maanantai 17. heinäkuuta 2017

Pahan siemen

Mark Lawrence, ”Pahan siemen” (2017). Englanninkielisestä alkuteoksesta ”Bad Seed” (2014) suomentanut Markus Harju. Tähtivaeltaja 36(2): 27-31.

Olen joskus väittänyt, että kirjallisuuden lajeista fantasiakirjallisuuteen minulla on eniten odotuksia, mutta että se myös tuottaa eniten pettymyksiä. Nykyään luen fantasiaa aika vähän, ja pettymykset ovat harvassa, joten en ehkä enää allekirjoita yleistystäni. Siitä huolimatta lueskelin tuoreessa Tähtivaeltajassa (2/2017) ilmestynyttä Aleksi Kuution, Markus Harjun ja Jukka Halmeen artikkelia fantasian synkempiä sävyjä kuljettavasta grimdark-lajista pienen hätäännyksen vallassa. Onko fantasiakirjamaullani nimi ja tunnistettu asema markkinoilla? Kuulunko johonkin kategoriaan?

Grimdark on raadollista ja kyynistä fantasiaa, sen henkilöhahmot ovat epämiellyttäviä ja ristiriitaisia, ja teokset kantavat pelkästään moraalisia harmaasävyjä. Vaikka nämä tarjoavat amerikkalaista eeppistä säntäilyä ja teinien kipeitä kasvukokemuksia mielenkiintoisemman maaperän, artikkelin tarjoama grimdark-kirjailijoiden ja -teosten lista — joka ei suinkaan ollut täysin vieras — asettui muutamaa poikkeusta lukuunottamatta selvästi sivuun omasta maustani.

Mikä sitten on minun makuni? Pidänköhän minä edes fantasiasta?

* * *

Tuore Tähtivaeltajan numero sisälsi myös Mark Lawrencen lyhyen novellin ”Pahan siemen”. Sitä lienee lupa artikkelin pohjalta lukea grimdarkina, vaikka novellia edeltävässä haastattelussaan kirjailija väistelee lajimääritelmiä ja kirjoittamiseen liittyvän tavoitteellisuuden tunnustamista, jäsentämistä ja ankkuroimista.

Kun yhdeksänvuotias Alann Oak kumauttaa häntä piessyttä Darin Reedia kivellä otsaan, kiusaaminen loppuu. Voimankäyttö on kuitenkin tilanteeseen nähden liiallista. Alann saa huonon maineen ja joutuu sivuun yhteisöstä, vaikka hän ei enää toistamiseen tappele. Hän on erilainen, kuin ”koira vuohien joukossa”. Darinkaan ei anna iskua anteeksi, mutta pian hänestä tulee Alannin ainoa ystävä.

Varttuessaankaan Alann (Alan, bret. ”pikku kivi”) ei osaa päästää irti tapahtuneesta, vaikka hänestä tulee puoliso, talonpoika ja perheenisä. Hän katselee taivaanrantaan metsän ylle nousevia rauhattoman ajan merkkejä kuin kaihoten. Unelma väkivallasta on lämmin viitta, johon kääriytyä iltaisin. Kun sitten vieraita sotilaita saapuu kylään, Alann antautuu vaistoilleen. Lyhyen kahakan jälkeen hän juoksee todistamaan kotinsa palamista. Liekit lopulta tarjoavat samaa kuin tuhannet miehille suunnatut automainokset: vapautta.

Lawrencen novelli kulkee ihan sujuvasti. Se tapailee sanavalinnoissaan hetkittäin tarinoivaa kertomuksellisuutta ja maalailee lavasteiden taakse suurempaa maailmaa mutta pitäytyy tiiviisti päähenkilössä. Kerronta hidastuu taisteluiden kohdalla visualisoimaan ”taiteilijan” liikkeitä, ja uudenlaisen mieheyden löytäessään dialogi saa moraalia ja tunnetta hylkivää äijäilyn sävyä. Grimdark lienee juuri tätä.

* * *

Haastattelun mukaan Lawrencen oli tarkoitus tutkia muissa hänen teoksissaan esiintyvän, kenties fantasialle tyypillisen miekkasankarin taustaa ja suhdetta väkivaltaan. Alann on kiinnostunut tappelemisesta sen itsensä vuoksi ilman moraalista, poliittista tai ideologista ohjausta tai päämäärää. Hän vaikuttaa aivan tavalliselta mieheltä, jolle kuitenkin vaarallinen kamppailu on päihdyttävä vietti, vaikka oikeastaan hänellä on siitä vain yksi käänteentekevä lapsuuden kokemus. Niinpä hänen poikkeavuutensa muistuttaa valtavirrasta poikkeavaa seksuaalisuutta, jota hän tukahduttaa perheen ja velvollisuudentuntoisen peltotyön taakse.

Uusi identiteetti kiteytyy novellin lopussa uuden miesyhteisön ja sen antaman nimen kautta. Kun hän siirtyy näin koirana vuohien joukosta susilaumaan, samankaltaisuuksia Jack Londonin Erämaan kutsuun (1903) on vaikea ohittaa. Molemmissa teoksissa elämä on kamppailua, ja omaisuus, sivistys sekä moraali ovat poikkeusyksilölle painolastia, josta voi sitten vapautua yhteiskunnan maantieteellisessä tai sosiaalisessa marginaalissa. Vaikka talonpojan ja valjakkokoiran taistelutaidot eivät ole opittuja tai harjoiteltuja vaan sisäsyntyisiä, Alannin uusi identiteetti ei ole kuitenkaan valjakkokoiran atavistista heräämistä. Vastoinkäymiset eivät nosta ”lajimuistista” pintaan todellista luonnetta, vaan Alann on poikkeusyksilö.

Alann itse suhteuttaa poikkeavuutensa peltoon kylvämiinsä rukiinsiemeniin: seassa on varmasti yksi paha siemen.
”Kynnin itse tuon pellon, tarkistin jyvät, mutta rukiin joukossa on varmasti karrenruohoa, vihreänä vihreän lomassa. Sitä ei näe ennen kuin on aika korjata satoa — jopa silloin sitä täytyy hakea. Ainoastaan hallan iskiessä, punaruton koittaessa, tuholaisparven kynsissä, silloin sitä näkee. Kun ruis alkaa kuolla... siinä vaiheessa karrenruohon näkee, sillä vaikka se saattaa näyttää samalta, ytimeltään se on kova, kitkerä, eikä suostu lakoamaan.”
Alann on siis karrenruoho, jota ei erota rukiista kuin ääritilanteissa. Karrenruoho ei pelasta ruispeltoa hallalta tai kylää ryöstäjiltä. Karrenruoho on se, mitä jää tuhoutuneesta pellosta jäljelle. Alann on kyläyhteisön valvonnasta vapautunut kostonhenki. Koska hän on haaveillut toisenlaisesta elämästä lapsesta saakka, hänen pahuutensa ei ole ympäristön synnyttämää vaan sisäsyntyistä. Onko hän siis psykopaatti?

Vaikka novelli ei maalaa hänestä kuvaa empaattisena, Alann etsii anteeksiantoa Darinilta, eikä hän näin ole katumuksen tuolla puolen. Yhteisön jäsenenä hän tunnistaa väkivaltansa ”pahaksi siemeneksi” ja tuntee häpeää teostaan. Tappaminen saa hänet oksentamaan ja palava kotitalo menetyksineen suremaan. Näin psykopatian sijaan Alannin väkivaltaisuus tuntuisi olevan jonkinlainen kaipuu tai vietti.

* * *
Wikipedia kertoo meille, että aggressio on ”synnynnäinen, perinnöllinen ja lajityypillinen piirre”. Se on luonnonvalinnan tulos, eikä siis sinänsä hyvä tai paha vaan elintärkeä voima, jonka yksi enemmän tai vähemmän ikävä muoto on väkivalta. Hannu Lauerma on myös todennut, ettei aggressio ei ole seksuaalisuuden kaltainen vietti: sitä ei tarvitse täyttää. Joko Lawrence on novellissaan eri mieltä, tai sitten Alannin väkivaltaisuudessa kyse on jostain muusta.

Oli miten oli, pahoista rukiinjyvistä nousee mieleen John Maynard Smithin kehittelemä evolutionaarinen peliteoria, jossa populaatio kokonaisuutena ”tavoittelee” Nashin tasapainon kaltaista tilaa ominaisuuksiensa kautta. Esimerkiksi urokset voivat esiintyä aggressiivisesti kohdatessaan toisiaan ja taistella tai uhoamisen jälkeen perääntyä. Liiallinen aggressiivisuus johtaa reviiritaisteluihin, joissa yksilöt vahingoittuvat ja heikentävät näin selviytymis- ja pariutumismahdollisuuksiaan. Toisaalta liian harvinainen aggressiivisuus tarjoaa öykkäreille voittostrategian, joka siirtää resurssit taisteluhaluisten haltuun — kunnes aggressiivisuus yleistyy jälleen liikaa ja taistelut alkavat vaatia veroa. Yksilöt tekevät päätöksiä tapaus kerrallaan muuttaen strategioitaan, mutta populaation tasapainon kannalta ominaisuuden (esim. huumorintaju) pitää olla juuri sopivan harvinaista suhteessa palkkioon (esim. reviiriin) ja tappion tuottamaan haittaan (esim. puhjenneeseen silmään).

Jos psykopaatteja on noin yksi sadasta, onkohan kyseessä evolutionaarinen tasapaino? Rauhallisina aikoina psykopaatit, joita lääketieteen mukaan ei voida parantaa, kansoittavat vankiloita ja hedge-rahastoja, mutta ”hallan iskiessä, punaruton koittaessa” tietynlainen mutkattomuus moraalin suhteen voi olla tai on voinut olla populaation (kokonaisuuden) selviämisen kannalta etu. Kun susilaumassa ulvotaan muiden mukana, mutkattomuus tietysti tarttuu; tämän erityisesti sisällissodat ovat ikävällä tavalla osoittaneet.

* * *

Peukutus: teema

Vaikka Mark Lawrencen ”Pahan siemen” (2017) hahmottelee taustan grimdark-miekkasankarille, novelli nostaa väkivaltaisuuden esiin ristiriitaisena inhimillisenä ominaisuutena. Hurmeinen toiminta huomaa kyseenalaistaa itsensä.

lauantai 8. heinäkuuta 2017

A Bridge Too Far

Normandian maihinnousun jälkeen kesällä 1944 liittoutuneiden joukot hyökkäsivät leveänä rintamana kohti Berliiniä. Saksalaiset näyttivät olevan sekasortoisessa tilassa. Eteneminen oli odotettua nopeampaa, ja vihollisen selustaan suunniteltu maahanlaskuoperaatio toisensa jälkeen peruttiin omien joukkojen tieltä. Toisaalta moni liittoutuneiden kenraaleista halusi tarttua tarjolla olleeseen vapauttajan rooliin ja antaa Saksalle kuolettavan iskun. Mm. brittiläinen marsalkka Bernard Montgomery vaati saada syöksyä terävänä peitsenkärkenä kohti Berliiniä.

Erinomaisessa kirjassaan A Bridge Too Far (1974) irlantilainen toimittaja ja kirjailija Cornelius Ryan kuvaa sodan mittavinta maahanlaskuoperaatiota, syyskuussa 1944 toteutettua operaatio Market Gardenia. Siinä maahanlaskujoukkojen oli määrä vallata ja pitää hallussa eteläisessä Hollannissa viittä siltaa siihen asti, kunnes etelästä puskevat motorisoidut maajoukot saapuisivat paikalle. Viides, leveän Reinin ylittävä silta sijaitsi Arnhemissa, jonka mukaan taistelu on saanut nimensä.

Kirjan nimi juontuu brittiläisen kenraaliluutnantin Frederick Browningin epäilyksestä: ”I think we may be going a bridge too far.” Market Garden kurotti kauas vihollisen selustaan, eikä se ollut varovaisena tunnetulle Montgomerylle tyypillinen. Nopeasti kyhätty suunnitelma oli ketju toisistaan riippuvia aikataulutettuja tavoitteita. Onnistuessaan operaatio olisi avannut tien Berliiniin ja lyhentänyt sotaa kuukausilla, mutta suunnitelmassa oli vähän tilaa kitkalle, yllättäville käänteille tai sattumalle. 

Suunnitelmat sotkeutuivatkin sääolojen, huonojen viestiyhteyksien, sattuman ja erityisesti saksalaisten erinomaisen sitkeäksi osoittautuneen vastarinnan vuoksi. Tiedustelu oli ollut kiireestä johtuen huolimatonta, maahanlaskupaikat oli sijoitettu liian kauaksi kohteista, ja Englantiin paenneiden hollantilaisten upseerien apuun suhtauduttiin niin ikään yliolkaisesti, vaikka he olivat harjoitelleet mm. Arnhemin valtaamista ja tunsivat maaston. Myös hollantilaisen vastarintaliikkeen tietoihin ja apuun suhtauduttiin epäilevästi — kenties aiemmin onnistuneen saksalaisen vastatiedustelun vuoksi perustellusti.

Kun saksalaiset sitten löysivät operaation suunnitelman aikatauluineen löytyi alasammutun liitokoneen hylystä — joku liittouneiden upseeri oli ottanut paperit mukaansa taisteluun ohjeiden vastaisesti — onnistumisen edellytykset alkoivat olla vähissä. Ensimmäisen maahanlaskuaallon jälkeen saksalainen ilmatorjunta oli hereillä. Lentokoneista pudotetut elintärkeät täydennykset, aseet, ruoka ja ammukset, lankesivat saksalaisten käsiin.

Arnhemin silta vallattiin ja sitä pidettiin hallussa, mutta maajoukkojen eteneminen oli odotettua hitaampaa. Tappiot kasvoivat, kun kevyesti aseistetut maahanlaskujoukot saivat vastaansa saksalaisia panssareita. Siltaa puolustanut brittiläinen 1. laskuvarjodivisioona tuhoutui lähes täysin, ja lopulta sillasta piti luopua.

Tappioita kärsivät myös hollantilaiset siviilit, koska taisteluita käytiin siviilien keskellä. Liittoutuneiden saapuminen herätti hollantilaisten toiveet ja vastarinnan, mutta operaation epäonnistuminen käynnisti saksalaisten kostotoimenpiteet.

Taistelun historiaa selvittäessään Ryan nojaa arkistolähteiden ja muistelmien lisäksi itse tekemiinsä brittien, amerikkalaisten, saksalaisten ja hollantilaisten haastetteluihin, mikä tuo tapahtumien keskellä liikkuvaan kerrontaan autenttisuuden tuntua. Toisaalta brittisotilaiden ja erityisesti 1. maahanlaskuprikaatin ”punaisten paholaisten” urheuden alleviivaaminen purkaa ajoittain objektiivisuuden lumon.

Kirjoittajan valinta, hetkittäinen ”puolueellisuus”, voi olla ymmärrettävissä taistelun historian historian kautta: Ryanin teosta edeltävä populäärisotahistoria jätti Arnhemin taistelun sen mittavuudesta huolimatta usein mainitsematta tai Montgomeryn muotoiluja noudattaen piti sitä ”osittaisena onnistumisena”. Kenties Ryan katsoi tarpeelliseksi pehmentää liittoutuneiden heikkouksia valaisevaa kerrontaansa osoittamalla myötätuntonsa yksittäisen taistelijan kohtalolle. Kenties Ryan kaavaili kirjaansa nimenomaan brittilukijoille.

Imelä sivumaku on vain hienoinen ja nopeasti ohimenevä. A Bridge Too Far on mukaansa tempaavaa ja jännittävää sotahistoriaa, ja Ryan rakentaa kertomustaan taiten.

Cornelius Ryan, A Bridge Too Far (1974). Hodder & Stoughton, London, UK, 2007.
__
Kuva: ”Hollantilaiset lapset tervehtivät yhdysvaltalaisen 101. maahanlaskudivisioonan sotilaita Sonnin lähellä syyskuun 17. päivänä 1944”. Imperial War Museum [IWM Non Commercial Licence] © IWM (EA 38132)

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Fire and Movement


Yhdysvaltain puolustusbudjetti pääsee usein uutisotsikoihin. Se vastaa hieman arvioista riippuen yhteenlaskettuna noin kahdeksaa tai yhdeksää seuraavaksi suurinta puolustusbudjettia. Uutisointi harvemmin pureutuu puolustusbudjetin motiiveihin ja sisältöön. Yksi huomattava menoerä koostuu laivastosta, joka on toisen maailmansodan jälkeen valvonut maailman meriä.
 
George Friedman esittää kirjassaan The Next 100 Years (2009), että Brittiläisen imperiumin tavoin Yhdysvaltojen strategia on taata asemansa juuri valtamerten ja kauppareittien valvonnan kautta. Ylivoima tekee Yhdysvalloista tietysti houkuttelevan liittolaisen, mikä antaa poliittista myös sananvaltaa. Jos USA:n puolustusbudjetti olisi suunnilleen samalla tasolla kuin kilpailijoilla, voisi syntyä haastajia ja kilpavarustelua. Rahaa käytetään aseisiin, koska se ylläpitää valta-asemaa ja etumatkaa muihin nähden.

Yhdysvaltaisen amiraalin Alfred Thayer Mahanin (1840-1914) näkemyksen mukaan imperiumien valta perustuu juuri laivastoon. Tavaroiden meritse kuljettaminen on aina halvempaa kuin maitse, ja kauppaa käyvät merenkulkuvallat ovat tyypillisesti vauraampia kuin sisämaanaapurinsa tai -kilpailijansa. Kauppareittien ja erityisesti sen solmukohtien — esim. salmien ja kanavien — valvominen antaa myös mahdollisuuden hallita kansainvälistä kauppaa.

Mahanin teos The Influence of Sea Power Upon History (1890) selitti antiikin Ateenan sekä Brittiläisen imperiumin valtavat laivastot. Hänen merivaltaa korostava geopoliittinen teoriansa herätti myös Saksan keisarin Vilhelm II:n huomaamaan puutteet valtakuntansa merivoimissa. Alkoi nopea kilpavarustelu. Saksa yritti haastaa brittilaivaston, mutta Britannia vastasi jokaiseen saksalaiseen sota-alukseen rakentamalla enemmän ja suurempia aluksia. Siirtomaakilpailusta myöhästyneen Saksan tavoittelema ”paikka auringossa” pysyi horisontin takana.

Laivaston kilpavarustelua on pidetty yhtenä syynä ensimmäisen maailmansodan puhkeamiseen, mutta muutamaa meritaistelua lukuunottamatta Saksan uusi laivasto pysyi enimmäkseen satamassa. Varustelu tärveli Saksan alkuun hyvät suhteet Iso-Britanniaan tarjoamatta lopulta vastineeksi mitään etua tai hyötyä.

* * *

Britannia ei ollut valmistautumaton ensimmäiseen maailmansotaan, mutta se oli suunnitellut käyvänsä sotaa merellä. Imperiumi oli kahakoinut siirtomaissaan, mihin sen vaatimattoman kokoinen ammattiarmeija oli riittänyt mainiosti. Vuonna 1914 mantereelle laivattiin kuusi jalkaväkidivisioonaa ja neljä ratsuväkiprikaatia, yhteensä 120 000 miestä. Luku kalpeni Saksan ja Ranskan miljoona-armeijoiden rinnalla. Vuoden lopulla brittiarmeija oli käytännössä tuhoutunut  sinänsä onnistuneen puolustustaistelun jäljiltä. Rivejä täytettiin pikaisesti: seuraavan muutaman vuoden aikana siirtoarmeijan riveissä ehti palvella yli viisi miljoonaa sotilasta.

Kirjassaan Fire and Movement: The British Expeditionary Force and the Campaign of 1914 (2015) historioitsija Peter Hart ruotii brittiläisen siirtoarmeijan (British Expeditionary Force, BEF) kohtaloa syksyn 1914 taisteluissa, kun armeijat vielä liikkuivat ja rintamalinja sekä taktiikka hakivat muotoaan. Kirjan tavoite on asettaa siirtoarmeijan ponnistelut kontekstiinsa ja ravistella niiden ympäriltä katteettomia myyttejä. 

Siirtoarmeijan suunnittelu alkoi toisen buurisodan jälkeen. Hart toteaa, että buurisodassa palvellut upseeristo osasi arvostaa modernien aseiden tulivoimaa. Avoimen maaston poikki tehdyt rynnäköt buurien kaivettuihin asemiin olivat suurten tappioidensa vuoksi katkera pala. Tämä tuntuu uskomattomalta, koska näitä rynnäköitä tehtiin vielä 1916.

Uusi taisteluohjesääntö alleviivasi aselajien yhteistoimintaa, mutta buurisodasta saadut opit eivät kiteytyneet selkeäksi taktiikaksi. Opinkappaleena ”tuli ja liike”, erityisesti jalkaväen liike yhdistettynä tykistön tuleen, tarkoitti lähinnä tulivalmistelua ja sitä seuraavaa rynnäkköä. Liikkeen tärkeyden korostaminen johti kevyeen, helposti siirrettävään tykistöön, mutta linnoittautunutta vihollista vastaan raskaan tykistön puute osoittautui pahaksi puutteeksi.

Ratsuväen rooli oli buurisodan sekä Venäjän-Japanin sodan kokemusten valossa kyseenalainen. Vanhat upseerit eivät halunneet luopua ratsuväen perinteikkäästä rynnäköstä, mutta useimmille uusi tulivoima asetti selvät reunaehdot. Ratsujen tarjoamalle liikkuvuudelle ei kuitenkaan taistelukentällä ollut vaihtoehtoa.

Taustoitettuaan sotaa ja siirtoarmeijaa Hart siirtyy kuvaamaan taisteluita. Hän vierailee kronologisessa järjestyksessä Monsin, Le Cateaun, Aisnen ja Ypresin ensimmäisessä taistelussa sekä esittelee ”Suuren perääntymistaistelun” kulun. Kerronta kulkee vuoroin virallisen sotahistorian ja silminnäkijöiden, sekä brittiläisten että saksalaisten ja ranskalaisten, kertomusten kautta. Hart sovittaa taitavasti tapahtumien suuret linjat, vaikeat, epävarmuudessa tehdyt ratkaisut sekä yksittäisten taistelijoiden kohtalot vangitsevaksi lukukokemukseksi. Kirjassa sota on urheista taistelijoista huolimatta raakaa ja sekavaa tappamista ja hävittämistä.

Alkuperäisen ammattiarmeijan konkarit omaksuivat itselleen lempinimen ”The Old Contemptibles” keisari Vilhelm II:n käskystä, jossa tämä vaati brittien pienen ja halveksittavan armeijan tuhoamista. Hart tai kukaan muukaan ei ole tällaista käskyä onnistunut löytämään. Brittisotilaiden mainostettu ampumatarkkuuskin jätti Hartin mukaan usein toivomisen varaa. Saksalaiset eivät marssineet tiiviissä muodostelmissa brittien asemia kohti, eikä joulurauha 1914 esiintynyt kuin paikallisesti.

Peter Hart, Fire and Movement: The British Expeditionary Force and the Campaign of 1914. Oxford University Press, New York, NY, USA, 2014.

--
Kuva: H. S. Stanham, ”Captain Alexander and Lieutenant Owen Gough on horseback” (Imperial War Museum, IWM Non-commercial license)  © IWM (Q 82570)

torstai 22. kesäkuuta 2017

Novellihaaste 2


Usein sanotaan, että vedenalaiset lomakuvat ovat meribiologialle sitä, mitä kirjabloggaus on kirjallisuuskritiikille. Kuvagallerioissaan koralliriuttojen satumaisen monimuotoisuuden keskellä harrastajasukeltajat nostavat peukalonsa ilmaisemaan tyytyväisyyttä — ja siinä se. Ei puhetta, ei ympäröivää ekosysteemiä jäsentäviä käsitteitä, ei latinankielisiä nimiä; vain peukalo ja regulaattorin puhaltamat kuplat. Moni onkin kysynyt ärtyneenä, miksi paikalle ei lähetetä ammattilaisia.

Samaa kysyi tuolloinen kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis lehtikritiikin korahdellessa kuolemaansa joitain vuosia sitten. Miksi ammattikriitikoiden sijaan näkyvyyttä kirjallisuudelle tuovat asiantuntemattomat harrastelijat ja heidän mutuhuttunsa? Hyvä kysymys. Etabloituneet kulttuuriäänet ehtivät — aivan aiheesta — varoittaa myös taitamattomien kirja-arvioiden vaikutuksesta lapsiin ja nuoriin.

Sain Variksen kolumnista vuosiksi vettä myllyyni sekä alaotsikon blogiini, mutta en ole pysähtynyt miettimään, mitä peukuttaminen oikeastaan tarkoittaa. Mitä on blogien ”peukutuskulttuuri”?  Kirjablogeissa ei ole yleensä peukutusnappia, eikä blogien kuvitus tapaa esittää ketään peukuttamassa kirjoja (vaikka ehkä pitäisi), vaan peukuttaminen pitää kirjoittaa. Mutta miten se syntyy? Onko peukuttaminen tunnistettavissa omana lajinaan? Onko sillä vakiintunut muoto?

Peukuttaminen on edelleen luotaamaton syvyys.

* * *

Omppu käynnisti viime marraskuussa novelleihin keskittyvän lukuhaasteen, jossa viitisenkymmentä bloggaria luki yhteensä kolmisentuhatta novellia. Haaste oli menestys, ja se vei minutkin mennessään. Vaatiessani aivan loppusuoralla haasteelle lisäaikaa tehtäväkseni lankesi virittää sille jatko.

Ompun haaste asetti tavoitteekseen novellien näkyvyyden parantamisen ja lukijoiden rohkaisun. Vaikka molemmat tavoitteet täyttyivät kirkkaasti, en usko, että ne olivat haasteen suosion syy. Novellikokoelmat irrallisine kertomuksineen ovat lukemisen ja erityisesti bloggaamisen kannalta kiusallisia välimuotoja ihmisille, jotka lukevat pitkälti toista sataa romaania vuodessa. Luultavasti haaste tarjosi tervetulleen kanavan käsitellä novelleja, joita kasaantuu ylähyllyille ja joihin tulee harvoin tartuttua. Novellihaasteen jälkeen pahimmat pölyt on varmasti pyyhitty.

Jatkohaasteeseen pitäisi keksiä jotain uutta ja hauskaa, joka ylläpitää kevyttä yhteisöllisyyttä, vahvistaa bloggaajien identiteettiä, karnevalisoi vakavan ja yksinäisenä pidetyn harrastuksen, pysyy helposti lähestyttävänä eikä sulje ketään ulkopuolelle — ainakaan aiheettomasti.

* * *
Novellihaaste 2 käynnistyy juhannuksena 24.6.2017 ja päättyy vuoden kuluttua 24.6.2018.
Tarkoitus on yhtäältä rohkaista lukemaan novelleja mutta myös rohkaista kirjoittamaan niistä. Niinpä haasteessa on kaksi osaa.

Ensimmäinen osa on perinteistä kirjanpitoa osallistuneista bloggaajista ja luetuista novelleista. Osallistua voi yksinkertaisesti ilmoittautumalla, eli jättämällä kommentin tähän postaukseen, ja vuoden päästä ilmoittamalla oman koontipostauksen tai listan luetuista novellilukumääristä per kirjailija, koska tällä kertaa selvitämme luetuimmat kirjailijat.

Toinen osa on valinnainen ja keskittyy novelleista kirjoittamiseen. Osallistuja voi kiinnostuksensa ja voimiensa puitteissa peukuttaa novellia osana laajempaa kirja- tai novelliarviota. Peukutus on muusta tekstistä selvästi erotettu lyhyt myönteinen suositus, jonka tarkoitus on kannustaa ja motivoida muita tarttumaan novelliin. Lyhyt tarkoittaa noin kolmea virkettä. Yksi peukutus voi koskea vain yhtä novellia.

Novellihaasteessa peukutus tulee kytkeä johonkin teoksen alla mainituista seitsemästä piirteestä (piirteitä voisi olla enemmän tai vähemmän, mutta kokeillaan nyt näitä). Peukutus siis suosittelee novellia, koska sen jotkin sen ominaisuudet liittyvät johonkin seitsemästä piirteestä.

Osallistujasta tulee peukuttaja, mikäli hän peukuttaa jokaista seitsemää piirrettä vähintään kerran peukuttamatta samaa novellia kahdesti. Osallistujasta tulee tuplapeukuttaja, mikäli hän tuottaa seitsemän piirteen värisuoran kahdesti peukuttamatta samaa novellia kahdesti.

Haasteen aktiivisin peukuttaja voittaa perinteisen lahjakortin.

Hahmo: Novellia voi suositella, koska siinä esiintyy mielenkiintoinen henkilöhahmo. Tämä voi olla päähenkilö tai joku sivuhahmo. Novelli voi olla mielenkiintoinen siksi, että se häivyttää henkilöhahmon.
Juoni: Yksi vanhimpia temppuja kuulijoiden tai lukijoiden koukuttamiseksi on järjestää kerrotut tapahtumat jännittäväksi ja odotuksia herättäväksi juoneksi. Hyvän juonen kriteereitä on muotoiltu ainakin jo Aristoteleesta lähtien, mutta novellia suositella myös juonen puuttumisen vuoksi.
Konflikti: Novellissakin juoni syntyy konfliktista: jokin tai joku estää jotakuta saamasta sitä, mitä hän haluaa. Konflikti voi asettaa vastakkain ihmisiä toisiaan, yhteisöään, itseään tai luonnonvoimia vastaan. Konflikteja voi olla samanaikaisesti useita.
Näkökulma: Näkökulma tarkoittaa kerronnan suhdetta sen kuvaamiin tapahtumiin. Tarinassa voi olla selkeä kertoja, joka elää tarinan maailmassa. Kaikkitietävä kertoja kuvaa tapahtumia maailman ulkopuolelta.  Näkökulma voi vaihtua, se voi vääristyä, se voi olla monin tavoin mielenkiintoinen.
Sävy: Novellit voivat herättää myös mielenkiintoisia tunteita. Sävy rakentuu mm. tekijän suhteesta kerrottuun, kerronnan välittämästä tunnelmasta ja ilmapiiristä sekä kielen rytmistä ja sanavalinnoista.
Tapahtumapaikka: Novellia voi peukuttaa sen tapahtumapaikan eli miljöön vuoksi. Tapahtumapaikka sisältää paitsi ”fyysiset” lavasteet myös aikakauden sekä ympäristöstä tarinaan vuotavat tai tapahtumia hallitsevat ilmiöt, arvot, oletukset, asenteet, hierarkiat, instituutiot jne.
Teema: Novellia voi motivoida sen teeman eli perusajatuksen kautta. Jos novellin aihe ilmaisee sen, mitä novelli käsittelee (rakkaus, vanheneminen tms.), teema kiteyttää novellin sanoman eli sen, mitä teos sanoo aiheesta (rakkaus on harhaa, vanheneminen on verilöyly). Teema on aina tulkintaa, joten siinä on vaikea olla väärässä.

* * *

Käyttämäni kuvat olen muokannut creative commons -lisenssin alaisista kuvista. Niitä saa vapaasti käyttää haastepostausten elävöittämiseksi.

--
Alkuperäiset kuvat:
Alexandra Harati: Alex [Creative Commons / Flickr], BobLPhD1: Canada 16-10-25 at 13-53-38 [Creative Commons / Flickr], Ilse Reijs and Jan-Noud Hutten: 2010 Thailand ... [Creative Commons / Flickr], Keith&Denise: Underwater Sculptures-33 [Creative Commons / Flickr], Keith&Denise: Underwater Sculptures-39 [Creative Commons / Flickr], Marcel Ekkel: Whale Shark Diving [Creative Commons / Flick], David Burdick: A dead coral reef [Creative Commons, NOAA Photo Library],  Saspotato: Berley Line [Creative Commons / Flickr]

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Alas

J. Pekka Mäkelä, Alas. Like, Helsinki, 2013.

Romaanissaan Alas (2013) J. Pekka Mäkelä palaa Alshainin (2006) esittelemälle planeetalle. Kirja noudattaa samaa viiden erillisen näkökulman rakennetta kuin edeltäjänsä, mutta nyt tarinat ja henkilöt kietoutuvat tiiviimmin toisiinsa. Se väistää Alshainin alkupuolta vaivanneen sipsuttelun ja kuljettaa viivyttelemättä sen sijaan  näyttämölle tapahtumia ja ihmisten käsityksiä niistä — ja toisistaan. Lataus toimii, ja Mäkelä nykäisee lukijan mukaansa heti alusta.

Alshain-planeetan painovoimakuilusta ponnistavan kiertoratahissin arki järkkyy, kun koko rakennelma alkaa huojua. Sitten se romahtaa. Hissin katkeamiseen ja sortumiseen liittyvien tapahtumien takana Mäkelä käsittelee yksilön suhdetta yhteisöön ja lajiin, laajempaan kokonaisuuteen. Toteutammeko me vapaudestamme ja yksilöllisyydestämme huolimatta sittenkin jonkinlaista lajin yhteistahtoa? 
Kookkaalla punapäällä on taas käsi pystyssä: — Ymmärsinkö oikein? Mielestänne suuret keksinnöt syntyvät jonkinlaisesta... keskinkertaisuuden massasta eikä yksilöllisellä lahjakkuudella ole asian kanssa mitään tekemistä.
Amerikan tapaan Alshainin uusi planeetta vetää puoleensa myös idealisteja. Esimerkiksi fanaattiset airanilaiset haluavat elää Ayn Randin oppien ja erityisesti rationaalisen itsekkyyden mukaan. Jos tämän moraaliperiaatteen tinkimätön toteuttaminen vaikeutuu tai estyy, airanilaiset julistautuvat uhreiksi. Ympäröivän keskinkertaisuuden painovoima estää näitä lahjakkuuksiksi itsensä nimittäviä parempiosaisia vapautumasta ”loisten” otteesta ja tavoittamasta inhimillistä täydellisyyttä. Heille yhteisöllä ei ole mitään arvoa. Vaikka airanilaisten muotokuva on kenties turhan alleviivaava, Mäkelän romaanissa painovoima ja kiertoratahissi tarjoavat hedelmällisen maaperän ajatuksille yksilön ja yhteisön suhteesta. Siihen liittyen maininta ”minäilystä” on nyökkäys Ursula Le Guinin Osattomien planeetalle (1974), joka liikkui osin samalla maaperällä.

Rajoittamattoman henkilökohtaisen vapauden lisäksi romaani haastaa mieheyden tai miehisyyden. Hissin sortumista tarkastellaan uskottavien ja paljolti tavallisten ihmisten kautta, mutta perinteisesti tarinoiden miehisiksi tulkittuja toimintaan ja valtaan liittyviä rooleja kantavat nyt luontevasti naiset. Kaikki kertojat joutuvat muutosten eteen, mutta kaksi heistä on identiteettiään hakevia miehiä, joille näköalatasanne planeetan ulkopuolella tarjoaa konkreettisen ja symbolisen uuden näkökulman. Hmm. Planeetta rinnastuu minään... planeettaa peittää meri...  sen pinnan alla on alitajunta...

Alshainin meri olentoineen jää edelleen arvoitukseksi. Mäkelä jälkisanoissaan puhuu viiden romaanin kokonaisuudesta, joista tämä on vasta toinen osa, joten mysteerin äärelle varmasti vielä palataan.

Alas on mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä tieteisromaani. Pelkään omien oivallusteni huumassa suitsuttavani kirjaa liikaa, koska, vaikka se on hyvä, se ei ole täydellinen. Jokin kerronnassa estää heittäytymästä täysin kirjan vietäväksi. Ehkä sen harkittu arkisuus kostautuu puuttuvana terävyytenä. Kertojien tarinat muuttavat aiemmin kerrotun merkitystä, ja näin rakenne tuo kirjaan hienosti jännitystä. Odotuksia synnyttävien ilmiöiden ja näkökulmien sekaan on ripoteltu tapahtumia ja kuvausta, jotka tuntuvat mielenkiintoisen jännitteen purkavalta tyhjäkäynniltä. Niinpä viiden itsenäisen kertomuksen kokonaisuus tuntui sujuvalta mutta hieman epätasaiselta.

Odotan mielenkiinnolla, mitä Alshainissa tapahtuu jatkossa ja mihin Mäkelä kirjoittajana suuntaa.  

lauantai 3. kesäkuuta 2017

The Life of Elizabeth I


Pohjanmeren mudasta on löytynyt mammuttien ja leijonien jäänteitä sekä mesoliittisia työkaluja. Laskuveden aikana pohjasta on paljastunut rakennusten jäänteitä ja jalanjälkiä. Jääkauden aikana, kun merenpinta oli 120 metriä nykyistä alempana, Brittein saaret olivat kiinteä osa Manner-Eurooppaa. Sitten jäät alkoivat sulaa ja Doggermaa peittyä veteen. Brittein saarten synty oli maantieteellinen brexit.

Uskonnollinen irtautuminen tapahtui vuonna 1531, kun Henrik VIII (1491-1547) erotti valtakuntansa katolisesta kirkosta saadakseen avioeron ensimmäisestä vaimostaan. Henrikin kuudesta avioliitosta kaksi mitätöitiin ja kaksi päätettiin mestauslavalla. Reformaatiosta ja avioeroista sukeutui poliittisesti vaikea perintö.

Henrikin kuoltua parin lyhytaikaisemman hallitsijan jälkeen valtaistuimelle nousi protestanttisen kasvatuksen saanut Elisabet I (1533-1603), vuonna 1536 teloitetun Anne Boleyn tytär. Häntä oli kuljetettu sijaisperheestä toiseen epävarmojen poliittisten tuulten pyörteissä. Hän ehti katolisen sisarpuolensa Maria Verisen hallituskaudella istua vankina Towerissa ja — vannottuaan luopuneensa protestanttisista harhaopeista — kotiarestissa. Noustuaan valtaan Elisabet lakkautti Maria I:n katolilaistamistoimet ja kieltäytyi kurottamasta valtaa ihmisten omiintuntoihin. Hän ei myöskään langettanut kuolemantuomioita yhtä keveästi kuin edeltäjänsä.

Moni ajatteli, että Elisabet avioituisi pian valtaanastumisensa jälkeen, mutta toisin kävi: Elisabet hallitsi 44 vuoden ajan ”neitsytkuningattarena” eikä koskaan avioitunut. Kirjassaan The Life of Elizabeth I (1998) Alison Weir esittelee lukuisia syitä, joista osa juontuu Elisabetin kokemuksista. Esimerkiksi miten hän voisi luottaa mieheen, joka saattaisi mestauttaa vaimonsa keksittyjen aviorikos- tai maanpetossyytteiden nojalla, kuten hänen isänsä oli tehnyt? Jotkut lääkärit ennustivat hänelle vaikeaa synnytystä, mikä ei lainkaan hälventänyt ennestään vakavia pelkoja synnytystä kohtaan.

Naimattomuuteen oli myös poliittisia syitä. Vaikka Espanjasta, Itävallasta ja jopa Ruotsista riensi kosijoiden lähetystöjä, Elisabet ei halunnut sitoa Englannin kohtaloa mannereurooppalaiseen valtakuntaan, eivätkä saarivaltion alamaiset Euroopan laidalla olleet halukkaita ottamaan vastaan ulkomaista hallitsijaa. Elisabet ei voinut naida ketään englantilaista alamaistaankaan: Hän olisi ensinnäkin joutunut oman alamaisensa alamaisuuteen. Toiseksi kotimaisen sulhasen valinta olisi voinut johtaa valtataisteluihin maan sisällä. Ajat olivat epävarmat, eikä Tudorien ote kruunusta ollut koskaan tukeva. Elisabet ei myöskään koskaan nimennyt itselleen seuraajaa; se olisi ollut itsemurha.

Niinpä kuningatar pyöritteli kosijoitaan ja parlamenttia erilaisin, ristiriitaisin ja muuttuvin lupauksin. Kosijoiden avioliittotoiveet eivät saaneet kuitenkaan koskaan täysin kuolla; niiden varaan Elisabet laski diplomatiansa, jonka onnistui pitää katoliset sotavoimat etäällä. Poikkeuksen muodosti tietysti Voittamaton Armada, joka oli Espanjan yritys palauttaa Englannin katolisen kirkon huomaan, lakkauttaa Englannin Hollannille tarjoama tuki ja lopettaa englantilaisten kaapparilaivojen toiminta. Armadan kukistamisessa vuonna 1588 auttoi rohkea taktiikka ja suotuisa sää.

Weir on julistautunut sosiaalihistorioitsijaksi, mikä näkyy elämäkerran ajankuvassa sekä henkilökohtaisten suhteiden ja hovin arjen kuvauksessa. Se näkyy kirjeiden dokumentoimissa hovin juonitteluissa, suosikeissa ja valtataisteluissa. Kerronta ei juuri käänny aikakautta jäsentävien yläkäsitteiden puoleen.

Kuitenkin Elisabetin tapauksessa, ja kenties laajemmin tuona aikakautena, yksityinen ja julkinen sekoittuivat keskenään: yksityiselämä, hovi ja politiikka muodostivat erottamattoman vyyhden, jota Weir käsittelee vaivattomasti. Kuningattaren lukuisat loistokkaat puvut ovat osa laajempaa hovin etikettiä, joka paljastaa hallitsijan turhamaisuuden. Miltei mustasukkainen sukulaisnaisten ja hovineitojen seurustelusuhteiden ja aviohaaveiden valvonta kietoutui Elisabetin pelkoihin salaliitoista ja uusista kruununtavoittelijoista.

Pelko salaliitoista ja kapinoista oli kaikkea muuta kuin aiheeton: itse paavi oli julistanut hänet harhaoppiseksi ja siten siunannut murhahankkeet jo vuonna 1570. Yrityksiä oli useita, ja monet salaliitoista pyörivät katolisen Maria Stuartin ympärillä. Tämä Skotlannin kuningatar ja Elisabetin serkku oli joutunut Englannin kruunun ”vieraaksi” tultuaan karkoitetuksi omasta maastaan miehensä murhasta epäiltynä. Elisabetin mestautti Marian salaliittohankkeiden vuoksi viimein helmikuussa 1587. Parlamentin tuomio julistettiin edellisenä syksynä, mutta Elisabet oli haluton panemaan sitä käytäntöön.

Weir on kokenut ja taitava tietokirjoittaja. Sujuva kerronta, Tudor-kauden yllättävät käänteet sekä yksityiskohtien ja laajempien tapahtumien rytmi pitävät ainakin maallikkolukijan tiukasti koukussa. Elisabet välittyy vahvuuksineen ja heikkouksineen sopivan ristiriitaisena hahmona. ”Neitsytkuningattaren” käsissä monin tavoin myrskyisä ja epävarma aika kääntyy yhdeksi Englannin kultakausista.

Alison Weir, The Life of Elizabeth I (1998). Ballantine Books, New York, USA, 2008.
___
Kuva: Isaac Oliver, Elizabeth I (”The Rainbow Portrait”, c. 1600) (Wikipedia / public domain)

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Teemestarin kirja

Emmi Itäranta, Teemestarin kirja (2012). Teos, Helsinki, 2016.

Vaikka maapallolla on ollut sama määrä vettä neljän ja puolen miljardin ajan planeetan synnystä tähän päivään, ihmisen kannalta helposti hyödynnettävän makean veden määrä on vaihdellut. Napajäätiköt ja suolainen meri ovat kilpailleet pinta-alasta ja tilavuudesta.

Emmi Itärannan esikoisromaanissa Teemestarin kirja (2012) maapallo on satojen vuosien päässä tulevaisuudessa saavuttanut uudenlaisen tasapainotilan, jossa meri peittää laajoja nykyisin asuttuja alueita. Pohjois-Suomessakin kärsitään kuivuudesta, ja jäätynyt järven pinta on ihmisille enää kaukainen myytti. Niukkuus on tehnyt vedestä paitsi kriittisen resurssin myös valuutan. Sen lisäksi veden nauttimisesta on muotoutunut teemestarien ohjaama pyhä rituaali.
Taivas oli puhdas ja liikkumaton. Aurinko kiristi iholla. Isä oli pysähtynyt, ehkä valitsemaan reittiään. Käännyin katsomaan taakseni. Alhaalla näkyi teemestarin talo puutarhoineen, läikkä häilähtelevää vihreää palaneen nurmen ja paljaan kiven haalistuneessa maisemassa.
Kertojan, aikuisikään astuvan Norian isä kasvattaa tyttärestään teemestaria ja vihkii tätä ammatin salaisuuksiin. Opetus keskittyy teeseremoniaan ja veden filosofiaan. Koska maailma vähenee koko ajan, vedestä ei puhuta enää elämän tai toivon vaan kuoleman liittolaisena. Vedellä ei ole alkua eikä loppua, mutta ihminen on joutunut syrjään sen kiertokulusta. Isän paljastama salainen, perimätietona kulkeva lähde tunturin uumenissa antaa teemestarin puutarhalle vehreyden ja talon vedelle sen raikkauden. Salainen lähde on myös vakava rikos. Kovaotteinen sotilashallinto säännöstelee vettä, eikä vesirikoksiin syyllistyneitä armahdeta.

Opetuksensa lomassa Noria alkaa ystävänsä kanssa selvittää muinaisen tutkimusretken vaiheita, kun ”muovihaudan” uumenista löytyy vuosisatojen ikäisiä äänitteitä ja kuuntelulaitteita. Mysteeri alkaa aueta, mutta väkivaltainen niukkuus hiipii kylään ja repii asukkaiden välistä luottamusta niin, ettei yhteisö voi oikeastaan toimia enää yhteisönä. Noria joutuu tekemään valintoja.

Itärannan romaani on omaperäinen ja vaikuttava. Norian kertojan ääni kuitenkin hieman särähtää: Kaikki sen sisältämä haikeus, sen tunnistama harmaus, hauraus ja menetys tuntuvat vuotavan siihen tarinan ulkopuolelta. Toistuessaan ne vaikuttavat enemmän nykyisyydestä käsin kirjailijan värittämältä havainnolta kuin niukkuuden maailmassa kasvaneen nuoren aikuisen kokemukselta. Noria ei itse ole tuntenut maailman vähenemistä kuin hetken. Ehkä tämä teemestarin näkökulma on vahvemmin kallellaan menneisyyteen, kuolemaan ja menetykseen kuin ajattelin.

Teemestarin kirja ei tarpeettomasti selittele maailmaa mullistaneen onnettomuuden syytä tai laajuutta, eikä se solmi kaikkia lankoja tarinassaan. Vaikka kirjan lohduton tulevaisuuden kuva on oivaltava ja ruokkii mainiosti dystopiannälkääni, jäin pohtimaan, onko armeija pelkästään resurssikaappaukseen syyllistyvä rosvojoukko vai viimeinen — jos kohta korruptoitunut — keino ylläpitää sivilisaatiota säännöstelyn voimin. Tulkintaa voi tehdä molempiin suuntiin, mutta täyttä valtuutusta romaani ei tunnu antavan. Jälkimmäinen vaihtoehto piirtäisi tarinaan herkullisen dilemman.