torstai 22. kesäkuuta 2017

Novellihaaste 2


Usein sanotaan, että vedenalaiset lomakuvat ovat meribiologialle sitä, mitä kirjabloggaus on kirjallisuuskritiikille. Kuvagallerioissaan koralliriuttojen satumaisen monimuotoisuuden keskellä harrastajasukeltajat nostavat peukalonsa ilmaisemaan tyytyväisyyttä — ja siinä se. Ei puhetta, ei ympäröivää ekosysteemiä jäsentäviä käsitteitä, ei latinankielisiä nimiä; vain peukalo ja regulaattorin puhaltamat kuplat. Moni onkin kysynyt ärtyneenä, miksi paikalle ei lähetetä ammattilaisia.

Samaa kysyi tuolloinen kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis lehtikritiikin korahdellessa kuolemaansa joitain vuosia sitten. Miksi ammattikriitikoiden sijaan näkyvyyttä kirjallisuudelle tuovat asiantuntemattomat harrastelijat ja heidän mutuhuttunsa? Hyvä kysymys. Etabloituneet kulttuuriäänet ehtivät — aivan aiheesta — varoittaa myös taitamattomien kirja-arvioiden vaikutuksesta lapsiin ja nuoriin.

Sain Variksen kolumnista vuosiksi vettä myllyyni sekä alaotsikon blogiini, mutta en ole pysähtynyt miettimään, mitä peukuttaminen oikeastaan tarkoittaa. Mitä on blogien ”peukutuskulttuuri”?  Kirjablogeissa ei ole yleensä peukutusnappia, eikä blogien kuvitus tapaa esittää ketään peukuttamassa kirjoja (vaikka ehkä pitäisi), vaan peukuttaminen pitää kirjoittaa. Mutta miten se syntyy? Onko peukuttaminen tunnistettavissa omana lajinaan? Onko sillä vakiintunut muoto?

Peukuttaminen on edelleen luotaamaton syvyys.

* * *

Omppu käynnisti viime marraskuussa novelleihin keskittyvän lukuhaasteen, jossa viitisenkymmentä bloggaria luki yhteensä kolmisentuhatta novellia. Haaste oli menestys, ja se vei minutkin mennessään. Vaatiessani aivan loppusuoralla haasteelle lisäaikaa tehtäväkseni lankesi virittää sille jatko.

Ompun haaste asetti tavoitteekseen novellien näkyvyyden parantamisen ja lukijoiden rohkaisun. Vaikka molemmat tavoitteet täyttyivät kirkkaasti, en usko, että ne olivat haasteen suosion syy. Novellikokoelmat irrallisine kertomuksineen ovat lukemisen ja erityisesti bloggaamisen kannalta kiusallisia välimuotoja ihmisille, jotka lukevat pitkälti toista sataa romaania vuodessa. Luultavasti haaste tarjosi tervetulleen kanavan käsitellä novelleja, joita kasaantuu ylähyllyille ja joihin tulee harvoin tartuttua. Novellihaasteen jälkeen pahimmat pölyt on varmasti pyyhitty.

Jatkohaasteeseen pitäisi keksiä jotain uutta ja hauskaa, joka ylläpitää kevyttä yhteisöllisyyttä, vahvistaa bloggaajien identiteettiä, karnevalisoi vakavan ja yksinäisenä pidetyn harrastuksen, pysyy helposti lähestyttävänä eikä sulje ketään ulkopuolelle — ainakaan aiheettomasti.

* * *
Novellihaaste 2 käynnistyy juhannuksena 24.6.2017 ja päättyy vuoden kuluttua 24.6.2018.
Tarkoitus on yhtäältä rohkaista lukemaan novelleja mutta myös rohkaista kirjoittamaan niistä. Niinpä haasteessa on kaksi osaa.

Ensimmäinen osa on perinteistä kirjanpitoa osallistuneista bloggaajista ja luetuista novelleista. Osallistua voi yksinkertaisesti ilmoittautumalla, eli jättämällä kommentin tähän postaukseen, ja vuoden päästä ilmoittamalla oman koontipostauksen tai listan luetuista novellilukumääristä per kirjailija, koska tällä kertaa selvitämme luetuimmat kirjailijat.

Toinen osa on valinnainen ja keskittyy novelleista kirjoittamiseen. Osallistuja voi kiinnostuksensa ja voimiensa puitteissa peukuttaa novellia osana laajempaa kirja- tai novelliarviota. Peukutus on muusta tekstistä selvästi erotettu lyhyt myönteinen suositus, jonka tarkoitus on kannustaa ja motivoida muita tarttumaan novelliin. Lyhyt tarkoittaa noin kolmea virkettä. Yksi peukutus voi koskea vain yhtä novellia.

Novellihaasteessa peukutus tulee kytkeä johonkin teoksen alla mainituista seitsemästä piirteestä (piirteitä voisi olla enemmän tai vähemmän, mutta kokeillaan nyt näitä). Peukutus siis suosittelee novellia, koska sen jotkin sen ominaisuudet liittyvät johonkin seitsemästä piirteestä.

Osallistujasta tulee peukuttaja, mikäli hän peukuttaa jokaista seitsemää piirrettä vähintään kerran peukuttamatta samaa novellia kahdesti. Osallistujasta tulee tuplapeukuttaja, mikäli hän tuottaa seitsemän piirteen värisuoran kahdesti peukuttamatta samaa novellia kahdesti.

Haasteen aktiivisin peukuttaja voittaa perinteisen lahjakortin.

Hahmo: Novellia voi suositella, koska siinä esiintyy mielenkiintoinen henkilöhahmo. Tämä voi olla päähenkilö tai joku sivuhahmo. Novelli voi olla mielenkiintoinen siksi, että se häivyttää henkilöhahmon.
Juoni: Yksi vanhimpia temppuja kuulijoiden tai lukijoiden koukuttamiseksi on järjestää kerrotut tapahtumat jännittäväksi ja odotuksia herättäväksi juoneksi. Hyvän juonen kriteereitä on muotoiltu ainakin jo Aristoteleesta lähtien, mutta novellia suositella myös juonen puuttumisen vuoksi.
Konflikti: Novellissakin juoni syntyy konfliktista: jokin tai joku estää jotakuta saamasta sitä, mitä hän haluaa. Konflikti voi asettaa vastakkain ihmisiä toisiaan, yhteisöään, itseään tai luonnonvoimia vastaan. Konflikteja voi olla samanaikaisesti useita.
Näkökulma: Näkökulma tarkoittaa kerronnan suhdetta sen kuvaamiin tapahtumiin. Tarinassa voi olla selkeä kertoja, joka elää tarinan maailmassa. Kaikkitietävä kertoja kuvaa tapahtumia maailman ulkopuolelta.  Näkökulma voi vaihtua, se voi vääristyä, se voi olla monin tavoin mielenkiintoinen.
Sävy: Novellit voivat herättää myös mielenkiintoisia tunteita. Sävy rakentuu mm. tekijän suhteesta kerrottuun, kerronnan välittämästä tunnelmasta ja ilmapiiristä sekä kielen rytmistä ja sanavalinnoista.
Tapahtumapaikka: Novellia voi peukuttaa sen tapahtumapaikan eli miljöön vuoksi. Tapahtumapaikka sisältää paitsi ”fyysiset” lavasteet myös aikakauden sekä ympäristöstä tarinaan vuotavat tai tapahtumia hallitsevat ilmiöt, arvot, oletukset, asenteet, hierarkiat, instituutiot jne.
Teema: Novellia voi motivoida sen teeman eli perusajatuksen kautta. Jos novellin aihe ilmaisee sen, mitä novelli käsittelee (rakkaus, vanheneminen tms.), teema kiteyttää novellin sanoman eli sen, mitä teos sanoo aiheesta (rakkaus on harhaa, vanheneminen on verilöyly). Teema on aina tulkintaa, joten siinä on vaikea olla väärässä.

* * *

Käyttämäni kuvat olen muokannut creative commons -lisenssin alaisista kuvista. Niitä saa vapaasti käyttää haastepostausten elävöittämiseksi.

--
Alkuperäiset kuvat:
Alexandra Harati: Alex [Creative Commons / Flickr], BobLPhD1: Canada 16-10-25 at 13-53-38 [Creative Commons / Flickr], Ilse Reijs and Jan-Noud Hutten: 2010 Thailand ... [Creative Commons / Flickr], Keith&Denise: Underwater Sculptures-33 [Creative Commons / Flickr], Keith&Denise: Underwater Sculptures-39 [Creative Commons / Flickr], Marcel Ekkel: Whale Shark Diving [Creative Commons / Flick], David Burdick: A dead coral reef [Creative Commons, NOAA Photo Library],  Saspotato: Berley Line [Creative Commons / Flickr]

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Alas

J. Pekka Mäkelä, Alas. Like, Helsinki, 2013.

Romaanissaan Alas (2013) J. Pekka Mäkelä palaa Alshainin (2006) esittelemälle planeetalle. Kirja noudattaa samaa viiden erillisen näkökulman rakennetta kuin edeltäjänsä, mutta nyt tarinat ja henkilöt kietoutuvat tiiviimmin toisiinsa. Se väistää Alshainin alkupuolta vaivanneen sipsuttelun ja kuljettaa viivyttelemättä sen sijaan  näyttämölle tapahtumia ja ihmisten käsityksiä niistä — ja toisistaan. Lataus toimii, ja Mäkelä nykäisee lukijan mukaansa heti alusta.

Alshain-planeetan painovoimakuilusta ponnistavan kiertoratahissin arki järkkyy, kun koko rakennelma alkaa huojua. Sitten se romahtaa. Hissin katkeamiseen ja sortumiseen liittyvien tapahtumien takana Mäkelä käsittelee yksilön suhdetta yhteisöön ja lajiin, laajempaan kokonaisuuteen. Toteutammeko me vapaudestamme ja yksilöllisyydestämme huolimatta sittenkin jonkinlaista lajin yhteistahtoa? 
Kookkaalla punapäällä on taas käsi pystyssä: — Ymmärsinkö oikein? Mielestänne suuret keksinnöt syntyvät jonkinlaisesta... keskinkertaisuuden massasta eikä yksilöllisellä lahjakkuudella ole asian kanssa mitään tekemistä.
Amerikan tapaan Alshainin uusi planeetta vetää puoleensa myös idealisteja. Esimerkiksi fanaattiset airanilaiset haluavat elää Ayn Randin oppien ja erityisesti rationaalisen itsekkyyden mukaan. Jos tämän moraaliperiaatteen tinkimätön toteuttaminen vaikeutuu tai estyy, airanilaiset julistautuvat uhreiksi. Ympäröivän keskinkertaisuuden painovoima estää näitä lahjakkuuksiksi itsensä nimittäviä parempiosaisia vapautumasta ”loisten” otteesta ja tavoittamasta inhimillistä täydellisyyttä. Heille yhteisöllä ei ole mitään arvoa. Vaikka airanilaisten muotokuva on kenties turhan alleviivaava, Mäkelän romaanissa painovoima ja kiertoratahissi tarjoavat hedelmällisen maaperän ajatuksille yksilön ja yhteisön suhteesta. Siihen liittyen maininta ”minäilystä” on nyökkäys Ursula Le Guinin Osattomien planeetalle (1974), joka liikkui osin samalla maaperällä.

Rajoittamattoman henkilökohtaisen vapauden lisäksi romaani haastaa mieheyden tai miehisyyden. Hissin sortumista tarkastellaan uskottavien ja paljolti tavallisten ihmisten kautta, mutta perinteisesti tarinoiden miehisiksi tulkittuja toimintaan ja valtaan liittyviä rooleja kantavat nyt luontevasti naiset. Kaikki kertojat joutuvat muutosten eteen, mutta kaksi heistä on identiteettiään hakevia miehiä, joille näköalatasanne planeetan ulkopuolella tarjoaa konkreettisen ja symbolisen uuden näkökulman. Hmm. Planeetta rinnastuu minään... planeettaa peittää meri...  sen pinnan alla on alitajunta...

Alshainin meri olentoineen jää edelleen arvoitukseksi. Mäkelä jälkisanoissaan puhuu viiden romaanin kokonaisuudesta, joista tämä on vasta toinen osa, joten mysteerin äärelle varmasti vielä palataan.

Alas on mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä tieteisromaani. Pelkään omien oivallusteni huumassa suitsuttavani kirjaa liikaa, koska, vaikka se on hyvä, se ei ole täydellinen. Jokin kerronnassa estää heittäytymästä täysin kirjan vietäväksi. Ehkä sen harkittu arkisuus kostautuu puuttuvana terävyytenä. Kertojien tarinat muuttavat aiemmin kerrotun merkitystä, ja näin rakenne tuo kirjaan hienosti jännitystä. Odotuksia synnyttävien ilmiöiden ja näkökulmien sekaan on ripoteltu tapahtumia ja kuvausta, jotka tuntuvat mielenkiintoisen jännitteen purkavalta tyhjäkäynniltä. Niinpä viiden itsenäisen kertomuksen kokonaisuus tuntui sujuvalta mutta hieman epätasaiselta.

Odotan mielenkiinnolla, mitä Alshainissa tapahtuu jatkossa ja mihin Mäkelä kirjoittajana suuntaa.  

lauantai 3. kesäkuuta 2017

The Life of Elizabeth I


Pohjanmeren mudasta on löytynyt mammuttien ja leijonien jäänteitä sekä mesoliittisia työkaluja. Laskuveden aikana pohjasta on paljastunut rakennusten jäänteitä ja jalanjälkiä. Jääkauden aikana, kun merenpinta oli 120 metriä nykyistä alempana, Brittein saaret olivat kiinteä osa Manner-Eurooppaa. Sitten jäät alkoivat sulaa ja Doggermaa peittyä veteen. Brittein saarten synty oli maantieteellinen brexit.

Uskonnollinen irtautuminen tapahtui vuonna 1531, kun Henrik VIII (1491-1547) erotti valtakuntansa katolisesta kirkosta saadakseen avioeron ensimmäisestä vaimostaan. Henrikin kuudesta avioliitosta kaksi mitätöitiin ja kaksi päätettiin mestauslavalla. Reformaatiosta ja avioeroista sukeutui poliittisesti vaikea perintö.

Henrikin kuoltua parin lyhytaikaisemman hallitsijan jälkeen valtaistuimelle nousi protestanttisen kasvatuksen saanut Elisabet I (1533-1603), vuonna 1536 teloitetun Anne Boleyn tytär. Häntä oli kuljetettu sijaisperheestä toiseen epävarmojen poliittisten tuulten pyörteissä. Hän ehti katolisen sisarpuolensa Maria Verisen hallituskaudella istua vankina Towerissa ja — vannottuaan luopuneensa protestanttisista harhaopeista — kotiarestissa. Noustuaan valtaan Elisabet lakkautti Maria I:n katolilaistamistoimet ja kieltäytyi kurottamasta valtaa ihmisten omiintuntoihin. Hän ei myöskään langettanut kuolemantuomioita yhtä keveästi kuin edeltäjänsä.

Moni ajatteli, että Elisabet avioituisi pian valtaanastumisensa jälkeen, mutta toisin kävi: Elisabet hallitsi 44 vuoden ajan ”neitsytkuningattarena” eikä koskaan avioitunut. Kirjassaan The Life of Elizabeth I (1998) Alison Weir esittelee lukuisia syitä, joista osa juontuu Elisabetin kokemuksista. Esimerkiksi miten hän voisi luottaa mieheen, joka saattaisi mestauttaa vaimonsa keksittyjen aviorikos- tai maanpetossyytteiden nojalla, kuten hänen isänsä oli tehnyt? Jotkut lääkärit ennustivat hänelle vaikeaa synnytystä, mikä ei lainkaan hälventänyt ennestään vakavia pelkoja synnytystä kohtaan.

Naimattomuuteen oli myös poliittisia syitä. Vaikka Espanjasta, Itävallasta ja jopa Ruotsista riensi kosijoiden lähetystöjä, Elisabet ei halunnut sitoa Englannin kohtaloa mannereurooppalaiseen valtakuntaan, eivätkä saarivaltion alamaiset Euroopan laidalla olleet halukkaita ottamaan vastaan ulkomaista hallitsijaa. Elisabet ei voinut naida ketään englantilaista alamaistaankaan: Hän olisi ensinnäkin joutunut oman alamaisensa alamaisuuteen. Toiseksi kotimaisen sulhasen valinta olisi voinut johtaa valtataisteluihin maan sisällä. Ajat olivat epävarmat, eikä Tudorien ote kruunusta ollut koskaan tukeva. Elisabet ei myöskään koskaan nimennyt itselleen seuraajaa; se olisi ollut itsemurha.

Niinpä kuningatar pyöritteli kosijoitaan ja parlamenttia erilaisin, ristiriitaisin ja muuttuvin lupauksin. Kosijoiden avioliittotoiveet eivät saaneet kuitenkaan koskaan täysin kuolla; niiden varaan Elisabet laski diplomatiansa, jonka onnistui pitää katoliset sotavoimat etäällä. Poikkeuksen muodosti tietysti Voittamaton Armada, joka oli Espanjan yritys palauttaa Englannin katolisen kirkon huomaan, lakkauttaa Englannin Hollannille tarjoama tuki ja lopettaa englantilaisten kaapparilaivojen toiminta. Armadan kukistamisessa vuonna 1588 auttoi rohkea taktiikka ja suotuisa sää.

Weir on julistautunut sosiaalihistorioitsijaksi, mikä näkyy elämäkerran ajankuvassa sekä henkilökohtaisten suhteiden ja hovin arjen kuvauksessa. Se näkyy kirjeiden dokumentoimissa hovin juonitteluissa, suosikeissa ja valtataisteluissa. Kerronta ei juuri käänny aikakautta jäsentävien yläkäsitteiden puoleen.

Kuitenkin Elisabetin tapauksessa, ja kenties laajemmin tuona aikakautena, yksityinen ja julkinen sekoittuivat keskenään: yksityiselämä, hovi ja politiikka muodostivat erottamattoman vyyhden, jota Weir käsittelee vaivattomasti. Kuningattaren lukuisat loistokkaat puvut ovat osa laajempaa hovin etikettiä, joka paljastaa hallitsijan turhamaisuuden. Miltei mustasukkainen sukulaisnaisten ja hovineitojen seurustelusuhteiden ja aviohaaveiden valvonta kietoutui Elisabetin pelkoihin salaliitoista ja uusista kruununtavoittelijoista.

Pelko salaliitoista ja kapinoista oli kaikkea muuta kuin aiheeton: itse paavi oli julistanut hänet harhaoppiseksi ja siten siunannut murhahankkeet jo vuonna 1570. Yrityksiä oli useita, ja monet salaliitoista pyörivät katolisen Maria Stuartin ympärillä. Tämä Skotlannin kuningatar ja Elisabetin serkku oli joutunut Englannin kruunun ”vieraaksi” tultuaan karkoitetuksi omasta maastaan miehensä murhasta epäiltynä. Elisabetin mestautti Marian salaliittohankkeiden vuoksi viimein helmikuussa 1587. Parlamentin tuomio julistettiin edellisenä syksynä, mutta Elisabet oli haluton panemaan sitä käytäntöön.

Weir on kokenut ja taitava tietokirjoittaja. Sujuva kerronta, Tudor-kauden yllättävät käänteet sekä yksityiskohtien ja laajempien tapahtumien rytmi pitävät ainakin maallikkolukijan tiukasti koukussa. Elisabet välittyy vahvuuksineen ja heikkouksineen sopivan ristiriitaisena hahmona. ”Neitsytkuningattaren” käsissä monin tavoin myrskyisä ja epävarma aika kääntyy yhdeksi Englannin kultakausista.

Alison Weir, The Life of Elizabeth I (1998). Ballantine Books, New York, USA, 2008.
___
Kuva: Isaac Oliver, Elizabeth I (”The Rainbow Portrait”, c. 1600) (Wikipedia / public domain)

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Teemestarin kirja

Emmi Itäranta, Teemestarin kirja (2012). Teos, Helsinki, 2016.

Vaikka maapallolla on ollut sama määrä vettä neljän ja puolen miljardin ajan planeetan synnystä tähän päivään, ihmisen kannalta helposti hyödynnettävän makean veden määrä on vaihdellut. Napajäätiköt ja suolainen meri ovat kilpailleet pinta-alasta ja tilavuudesta.

Emmi Itärannan esikoisromaanissa Teemestarin kirja (2012) maapallo on satojen vuosien päässä tulevaisuudessa saavuttanut uudenlaisen tasapainotilan, jossa meri peittää laajoja nykyisin asuttuja alueita. Pohjois-Suomessakin kärsitään kuivuudesta, ja jäätynyt järven pinta on ihmisille enää kaukainen myytti. Niukkuus on tehnyt vedestä paitsi kriittisen resurssin myös valuutan. Sen lisäksi veden nauttimisesta on muotoutunut teemestarien ohjaama pyhä rituaali.
Taivas oli puhdas ja liikkumaton. Aurinko kiristi iholla. Isä oli pysähtynyt, ehkä valitsemaan reittiään. Käännyin katsomaan taakseni. Alhaalla näkyi teemestarin talo puutarhoineen, läikkä häilähtelevää vihreää palaneen nurmen ja paljaan kiven haalistuneessa maisemassa.
Kertojan, aikuisikään astuvan Norian isä kasvattaa tyttärestään teemestaria ja vihkii tätä ammatin salaisuuksiin. Opetus keskittyy teeseremoniaan ja veden filosofiaan. Koska maailma vähenee koko ajan, vedestä ei puhuta enää elämän tai toivon vaan kuoleman liittolaisena. Vedellä ei ole alkua eikä loppua, mutta ihminen on joutunut syrjään sen kiertokulusta. Isän paljastama salainen, perimätietona kulkeva lähde tunturin uumenissa antaa teemestarin puutarhalle vehreyden ja talon vedelle sen raikkauden. Salainen lähde on myös vakava rikos. Kovaotteinen sotilashallinto säännöstelee vettä, eikä vesirikoksiin syyllistyneitä armahdeta.

Opetuksensa lomassa Noria alkaa ystävänsä kanssa selvittää muinaisen tutkimusretken vaiheita, kun ”muovihaudan” uumenista löytyy vuosisatojen ikäisiä äänitteitä ja kuuntelulaitteita. Mysteeri alkaa aueta, mutta väkivaltainen niukkuus hiipii kylään ja repii asukkaiden välistä luottamusta niin, ettei yhteisö voi oikeastaan toimia enää yhteisönä. Noria joutuu tekemään valintoja.

Itärannan romaani on omaperäinen ja vaikuttava. Norian kertojan ääni kuitenkin hieman särähtää: Kaikki sen sisältämä haikeus, sen tunnistama harmaus, hauraus ja menetys tuntuvat vuotavan siihen tarinan ulkopuolelta. Toistuessaan ne vaikuttavat enemmän nykyisyydestä käsin kirjailijan värittämältä havainnolta kuin niukkuuden maailmassa kasvaneen nuoren aikuisen kokemukselta. Noria ei itse ole tuntenut maailman vähenemistä kuin hetken. Ehkä tämä teemestarin näkökulma on vahvemmin kallellaan menneisyyteen, kuolemaan ja menetykseen kuin ajattelin.

Teemestarin kirja ei tarpeettomasti selittele maailmaa mullistaneen onnettomuuden syytä tai laajuutta, eikä se solmi kaikkia lankoja tarinassaan. Vaikka kirjan lohduton tulevaisuuden kuva on oivaltava ja ruokkii mainiosti dystopiannälkääni, jäin pohtimaan, onko armeija pelkästään resurssikaappaukseen syyllistyvä rosvojoukko vai viimeinen — jos kohta korruptoitunut — keino ylläpitää sivilisaatiota säännöstelyn voimin. Tulkintaa voi tehdä molempiin suuntiin, mutta täyttä valtuutusta romaani ei tunnu antavan. Jälkimmäinen vaihtoehto piirtäisi tarinaan herkullisen dilemman.

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

The Diamond Age


Viisikymmenluvulta lähtien pyykinpesuainemainokset ovat luvanneet samaa ihmettä: tahrat lähtevät mutta värit säilyvät. Jos vaihtoehtona on ollut vaikkapa lipeä tai kloori, uuden pesuaineen teho on voinut tuntua yliluonnolliselta. Linna-shampoo toi hiusten pesuun vaihtoehdon palasaippualle ja mäntysuovalle luvaten ”pestä ilman kyyneleitä”. Joillekin nämä ovat edistysaskeleita, toisille merkkejä kulttuurin pehmenemisestä.

Brittiläisen tieteiskirjailijan Arthur C. Clarken kuuluisan mietelauseen mukaan riittävän kehittynyttä teknologiaa ei voi erottaa magiasta. Gehmin seurauslause toteaa Clarken ajatuksen kaikissa olosuhteissa todeksi ja siten tautologiaksi: teknologia, joka ei tunnu magialta, ei ole riittävän kehittynyttä. Mietin, kummasta on kyse, kun mainosanimaatioiden siniset pallot pureutuvat kankaisiin, astioihin tai hampaisiin irrottamaan loukkaavaa epäpuhtautta. Epäuskottavassa valaistuksessa unelmat muuttuvat tosiksi ja likaisesta tulee jälleen puhdasta. Mainokset vetoavat samanaikaisesti helppouteen, tieteellisyyteen ja selittämättömään mysteeriin.

Neal Stephensonin romaani The Diamond Age (1995) kulkee tätä samaa vaikeaa vedenjakajaa.  Nanoteknologia on sekä tiedettä että magiaa. Se muokkaa ainetta molekyylien tasolla ihmisen luontaisen havainnon ulottumattomissa. Tämä näkymätön voima on ihmisen kehittämä, alati läsnä oleva vallan ja hallinnan väline. Tässä suhteessa romaani on jatkoa Stephensonin edellisen romaanin Snow Crash (1992) kyberpunk-teemoille. Tosin vastakulttuurinen punk-moukka kohtaa tylyn lopun heti kirjan alussa, joten nanoteknologian hallitsema tarina kuulunee post-kyberpunk -lajiin.

Toisaalta romaanissa nanoteknologia on myös satumainen kaikkien ulottuvilla oleva runsauden sarvi ja ympäristöä muokkaava selittämätön voima, joka täyttää ihmisten materiaaliset tarpeet. Materiankokoajat työstävät ”perusmassasta” — yhdistelmästä energiaa ja materiaa — melkein mitä tahansa. Perusmassa ja sitä kautta valta virtaa kuitenkin ”lähteestä”, jota hallitsee yläluokka. Sille nanoteknologia on taikuutta muistuttava voima, jolla se suojautuu kilpailijoiden nanohyökkäyksiä vastaan.

Kun insinöörit kirjan alussa loihtivat nanobottien avulla nuorelle prinsessalle merestä nousevan saaren, lukijan kyky tehdä päätelmiä teknologian mahdollisuuksista haihtuu. Tarina siirtyy tieteiskirjallisuudesta satujen maailmaan. Satujen maailmassa on myös päähenkilö Nell, kuolemantuomion kärsineen punk-moukan tytär. Hän saa käsiinsä interaktiivisen lukulaitteen ja syöksyy sen avulla opettavaisten tarinoiden maailmaan. Kuten tieteisromaaneissa usein käy, lapsihahmot menettävät luonteenpiirteensä kehittyessään ja kasvaessaan kohti täydellisyyttä.

Stephenson sumentaa tieteen ja magian eron lisäksi lihan ja koneen sekä luonnollisen ja keinotekoisen välisiä eroja. Nanoteknologia on biologiaa, eivätkä mikroskooppiset robotit tavattomasti eroa muista molekyyleistä. Kulttuuri ei ole kuitenkaan pelkkää teknologiaa. Kun koneet voivat muokata ainetta mielin määrin, käsityöstä kehittyy arvostuksen kohde. Inhimillisen ponnistuksen tulokset ainutlaatuisine epätäydellisyyksineen ovat tarjolla vain rikkaimmille. Nanoteknologia vääntää mutkalle myös käsityksen identiteetistä yksilöivänä tai pysyvänä ilmiönä.  Identiteettiä voi muokata aineen tavoin, ja tietoisuus voi sulautua joukon tietoisuudeksi.

Ihmisten välinen kommunikaatio hyperteknologistuneessa maailmassa on väkivaltaa, puhetta ja tarinoita. Huono-osaisuudesta kärsivästä perheestä huolimatta Nell nousee ympäristönsä yläpuolelle juuri lukulaitteensa ansiosta. Laitteen takana on kuitenkin sisältöä tuottava ihminen, Miranda, joka kokee olevansa kasvavan lapsen äitihahmo. Stephenson tuntuu uskovan teknologian tuomiin mahdollisuuksiin opetuksessa, mutta juuri Mirandan tärkeän roolin vuoksi kasvattajan roolia on mahdoton monistaa. Ihmiseksi kehitytään vain ihmisten opastamana.

Stephensonin romaanissa teemojen kirjo on hengästyttävä. Vaikka niissä on paljon mielenkiintoista, tulos on kuin kaikkia perusvärejä käyttävä maalaus.  Joillekin paljous ja räikeys ovat nautinto, mutta minulle kirja pysyi samaan tapaan etäisenä kuin Ian McDonaldin romaani Brasyl (2007) ja sen virittelemät monimaailmatulkinnat.

Romaanissaan Snow Crash Stephenson luonnosteli ohimennen Google Earthin ja SecondLifen — siis 1990-luvun alussa. Wikipedian mukaan Amazon Kindlen prototyyppi kulki nimellä Fiona, joka on The Diamond Age -romaanissa Nellin maagisen lukulaitteen kehittäjän tyttären nimi.


Neal Stephenson, The Diamond Age: Or, A Young Lady's Illustrated Primer (1995). Penguin Books, E-Book, 2000.

--
Kuva: ”Illustrated 1949 Ad, Tide Laundry Detergent, "New Washing Miracle"” ( Classic Film / flickr / creative commons)

perjantai 12. toukokuuta 2017

Päiväkirja vihreältä saarelta

Heinrich Böll, Päiväkirja vihreältä saarelta. Saksankielisestä alkuteoksesta Irisches Tagebuch (1957) suomentanut Kai Kaila. Saatesanat kirjoittanut Jyrki Vainonen. Otava, Keuruu, 2000.

Heinrich Böll matkustaa perheensä kanssa kesällä 1956 Irlantiin ja kirjoittaa kokemuksistaan matkakertomuksen Päiväkirja vihreältä saarelta (2000). Päiväkirjaksi nimetty vajaan parinkymmenen kirjoituksen kokoelma loihtii ajattoman ja mystisen saaren, jota ei varoitustekstin mukaan välttämättä ole olemassa. Onko sitten James Joycen tai vaikkapa M. J. Hylandin Irlantia olemassa yhtään enempää? Tai Patricia Highsmithin Italiaa? Kirjailijoiden totuuksissa on kierteitä.

Böll on tarkkanäköinen havainnoitsija ja taitava kirjoittaja, joka löytää Euroopan länsilaidalta, valtameren ja vanhan miehittäjän välistä jotain omalaatuista. Teestä ja kosteasta, purevasta tuulesta voi varmasti nauttia muuallakin, mutta Böllin samaan aikaan tavallisissa ja silti omituisissa kohtaamisissa ollaan jotenkin vieraassa maailmassa.

Kommelluksia sattuu: rahanvaihtaminen ei tunnu onnistuvan missään, dublinilaiset ovat kohteliaan välinpitämättömiä, junien lippukäytäntö on epäselvä, ja aikakäsitys on kaukana mannereurooppalaisesta. Saarella taisteltiin tekijänoikeuksista ensimmäistä kertaa vuonna 561, Mayon kreivikunnan nimeen lisätään aina ”Jumala meitä auttakoon”, ja huumori puhkeaa kukkaan juuri vastoinkäymisistä ja onnettomuuksista. Väkivalta, rauhallisuus, uskonnollisuus ja alkoholi luovat jyrkkiä kontrasteja. Myös sade on Irlannissa ”absoluuttinen, suurenmoinen ja pelottava”.

Joutilaana turistina Böll pysähtyy katsomaan ja maalaa seesteisen päivän upein värein.
Vietimme aikaa kylässä viisi tuntia ja aika kului nopeasti, koska mitään ei tapahtunut, vain muutaman linnun säikäytimme lentoon ja lammas pakeni meitä ikkuna-aukon läpi ylös rinteelle, luutuneissa verenpisara-aidoissa roikkui verenpunaisia kukkia ja ohikukkineita värihernepensaita peitti likaisia lantteja muistuttava keltainen kerros, kiiltäviä kvartsinkappaleita pisti esiin sammalesta luiden tavoin, ei mitää likaa kaduilla, jätteitä puroissa eikä missään ääntäkään.
Syrjäinen Irlanti on pysynyt sivussa vuosisadan suurista onnettomuuksista. Rauhassa kehittynyt maalaismaisema näyttää erilaiselta kuin sodan ja jälleenrakennuksen muovaama Saksa.
Tällaiselta ei ole näyttänyt ainoakaan pommitettu kaupunki, yksikään tykeillä tulitettu kylä, pommit ja kranaatit ovat vain pidennettyjä sotakirveitä ja -nuijia, joilla ruhjotaan, hakataan kappaleiksi, mutta täällä ei ole jälkeäkään väkivallasta, aika ja luonnon voimat ovat loputtoman kärsivällisesti järsineet pois kaiken, mikä ei ollut kiveä, ja maasta kasvaa patjoja, joilla nämä luut lepäävät kuin pyhäinjäännökset: sammalta ja ruohoa.
Irlanti ei ole kuitenkaan paratiisi. Sodan jälkeen maaseudulla vallitsee köyhyys, ja siirtolaisuus on lähellä jokaista; yli 40000 irlantilaista muuttaa maasta joka vuosi. Tarinan rouva D:n yhdeksästä lapsesta viisi tai kuusi todennäköisesti etsii onneaan jostain muualta.

Ajalla on suunta, eikä 1950-luvun Irlanti ole helppojen yhteyksien päässä. Matkakertomus on yhdistelmä kirjoittajaa ja vierasta kulttuuria ja maisemaa. Jyrki Vainosen saatesanojen mukaan kirja on ”häpeämättömän romanttinen ja runollinen”. Juuri siksi se on lukukokemuksena niin maukas.

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Novellihaasteen kooste

Nyt päättyvässä novellihaasteessa sain luettua kolmekymmentä novellia, joista kahdestakymmenestä kahdesta kirjoitin novelliarvion. Pari luettua novellia jää haasteen ulkopuolelle, koska kirjoittaakseni niistä minun pitää lukea jotain muuta. Saldo ei ole erityisen suuri, enkä ehtinyt lukea kokonaan kuin kaksi kokoelmaa. Samuel Beckettin Piiritetyn huoneen novelleissa (2000) oli vieläpä vain kolme novellia. A. M. Homesin kokoelmasta osin juuri kiirehtimisen vuoksi jäi puolet novelleista ilman mainintaa.

- BECKETT, Samuel: Loppu (1946).
- BECKETT, Samuel: Karkotettu (1947).
- BECKETT, Samuel: Rauhoittava lääke (1955).
- BIERCE, Ambrose: The Damned Thing (1893).
- HARTE, Francis Bret: The Outcasts of Poker Flat (1869).
- HAWTHORNE, Nathaniel: Young Goodman Brown (1835).
- HOMES, A. M.: Adults Alone (1990)
- HOMES, A. M.: The Bullet Catcher (1990) 
- HOMES, A. M.: Chunky in Heat (1990)
- HOMES, A. M.: Esther in the Night (1990)
- HOMES, A. M.: The I of It (1990)  
- HOMES, A. M.: Jim Train (1990)
- HOMES, A. M.: Looking for Johnny (1990)
- HOMES, A. M.: A Real Doll (1990) 
- HOMES, A. M.: Slumber Party (1990)
- HOMES, A. M.: Yours Truly (1990)
- IRVING, Washington: The Adventures of the German Student (1824). 
- LEAVITT, David: Counting Months (1983).
- LEAVITT, David: Territory (1983). 
- LIUKKONEN, Tero: Jeesus (2009).
- LIUKKONEN, Tero: Kohti aamua (2009).
- LIUKKONEN, Tero: Yoko Onon puu (2009).
- LOVECRAFT, H. P.: Dagon (1919).
- LOWRY, Malcolm: Strange Comfort Afforded by the Profession (1953).
- MELVILLE, Herman: The Fiddler (1854). 
- O’BRIEN, Fitz James: What Was It? (1859)
- POE, Edgar Allan: MS. Found in a Bottle (1833). 
- RIDDELL, J. H.: Nut Bush Farm (1882).
- RIDDELL, J. H.: The Open Door (1882).
- TWAIN, Mark: Luck (1891). 

Siinä se.

* * *

Otin novellihaasteen kirjoitushaasteena ja yritin keksiä mielekkään tavan käsitellä novelleja kirjablogissa. Kehittämällä mielenkiintoisen tavan käsitellä novelleja lukisin ja kirjoittaisin niistä useammin. Nyt tuntuu, etten haluaisi tehdä mitään muuta.

Jokaisen novellin arvioiminen erikseen ei ole tietenkään tavattoman omaperäistä tai kekseliästä. Koska novellit ovat melko usein esimerkiksi romaaneja lyhyempiä, täytyy kirjoittaessa käsitellä aiempaa pienempiä asioita ja havaintoja. Näin arvion kirjoittamiseen menee usein enemmän aikaa kuin novellin lukemiseen. Kirjoittaminen on ajattelua, ja mitä enemmän sitä tekee, sitä hitaammaksi se käy. Tämä voi olla myös varhainen merkki ikääntymisestä.

Vanhempien, 1800-luvulla julkaistujen novellien kylkeen liimasin toisinaan ohuen kerroksen kirjallisuudentutkimusta, jolloin kirjoitukseni horjahti kirjallisuusesseen suuntaan. Olen kuitenkin ensisijaisesti asiantuntematon peukuttaja, joten vein tekstiä ”blogahtavampaan” suuntaan lisäämällä omia (tai keksittyjä) kokemuksia ja pitkiä aasinsiltoja. Nojasin näihin tekniikoihin ja karkeisiin asiavirheisiin kirjoittaessani puhtaasti omin voimin ilman kokeneen kirjallisuudentutkijan ohjausta.

Lähteisiin vajoaminen on yksinkertaisesti nautinto. Olen ottanut toisinaan joitain varovaisia siihen suuntaan vanhempien teosten kanssa parin viime vuoden aikana, mutta nyt novellihaasteessa tämä vietti pääsi valloilleen. Se ei ole pelkästään teoksen symboliikan tai tematiikan sudokumaista ratkomista ja lukemisen opettelua. Lähteet tarjoavat lumoavan, korvissa humisevan, kohti syöksyvän vieraan maailman. Tarinoiden näennäisen arkiset käänteet tai omituiset ilmiöt paljastuvat joksikin aivan muuksi. Verhojen ja ovien takaa paljastuu jänniteitä, valtasuhteita ja ideologioita. Oman tekstini panokset kasvavat ja kirjoittaminen hidastuu. En muista, että lukeminen ja ennen kaikkea siitä kirjoittaminen olisi ikinä ollut näin kivaa. Kaikki on aivan mahtavaa koko ajan!

Kirjablogi on lajina vähintäänkin joustava, joten kokeilut jonnekin kevyen esseen ja kirja-arvion välimaastoon lienevät edelleen sen piirissä. Jos eivät ole, ne ovat jotain muuta.

* * *

Esitin perjantaina kahvilassa vetoomuksen vuoden mittaisen jatkoajan puolesta mutta tuloksetta: novellihaaste päättyy tänään. Jotenkin siinä kävi niin, että tehtäväkseni lankesi uuden novellihaasteen käynnistäminen. Voisin käynnistää sen tässä näin ihan helposti mutta en tietenkään tee niin.

Haluaisin leipoa novellihaasteeseen jonkin jujun. Olen blogini kanssa yhteisön kenties sanokaamme ulkolaidalla, joten pelkästään omien arvostusteni mehustelu ei varmaan toimi. Gegen pitäisi olla jotain, joka on muistakin hauskaa. Jotain ideoita alkaa olla, mutta niitä pitää työstää. Palaan asiaan.