lauantai 11. marraskuuta 2017

The Color Purple

Vaikka The Color Purple (1982) sijoittuu 1930-luvun Georgiaan, ajattelin sitä lukiessani 1800-luvun Englantia. Alice Walker käsittelee romaanissaan Frances Burneyn ja Jane Austenin tavoin nuoren naisen itsereflektion ja sitä kautta sisäisen ja ulkoisen identiteetin kehittymistä, mutta taistelu itsenäisyydestä on raakaa kuin Brontën siskojen tarinoissa. Syrjäisellä georgialaisella sekä lohduttomalla länsiafrikkalaisella maaseudulla vallitsee Thomas Hardyn kuvaama rakenteellinen väkivalta: taloudellinen kehitys ja vallitsevat ennakkoluulot, käsitykset ja ”moraali” lanaavat ihmiset ja erityisesti naiset maahan. 1930-luvun punaniskaisessa etelässä ihonväri tuo tietysti oman realisminsa.

Yhdysvalloissa Walkerin romaani esiintyy toistuvasti kiellettyjen kirjojen listalla. Tämä kasvukertomus kulkee aivan eri sävyissä kuin viktoriaaniset tarinat. Se puhuu suoraan siitä, mistä Anne Brontë saattoi vain vihjailla. Romaaninsa The Tenant of Wildfell Hall (1848) esipuheessa Anne Brontë kertoo, miten hänen esikoisteostaan Agnes Grey (1847) syytettiin tarinan ”liiallisesta värittämisestä”, vaikka juuri kritisoidut kohdat perustuivat tositapahtumiin. Walker aloittaa väreistä jo kirjan nimessä ja korostaa tarinan käännekohtia kirkkain värein.

The Color Purple (suom. Häivähdys purppuraa) on kirjeromaani. Nuoren tytön Celien kirjeistä jumalalle piirtyy perhesuhteiden, yhteisön ja moraalin korruptio. Hän synnyttää väkivaltaiselle isälleen kaksi lasta. Hänen äitinsä kiroaa häntä kuolinvuoteellaan. Hänen miehensä pieksee häntä mielivaltaisesti ja ajaa työhön kuin kuormahevosta. Ympäristö vähättelee häntä leimaten hänet rumaksi ja tyhmäksi. Kirjeissä subjektin ja predikaatin suhde on jatkuvasti epävireessä. Celie vetäytyy passiiviseksi objektiksi.
Shug act more manly than most men . . . he say. You know Shug will fight, he say. Just like Sofia. She bound to live her life and be herself no matter what.
    Mr. ______ think all this is stuff men do. But Harpo not like this, I tell him. You not like this. What Shug got is womanly it seem like to me. Specially since she and Sofia the ones got it.
Walkerille purppura ei ole pelkästään mustelmien väri. Naisten väliset suhteet ovat paitsi kateuden ja mustasukkaisuuden areena myös turvasatama. Ympärillä näkyy yrityksiä identiteetin ja subjektiuden perustamiseen. Sisko Nettie pakenee kotoaan ja päätyy lähetyssaarnaajaksi Afrikkaan, missä orjuuden jatkuminen kehityksen viirien alla esittää hardymaisen lohduttoman maiseman. Sofia puolustaa oikeuksiaan nyrkein, mihin miesten hallitsema yhteisö reagoi lopulta voimakkaasti. Vain Shug Avery nousee asetelman yläpuolelle kuuluisana ja taloudellisesti riippumattomana jazz-laulajana. Hänen esimerkkinsä itsenäisyydestä on tarttuvaa.

Walker yhdistää taitavasti tapahtumat ja kerronnan tavat vähittäiseen muutokseen. Seassa liikkuu jumalaa tapaileva tai etsivä juonne, johon en jaksanut keskittyä. Etualalle sijoitin viktoriaanisen realismin teemat, jotka kierolla tavalla ovat edelleen ajankohtaisia.

Alice Walker, The Color Purple (1982). E-Book. Orion, London, UK, 2014.

maanantai 6. marraskuuta 2017

Kirjabloggaaminen on uhrikriisi

Keväällä YLE:n radiohaastettelussa kirjallisuuskriitikko Mervi Kantokorven hymähdys kajahti sadoissa kuulokkeissa ympäri Suomen. ”Kirjamaailman vaikutusvaltaisin” ääni kuvasi bloggaajia ”suosittelijoiksi”, jotka pientä lahjaa vastaan tarjoavat kustantajalle näkyvyyttä. Kulttuurikeskustelussa näin karkeita ja vääriä yleistyksiä käytetään poikkeuksetta lyömäaseina. Mielipidettään huoraavaa bloggaajaa ei tarvitse eikä voi ottaa vakavasti.

Nyt kirjamessujen jälkeen kirjablogeissa on virinnyt keskustelua kirjablogien asemasta kirjallisuuskentässä — tai mikä se nyt sitten on (esim. täällä, täällä ja täällä). Kirjaharrastus ei sellaisenaan ole hyvä asia, ellei se istu ulkopuolelta asetettuihin puitteisiin. Grantan äskettäisessä numerossa Riku Korhonen kylvi turhautumistaan vaikeasti tunnistettavan satiirin muodossa henkilöihin käyvin argumentein kuin Yhdysvaltain presidentti. Ammattilaisen laatimat ja painokoneen tai radiolähettimen voimistamat läimäykset tuottavat varmasti mielihyvää, mutta vastaanottajat eivät oikein paini samassa sarjassa. Vai painivatko?

* * *

Mistä siis on kyse? Miksi ammattilaiset vaivautuvat potkimaan omaa yleisöään? Kulttuurikeskustelun voimakkaat ulostulot kertovat reviiriloukkauksesta tai totutun nokkimisjärjestyksen romahduksesta. Joku on siis väärällä paikalla. Kenties siis teknologian tarjoama uudenlainen julkisuus on tehnyt kirjailijoista helppoja maaleja julkisille solvauksille, mikä synnyttää katkeraa voimattomuuden tunnetta. Kenties kirjallisuuskenttä ja siihen kytketyt identiteetit ovat vaikeassa murroksessa, mikä synnyttää katkeraa voimattomuuden tunnetta. Ehkä kirjabloggaajista lähtee samanlainen vastustamaton pehmeä rusahdus kuin etupyörän alle jäävistä etanoista.

Luulen, että kirjabloggaajat, useat heistä kaltaisiani maallikoita, eivät ole tienneet astuneensa keskelle reviiritaistelua tai valmiiksi läänitettyä kirjallisuuskenttää. Vastoin yleistä käsitystä ei ole olemassa samaan aikaan viatonta ja julkista harrastelijoiden kirjallisuuskeskustelua jotenkin ”sivussa” laajemmasta kärhämästä. Julkinen on julkista. Elävä kulttuuri on taistelua.

Ompun käynnistämässä keskustelussa kuvailin kirjablogeja lukijoiden kehittyvänä itsetietoisuutena lukijoina. Kirjat ja niistä kirjoittaminen muuttavat lukijaa — vieläpä eri tavalla kuin pelkkä lukeminen. Bloggaaminen on itsereflektion ja pelleilyn väline minulle, mutta jollekin muulle se on jotain muuta. Esimerkiksi Tuula-Liina Variksen sivallus ”asiantuntemattomasta peukututtamisesta” on kerrassaan oivallinen tiivistys kirjabloggaamisesta. Nyt novellihaasteessa on tarkoitus luodata, mitä tuo peukuttaminen oikein on.

Kirjablogit ovat minusta uusi kirjoittamisen laji, jonka kantokorvet, korhoset ja varikset tulkitsevat joko tarkoitushakuisesti tai tietämättömyyttään huonoksi kirjallisuuskritiikiksi. Heille maailma, jossa tavalliset ihmiset kirjoittavat enemmän, on huonompi kuin se, jossa he kirjoittavat vähemmän. Nyt siis taistellaan siitä, kuka saa olla subjekti. Voiko lukijalla olla nimi? Kuka päättää, mitä kirjabloggaaminen on tai mitä sen annetaan olla?

Kirjablogit ovat myös valtava tavallisten ihmisten lukemista kuvaava aineisto, josta datalähtöinen kirjallisuudentutkimus voisi paljastaa uutta ja mielenkiintoista. Hekumoin ajatuksella, että blogit kokonaisuutena tallentavat aikakaudestamme, kirjallisuudesta, taiteen vastaanottamisesta ja ihmisenä olemisesta enemmän kuin kantokorpien ja korhosten varmasti sinänsä ansiokas ponnistelu. Tietysti kirjablogit tarvitsevat polttoaineekseen kirjoja, joten suhde lienee dialektinen.

 * * *

Perinteisesti maailmaa ovat hallinneet hierarkkiset verkostot. Tietoa ja arvoja on annettu ylhäältä alas ja varallisuutta on koottu alhaalta ylös. Kahdesti historian aikana nämä hierarkkiset rakennelmat ovat järkkyneet nimenomaan vertaisverkostojen kourissa. Kirjapainotaito horjutti hierarkkisten verkostojen valtaa, kun tekstit levisivät kulovalkean tavoin. Samalla niistä tehtävät tulkinnat karkasivat yksinoikeuden piiristä. Euroopassa riehui sitten endeeminen sota vuosisatoja, kunnes hierarkkiset rakenteet rautateineen ja lennättimineen palauttivat järjestyksen.

Toinen vertaisverkostojen murros alkoi 1970-luvulla. Uusi tiedon leviäminen, digitaalinen kommunikaatio ja internetin taikamaailma eivät tuottaneet sellaista tasa-arvoisuuden utopiaa, josta alkuperäiset kehittäjät lapsellisesti haaveilivat. Verkostot ovat mittakaavattomia, dynaamisia ja palkitsevat hyvin epätasaisesti. Netissä verkostoja voi myös helposti valvoa ja manipuloida. Huomattavista ongelmista huolimatta internet on mahdollistanut harrastelijoiden tiedonvaihdon. Nyt se ravistelee kuluttajamarkkinaa.

Vertaisarviot heiluttavat ravintoloiden ja hotellien mainetta. Elokuvastudiot kiroavat Rotten Tomatoes -sivustoa, jonka ylläpitämät katsojien vertaisarviot lyhentävät (erityisesti huonojen) elokuvien elinkaarta entisestään. Taistelussa ihmisten ajasta kirjat ovat samaan tapaan vaikeassa asemassa, koska sivustot, kuten GoodReads ja LibraryThing, kiteyttävät kirjojen vertaisarviot arvosanaksi. Erityisesti valtavirran ulkopuolella huomion voittaminen on yhä vaikeampaa.

Onneksi kehitystä ei ole liian myöhäistä pysäyttää. Taru Väyrynen rohkaisee kirjabloggaajia ”suureen vastuuntuntoon” ja pidättäytymään negatiivisista arvioista. Minusta tämän itsesensuurin ei tarvitsisi koskea pelkästään kirjallisuutta, vaan sen voisi ulottaa koskemaan myös elokuvia, hotelleja, lounasravintoloita, varaosaliikkeitä, matkapuhelinoperaattoreita ja vaikkapa politiikkaa. Kukapa meistä on pätevä arvostelemaan vaikkapa pääministeriä tai sote-uudistusta? Olisi kaikkien kannalta parempi, jos yksityiset pettymykset jäisivät yksityisiksi.

 * * *

Väyrysen vetoomukselle on tietysti helppo nauraa. Itseilmaisu ei voi enää olla kustantamon seulasta selvinneiden yksinoikeus; sellainen oikein sovi demokratiaan. Lukeva yleisö on koulutetumpaa kuin koskaan. Kirjailijoiden ja lukijoiden välinen raja ole monessakaan kohdassa erityisen korkea. Väyrynen on oikeassa siinä, että lukukokemusta pitää pystyä rehellisesti perustelemaan eikä mielijohteille kirjoittaessa pidä antautua  — ellei satu kirjoittamaan Grantaan katkeraa satiiria.

Kirjailijat, kuten Riku Korhonen, toivovat varmaankin tulevansa arvioiduiksi asiantuntevissa käsissä. Toivomus ei ole mitenkään kohtuuton. Tavalla tai toisella me haluaisimme kaikki tulla kuulluiksi, mutta harkitut sanat hukkuvat muiden äänten pauhuun.

Vaihtoehtona itsesensuurille jotkut kirjabloggaajat ovat jättäneet kotimaiset elossa olevat kirjailijat odottamaan niitä asiantuntevampia käsiä — maailmasta ei totisesti puutu kirjoja. Toiset kieltäytyvät kategorisesti arvostelukappaleista, koska niistä tarttuu moraalisia tahroja ja vastavuoroisuuden paineita. Olen kuullut karmivia juttuja blogipostauksiin vaatimuksia huohottavista esikoiskirjailijoista, enkä toivo sellaista kohtaloa kenellekään.
 
Kirjoittamiseen erikoistuminen on varmasti vaikeaa, koska toimeentulo on epävarmaa ja ohutta. Taiteen ja toimeentulon välinen ongelma ei ole muuttunut miksikään Miguel de Cervantesin ajoista. Don Quijotessa (1605) hän loihe lausumahan:
”Jos näytelmät, joita nyt esitetään, sekä ne, joiden aihe on kuviteltu, että historialliset, ovat kaikki tai kaikkien useimmat selvästi mielettömiä sommitelmia, joissa ei ole päätä eikä pasmalankaa, ja jos kaikesta huolimatta ihmisten suuri joukko niitä mielellään kuuntelee sekä hyväksyy että kiittää niitä, vaikka ne ovat kaikkea muuta kuin hyviä, ja jos niiden sepittäjät ja niitä esittävät näyttelijät väittävät, että niiden tulee olla sellaisia, koska ihmisten suuri joukko tahtoo niiden olevan sellaisia, eikä toisenlaisia, että ne, joissa on suunnitelmaa ja joiden toiminnan kehittely noudattaa taiteen vaatimuksia, kelpaavat vain muutamille niitä ymmärtävillä älykkäille henkilöille, kun sen sijaan muut eivät ollenkaan tajua niiden taiteellisuutta, ja että niin muodoin heidän on parempi ansaita elatuksensa tyydyttämällä suurta joukkoa kuin hankkia itselleen suosiota muutamilta harvoilta, niin minunkin kirjani käy samoin, vaikka olen ajatellut pääni puhki yrittäessäni noudattaa mainittuja sääntöjä, ja minä tulen olemaan olemaan kuin entinen räätäli, joka neuloi ihmisille ilmaiseksi pannen vielä langan omastaan.”
Ilolla silti ajattelen, että kirjallisuuden historiassa viihteelliset spedet, kuten vaikkapa Molière ja Shakespeare, ovat toisinaan vieneet voiton kriitikoiden suosimasta ”vakavasta taiteesta”. Nyt itketään romaanin kuolemaa, mutta kuka muistaa epiikkaa?

 * * *

Puhuessaan väkivallasta ja pyhästä René Girard toteaa: ”Kulttuurinen järjestys ei ole itse asiassa mitään muuta kuin organisoitu erojen järjestelmä.” Kieltojen ja tabujen rikkominen madaltaa kulttuurin ylläpitämiä eroja. Erojen katoaminen synnyttää riitaa, jolloin kulttuurinen järjestys järkkyy ja vastavuoroisen väkivallan riski kasvaa. Uhrikriisi on erojen kriisi: puhdistava väkivalta ja siihen liittyvä pyhä ei ole enää mahdollista, koska erot haihtuvat ja ”vastavuoroinen väkivalta työntyy kaikkialle”. Sanailua, epäsopua, symbolista väkivaltaa.

Myyteissä rutot, sodat tai sankarit ovat kulttuurin ylläpitämiä eroja horjuttava kriisi, kun nykyisessä kirjallisuuskentässä se on verkostojen mahdollistava teknologia. Jotkut kirjailijat ja kriitikot syyttävät kirjabloggaajia kulttuuristen erojen (esim. kirjoittaja—lukija) kaatumisesta ja kulttuurisen järjestyksen horjumisesta. Perinteisen suomalaisen kulttuurikentän näkökulmasta kirjabloggaajat rikkovat järjestystä julkaisemalla mielipiteitään puutteellisin tiedoin ja ilman lupaa. Jos kaikki voisivat noin vain kirjoittaa, ei kirjailijuudessa olisi enää mitään pyhää. Mitä mieltä kirjallisuudessa sitten enää on?! Sanailua, epäsopua, symbolista väkivaltaa.

Miten asia sitten korjataan? Kuka on rauhan palauttava sijaisuhri? Ehkäpä meidän riittää odottaa hierarkkisen verkoston heräämistä. Autokratia on hyvässä nosteessa eri puolilla maailmaa.

* * *

Jotain tällaista, mutta parempaa, ajattelin kirjoittaa viime keväänä vastineena Kantokorven hymähdykseen. Sitten huomasin, että blogini heinäkuinen kymmenvuotispäivä olisi erinomainen sauma essehtiväis-blogahtavalle kirjoittelulle. Kesä meni kuitenkin hujauksessa, ja tässä sitä ollaan.

Nipvet: kymmenen vuotta ja neljä kuukautta, 751 asiantuntematonta lausuntoa, runsaasti löytöjä, ystäviä ja ajatelmia.

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Johnny Mnemonic

William Gibson, ”Johnny Mnemonic” (1981). Kokoelmassa Burning Chrome (1986). E-Book. Harper-Collins, New York, NY, USA, 2014.

Yhdysvaltalais-kanadalaisen, teknologian ja yhteiskunnan marginaalia tutkivan William Gibsonin varhaistuotantoon kuuluva tieteisnovelli ”Johnny Mnemonic” (1981) on yksinkertainen rikostarina: Johnny on datakuriiri, joka yrittää kerätä saataviaan häntä kusettavalta asiakkaaltaan. Hän saa asiakkaan asiakkaan, mahtavan rikollisjärjestön, peräänsä ja joutuu etsimään pelastustietä yhteiskunnan marginaalista ja sen erikoisista hahmoista.
Ralfi was sitting at his usual table. Owing me a lot of money. I had hundreds of megabytes stashed in my head on an idiot/savant basis, information I had not conscious access to. Ralfi had left it there. He hadn't, however, come back for it. 
Suoraviivaisuudestaan huolimatta novellissa on jo läsnä motiiveja, jotka toistuvat Gibsonin myöhemmässä kyberpunk-tuotannossa. Kirjoittamisaikoihin Japanin teknologinen ja kulttuurinen kehitys tuntui ylivoimaiselta, mikä vilkkuu katukuvassa. Post-humanismi näkyy inhimillisiä rajoja venyttävässä kyberneettisessä kirurgiassa: aivoihin pakatussa datassa, kasvoihin istutetuissa peililaseissa ja sormiin asennetuissa veitsissä. Vielä vahvemmin se tuntuu koodeja purkavassa delfiinissä ja tietysti teknologian vastakulttuurissa.

Novelli on kenties kuuluisa Roberto Longon huonosti menestyneen elokuvan Johnny Mnemonic (1995) johdosta. Gibson muutti elokuvaa varten novellin tarinaa, ja käsikirjoituksen pohjalta Terry Bisson kirjoitti sitten itsenäisen romaanin. Romaania en ole lukenut, mutta ainakaan elokuva ei tavoittanut Gibsonin noir-sävyissä kulkevaa, sujuvaa maailmanluomista.

Peukutus: sävy

William Gibsonin
novellin ”Johnny Mnemonic” (1981) sävy on kyberpunk-tieteiskirjallisuudesta nauttivalle mehukkaan kyyninen ja sopivan tekninen. Ympäröivä maailma sulautuu kerrontaan ja sen sävyyn. Teknologia on tullut jostain, ihmisillä on siihen suhde, se synnyttää suhteita ihmisten välille.

--
Kuva: Harper-Collins.

lauantai 28. lokakuuta 2017

Syvä joki


Olin luultavasti jotain kahdeksan- tai yhdeksänvuotias, kun törmäsin Syvään jokeen ensimmäistä kertaa. Videonauhurit olivat tekemässä tuloaan 1980-luvun Suomeen. Teollisuusalueella sijaitseva videovuokraamo tarjosi elokuvien lisäksi yksinkertaisten videopelien ihmeellisen maailman. Avaruusalukset ampumassa asteroideja tai toisia aluksia. Liikuteltavien palkkien ohjaamaa pallojen kimpoilua.

Kerran, kun notkuimme mustan, linnunpönttöä muistuttavan laitteen äärellä, vuokraamon tiskillä pieni matkatelevisio näytti John Boormanin elokuvasovitusta James Dickeyn romaanista Syvä joki (1970). Samasta ruudusta olin nähnyt rakeisia katkelmia kauhuelokuvista, mutta Boormanin elokuvan kohtaus, jossa kanoottiretkellä eksyneet miehet kohtaavat paikallisia metsästäjiä, on jäänyt vahvemmin mieleen. Televisiouusinnoista huolimatta en ole koskaan nähnyt elokuvaa kokonaan, mutta nyt kirjan luettuani ymmärsin, että vuokraamossa näkemäni kohtaus on ratkaisevin koko tarinassa.

* * *
— Te etten ikinä pääse Aintryyn, mies sanoi painottamatta erityisesti mitään sanaa.
— Miksemme? kysyin säikähtyneenä mutta myös uteliaana; oli jotenkin oudosti kiinnostavaa pakottaa hänet puhumaan.
— Koska tää joki ei mee Aintryyn, hän sanoi. — Te oletten ottanut väärän haaran jossakin tuolla matkalla. Tää joki ei mee lähellekään Aintrya.
Appalakien vuoriston paksu murre ei välity suomennoksesta. Elokuvan ”you done taken a wrong turn” puhuu selvemmin. Silti miehet eivät oikeastaan ole eksyneet — ja toisaalta he ovat.

Kirjan kertoja Ed Gentry työskentelee mainostoimistossa. Elämä osana monimutkaista modernia järjestelmää palkitsee taloudellisesti, mutta työ ei tunnu tarjoavan mielekästä sisältöä tai merkitystä. Ed haaveilee riippumattomuudesta: kyvystä elää ilman pitkälle kehittyneen erikoistumisen tuottamaa verkostoa, jossa kukaan ei tule toimeen omillaan. Sukupuolen ja sukunimen — englannin gentry tarkoittaa säätyläistä — kautta haave yleistyy koko miespuolista keskiluokkaa koskevaksi. Nykyaikainen mieheys on siis eksyksissä; se on ”ottanut väärän haaran” jossakin matkan varrella.

Ed on alkanut harrastaa jousiammuntaa. Metsästyslehdet tarjoavat käytännön ohjeita ja hetkellisen paluun yksinkertaiseen menneisyyteen. Edin ystävä Lewis on perinteisen maskuliinisuuden ruumiillistuma: itsenäinen, päättäväinen ja lihaksikas. Lewis ennakoi monimutkaisen yhteiskunnan romahdusta ja näkee tulevaisuuden yksinkertaisena eloonjäämistaisteluna.  Vuoristoseudut saavat hänen puheessaan idyllisen hohteen vastakohtana kaupungille ja sen ”sotkuiselle” ja ”monimutkaiselle” elämälle.
Siellä voisi metsästää tarpeen mukaan ja ehkä vähän viljelläkin. Tulla toimeen. Siellä kuolisi nuorena ja kärsisi kaiken aikaa ja lapset kärsisivät, mutta elämä olisi elämää.
Lewisille seikkailut ennen todellista romahdusta ovat pelkästään jännittävä kokemus. Vasta äärimmäiset olosuhteet tuovat kuvaan henkiinjäämisen pakon, jonkin suuremman päämäärän. Kanoottiretki murskaa näiltä unelmilta pohjan sekä kirjaimellisesti että symbolisesti.

* * *

Yleensä ”punaniskainen etelä” on epämukava jäänne Yhdysvaltain historiasta, rotusorrosta, murentuneesta kieliopista ja vanhoillisuudesta. Kirjassa etelä alkaa siellä, missä esikaupunkialue irrottaa otteensa ja ”Jeesus alkaa pelastaa”. Siirtyessään modernista ajasta menneisyyteen kaupunkilaiset siirtyvät vuoristolaisheimon alueelle, missä vallitsevat erilaiset tavat, käsitykset ja totuudet. Dickeyn käsissä tämä menneisyyden maisema ja sen asukkaat ovat kuin vääristynyt kuva Lewisin unelmasta.

Muutaman päivän kanoottiretkelle lähtevät Edin ja Lewisin lisäksi vakuutusmyyjä Bob ja musiikkia harrastava eli kulttuuria mukanaan kantava Drew. Neljän miehen on tarkoitus laskea kahdella kanootilla jokea läpi seutujen, jotka  muutamassa vuodessa peittyvät patoaltaan alle. Matka kulkee yhteen suuntaan: vuolaat kosket estävät paluun ylävirtaan. Joella on siis luonnollinen suuntansa, jota vastaan ei voi taistella. Myös ajalla on suunta. Yritys palata menneisyyteen on karulla tavalla vaarallinen. ”You done taken a wrong turn”.

Kirjan takakansi lupailee monikerroksisuutta. Tarinan läpi virtaava joki tuo tietysti tarinaan syvyyttä. Vaikka tarina on ehkä jonkinlainen pohdiskeleva jännityskertomus, sen rinnalla kulkevat kauhuromantiikalle tyypilliset salaisuudet, haudat, epämukavat menneisyydet ja vaarat, jopa kuolemat. Yhtäältä keskiluokkaisten miesten unelmat ja toisaalta heidän välineensä viiltävät heihin syviä haavoja, joiden kanssa on vaikea elää.

James Dickey, Syvä joki. Englanninkielisestä alkuteoksesta Deliverance (1970) suomentanut Eero Huhtala. Tammi, Helsinki, 2009.

lauantai 21. lokakuuta 2017

Adulthood Rites

Ihmislaji on yhtäältä älykäs ja toisaalta hierarkinen laumaeläin. Ihminen rakentaa monimutkaisia työkaluja, ratkoo ongelmia ja käsitteellistää havaintoa mutta samalla kilpailee vallasta, reviiristä ja johtajuudesta. Octavia E. Butlerin xenogenesis-trilogiassa tämä ihmisten sisäinen ristiriita on johtanut lajin tuhoon, josta avaruusoliot onnistuvat pelastamaan vain joitain tuhansia yksilöitä.

Sarjan toisessa osassa Adulthood Rites (1988, suom. Puolipäivän riitit) on laskeuduttu takaisin maan kamaralle, missä muokattu kasvusto peittää ydinsodan runteleman maiseman. Ihmisille on tarjottu kaksi vaihtoehtoa: pidennetty mutta hedelmätön elämä täysin omin ehdoin tai jälkikasvun mahdollisuus yhdessä oankalien kanssa. Avaruusoliot keräävät ja muokkaavat perimää yhtä vaivattomasti kuin ihmiset tarinoita, ja tämä valta asettaa kaksi lajia vahvasti eriarvoiseen asemaan.
”Human beings fear difference”, Lilith had told him once. ”Oankali crave difference. Humans persecute their different ones, yet they need them to give themselves definition and status. Oankali seek difference and collect it. They need it to keep themselves from stagnation and overspecialization. If you don't understand this, you will. You'll probably find both tendencies surfacing in your own behavior.” And she put her hand on his hair. ”When you feel a conflict, try to go the Oankali way. Embrace the difference.”
Adulthood Rites on Akinin, ihmisten ja oankalien jälkeläisen, kasvutarinaa. Hänellä, kuten kaikilla uusilla lapsilla, on viisi vanhempaa: kaksi ihmistä, kaksi oankalia ja yksi ooloi, joka sovittaa perimät yhteen ja oikaisee mahdolliset virheet. Akin on ensimmäinen uudella maapallolla syntynyt poika. Oankaliyhteisö on tunnistanut tuhoisia piirteitä miesten käyttäytymisestä, ja vasta pitkän harkinnan tuloksena se on valmis ottamaan riskin poikalasten kanssa. Akin on myös poikkeuksellisen ihmismäinen: näkyviä lonkeroita ei ole, mutta hänen kielensä on oankalien ja mielensä muutamassa kuukaudessa kuin aikuisen. Aikuisuus muodonmuutoksineen aikanaan tietysti vie ihmismäisen ulkomuodon.

Omissa yhteisöissään elävät ihmiset ovat taantuneet toisiaan ryösteleviksi heimoiksi, mutta elämä ilman jälkeläisten tuomaa tulevaisuutta raaistaa kamppailut. Rosvojoukko kidnappaa Akinin ja myy tämän kaukaiseen kylään, missä hänen ”puhtautensa” ylläpitää ohutta toivoa tulevaisuudesta. Lajina oankalit ovat sitoutuneet elämän ylläpitämiseen ja korjaamiseen, ja heille ihminen on mielenkiintoinen laji, jonka itsetuhoisuutta pitää säädellä. Kahden maailman rajalla Akin tunnistaa myös ihmislajin epätoivon omasta geneettisestä ja kulttuurisesta perimästään.
 
Butler ylläpitää upeaa vierautta kuljettaessaan tarinaansa lajien rajalla ja tarkastellessaan ihmistä ulkoapäin. Ihmisen perimä, lajin aggressiivisuus, tietämättömyys ja sisäinen ristiriita kannattelevat yhteentörmäystä, josta muodostuu mielenkiintoinen ja uskottava ihmislajin omakuva. Adulthood Rites on erinomaista tieteiskirjallisuutta, jonka soisi saavan enemmän näkyvyyttä klassikoiden joukossa.
Octavia E. Butler, Adulthood Rites (1988). E-kirja. Open Media Road, New York, NY, USA, 2012.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Sapiens: Ihmisen lyhyt historia

En ole kiinnostunut siitä, mitä Suomi lukee — edes juhlavuonna. Tapaan ottaa kirjojen kansiin painetut Kirjakauppaliiton varoitukset todesta, mutta ystäväni, jonka makuun uskallan luottaa, suositteli teosta — tai itse asiassa sen jatko-osaa. Niinpä kesällä lukupino asettui uuteen järjestykseen. Nyt syksyllä luin kirjan uudestaan.

Yuval Noah Hararin teos Sapiens: Ihmisen lyhyt historia (2017) on ollut kansainvälinen menestys. Kenties lajimme menneisyyttä käsittelevät teokset ovat nousseet tietokirjallisuuden pinnalle, kun lajimme tulevaisuus entiseen tapaan näyttää olevan vaakalaudalla. Hararin teos ei tietenkään nojaa suosiossaan pelkästään aiheen synnyttämään nosteeseen, vaan se on helposti lähestyttävä, monipuolinen ja hyvin kirjoitettu.

Harari kuvaa olosuhteita ja vaiheita, joiden kautta homo sapiens vähitellen siirtyi savanneilta kaupunkeihin. Monet eläimet ovat sosiaalisia ja käyttävät kieltä. Jotkut ovat painottaneet kieliopin tehostaman kielen poikkeuksellisuutta, mutta Harari korostaa toista luonnolliseen kieleen liittyvää piirrettä: sen synnyttämää fiktiota. Fiktio nostaa havainnon ja kommunikaation kohteet konkreettisesta abstrahoituun tai kuvitteelliseen. Sadut viihdyttävät, myytit opettavat ja selittävät, mutta myös raha, oikeudenmukaisuus, kansallisuus ja automerkki ovat fiktioita. Ne eivät ole epätosia vaan tavallaan sovittuja tai tuotettuja. Jaetut tarinat herättävät luottamusta. Niinpä muutama tuhat vuotta myöhemmin kesälomaa voi viettää turvallisesti vieraan heimon alueella.

Uskonnot ovat yli-inhimilliseen nojaavia arvojen ja normien järjestelmiä, yhdenlaisia fiktioita. Toisenlainen fiktio on esimerkiksi kapitalismi, joka on jakanut hedelmiä epätasaisesti samalla kuitenkin kohottaen jaossa olevien hedelmien määrää. Tieteellinen ajattelu, jota Harari pitää huomattavan eurooppalaisena keksintönä, lähtee tietämättömyydestä: valmiita ja lopullisia vastauksia ei ole, mutta ilmiöitä voidaan tutkia ja niistä voidaan esittää teorioita eli fiktioita. Tämä tietämättömyys on antanut ihmiselle ennen näkemätöntä valtaa muokata ympäristöä.

Kirja murskaa myös moderneja unelmia kivikautisen ihmisen ”harmoniasta” luonnon kanssa. Metsästäjä-keräilijä tunsi tietysti valtavat määrät kasveja sekä eläimiä ja liitti niihin kaikenlaisia uskomuksia. Kuitenkin suurten nisäkkäiden sukupuutot sattuivat samoihin aikoihin ihmiskosketuksen kanssa. Kivikautinen teknologia, erityisesti tuli, riitti muuttamaan kokonaisten mantereiden (esim. Australia) kasvuston ja eläimistön.

Ihmisen lyhyt historia on tietysti itsessäänkin tarina tai fiktio: emme havaitse sitä sellaisenaan vaan se täytyy päätellä. Kirja kuvaa ihmisenä olemista lintuperspektiivistä. Sivut ovat täynnä painavaa asiaa, jonka muodostamaa kuvaa ainakaan maallikon tiedot eivät riitä suuremmin haastamaan. Esiteollista historiaa tunteva lukija huomaa nyökyttävänsä päätään toistuvasti. Kirjoittamista harrastava lukija ihailee kirjan laajuutta ja kerronnan sujuvuutta. Tietokirjallisuutta harrastava lukija alkaa selailla evoluutiota käsitteleviä teoksia.

Yuval Noah Harari, Sapiens: Ihmisen lyhyt historia. Englanninkielisestä alkuteoksesta Sapiens. A Brief History of Humankind (2011) suomentanut Jaana Iso-Markku. Bazar, Liettua, 2017.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Born Failure

Patricia Highsmith, ”Born Failure”. Kokoelmassa Nothing that Meets the Eye: The Uncollected Stories by Patricia Highsmith (E-Book). W. W. Norton, New York, NY, USA, 2003.

Jotkut ihmiset syntyvät menestyjiksi, mutta Winthorp Hazlewood vaikuttaa epäonnistujalta jo viisivuotiaana. Edes voittajaa lupaileva lempinimi ”Winnie” ei käännä hänen kohtaloaan. Takaiskuja satelee.

Taitamattomuudestaan ja huonosta tuuristaan huolimatta Winnielläkin on unelmia. Hän haluaa perustaa tavaratalon. Vaimonsa ohjaamana hän perustaa pieneen vermontilaiseen Bingleyn kaupunkiin sekatavaramyymälän, jonka varassa pariskunta kitkuttelee vuosikymmeniä. Ahkeruus ja sitkeys eivät riitä kumoamaan vastoinkäymisten ja hyväuskoisuuden tuhoavaa voimaa. Jokainen arjesta poikkeava tapahtuma suistaa Winnien lähemmäksi kuilun reunaa.

Kun kyseessä on Patricia Highsmithin (1921-1995) novelli, takaiskut virittävät pahaenteisen tunnelman. Ikään kuin kulisseissa odottaisi jotain vielä pahempaa. Highsmithin olisi odottanut puhaltavan vähin erin tarinasta kaiken lämmön, mutta ”Born Failure” on yllättävän sentimentaalinen. Kun Winnie saa yllättäen käsiinsä valtavan perinnön, novellin siihenastinen sävyn valossa on selvää, ettei vanha pariskunta pääse lomamatkalleen. Bingley on kuitenkin yhteisö, jossa Winniellä on oma paikkansa. Hän on kuin elävä marttyyri, joka ei koskaan käperry ongelmiinsa tai itsesääliin.

Winthorp Hazlewood muistuttaa taitamattomuudessaan Mark Twainin novellin ”Luck” (1891) päähenkilöä Arthur Scoresbya. Missä Scoresbyn eeppinen kompastelu kääntyy aina voitoksi, Winnien ponnistelut vääjäämättä epäonnistuvat. Twain tietysti liioittelee komedian tuottamiseksi, mutta mihin Highsmith liioittelullaan pyrkii? Epävarmuus tarinan sävystä — alkuun Highsmith sivaltelee päähenkilöään melkein ilkikurisesti — pitää lukijan otteessaan.

Kokoelma Nothing that Meets the Eye (2003) sisältää julkaistuja ja julkaisemattomia novelleja tuotteliaan Highsmithin uran varrelta. Aiemmin julkaisematon ”Born Failure” syntyi toukokuussa 1953.
Peukutus: hahmo

Novellissaan ”Born Failure” Patricia Highsmith kartoittaa taitamattoman, hyväuskoisen mutta äärimmäisen sitkeän Winthorp Hazlewoodin kautta yksilön ja yhteisön suhdetta. Syntymässä määrätty kohtalo pitää amerikkalaisen unelman Winnien ulottumattomissa, mutta hän ei syytä ketään eikä lakkaa yrittämästä. Hänen vastoinkäymisensä eivät uhkaa yhteisön arvoja vaan päinvastoin vahvistavat niitä. Siksi kaikki pitävät hänestä.