niiden ympärillä. Ehkä lukijat näkevät niissä jotain muuta kuin kirjoittaja.

Vaikka keltainen toistuu kokoelmassa uhkaavana sairautta hehkuvana motiivina, oikeastaan vain ensimmäinen novelli ”Maineiden paikkaaja” (”The Repairer of Reputations”) tarttuu keltaiseen kuninkaaseen. Lyötyään päänsä ratsastusonnettomuudessa Hildred Castaigne ei palannut entiselleen. Hermoparantolassa toipuessaan hän sattui lukemaan mainitun näytelmän, joka käänsi hänen kiinnostuksensa seurapiireistä historiaan ja salaliittoihin. Hän tutustui herra Wildeen, joka näkee Hildredissä tähdistä laskeutuneen dynastian perillisen.

Herra Wilde käyttää tietoja ihmisten kiristämiseen. ”Paikkaamalla” heidän mainettaan hän luo vasalliverkoston, jonka voimin Hildredin on määrä nousta valtaan ja tehdä tasavallasta keisarikunta. Saksaa vastaan käyty sota ja ylipäätään vaurastuminen on luonut Yhdysvaltoihin jo aristokratian ja poliisivaltion, joten vallankumous oikeastaan vain legitimoisi vallitsevan tilanteen. Rannikolle on noussut ”linnoja” ja kadulla ratsastaa ”ritareita”, joten ympärillä vallitseva militarismi vääntyy Hildredin järkkyneessä mielessä harhaiseksi unelmaksi.

Kuvitteellinen 1920-luvun Amerikka on dystopia, jossa erilaisuus halutaan kitkeä. Scott D. Emmertin mukaan amerikkalainen gotiikka on perinteisesti kyseenalaistanut kansallisia myyttejä ja vallitsevan optimismiin ja edistykseen kietoutuvan ideologian. Näin muodoin novellissaan Chambers hänen mukaansa epäilee loisteliaan tulevaisuuden mahdollisuuksia, koska maa ei tarjoa enää mahdollisuuksia kaikille. Vaikka sota Espanjaa vastaan oli käynnistyvä vasta vuonna 1898, kenties näytelmän synnyttämä hulluus heijasti nuoren kansakunnan heräävää itsekästä voimain tuntoa.

Keltaisen symboloima sairaus ja kuolema on läsnä muissakin novelleissa, vaikka monet niistä taipuvat romantiikkaan. Kerronnan seesteisen pinnan alla kajastaa uhka, mutta se ei oikein kanna. Olisin ollut ehkä valmis viipymään pidempäänkin yhdysvaltalaisten taiteilijoiden keskuudessa Pariisissa, missä fin-de-sièclen sosiaaliset käytännöt hankaavat normeja vasten, jos niiden sävy olisi kulkenut enemmän vastakarvaan. Tuottelias Chambers tuli kaiketi myöhemmin kuuluisaksi onnellisista rakkausromaaneistaan.

Peukutus: Tapahtumapaikka
Robert W. Chambersin novelli ”Ensimmäisen ammuksen katu” sijoittuu sotavuoteen 1870, kun Preussin tykistö pommitti piiritettyä Pariisia. Novellin melodraamasta huolimatta nääntyvä kaupunki ja erityisesti savuinen taistelukenttä tunnustavat hienosti gotiikan teemoja ja kauhukuvastoa. Ihanaa!

Kirjan takalieve väittää Chambersia skotlantilaiseksi. Tämä on hieman yllättävää, kun hän kaikkien muiden lähteiden mukaan on yhdysvaltalainen.

Aiheesta enemmän:

• Scott D. Emmert (1999) ”A Jaundiced View of America: Robert W. Chambers and the King in Yellow”. Journal of American Culture, 22(2): 39-44.

The Dain Curse

Dashiell Hammett, The Dain Curse (1929). Teoksessa The Four Great Novels. Picador, London, UK, 1982.

Sanfranciscolainen vakuutusyhtiö palkkaa Continental-yhtiön etsivän selvittämään Edgar Leggettin ilmoittamaa jalokivivarkautta. Etsivä, kyynistynyt keski-ikäinen ammattilainen, joka kulkee yksinkertaisesti nimellä 'The Continental Op', toteaa pian syyllisen olevan joku Leggettien taloudesta. Ilmassa leijuva vakuutuspetoksen mahdollisuus herättää tyrmistystä, mutta jalokivet ovat sivuseikka. Etsivän kirjailijatuttava ehtii täydentää Leggettien taustaa juuri sopivasti, ennen kuin Edgar Leggett löytyy kuolleena.

Perhesalaisuudet murhineen, päihteineen ja vankilatuomioineen nousevat pintaan horjuttaen jo ennestään epävakaita ihmisiä ja heidän välisiä suhteitaan. Etsivä alkaa seurata omituisen kultin toimintaa samalla, kun ruumiiden määrä kasvaa. Eloonjääneiden yritys paeta menneisyyttä ja ”Dainin suvun kirousta” tarjoaa vain lyhyen hengähdystauon. Päähenkilö on ehtinyt siirtyä jo muihin tehtäviin, kun hänet kutsutaan pieneen kalifornialaiseen merenrantakylään. Ruumiita, kiristystä, huumeruiskuja, ampuma-aseita ja räjähteitä.

Dashiell Hammettin toinen romaani The Dain Curse (1929) ilmestyi alun perin jatkokertomuksena Black Mask -lehdessä. Se sisältääkin oikeastaan kolme itsenäistä novellia: murhamysteerin, kauhutarinan ja pikkukaupungin rikostrillerin. Näitä yhdistää Edgar Leggettin tyttäreen Gabriellalle langetettu ”Dainin suvun kirous”: ihmiset hänen ympärillään kuolevat väkivaltaisesti.

Hammettia käsittelevässä kirjassaan Dennis Dooley katsoo kirjailijan laativan tapaustutkimuksia väkivallan ja pahuuden keskelle joutuneista ihmisistä. Dooleyn mukaan The Dain Cursen päähenkilö vajoaa pahuuden äärellä kyynisyyteen, mutta minusta tarina kulkee päinvastaiseen suuntaan. Vaikka kyynisyys kulkee ammattidekkareiden havainnossa ja puheessa, päähenkilö The Continental Op pikemminkin loppua kohti luopuu siitä. Hän yrittää pelastaa, ottaa vastuuta ja ylläpitää toivoa. Hän ylittää ammattilaisen etääntyneen suhteen tapaukseen ja sen osapuoliin, erityisesti Gabriellaan. Poikkeama totutusta käytännöstä on merkittävä siksikin, että hänen kollegansa huomauttaa siitä viitaten edellisen romaanin Red Harvest (1929) tapahtumiin.

Mike Linehan was on the porch. I stopped there with him while the girl went in. ”Tch, tch, tch, as Mr Rolly says.” He shook his grinning face at me. ”I ought to tell her what happened to that poor girl up in Poisonville that go so she thought she could trust you.”

Tarinassa päähenkilön kyynisyys on tietysti perusteltua: ihmiset valehtelevat pyrkien verhoamaan todelliset henkilöllisyytensä ja tekonsa tarinoiden, hämäysten ja tehosteiden taakse. Koska dekkarikirjailijan tehtävä ja keinot ovat pitkälti samat, romaani tuntuu pikemminkin kertovan kirjoittamisen vaikeudesta — ja päihteistä. Muistelen Hammettilla olleen runsaasti kokemusta molemmista, vaikkakin The Dain Curse osuu hänen tuotteliaimpaan kauteen. Kun yksi sivuhenkilöistä on vieläpä rikoskirjailija, kirjoittamisen ja tapahtumien kuvaamisen ongelmat uivat lähellä pintaa.

The Dain Curse on vauhdikas mutta myös rakenteeltaan hajanainen, käänteissään väkinäinen ja vähäeleisyydessäänkin epäuskottava. Kun kaltaiseni maallikko pistää merkille kerronnan viittaukset itseensä, temppuja voi epäillä tarkoituksellisiksi. Onko romaani parodiaa riepotellessaan dekkarigenren muotoja ja keinoja, vai onko se yksinkertaisesti seurausta irrallisten jatkokertomusten pukemisesta väkisin romaanimuotoon? En tiedä.

* * *

Parodioinnin sijaan Sinda Gregory näkee The Dain Cursessa ensisijaisesti pyrkimyksen esitellä tapaamme luoda keinotekoista järjestystä elämäämme ja havaintoomme kertomusten avulla. Edeltävään Red Harvest -romaanin verrattuna The Continental Op on nyt toimijan sijasta pikemminkin tulkitsija. Hän yrittää kuumeisesti ymmärtää sekavia ja irrallisia tapahtumia jatkuvasti tunnustaen, että tapahtumat voi tulkita toisinkin. Loppuratkaisukin on epävarma toisin kuin Red Harvestissa.

Gregoryn mukaan romaanin rakenne tarjoaa toistuvasti väliratkaisuita, jotka kumoutuvat tai muuttuvat niitä seuraavan toiminnan ja uuden tiedon seurauksena. Mysteeri jatkuvasti syvenee. Ihmisten suhteet ovat niin intohimoisia ja vääristyneitä, ettei niitä voi ymmärtää tai selittää normaalein mittapuin. Äärimmäiset tunteet ovat Gregoryn mukaan Hammettin keino osoittaa tunteiden ja persoonallisuuden häilyvyys. Samalla käänteet ja tunteet lisäävät mysteerien syvyyttä: lukijan on vaikea jäsentää tapahtumia loogiseksi kokonaisuudeksi. Tämä on Hammettin metakirjallinen tavoite. The Dain Curse osoittaa yhden dekkarigenren perusolettamista vääriksi: mysteereille ei ole siistiä lopullista selitystä. Teemme aina tulkintoja vajain tiedoin.

Epistemologinen käänne ei ole pelkkää päälleliimattua kikkailua. Toistuvien epäilystensä lisäksi The Continental Op väittää ajattelua ylipäätään — aivan oikein — sotkuiseksi. Ihmiset alkavat uskoa uskomuksiinsa ja mielipiteisiinsä tosiasioina, jos niistä saa muodostettua jotenkin järkevän kokonaisuuden.

”Nobody thinks clearly, no matter what they pretend. Thinking's a dizzy business, a matter of catching as many of those foggy glimpses as you can and fitting them together the best you can. That's why people hang on so tight to their beliefs and opinions. ”

Väkinäinen juoni palvelee enemmän metakirjallista tiedon problematisointia kuin rikostutkimuksen pyrkimystä totuuteen. Metakirjallinen juonne Gregoryn mukaan kasvaa epistemologiseksi tutkielmaksi siitä, miten ihmiset muodostavat tietoa. The Continental Op edustaa Hammettin uskomusta, että tyhjentävät selitykset ovat ihmisen omia projisiointeja. Ihminen luo järjestystä täydentämällä havaintoonsa tulkintoja, motiiveja ja syy-seuraus -suhteita, jotka eivät ole havainnon kohteessa.

Selkeimmin tämä tulee esiin kirjailijan taipumuksissa jäsentää Op:n hänelle kertomia tapahtumia dekkarigenren välineiden kautta. Etsivän ja kirjailijan keskustelut palvelevat tarinaa ja Hammettin päämääriä monin tavoin, eikä tunnistamani kirjoittamisen vaikeus tai epäillyn ja dekkarikirjailijan keinojen samanlaisuus ole suinkaan ainoa. Keskeisesti he seisovat eri puolilla suhteessa tiedon muodostamiseen. Kun kirjailijaystävä väsyy faktojen loputtomaan ja tylsään pyörittelyyn, päähenkilö kertoo, mitä etsivän työ todellisuudessa on: faktojen keräämistä ja loputonta pyörittelyä.

”You've got a flighty mind. That's no good in this business. You don't catch murderers by amusing yourself with interesting thoughts. You've got to sit down to all the facts you can get and turn them over and over till they click.”

Tämä on tietysti idealisoitu näkemys, koska lopulta etsiväkin jättää kysymyksiä avoimiksi. Kaikki faktat eivät koskaan loksahda kohdalleen. Meidän tulisikin pidättyä pikaisista moraalisista arvostelmista, lopullisista selityksistä ja ”psykologisista profiileista”, sillä emme koskaan tiedä tarpeeksi. Selittäminen ilman selittäjästä itsestään lähtöisin olevaa täydentämistä on lopultakin mahdotonta.

Kenties tämä on se kyynisyys, johon Dooley katsoo päähenkilön pahuuden äärellä vajoavan. Ymmärsin Dooleyn puhuneen arvonihilismistä, mutta ehkä silmäke ei olekaan moraalinen vaan tieto-opillinen. Toisaalta Gregoryn mukaan tieto-opillinen ulottuvuus on jäänyt romaania koskevassa keskusteluissa sivuun, koska kriitikot ovat pitäneet romaania yksinkertaisesti jatkona Red Harvestille. Gregory avaa uutta latua kymmenen vuotta Dooleyn jälkeen.

* * *

Gregoryn mielenkiintoinen tulkinta ei tietenkään ole lopullinen ja ainoa oikea luenta Hammettin romaanista. Esimerkiksi Bruce Gatenby katsoo, että Gregoryn käyttämä totuuskäsitys on paikoin edelleen kiinni niissä tietämisen tavoissa (Gatenby puhuu lyotardilaisista metanarratiiveista), joita Hammett hänen mukaansa kyseenalaistaa. Kuitenkin molemmat, kuten myös Edward Margolis, tunnistavat kilpaileviin selityksiin syvenevän epävarmuuden ja nostavat sen romaanin keskeiseksi teemaksi.

The Dain Curse on saanut vähemmän huomiota kuin muut Hammettin romaanit, vaikka se ainakin Sinda Gregoryn käsissä avautuu yllättävän monipuoliseksi genrerajoja rikkovaksi teokseksi. Dooley on väittänyt, että Hammett nostaa jokaiseen romaaniinsa uusia ongelmia ja muotoja. Jos tämä pitää paikkansa, luvassa on vielä kolme herkullista lukukokemusta.

Lisää aiheesta:

• Dennis Dooley, Dashiell Hammett. Frederick Ungar Publishing Co., New York, NY, USA, 1984.
• Bruce Gatenby, ”A Long and Laughable Story": Hammett's The Dain Curse and the Postmodern Condition”. Teoksessa Christopher Metress (toim.), The Critical Response to Dashiell Hammett. Greenwood Press, Westport, CT, USA, 1994. 56-68.
• Sinda Gregory, ”The Dain Curse: The Epistemology of the Detective Story”. Teoksessa Christopher Metress (toim.), The Critical Response to Dashiell Hammett. Greenwood Press, Westport, CT, USA, 1994. 34-56.
• Edward Margolies, Which Way Did He Go? The Private Eye in Dashiell Hammett, Raymond Chandler, Chester Himes, and Ross MacDonald. Holmes & Meier, New York, NY, USA, 1982.

The Last Battle

Eurooppa hallitsi maailmaa kulttuurisesti, poliittisesti ja taloudellisesti vielä 1900-luvun alussa. Sitten, kuten geopolitiikan asiantuntija George Friedman on todennut, vuosien 1914 ja 1945 välissä Eurooppa tuhosi itsensä. Noin 100 miljoonaa ihmistä kuoli ”poliittisista syistä”, kaupunkeja raunioitui, ja lopulta Eurooppa menetti paitsi hallitsevan asemansa myös itsenäisyytensä. Vaikka Länsi-Euroopassa miehitys oli pehmeämpää kuin rautaesiripun takana, vuosisadan jälkipuoliskolla sodasta ja rauhasta päätettiin käytännössä Washingtonin ja Moskovan kesken.

Cornelius Ryanin The Last Battle (1966) on erinomainen sekoitus journalismia ja historiaa. Se tarkastelee Euroopan itsetuhoisen kiihkon loppuhuipennusta huhtikuussa 1945, kun idässä Neuvostoliitto oli jo edennyt Oder-joelle ja lännessä Yhdysvaltojen johtamat länsiliittoutuneet jatkoivat etenemistään Reinin yli kohti Elbeä. Saksa pystyi enää vaivoin tekemään vastarintaa. Lisäksi siltä puuttui strateginen päämäärä. Liittoutuneet vaativat ehdotonta antautumista, joten pienet voitot eivät olisi parantaneet neuvotteluasemia. Jäljellä oli vain velvollisuutta ja fanaattisuutta.

Toisaalta Saksan ylintä sotilasjohtoa tai ainakin sen osia huolestuttivat liittoutuneiden suunnitelmat. Saksalaiset olivat onnistuneet saamaan käsiinsä sodanjälkeistä jakoa kuvaavan kartan, jossa maa oli jaettu kolmeen vyöhykkeeseen: brittien, amerikkalaisten ja venäläisten. Itärintamalta kantautui huolestuttavia huhuja, ja muutamat kenraalit (tai heidän vaimonsa) kehottivat vaivihkaa sukulaisiaan siirtymään maan länsiosiin, kunnes tilanne rauhoittuisi. Joukotkin antautuivat mielummin yhdysvaltalaisten tai brittien kuin neuvostoliittolaisten käsiin.

Ryan liikkuu armeija- ja divisioonaesikuntien lisäksi tavallisten berliiniläisten siviilien keskuudessa. Valtavan Berliinin evakuointia ei ollut suunniteltu tai valmisteltu, ja ihmiset pelkäsivät venäläismiehitystä. Huhut itärintaman raiskauksista ja raakuuksista levisivät pommitettuun ja säännöstelyn varassa elävään Berliiniin. Itsemurhien määrästä on voitu esittää vain karkeita arvioita, samoin myöhemmin raiskausten uhreista.

Kenraali Dwight D. Eisenhower ei tunnistanut tai tunnustanut sodan poliittista ulottuvuutta. Hän kertoi Josif Stalinille, etteivät länsiliittoutuneet aikoneet edetä Berliiniin vaan tähtäsivät Saksan rintaman katkaisemiseen keskeltä. Hän ei halunnut myöskään kilpajuoksua Venäjän kanssa pääkapunkiin, koska siinä voisi tapahtua vahinkoja. Presidentti Franklin D. Roosevelt oli sairauden jo murtama, mutta Winston Churchill vetosi Berliinin valtaamisen poliittisen vaikutuksen ja sen tarjoaman aseman puolesta sodanjälkeisissä neuvotteluissa. Moni kenraali halusi päästä historiaan Berliinin valloittajana.

Stalin tietysti tulkitsi Eisenhowerin viestin niin, että länsijoukot olivat nimenomaan kiirehtimässä Berliiniin. Hän vaati kenraaleitaan syöksymään Oderin yli. Niinpä Saksan ohut itärintama murtui valtavissa tykistökeskityksissä. Adolf Hitlerin yksityiskohtainen, jääräpäinen ja joustamaton strateginen ja taktinen ajattelu oli hiertänyt saksalaiskenraaleja jo vuosien ajan, mutta nyt Hitler halusi esiin syyllisiä jatkuviin tappioihin. Kun tehtäviä kierrätettiin, rintamakokemus väistyi poliittisten ansioiden tieltä. Divisioonat ja prikaatit olivat olemassa vain paperilla.

The Last Battle on erinomaista luettavaa. Ryan on koonnut arkistotietoja ja haastatellut siviilejä sekä keskeisiä kenraaleita — myös neuvostoliittolaisia. Hän itsekin yllättyi pääsystään venäläisarkistoihin keskellä kylmää sotaa. Kirjan näkökulman liikkeet, tapahtumien käänteet, hitaasti tihenevä jännitys sekä suurten linjojen ja yksittäisten ihmisten kokemusten rytmi kulkevat hienosti.

On omituista, että tämän kaliiperin kerrontaan törmää sattumalta alennushyllyssä. Esimerkiksi Michael Shapiro katsoo, että Ryanin toista maailmansotaa käsittelevistä kirjoista ensimmäinen, elokuvasovituksensa varjoon jäänyt The Longest Day (1959), muutti tai avasi nykyaikaista journalismia pysyvästi kirjallisuuden suuntaan. Tähän suuntaan ovat sitten myöhemmin liikkuneet mm. Tom Wolfe, Joan Didion ja Hunter S. Thompson.

Cornelius Ryan, The Last Battle (1966). Simon & Schuster, New York, NY, USA, 1995.

--

Kuvat:
Ilmahyökkäyksen tuhoja Berliinissä helmikuussa 1945 (Bundesarchiv, Bild 183-J31345 / CC-BY-SA 3.0)
Kansikuva, Simon & Schuster.

Holy Fire

Bruce Sterling, Holy Fire. Bantam Books, New York, NY, USA, 1996.

Gilgamesh ei onnistunut saamaan kuolemattomuutta jumalilta. Häntä koeteltiin, mutta hänen kuolevainen ruumiinsa petti lopulta juuri ratkaisevalla hetkellä. Emme tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos eepoksen sumerilainen kuningas ja kenties jotkut muut olisivat onnistuneet pidentämään elämäänsä. Millainen olisi ollut kuolemattoman kuninkaan hallitsema valtakunta?

Ahdistus ja kuolemanpelko eivät ole tietenkään väistyneet kuluneiden tuhansien vuosien aikana. Moderneissa tarinoissa ei kuitenkaan enää käännytä jumalten puoleen, vaan ihmisen itsensä kehittämä teknologia siirtää luonnollisia rajoja. Siitä harvoin seuraa paratiisi — pikemminkin teknologia palkitsee epätasaisesti ja siten vahvistaa yhteiskunnan olemassa olevia jännitteitä ja eriarvoisuutta. Niinpä monet tieteisromaanit, kuten esimerkiksi Richard Morganin Muuntohiili (Altered Carbon, 2001), Alastair Reynoldsin Kuilukaupunki (Chasm City, 2001) ja jossain määrin Peter Hamiltonin Pandora's Star (2004), maalaavat tapahtumien taustalle uhkakuvia kuolemattomasta poliittisesta ja taloudellisesta eliitistä. Vaikka periaatteessa varallisuutta voivat kerätä kaikki, pääoma kasaantuu tehokkaimmin olemassa olevan varallisuuden ympärille.

Romaanissaan Holy Fire (1996) yhdysvaltalainen kirjailija Bruce Sterling virittelee teknologisen ekstrapoloinnin rinnalle kulttuurista ekstrapolointia. Jos teknologia pidentää ihmisen elinikää, miten se vaikuttaa kulttuuriin? Miltä esimerkiksi Pariisi näyttää vuosisadan lopulla, kun vallassa ovat edelleen nykyiset kaksi-kolmekymppiset? Mitä mahdollisuuksia avautuu arkkitehtuurissa tai taiteessa, kun valta ja maku jähmettyvät 2030- ja 2040-lukujen miljardeja uhreja vaatineista rutoista selvinneille sukupolville?

Sterling kuvaa myös nuorentumisen ja elämän pidentymisen vaikutusta yksilöön ja tämän identiteettiin. Romaanissa elämänpidentäminen ei ole pelkkää teknologiaa, vaan se vaatii huomattavan määrän itsekuria, säästäväisyyttä, kieltäytymistä ja huolellisuutta. Kehosta on pidettävä huolta kaiken aikaa, eikä rahallakaan voi paikata huolimattomuuden tai elostelun jättämiä tuhoja. Vain varovaiset elävät vanhuksiksi. Vain heille tarjotaan jatkoa, koska he ovat osoittaneet halunsa elää. Näin elämän pidentämisen keinoista muodostuu sen päämäärä.

Sanfranciscolainen 94-vuotias Mia Ziemann elää kuin kitsas kaasuliekki. Haudatessaan nuoruutensa heilaa ja huomatessaan kadehtivansa sattumalta kohtaamaansa nuorta naista hän päättää toimia. Uusi ja kokeellinen nuorennusprosessi muovaa Miasta solu solulta jälleen norjan ja kauniin parikymppisen, mutta onko lopputulos enää sama henkilö?

”So I'll feel it, but I won't feel it.”
”That's semantics again. 'Feel' is a very broad and inexact folk term. So is the term 'I,' for that matter. Maybe we can say that there will be feelings, but there won't be any 'I' to have them.” Dr. Rosenfeld smiled. ”Ontology is fascinating, isn't it?”

Minuus on hoitojen jälkeen kateissa. Nuoruuden mukana roihahtavat myös impulsiivisuus, rohkeus, kokeilunhalu ja kapinallisuus. Puolipsykoottisessa tilassa Mia karkaa hoitolaitoksesta Eurooppaan etsimään tunnetta, kadottamaansa ”pyhää tulta”. Näin elämän pidentämisen keinot uhkaavat tuhota omat edellytyksensä.

Mia alkaa kulkea nimellä Maya. Paperittomana hän jää kaikille jaettavan perustoimeentulon ulkopuolelle. Hän syöksyy hyväosaisuudestaan keskelle vaihtoehtokulttuurien vieraskielisiä boheemi-, anarkisti- ja  avant-gardistipiirejä. Hänen vilpittömyytensä ja kauneutensa lumoaa miehiä ja naisia, jotka suorastaan kilvan tarjoavat hänelle mahdollisuuksia. 

Kun hän päätyy lopulta Roomaan valokuvamalliksi, hän heijastelee uuden aikakauden jännitteitä kahdella tapaa. Hänen kauneutensa muistuttaa gerontokratiaa syyllisyydestään. Toisaalta häntä luotsaavan valokuvaajan tietämättä Mia/Maya on uusnuori, joka taistelee kirjaimellisesti samasta reviiristä nuorten kanssa.

”When Giancarlo and I were young in the twenties, anything seemed possible. Now it's the nineties, and anything truly is possible—but if you are young, you're not allowed to do anything about those possibilities. You understand me?”
   She nodded, stone-faced, careful not to damage her cosmetics. ”Yes, Josef, I do understand. I understand perfectly.”
   ”The uncanny beauty is macchiato, darling, beauty just a little spotted—with the guilty, with the monstrous. That's what Vietti really saw in you, when he said that he saw something cute. You see, my darling, in order to make this world very safe for the very old, we have changed life for the young in ways that are truly evil.”

Vähitellen nuoren Mayan ja vanhan Mian identiteetit sulautuvat. Hän alkaa puhua vaikeita aikoja kokeneesta näkökulmasta ja katsella entistä velvollisuuksien säätelemää elämäänsä inhoten. Toisaalta kokemus tarkoittaa illuusiottomuutta, joka tapaa riistää nuoruuden viattomalta innostukselta elintilan. Vaikka henkilökuvaus ei ehkä ole Sterlingin vahvuus, Mian ristiriitainen muutos toimii erinomaisesti.

Sterling on 1980-luvulla vaikuttaneen kyberpunk-liikkeen keulahahmoja. Vaikka hän oli julistanut liikkeen kuolleeksi monta vuotta ennen Holy Firen julkaisemista, kirja kartoittaa vastakulttuurin ja marginaalin asemaa teknologian kyllästämässä tulevaisuudessa pitkälti kyberpunkin hengessä. Mian/Mayan juoneton seikkailu seurapiiristä toiseen tuo mieleen Sterlingin aiemman romaanin Kulkurin (Schismatrix, 1985) rapsodisen vaelluksen. Satiiri näyttäytyy esineissä ja ilmiöissä — esimerkiksi suosituin talk show -juontaja on teknologian virittämä, puhuva koira — mutta siitä puuttuu jotenkin yhtenäinen sävy, jotta siihen osaisi suhtautua ”vakavasti”.

Kirjan ansiot ovat maailmassa ja sitä koskevissa kysymyksissä. Sterlingin kirjoittaa tulevaisuutta ja tieteistarinaa ilman tarvetta toiminnan tai teknologian korostamiseen. Maailma tulee kohti käytännön yksityiskohdissa, asenteissa, jännitteissä ja instituutioissa. Myös kirjan monitulkintainen nimi palvelee tarinaa ja siinä esiintyviä teemoja erinomaisesti.

Pahan siemen

Mark Lawrence, ”Pahan siemen” (2017). Englanninkielisestä alkuteoksesta ”Bad Seed” (2014) suomentanut Markus Harju. Tähtivaeltaja 36(2): 27-31.

Olen joskus väittänyt, että kirjallisuuden lajeista fantasiakirjallisuuteen minulla on eniten odotuksia, mutta että se myös tuottaa eniten pettymyksiä. Nykyään luen fantasiaa aika vähän, ja pettymykset ovat harvassa, joten en ehkä enää allekirjoita yleistystäni. Siitä huolimatta lueskelin tuoreessa Tähtivaeltajassa (2/2017) ilmestynyttä Aleksi Kuution, Markus Harjun ja Jukka Halmeen artikkelia fantasian synkempiä sävyjä kuljettavasta grimdark-lajista pienen hätäännyksen vallassa. Onko fantasiakirjamaullani nimi ja tunnistettu asema markkinoilla? Kuulunko johonkin kategoriaan?

Grimdark on raadollista ja kyynistä fantasiaa, sen henkilöhahmot ovat epämiellyttäviä ja ristiriitaisia, ja teokset kantavat pelkästään moraalisia harmaasävyjä. Vaikka nämä tarjoavat amerikkalaista eeppistä säntäilyä ja teinien kipeitä kasvukokemuksia mielenkiintoisemman maaperän, artikkelin tarjoama grimdark-kirjailijoiden ja -teosten lista — joka ei suinkaan ollut täysin vieras — asettui muutamaa poikkeusta lukuunottamatta selvästi sivuun omasta maustani.

Mikä sitten on minun makuni? Pidänköhän minä edes fantasiasta?

* * *

Tuore Tähtivaeltajan numero sisälsi myös Mark Lawrencen lyhyen novellin ”Pahan siemen”. Sitä lienee lupa artikkelin pohjalta lukea grimdarkina, vaikka novellia edeltävässä haastattelussaan kirjailija väistelee lajimääritelmiä ja kirjoittamiseen liittyvän tavoitteellisuuden tunnustamista, jäsentämistä ja ankkuroimista.

Kun yhdeksänvuotias Alann Oak kumauttaa häntä piessyttä Darin Reedia kivellä otsaan, kiusaaminen loppuu. Voimankäyttö on kuitenkin tilanteeseen nähden liiallista. Alann saa huonon maineen ja joutuu sivuun yhteisöstä, vaikka hän ei enää toistamiseen tappele. Hän on erilainen, kuin ”koira vuohien joukossa”. Darinkaan ei anna iskua anteeksi, mutta pian hänestä tulee Alannin ainoa ystävä.

Varttuessaankaan Alann (Alan, bret. ”pikku kivi”) ei osaa päästää irti tapahtuneesta, vaikka hänestä tulee puoliso, talonpoika ja perheenisä. Hän katselee taivaanrantaan metsän ylle nousevia rauhattoman ajan merkkejä kuin kaihoten. Unelma väkivallasta on lämmin viitta, johon kääriytyä iltaisin. Kun sitten vieraita sotilaita saapuu kylään, Alann antautuu vaistoilleen. Lyhyen kahakan jälkeen hän juoksee todistamaan kotinsa palamista. Liekit lopulta tarjoavat samaa kuin tuhannet miehille suunnatut automainokset: vapautta.

Lawrencen novelli kulkee ihan sujuvasti. Se tapailee sanavalinnoissaan hetkittäin tarinoivaa kertomuksellisuutta ja maalailee lavasteiden taakse suurempaa maailmaa mutta pitäytyy tiiviisti päähenkilössä. Kerronta hidastuu taisteluiden kohdalla visualisoimaan ”taiteilijan” liikkeitä, ja uudenlaisen mieheyden löytäessään dialogi saa moraalia ja tunnetta hylkivää äijäilyn sävyä. Grimdark lienee juuri tätä.

* * *

Haastattelun mukaan Lawrencen oli tarkoitus tutkia muissa hänen teoksissaan esiintyvän, kenties fantasialle tyypillisen miekkasankarin taustaa ja suhdetta väkivaltaan. Alann on kiinnostunut tappelemisesta sen itsensä vuoksi ilman moraalista, poliittista tai ideologista ohjausta tai päämäärää. Hän vaikuttaa aivan tavalliselta mieheltä, jolle kuitenkin vaarallinen kamppailu on päihdyttävä vietti, vaikka oikeastaan hänellä on siitä vain yksi käänteentekevä lapsuuden kokemus. Niinpä hänen poikkeavuutensa muistuttaa valtavirrasta poikkeavaa seksuaalisuutta, jota hän tukahduttaa perheen ja velvollisuudentuntoisen peltotyön taakse.

Uusi identiteetti kiteytyy novellin lopussa uuden miesyhteisön ja sen antaman nimen kautta. Kun hän siirtyy näin koirana vuohien joukosta susilaumaan, samankaltaisuuksia Jack Londonin Erämaan kutsuun (1903) on vaikea ohittaa. Molemmissa teoksissa elämä on kamppailua, ja omaisuus, sivistys sekä moraali ovat poikkeusyksilölle painolastia, josta voi sitten vapautua yhteiskunnan maantieteellisessä tai sosiaalisessa marginaalissa. Vaikka talonpojan ja valjakkokoiran taistelutaidot eivät ole opittuja tai harjoiteltuja vaan sisäsyntyisiä, Alannin uusi identiteetti ei ole kuitenkaan valjakkokoiran atavistista heräämistä. Vastoinkäymiset eivät nosta ”lajimuistista” pintaan todellista luonnetta, vaan Alann on poikkeusyksilö.

Alann itse suhteuttaa poikkeavuutensa peltoon kylvämiinsä rukiinsiemeniin: seassa on varmasti yksi paha siemen.

”Kynnin itse tuon pellon, tarkistin jyvät, mutta rukiin joukossa on varmasti karrenruohoa, vihreänä vihreän lomassa. Sitä ei näe ennen kuin on aika korjata satoa — jopa silloin sitä täytyy hakea. Ainoastaan hallan iskiessä, punaruton koittaessa, tuholaisparven kynsissä, silloin sitä näkee. Kun ruis alkaa kuolla... siinä vaiheessa karrenruohon näkee, sillä vaikka se saattaa näyttää samalta, ytimeltään se on kova, kitkerä, eikä suostu lakoamaan.”

Alann on siis karrenruoho, jota ei erota rukiista kuin ääritilanteissa. Karrenruoho ei pelasta ruispeltoa hallalta tai kylää ryöstäjiltä. Karrenruoho on se, mitä jää tuhoutuneesta pellosta jäljelle. Alann on kyläyhteisön valvonnasta vapautunut kostonhenki. Koska hän on haaveillut toisenlaisesta elämästä lapsesta saakka, hänen pahuutensa ei ole ympäristön synnyttämää vaan sisäsyntyistä. Onko hän siis psykopaatti?

Vaikka novelli ei maalaa hänestä kuvaa empaattisena, Alann etsii anteeksiantoa Darinilta, eikä hän näin ole katumuksen tuolla puolen. Yhteisön jäsenenä hän tunnistaa väkivaltansa ”pahaksi siemeneksi” ja tuntee häpeää teostaan. Tappaminen saa hänet oksentamaan ja palava kotitalo menetyksineen suremaan. Näin psykopatian sijaan Alannin väkivaltaisuus tuntuisi olevan jonkinlainen kaipuu tai vietti.

* * *

Wikipedia kertoo meille, että aggressio on ”synnynnäinen, perinnöllinen ja lajityypillinen piirre”. Se on luonnonvalinnan tulos, eikä siis sinänsä hyvä tai paha vaan elintärkeä voima, jonka yksi enemmän tai vähemmän ikävä muoto on väkivalta. Hannu Lauerma on myös todennut, ettei aggressio ei ole seksuaalisuuden kaltainen vietti: sitä ei tarvitse täyttää. Joko Lawrence on novellissaan eri mieltä, tai sitten Alannin väkivaltaisuudessa kyse on jostain muusta.

Oli miten oli, pahoista rukiinjyvistä nousee mieleen John Maynard Smithin kehittelemä evolutionaarinen peliteoria, jossa populaatio kokonaisuutena ”tavoittelee” Nashin tasapainon kaltaista tilaa ominaisuuksiensa kautta. Esimerkiksi urokset voivat esiintyä aggressiivisesti kohdatessaan toisiaan ja taistella tai uhoamisen jälkeen perääntyä. Liiallinen aggressiivisuus johtaa reviiritaisteluihin, joissa yksilöt vahingoittuvat ja heikentävät näin selviytymis- ja pariutumismahdollisuuksiaan. Toisaalta liian harvinainen aggressiivisuus tarjoaa öykkäreille voittostrategian, joka siirtää resurssit taisteluhaluisten haltuun — kunnes aggressiivisuus yleistyy jälleen liikaa ja taistelut alkavat vaatia veroa. Yksilöt tekevät päätöksiä tapaus kerrallaan muuttaen strategioitaan, mutta populaation tasapainon kannalta ominaisuuden (esim. huumorintaju) pitää olla juuri sopivan harvinaista suhteessa palkkioon (esim. reviiriin) ja tappion tuottamaan haittaan (esim. puhjenneeseen silmään).

Jos psykopaatteja on noin yksi sadasta, onkohan kyseessä evolutionaarinen tasapaino? Rauhallisina aikoina psykopaatit, joita lääketieteen mukaan ei voida parantaa, kansoittavat vankiloita ja hedge-rahastoja, mutta ”hallan iskiessä, punaruton koittaessa” tietynlainen mutkattomuus moraalin suhteen voi olla tai on voinut olla populaation (kokonaisuuden) selviämisen kannalta etu. Kun susilaumassa ulvotaan muiden mukana, mutkattomuus tietysti tarttuu; tämän erityisesti sisällissodat ovat ikävällä tavalla osoittaneet.

* * *

Peukutus: teema

Vaikka Mark Lawrencen ”Pahan siemen” (2017) hahmottelee taustan grimdark-miekkasankarille, novelli nostaa väkivaltaisuuden esiin ristiriitaisena inhimillisenä ominaisuutena. Hurmeinen toiminta huomaa kyseenalaistaa itsensä.

A Bridge Too Far

Normandian maihinnousun jälkeen kesällä 1944 liittoutuneiden joukot hyökkäsivät leveänä rintamana kohti Berliiniä. Saksalaiset näyttivät olevan sekasortoisessa tilassa. Eteneminen oli odotettua nopeampaa, ja vihollisen selustaan suunniteltu maahanlaskuoperaatio toisensa jälkeen peruttiin omien joukkojen tieltä. Toisaalta moni liittoutuneiden kenraaleista halusi tarttua tarjolla olleeseen vapauttajan rooliin ja antaa Saksalle kuolettavan iskun. Mm. brittiläinen marsalkka Bernard Montgomery vaati saada syöksyä terävänä peitsenkärkenä kohti Berliiniä.

Erinomaisessa kirjassaan A Bridge Too Far (1974) irlantilainen toimittaja ja kirjailija Cornelius Ryan kuvaa sodan mittavinta maahanlaskuoperaatiota, syyskuussa 1944 toteutettua operaatio Market Gardenia. Siinä maahanlaskujoukkojen oli määrä vallata ja pitää hallussa eteläisessä Hollannissa viittä siltaa siihen asti, kunnes etelästä puskevat motorisoidut maajoukot saapuisivat paikalle. Viides, leveän Reinin ylittävä silta sijaitsi Arnhemissa, jonka mukaan taistelu on saanut nimensä.

Kirjan nimi juontuu brittiläisen kenraaliluutnantin Frederick Browningin epäilyksestä: ”I think we may be going a bridge too far.” Market Garden kurotti kauas vihollisen selustaan, eikä se ollut varovaisena tunnetulle Montgomerylle tyypillinen. Nopeasti kyhätty suunnitelma oli ketju toisistaan riippuvia aikataulutettuja tavoitteita. Onnistuessaan operaatio olisi avannut tien Berliiniin ja lyhentänyt sotaa kuukausilla, mutta suunnitelmassa oli vähän tilaa kitkalle, yllättäville käänteille tai sattumalle. 

Suunnitelmat sotkeutuivatkin sääolojen, huonojen viestiyhteyksien, sattuman ja erityisesti saksalaisten erinomaisen sitkeäksi osoittautuneen vastarinnan vuoksi. Tiedustelu oli ollut kiireestä johtuen huolimatonta, maahanlaskupaikat oli sijoitettu liian kauaksi kohteista, ja Englantiin paenneiden hollantilaisten upseerien apuun suhtauduttiin niin ikään yliolkaisesti, vaikka he olivat harjoitelleet mm. Arnhemin valtaamista ja tunsivat maaston. Myös hollantilaisen vastarintaliikkeen tietoihin ja apuun suhtauduttiin epäilevästi — kenties aiemmin onnistuneen saksalaisen vastatiedustelun vuoksi perustellusti.

Kun saksalaiset sitten löysivät operaation suunnitelman aikatauluineen löytyi alasammutun liitokoneen hylystä — joku liittouneiden upseeri oli ottanut paperit mukaansa taisteluun ohjeiden vastaisesti — onnistumisen edellytykset alkoivat olla vähissä. Ensimmäisen maahanlaskuaallon jälkeen saksalainen ilmatorjunta oli hereillä. Lentokoneista pudotetut elintärkeät täydennykset, aseet, ruoka ja ammukset, lankesivat saksalaisten käsiin.

Arnhemin silta vallattiin ja sitä pidettiin hallussa, mutta maajoukkojen eteneminen oli odotettua hitaampaa. Tappiot kasvoivat, kun kevyesti aseistetut maahanlaskujoukot saivat vastaansa saksalaisia panssareita. Siltaa puolustanut brittiläinen 1. laskuvarjodivisioona tuhoutui lähes täysin, ja lopulta sillasta piti luopua.

Tappioita kärsivät myös hollantilaiset siviilit, koska taisteluita käytiin siviilien keskellä. Liittoutuneiden saapuminen herätti hollantilaisten toiveet ja vastarinnan, mutta operaation epäonnistuminen käynnisti saksalaisten kostotoimenpiteet.

Taistelun historiaa selvittäessään Ryan nojaa arkistolähteiden ja muistelmien lisäksi itse tekemiinsä brittien, amerikkalaisten, saksalaisten ja hollantilaisten haastetteluihin, mikä tuo tapahtumien keskellä liikkuvaan kerrontaan autenttisuuden tuntua. Toisaalta brittisotilaiden ja erityisesti 1. maahanlaskuprikaatin ”punaisten paholaisten” urheuden alleviivaaminen purkaa ajoittain objektiivisuuden lumon.

Kirjoittajan valinta, hetkittäinen ”puolueellisuus”, voi olla ymmärrettävissä taistelun historian historian kautta: Ryanin teosta edeltävä populäärisotahistoria jätti Arnhemin taistelun sen mittavuudesta huolimatta usein mainitsematta tai Montgomeryn muotoiluja noudattaen piti sitä ”osittaisena onnistumisena”. Kenties Ryan katsoi tarpeelliseksi pehmentää liittoutuneiden heikkouksia valaisevaa kerrontaansa osoittamalla myötätuntonsa yksittäisen taistelijan kohtalolle. Kenties Ryan kaavaili kirjaansa nimenomaan brittilukijoille.

Imelä sivumaku on vain hienoinen ja nopeasti ohimenevä. A Bridge Too Far on mukaansa tempaavaa ja jännittävää sotahistoriaa, ja Ryan rakentaa kertomustaan taiten.

Cornelius Ryan, A Bridge Too Far (1974). Hodder & Stoughton, London, UK, 2007.

__
Kuva: ”Hollantilaiset lapset tervehtivät yhdysvaltalaisen 101. maahanlaskudivisioonan sotilaita Sonnin lähellä syyskuun 17. päivänä 1944”. Imperial War Museum [IWM Non Commercial Licence] © IWM (EA 38132)

Fire and Movement

Yhdysvaltain puolustusbudjetti pääsee usein uutisotsikoihin. Se vastaa hieman arvioista riippuen yhteenlaskettuna noin kahdeksaa tai yhdeksää seuraavaksi suurinta puolustusbudjettia. Uutisointi harvemmin pureutuu puolustusbudjetin motiiveihin ja sisältöön. Yksi huomattava menoerä koostuu laivastosta, joka on toisen maailmansodan jälkeen valvonut maailman meriä.
 
George Friedman esittää kirjassaan The Next 100 Years (2009), että Brittiläisen imperiumin tavoin Yhdysvaltojen strategia on taata asemansa juuri valtamerten ja kauppareittien valvonnan kautta. Ylivoima tekee Yhdysvalloista tietysti houkuttelevan liittolaisen, mikä antaa poliittista myös sananvaltaa. Jos USA:n puolustusbudjetti olisi suunnilleen samalla tasolla kuin kilpailijoilla, voisi syntyä haastajia ja kilpavarustelua. Rahaa käytetään aseisiin, koska se ylläpitää valta-asemaa ja etumatkaa muihin nähden.

Yhdysvaltaisen amiraalin Alfred Thayer Mahanin (1840-1914) näkemyksen mukaan imperiumien valta perustuu juuri laivastoon. Tavaroiden meritse kuljettaminen on aina halvempaa kuin maitse, ja kauppaa käyvät merenkulkuvallat ovat tyypillisesti vauraampia kuin sisämaanaapurinsa tai -kilpailijansa. Kauppareittien ja erityisesti sen solmukohtien — esim. salmien ja kanavien — valvominen antaa myös mahdollisuuden hallita kansainvälistä kauppaa.

Mahanin teos The Influence of Sea Power Upon History (1890) selitti antiikin Ateenan sekä Brittiläisen imperiumin valtavat laivastot. Hänen merivaltaa korostava geopoliittinen teoriansa herätti myös Saksan keisarin Vilhelm II:n huomaamaan puutteet valtakuntansa merivoimissa. Alkoi nopea kilpavarustelu. Saksa yritti haastaa brittilaivaston, mutta Britannia vastasi jokaiseen saksalaiseen sota-alukseen rakentamalla enemmän ja suurempia aluksia. Siirtomaakilpailusta myöhästyneen Saksan tavoittelema ”paikka auringossa” pysyi horisontin takana.

Laivaston kilpavarustelua on pidetty yhtenä syynä ensimmäisen maailmansodan puhkeamiseen, mutta muutamaa meritaistelua lukuunottamatta Saksan uusi laivasto pysyi enimmäkseen satamassa. Varustelu tärveli Saksan alkuun hyvät suhteet Iso-Britanniaan tarjoamatta lopulta vastineeksi mitään etua tai hyötyä.

* * *

Britannia ei ollut valmistautumaton ensimmäiseen maailmansotaan, mutta se oli suunnitellut käyvänsä sotaa merellä. Imperiumi oli kahakoinut siirtomaissaan, mihin sen vaatimattoman kokoinen ammattiarmeija oli riittänyt mainiosti. Vuonna 1914 mantereelle laivattiin kuusi jalkaväkidivisioonaa ja neljä ratsuväkiprikaatia, yhteensä 120 000 miestä. Luku kalpeni Saksan ja Ranskan miljoona-armeijoiden rinnalla. Vuoden lopulla brittiarmeija oli käytännössä tuhoutunut  sinänsä onnistuneen puolustustaistelun jäljiltä. Rivejä täytettiin pikaisesti: seuraavan muutaman vuoden aikana siirtoarmeijan riveissä ehti palvella yli viisi miljoonaa sotilasta.

Kirjassaan Fire and Movement: The British Expeditionary Force and the Campaign of 1914 (2015) historioitsija Peter Hart ruotii brittiläisen siirtoarmeijan (British Expeditionary Force, BEF) kohtaloa syksyn 1914 taisteluissa, kun armeijat vielä liikkuivat ja rintamalinja sekä taktiikka hakivat muotoaan. Kirjan tavoite on asettaa siirtoarmeijan ponnistelut kontekstiinsa ja ravistella niiden ympäriltä katteettomia myyttejä. 

Siirtoarmeijan suunnittelu alkoi toisen buurisodan jälkeen. Hart toteaa, että buurisodassa palvellut upseeristo osasi arvostaa modernien aseiden tulivoimaa. Avoimen maaston poikki tehdyt rynnäköt buurien kaivettuihin asemiin olivat suurten tappioidensa vuoksi katkera pala. Tämä tuntuu uskomattomalta, koska näitä rynnäköitä tehtiin vielä 1916.

Uusi taisteluohjesääntö alleviivasi aselajien yhteistoimintaa, mutta buurisodasta saadut opit eivät kiteytyneet selkeäksi taktiikaksi. Opinkappaleena ”tuli ja liike”, erityisesti jalkaväen liike yhdistettynä tykistön tuleen, tarkoitti lähinnä tulivalmistelua ja sitä seuraavaa rynnäkköä. Liikkeen tärkeyden korostaminen johti kevyeen, helposti siirrettävään tykistöön, mutta linnoittautunutta vihollista vastaan raskaan tykistön puute osoittautui pahaksi puutteeksi.

Ratsuväen rooli oli buurisodan sekä Venäjän-Japanin sodan kokemusten valossa kyseenalainen. Vanhat upseerit eivät halunneet luopua ratsuväen perinteikkäästä rynnäköstä, mutta useimmille uusi tulivoima asetti selvät reunaehdot. Ratsujen tarjoamalle liikkuvuudelle ei kuitenkaan taistelukentällä ollut vaihtoehtoa.

Taustoitettuaan sotaa ja siirtoarmeijaa Hart siirtyy kuvaamaan taisteluita. Hän vierailee kronologisessa järjestyksessä Monsin, Le Cateaun, Aisnen ja Ypresin ensimmäisessä taistelussa sekä esittelee ”Suuren perääntymistaistelun” kulun. Kerronta kulkee vuoroin virallisen sotahistorian ja silminnäkijöiden, sekä brittiläisten että saksalaisten ja ranskalaisten, kertomusten kautta. Hart sovittaa taitavasti tapahtumien suuret linjat, vaikeat, epävarmuudessa tehdyt ratkaisut sekä yksittäisten taistelijoiden kohtalot vangitsevaksi lukukokemukseksi. Kirjassa sota on urheista taistelijoista huolimatta raakaa ja sekavaa tappamista ja hävittämistä.

Alkuperäisen ammattiarmeijan konkarit omaksuivat itselleen lempinimen ”The Old Contemptibles” keisari Vilhelm II:n käskystä, jossa tämä vaati brittien pienen ja halveksittavan armeijan tuhoamista. Hart tai kukaan muukaan ei ole tällaista käskyä onnistunut löytämään. Brittisotilaiden mainostettu ampumatarkkuuskin jätti Hartin mukaan usein toivomisen varaa. Saksalaiset eivät marssineet tiiviissä muodostelmissa brittien asemia kohti, eikä joulurauha 1914 esiintynyt kuin paikallisesti.

Peter Hart, Fire and Movement: The British Expeditionary Force and the Campaign of 1914. Oxford University Press, New York, NY, USA, 2014.

--
Kuva: H. S. Stanham, ”Captain Alexander and Lieutenant Owen Gough on horseback” (Imperial War Museum, IWM Non-commercial license)  © IWM (Q 82570)