sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Fifth Business

Robertson Davies, Fifth Business (1970). Johdannon kirjoittanut Gail Godwin. Penguin Books, New York, NY, USA, 2001.

Tanskalaisen näytelmäkirjailijan Thomas Overskoun (1798-1873) mukaan avustavia näyttämörooleja, jotka pysyvät sivussa varsinaisesta kärhämästä mutta jotka ovat kuitenkin olennaisia tarinan päätöksen kannalta, kutsuttiin vanhan ajan teattereissa ja oopperoissa nimellä viides rooli.

Kanadalaisen Robertson Daviesin (1913-1995) romaani The Fifth Business (1970, suom. Viides rooli) kertoo Dunstable Ramsayn tarinan tällaisessa viidennessä roolissa. Se alkaa, kun hän kymmenvuotiaana väistää kaverinsa heittämää lumipalloa, joka sitten osuu nuorta raskaana olevaa naista Mary Dempsteria päähän. Osuman seurauksena Paul Dempster syntyy ennen aikojaan.

Vaikka lumipallon heittäjää ei saada kiinni, Dunstablen elämää värjää syyllisyys. Hän etsii tapoja sovittaa tahattoman leikin seuraukset paljastamatta osallisuuttaan. Hän auttaa Dempstereitä kotiaskareissa ja lapsenvahtina. Hän lukee pyhimystarinoita ja opettaa taikatemppuja Paulille kirjastossa, ja hetkittäin taikuus tuntuu kääntyvän realismiksi.

Dempsterien huono-osaisuus on kuitenkin parantumatonta, ahdasmielistä sorttia ahdasmielisessä pikkukaupungissa. Dunstable karkaa kotoaan ensimmäiseen maailmansotaan. Passchendaelessa hän menettää siellä jalkansa mutta kohtaa kirkon raunioissa pyhimyksen patsaan, joka näyttää Mary Dempsteriltä. Historian opettajaksi päätyvä Dunstable ottaa pyhimykset elämäntehtäväkseen. Silti todellisuuden ja myyttien raja pysyy utuisena.

Lumipallon heittäjästä kehittyy teollisuusmagnaatti ja yksi Kanadan rikkaimmista miehistä. Jos Dunstable etsii kuumeisesti pyhimyksistä hengellistä tai oikeastaan henkistä vastausta, Percy Boyd Stanton kerää maallista omaisuutta ja vaikutusvaltaa. Näiden vastakkaisten tavoitteiden välissä liikkuu taikuus olematta oikein kumpaakaan.

Tarinan kehyskertomuksessa eläkeikään tullut Dunstable kirjoittaa hänet syrjäyttäneelle rehtorille kirjettä. Collegen matrikkelin henkilökuva herättää Dunstablessa närkästystä, mutta kirjeestä elämäkerraksi kasvava tarina tunnustaa kompastelevansa tosiasioiden liukkailla kivillä. Mikä on lopultakin historiallinen tosiasia?

Robertson Davies tunnusti myöhemmin keksineensä Overskoun lainauksen, mutta romaanin henkilöiden ja hänen elämänsä välillä on yhteyksiä. Fifth Business on Daviesin mukaan  omaelämänkerrallinen samaan tapaan kuin Charles Dickensin romaani David Copperfield — ei elämänkerta tai autofiktiota mutta jotain sinne päin. Romaani on joka tapauksessa sujuvaa ja vetävää kerrontaa, jossa pohjalle sijoitetut teemat ja ongelmat peittyvät mehevään tarinaan.

Ehkäpä Fifth Business onkin ensisijaisesti mukava. Se ei yritä vääntää lukijaa siltaan tai rikkoa romaanikirjallisuuden vakiintuneita tapoja kuin ohimennen.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Dagon

H. P. Lovecraft, Dagon (1919). Teoksessa H. P. Lovecraft, The Call of Cthulhu and Other Weird Stories. Toimittanut S. T. Joshi. Penguin Books, New York, NY, USA, 1999.

Howard Phillips Lovecraft kirjoitti novelliaan Dagon (1919) puolustavan esseen — tai itse asiassa kolme esseetä. Osa kirjoittajaharrastajien vertaisarviointiverkostosta, jonka jäsen Lovecraft oli, ei oikein osannut suhtautua hänen novelliinsa. Jotkut ehdottivat, että hän kirjoittaisi tavallisista ihmisistä. Toiset eivät nähneet novellissa mitään kauhun aihetta tai pitivät sitä epäuskottavana. Esseet olivat vastine keskusteluun.

Kolmen esseen kokoelma, joka tunnetaan nimellä In Defense of Dagon (1921), ei noussut puolustamaan novellin heikkouksia vaan yritti selittää sen asemaa kirjallisuuskentässä ja siten perustella kirjoittajan tekemiä valintoja. Lovecraft jakoi kertomakirjallisuudeen karkeasti kolmeen luokkaan: romantiikkaan, joka käsitteli toimintaa ja tunteita niiden itsensä vuoksi huolehtimatta liiaksi uskottavuudesta, realismiin, joka pyrki heijastelemaan maailmaa todenmukaisesti, ja mielikuvitukselliseen, joka yhdisteli näkyvän ja näkymättömän maailman osista uusia rakennelmia.

Novellinsa Lovecraft sijoitti tähän kolmanteen luokkaan jatkoksi mm. Edgar Allan Poen ja Ambrose Biercen teoksille. Lovecraft ei ollut kiinnostunut aiheena tavallisista ihmisistä eikä ollut kääntämässä aihepiiriään houkutellakseen enemmän lukijoita. Hän halusi maalailla mieleensä nousevia kuvia otaksumalleen pienelle yleisölle, jolla olisi sopivanlaista ”herkkyyttä”.

Esseensä Lovecraft kirjoittaa erinomaiseen sujuvaan, selkeään ja paikoin ironiseen tyyliin. Tämä voi yllättää lukijan, joka on tutustunut Lovecraftiin arkaaista tyyliä tavoittelevien vakavien novellien kautta. Lovecraft kirjoitti joitain kymmeniätuhansia kirjeitä, ja S. T. Joshi toteaakin, että jotkut tutkijat ovat ihastuneet kirjailijaan nimenomaan kirjeiden kirjoittajana, ei niinkään kauhunovellistina.

* * *
Novellissa ei ole varsinaista juonta. Se on kuvaus kauhun kokemuksesta, joka perustuu osin Lovecraftin näkemään uneen.
I am writing this under an appreciable mental strain, since by tonight I shall be no more. Penniless, and at the end of my supply of the drug which alone makes life endurable, I can bear the torture no longer; and shall cast myself from this garret window into the squalid street below.
Novellin kehyskertomuksessa nimettömänä pysyvä morfiiniin addiktoitunut mies vaikeroi henkistä kuormaansa ja lohdutonta tulevaisuuttaan. Tämä, Donald Burleson on todennut, on selvästi poemainen aloitus. Mies palveli ensimmäisen maailmansodan aikaisella kauppalaivalla merimiehenä. Tyynellä valtamerellä saksalaiset upottivat kauppalaivan, jolla hän palveli, mutta pelastivat merestä miehistön. Kertojan onnistui kuitenkin paeta pienessä pelastusveneessä.

Pelastusvene juuttui päiviä myöhemmin jossain päiväntasaajan tietämillä meren pintaa peittävään mustaan liejuun, joka jatkui horisonttiin asti. Kertoja epäili vedenalaisen tulivuoren purkauksen nostaneen miljoonia vuosia rauhassa maanneet pohjamudat pintaan. Lovecraftimaiseen tyyliin kaksi toisistaan erossa ollutta maailmaa kohtasi, eikä mätänevien kalojen huumaava haju luvannut mitään hyvää.
Perhaps I should not hope to convey in mere words the unutterable hideousness that can dwell in absolute silence and barren immensity. There was nothing within hearing, and nothing in sight save a vast reach of black slime; yet the very completeness of the stillness and homogeneity of the landscape oppressed me with a nauseating fear.
Lieju kuivui ja pari päivää myöhemmin mies lähti kävelemään sen pinnalla. Hän löysi valtavan kanjonin, jonka seinämille oli kaiverrettu omituisia hieroglyfejä. Kanjonin pohjalla mustasta vedestä nousi jotain, mikä ajoi miehen paniikkiin. Hän pakeni suin päin ja heräsi sanfranciscolaisessa sairaalassa muistamatta matkastaan mitään epäselvää myrskyä lukuunottamatta. Hän oli tullut hulluksi.

Mikä sitten horjutti miehen mielenterveyttä? Timo Airaksinen huomauttaa, ettei kukaan tule hulluksi pelkästään nähtyään jotain outoa. Ongelmia syntyy, jos havaintoa ei voi selittää itselleen mitenkään epäselvän havainnon, hallusinaation tai muun sellaisen pohjalta. Mies on kauhunovelleille tyypilliseen tapaan yksin eikä pysty peilaamaan tai varmistamaan kokemuksiaan toisen ihmisen kautta.

Miehen matka oudolla maaperällä selittyy hänelle itselleen aina kanjonin pohjalle asti. Ehkä paljastunut lieju on pintaan noussutta merenpohjaa, ehkä laskuvesi on paljastanut matalikon. Hän ei tullut hulluksi näkemästään, vaan, kuten Airaksinen sanoo, näki sen, mitä näki, koska hän oli tullut hulluksi. Mies ei siis ollut enää oma itsensä, eli hän ei tunnistanut itseään.

Lovecraftin luoma kauhu ei ole pelkästään psykologista vaan myös metafyysistä. Sadismin tuottamien moraalisten kauhujen sijaan tarina käsittelee metafyysisen tiedon tuottamia kauhuja: havainto horjuttaa kaikkea sitä, mikä selittää maailman. Luonnonlait ovat vääntyneet, ja juuri luonnottomuus tuottaa lovecraftilaista kauhua.

Lovecraft puhuu jatkuvasti ulkoisesta, mutta novellin voi tulkita matkaksi sisäiseen. Koska edellä mainituissa esseissä vilahtaa mm. Sigmund Freudin nimi, kanjonin pohjan musta vesi ja sieltä nousevat outoudet herättävät ajatuksen alitajunnasta samaan tapaan kuin At the Mountains of Madness (1936). Tulkintani on tuskin ensimmäinen laatuaan: Pinnalle noussut musta lieju on alitajunnan vastenmielistä pohjamutaa. Kanjoni on väylä ”mielen uumeniin”. Sen seinämille on kaiverrettu symboleja, joka kertovat kehitysvaiheista ja alkumuodoista. Pohjalla on sitten jotain, mikä on ihmiselle vierasta ja kauhistuttavaa ja jonka nähtyään ihminen ei ole entisensä. Novellin kertoja ei tunnista enää itseään. Mikään määrä torjuntaa ei pelasta kohtaamasta sitä, mitä me lopulta olemme.

Aiheesta lisää:
  • Timo Airaksinen, The Philosophy of H. P. Lovecraft: The Route to Horror. Peter Lang, New York, NY, USA, 1999.
  • Donald R. Burleson, H. P. Lovecraft: A Critical Study (1983). Hippocampus Press, New York, NY, USA, 2016.
  • S. T. Joshi, In Defense of Dagon and Lovecraft's Philosophy. Teoksessa Primal Sources: Essays on H. P. Lovecraft (2003). Hippocampus Press, New York, NY, USA, 2015. 
  • H. P. Lovecraft, In Defense of Dagon (1921). Toimittanut S. T. Joshi. Necronomicon Press, West Warwick, RI, USA, 1985.  

lauantai 26. marraskuuta 2016

Rites of Spring

Modris Eksteins, Rites of Spring: The Great War and the Birth of the Modern Age (1989). Black Swan, London, UK, 1990.

Venäläissäveltäjä Igor Stravinskin baletista Kevätuhri on tullut 1900-luvun merkittäviä orkesteriteoksia, joka kuuluu monien orkesterien kantaohjelmistoon. Bostonissa vuonna 2013 taltioidussa esityksessä kapellimestarin saapuminen saa raikuvat aplodit, mutta baletin ensiesitys Pariisissa toukokuussa 1913 oli huomattava skandaali.

Stravinski teki kokeiluja tonaalisuuden, tahtilajin, sopu- ja riitasointujen kanssa. Rytmi ja lyömäsoittimet olivat melodiaa tärkeämmässä asemassa. Kokeilut eivät miellyttäneet yleisöä, mutta yhtä suuri tai suurempi ongelma oli Vatslav Nižinskin balettiin laatima kokeellinen koreografia. Yleisö huuteli katsomosta ja buuasi peittäen musiikin; osa poistui paikalta ennen aikojaan. Teoksen puolustajat joutuivat miltei käsirysyyn sen vastustajien kanssa. Kritiikki oli enimmäkseen tyrmäävää.

Yleensä ajatellaan, että ensimmäinen maailmansota toimi katalyyttinä yhteiskunnalliselle muutokselle ja modernismille. Kirjassaan Rites of Spring (1989) kanadalainen historioitsija Modris Eksteins esittää asian juuri päinvastoin: hän kuulee Stravinskin baletin vastaanotossa ensimmäisen maailmansodan ensitahdit.

Teknologia ja alati kehittyvä työnjako oli muuttanut yhteiskuntaa ja alkanut tuottaa uusia ajatuksia. Modernismi ja sen avantgarde, ”kärkijoukko”, haastoivat vallalla olevia taiteen, muodin ja arkkitehtuurin arvoja ja muotoja sekä seksuaalisuuden ja politiikan vallitsevia käsityksiä. Stravinskin orkesteriteos teki baletille sitä, mitä mm. ekspressionistit ja kubistit tekivät maalaustaiteen ja vaikka futuristit runouden parissa: kiilasivat sitä irti totutusta kauneuskäsityksestä, jonka viereen taide tyypillisesti sijoitettiin.

Eksteins palauttaa modernismin kulttuuriseksi näläksi tai tarpeeksi, joka oli tyypillistä nimenomaan Saksalle. Se oli kehittynyt sivussa valistuksen ihanteista, jotka hohtivat Isossa-Britanniassa ja jossain määrin Ranskassa. Saksalle nämä maat olivat sen kehityksen tiellä. Ne eivät olleet modernistisia, rehellisyyteen ja todelliseen vapauteen perustuvia kulttuureita vaan tapojen, pinnallisuuden ja teeskentelyn kulttuureita. Ne olivat Stravinskin baletin tyrmistynyttä yleisöä.

Sota leimahti Eksteinsin mukaan modernistisen kulttuurin levittämisen, ei valtion hallinnoiman territorion laajentamisen vuoksi. Uudet ajatukset yrittivät syrjäyttää konservatiivisen järjestyksen. Vaikka Saksa hävisi sodan, uudet ajatukset voittivat. Esimerkeiksi hän tarjoaa pitkän analyysin Charles Lindberghin vuoden 1927 Atlantin ylilennon synnyttämästä suoranaisesta maniasta ja Erich Maria Remarquen sotaromaanin Länsirintamalta ei mitään uutta (1928) ilmiömäisestä menestyksestä.

Eksteins kehittelee ajatustaan yhdistäen kulttuuria ja politiikkaa monipuolisesti. Korkeiden yläkäsitteiden törmäys ei silti vakuuta. Riittää tarkastella sodasta päättäneitä miehiä. Ensimmäisen maailmansodan sotilaiden tai siviilien lainaukset ovat hutera perusta tämän mittakaavan todistukseen. Ehkä kirjan tarkoitus on modernistisessa hengessä ravistella vakiintuneita tulkintoja.

Kirjaa on silti ilo lukea. Vaikkei sen keskeinen argumentti miellyttäisi, sivuilta irtoaa paljon hedelmällistä ja mielenkiintoista: kulttuurihistorioitsijan luonnehdintaa brittiläisten ja saksalaisten suhtautumisesta sotaan, sotakokemuksen ilmaisun huipentuminen Remarquen romaaniin, Kolmannen valtakunnan modernismi, dadaistien näkökulmat ja niin edelleen. Se tarjoaa myös erinomaisen motiivin tutustua Stravinskiin teoksiin, jotka tarinoiden kautta alkavat merkitä jotain musiikin lisäksi.

perjantai 25. marraskuuta 2016

Young Goodman Brown

Nathaniel Hawthorne, Young Goodman Brown (1835). Teoksessa Milton Crane (toim.), 50 Great American Short Stories. Bantam Books, New York, NY, USA, 1972.

Nathaniel Hawthorne selvittelee välejään Uuden-Englannin puritaaniperinteen kanssa novellissaan Young Goodman Brown (1835). Nuori Goodman Brown lähtee kylää ympäröivään metsään yölliseen tapaamiseen ja jättää nuoren vaimonsa Faithin kotiin, vaikka tämä pelkää jäädä yksin ajatuksineen.

Öinen metsä on pelottava, mutta pelottavampi on tapaamiseen tuleva vieras. Vanhempi mies epäilee nuoren Goodman Brownin käsitystä itsestään ja suvustaan hyvänä ja hurskaana. Sitten tämä paholainen johdattaa Brownin lopulta messuun, jossa paikalla ovat kaikki merkittävät kyläläiset. Jopa Brownin vanhemmat ovat paikalla, kun tämä paholaisen seurakunta on ottamassa vastaan uuden jäsenen. Brown syöksyy kuitenkin estämään rituaalin, ja samassa seurakunta katoaa. Näkikö hän kauttaaltaan unta?

Metsästä palattuaan Goodman Brown ei osaa luottaa keneenkään tai uskoa mihinkään vaan vieraantuu, eristäytyy ja kuolee lopulta katkerana. Paholainen oikeastaan vain kylvää epäilyksen siemenen, mutta Brownilla ei ole mitään välineitä sen käsittelemiseen. Hän näyttää menettävän oman uskonsa, koska ei usko enää muidenkaan uskovan. Jos ajatellaan, ettei uskoa voi olla ilman epäilyä, Brown on metsään mennessään pelkästään naiivi.

Hawthornen sanotaan hävenneen oman sukunsa puritaanihistoriaa ja merkittävää panosta mm. Uuden-Englannin noitavainoihin. Novellissa, kuten myöhemmin romaanissa The Scarlet Letter (1850), Hawthorne puhkoo reikiä ahdistavaan puritaanien julkisivuun.

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

The Adventure of the German Student

Washington Irving, The Adventure of the German Student (1824). Teoksessa Milton Crane (toim.), 50 Great American Short Stories. Bantam Books, New York, NY, USA, 1972. 

Iltakävelyllään vallankumouksen aikaan Pariisissa saksalaisopiskelija Gottfried Wolfgang saapuu hiljaiselle torille, jonka keskellä seisoo giljotiini. Sen portailla istuu nuori kaunis nainen, joka ei tarvitse pitkää houkuttelua lähteäkseen Gottfriedin mukaan. Nainen on sama, jonka tämä eristäytynyt ja melankolinen opiskelija on kokenut unissaan. Vaan aamun valossa tilanne näyttääkin sitten hyvin erilaiselta.

Yhdysvaltalainen kirjailija, historioitsija ja esseisti Washington Irving (1783–1859) julkaisi lukuisia novelleja nimimerkkiensä suojista. Geoffrey Crayonin nimen takaa julkaistun novellikokoelman Tales of a Traveller (1824) hän kirjoitti esipuheen mukaan juututtuaan pitkäksi aikaa paikoilleen Euroopan matkallaan. Kokoelman lyhyiden ”opettavaisten satujen” Irving toivoi vahvistavan moraalia.

Lyhyessä novellissa The Adventure of the German Student (1824) päähenkilö Gottfried on  yksinäinen, synkkä hahmo, melkein kuollut jo ennen kuin alkaa tapahtua. Hän viettää aikansa Pariisin kirjastoissa, joita kertoja kuvaa katakombeiksi. He was, in a manner, a literary ghoul, feeding in the charnel-house of decayed literature. Giljotiini tuo kaduille sitten kokonaan toisenlaista kuolemaa.

Irrallisuuden ja ympärillä vallitsevan poikkeustilan vuoksi Gottfriedin ei tarvitse hakea päätöksilleen  hyväksyntää. Hänen moraalinsa on siis hänen omissa käsissään. Gottfried houkuttelee nuoren naisen asunnolleen ja kaataa vuoteeseen kiihkossa annetuin lupauksin avioliitosta ja yhteisestä tulevaisuudesta. Hän ei näytä luistavan puheistaan, koska aamulla hän lähtee etsimään suurempaa asuntoa muuttuneiden olosuhteiden vuoksi. Harha-askel on kuitenkin jo tapahtunut.

Jos vallankumouksen Pariisi kuvaa järjestyksen katoamista ja äänekkäät väkijoukot giljotiineineen tunteista päihtymistä, mitä varten päähenkilö on saksalainen? Ehkä hän on romantiikan ajan arkkityyppi, tunteidensa kuljettama Werther.

* * *
Novelli aloittaa urakointini novellihaasteessa.

tiistai 22. marraskuuta 2016

Bloody Victory

William Philpott, Bloody Victory: The Sacrifice on the Somme (2009). Abacus, London, UK, 2010.

Varusmiespalveluksen alokasaikana harjoittelimme jalkaväen rynnäkköjä. Kaksi ryhmää vuorollaan säntäili heinittyneen kentän poikki kohti metsänlaitaa, missä yksi ryhmä esitti asemiin kaivautunutta puolustajaa. Metsänlaidan poteroista katsottuna hyökkääminen näytti toivottomalta; puolustaja niittäisi hyökkääjät helposti niitylle ennen kuin he pääsisivät etenemään edes rynnäkköetäisyydelle.

Meille kerrottiin, että hyökkääminen ylipäätään edellyttää kolminkertaisen ylivoiman ja kaivautunutta puolustajaa vastaan kuusinkertaisen ylivoiman. Tämä piti sisällään ajatuksen, että puolustaja edelleen niittäisi valtavat määrät hyökkääjiä niitylle, mutta riittävän moni pääsisi puolustajan asemiin asti. Hyökkäystä on tietysti tarkoitus auttaa savukranaatein ja tykistövalmisteluin, mutta silti siihen liittyvä aritmetiikka on julmaa.

Hyökkääminen avomaaston poikki päivänvalossa oli veristä jo Yhdysvaltain sisällissodassa 1860-luvulla ennen konekiväärien saapumista taistelukentälle. Veristä se oli myös heinäkuusta 1916 alkaen Sommessa Pohjois-Ranskassa. Sommen taistelussa ensimmäisenä päivänä brittien tappiot nousivat 60 000 mieheen, joista kuolleita oli 20 000.

Kirjassaan Ensimmäinen maailmansota (1971) A. J. P. Taylor tiivistää Sommen taistelun sanomalla, että sotilaat olivat urheita, kenraalit olivat taitamattomia ja taistelu turha. ”Strategisesti Sommen taistelu oli aivan kiistaton tappio”. Tämä suositun historioitsijan näkemys on hallinnut Sommen perintöä. Onnettomana tuhlauksena muistelmissaan sitä piti myös Winston Churchill, joka vieraili rintamalla elokuussa 1916. Hän ei kuitenkaan pystynyt esittämään valitulle strategialle hyvää vaihtoehtoa.

Sotahistorioitsija William Philpott on yksi tutkijoista, jotka ovat lähteneet haastamaan vallitsevaa näkemystä Sommen taistelusta. Hänen kirjansa nimi Bloody Victory (2009) pitää sisällään oleellisen: taistelu oli verinen, mutta se oli voitto. Sommen taistelu oli käännekohta, joka oleellisesti muutti sodan kulun.

Jos Marnen taistelussa 1914 katosi Saksalta mahdollisuus nopeaan voittoon, niin Sommessa vuonna 1916 katosivat Saksan voiton mahdollisuudet ylipäätään. Lukuun ottamatta lyhyttä ponnistusta vuonna 1918, kun Venäjän vetäytyminen sodasta vapautti itärintaman saksalaisdivisioonat länsirintamalle, se kävi puolustustaistelua.

Kuva: Sommen taistelu
(Wikimedia / public domain)
Sommea käsittelevä kirjallisuus on ehkä ensimmäisen päivän verisyyden vuoksi valtaosin brittien kirjoittamaa. Niinpä se korostaa brittien osuutta taistelussa ja jättää usein huomiotta, että Somme-joen eteläpuolella taistelleet ranskalaiset joukot pääsivät tavoitteisiinsa taistelun ensimmäisenä päivänä huomattavan vähin tappioin, vaikka saksalaiset olivat siellä samaan tapaan linnoittautuneita. Philpott, 1900-luvun Ranskan armeijan asiantuntija, tarttuu aluksi tähän.

Verrattuna ranskalaisiin kollegoihinsa, puhumattakaan saksalaisista, brittisotilaat olivat huomattavan kokemattomia. He eivät olleet edellisten tavoin kaksi vuotta sotaa käyneitä asevelvollisia, vaan heikosti koulutettuja vapaaehtoisia, jotka Kitchener oli koonnut ”uudeksi armeijaksi”, kun kevyt siirtoarmeija osoittautui riittämättömäksi. Lisäksi brittiupseeristossa moni toimi liian suurissa saappaissa, mitä korjattiin hitaasti.

Uudenlaisessa, väsytystaisteluksi kääntyvässä sodassa tykistön rooli kasvoi. Ranskalainen kenraali Ferdinand Foch, joka oli niittänyt mainetta Nancyn ja Marnen taistelussa ja joka myöhemmin ylennettiin marsalkaksi ja Ranskan armeijan komentajaksi, oli aloittanut tykistöupseerina. Hän oli alaistensa kanssa löytänyt reseptin, jolla uutta sotaa käytiin nimenomaan materiaali edellä miehiä säästäen.

Philpott ei kiistä Sommen taisteluun liittyviä ongelmia. Seitsenpäiväinen tykistövalmistelu, jossa puolitoista miljoona kranaattia ammuttiin ei-kenenkään-maan yli saksalaisten niskaan, ei onnistunut ajamaan saksalaisia asemistaan eikä edes katkaisemaan tai tuhoamaan saksalaisten asemien eteen viritettyjä piikkilankaesteitä. Tykistön tulisuunnitelma eteni kellon — ei joukkojen etenemisen — mukaan.

Läpimurtoja ei pystytty myöskään hyödyntämään sopivien reservien puutteessa. Panssarivaunuja, jotka olivat vielä epäluotettavia, ripoteltiin sinne tänne pitkin rintamaa keskitetyn osaston sijaan. Salassapito oli onnetonta, ja tietoja hyökkäyksestä päätyi saksalaisten käsiin etukäteen. Lisäksi armeijan komentaja Douglas Haig sovitti suunnitelmiaan huonosti ranskalaisen kollegansa kanssa. Ylipäätään upseeriston harkintaa kiusasi katteeton optimismi.

Niinpä sateen pehmittämässä mudassa rämpivät sotilaat eivät päässeet useinkaan etenemään omilta linjoiltaan. Konekiväärituli ja tykistökeskitykset tiiviissä aalloissa eteneviin rivistöihin oli tuhoisaa.

Kuva: Ernest Brooks (Wikipedia / public domain)
Philpottin mukaan Sommen taistelua koskeva kirjallisuus keskittyy enimmäkseen valmisteluihin ja ensimmäiseen päivään ja sen karmaiseviin kohtaloihin. Taistelu jatkui kuitenkin viisi kuukautta, minkä aikana britit oppivat koordinoimaan epäsuoraa tulta paremmin jalkaväen liikkeiden kanssa, asettamaan realistisempia tavoitteita, torjumaan tehokkaammin vastahyökkäyksiä ja kouluttamaan joukkonsa. Taistelu myös helpotti, kuten oli suunniteltu, painetta Verdunin suunnalla, missä saksalaisten suuri offensiivi sitoi Ranskaa tuhoisassa väsytystaistelussa.

Philpott toteaa, että sekä Churchill että Taylor käyttivät Sommen taistelua lyömäaseenaan yrittämättä oikeastaan ymmärtää sitä. Taylor oli kiihkeä pasifisti, joka piti Sommen taistelua esimerkkinä sodan mielettömyydestä. Churchill oli strategina amatööri, joka ei tarkastellut taistelun laajempaa kuvaa. Laajemmassa kuvassa Sommen taistelu oli verisyydestään huolimatta voitto.
 
Ernst Jünger totesi romaanissaan Teräsmyrskyssä (1920) sotaan liittyneiden ritari-ihanteiden kuolleen juuri Sommen taistelussa. Taistelun seurauksena Saksa joutuikin kutsumaan nuorempia sekä aiempaa vanhempia ikäluokkia palvelukseen; sen armeija ei ollut enää entisensä. Saksa alkoi käydä myös epätoivoista ja rajoittamatonta sukellusvenesotaa, joka lopulta toi Yhdysvallat mukaan ympärysvaltojen puolelle. Yhdysvallat maksoi sitten vuorollaan uuden sodankäyntitavan opeista Iso-Britannian ja Ranskan tapaan kalliisti.

Saksan sodanjohto tajusi, ettei voinut voittaa sotaa, ja niinpä se tavoitteli itselleen suotuista rauhaa. Se aikoi tehdä sodasta niin kalliin Iso-Britannialle ja Ranskalle, etteivät nämä katsoisi voiton olevan sen arvoista. Poliittisesti Ranskalle sota oli käydä ylivoimaiseksi, ja seuraavana vuonna armeija kapinoi. Armeija ja siviilihallinto painivat myös saarivaltiossa. Kaikesta huolimatta ympärysvaltojen yritykset avata uusia rintamia epäonnistuivat, ja länsirintaman väsytystaistelu jatkui vielä kaksi vuotta.

Suuri osa Sommen kritiikistä koskee Philpottin mukaan itse asiassa väsytystaisteluna käytävää sotaa, joka toisen maailmansodan jälkeen näyttäytyi käsittämättömänä. Kenties 1900-luvun alku oli aikakautena valmiimpi sulattamaan raskaitakin tappioita. Kaltaiseni maallikko viettää pitkiä hiljaisia hetkiä kirjan valokuvien, karttojen ja kirjeistä koottujen yksittäisten taistelijoiden kohtaloiden äärellä yrittäen tunnistaa ”laajempaa kuvaa”. Väsytystaisteluun liittyvä aritmetiikka on vaikea pala nieltäväksi.

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Keltaisen huoneen salaisuus

Gaston Leroux, Keltaisen huoneen salaisuus. Ranskankielisestä alkuteoksesta La mystère de la chambre jaune (1907) suomentanut Heikki Kaskimies. The Crime Corporation, Kemi, 1989.

Lukitun huoneen mysteeri on dekkarigenren alalaji, jossa rikos, usein murha, kuvataan käytännössä mahdottomana. Mysteerin esitteli Edgar Allan Poe Rue Morguen murhissaan (1841) ja sitä on kokeillut sen jälkeen moni dekkarikirjailija, mm. Agatha Christie romaanissaan Eikä yksikään pelastunut (1939).

Yksi kuuluisimmista lukitun huoneen mysteereistä, jos kohta suomalaisille kenties hieman tuntemattomampi, on ranskalaisen Gaston Leroux'n (1868-1927) Keltaisen huoneen salaisuus (1989). Se ilmestyi ensin jatkokertomuksena L'Illustration-aikakauslehdessä vuonna 1907 ja sitten seuraavana vuonna romaanina.

Kun 35-vuotias Mathilde Stangerson joutuu raa'an hyökkäyksen kohteeksi huoneessaan Château du Glandieriin kuuluvassa paviljongissa, poliisit ovat ymmällään. Hyökkääjän pako lukitusta huoneesta Mathilden isän ja tämän palvelijan silmien alta vaikuttaa mahdottomalta. Mathilde jää henkiin, mutta hyökkääjä on iskevä uudelleen.

Onneksi paikalle saapuu nuori, 19-vuotias sanomalehtitoimittaja ja amatöörietsivä Joseph Rouletabille, jolle tämäntyyppiset arvoitukset ovat suorastaan ajanvietettä. Hän soveltaa karteesista menetelmää, jota hän kutsuu ”käsitysten matematiikaksi”. Niinpä hän systemaattisesti epäilee kaikki yksityiskohtia, joita rikostutkimus latoo hänen eteensä todisteina. Hän eliminoi epäluotettavia todistajalausuntoja, ristiriitaisia väitteitä ja tapahtumaketjuja, kunnes jäljelle jää se, mitä ei voi epäillä. Niin vähitellen mysteeri alkaa selvitä.

Pontevan alun jälkeen kirjan muuttuu kuitenkin nopeasti epäkiinnostavaksi, eikä Lerouxin nerokkaan salapoliisin ympärillä hehkuva sensaatiomaisuus ainakaan lisää tarinan vetoa. Tarinaa kertoo lakimies Sainclair kauan tapahtumien jälkeen, mutta kerronta poukkoilee hänen kertomuksensa ja Rouletabillen muistikirjan välillä edestakaisin, eivätkä kertomusten vaihtelevat tyylit oikein osu kohdalleen. Suuri etsivä tuntuu esimerkiksi kirjoittavan muistikirjansa toimintakohtauksia keikkuessaan ikkunalaudalla ja tikkailla.

Leroux on kenties tunnetumpi goottilaisesta kauhuromaanistaan Oopperan kummitus (Le Fantôme de l'Opéra, 1910), jota Andrew Lloyd Webberin musikaali ja lukuisat elokuvasovitukset, viimeisin vuodelta 2004, ovat pitäneet näkyvillä — puhumattakaan Iron Maidenin ja Queenin samaan musikaaliin pohjautuvista sävellyksistä.