tiistai 27. marraskuuta 2018

Nuorallatanssija

Yksi kesällä päättyneen novellihaasteen luetuimpia novellikokoelmia oli Zinaida Lindénin Nuorallatanssija (2009). Lukijoiden määrässä kokoelma oli toisena, mutta paksummat kokoelmat kiilasivat luettujen novellien määrässä sen ohi. Sinänsä novellistien järjestyksellä on tuskin edes viihdearvoa, ja sitäkin vain sen vuoksi, että järjestys riippuu kovasti siitä, mitä luetuimmuudella tarkoitetaan, lukijoita vai luettuja novelleja.

Kirjoja ei sovi arvostella niiden kansien perusteella, mutta näin jälkikäteen Nuorallatanssijan kannesta pystyn etsimään omat ajatukseni. Novellit käsittelevät tasapainoilua jonkinlaisen vierauden yläpuolella. Päähenkilön, usein naisen, identiteetti on epävarma. Taiteillessaan ympäristön odotusten, sulautumisen ja toiveiden tai neuvostokasvatuksen ja mutkattoman suomalaisen naismallin välillä hän joutuu jatkuvasti valintatilanteisiin, joissa jalan asento tai kielen valinta muuttavat tai horjuttavat identiteettiä.
Hän näytti olevan vähintään viidenkymmenen. En millään kyennyt sinuttelemaan häntä. Siksi välttelin puhuttelemasta häntä suoraan.
Epävarmuudesta huolimatta kukaan ei antaudu rohkeisiin akrobaattisiin liikkeisiin, vaan päähenkilöt verhoavat epämukavuutensa näennäiseen vaivattomuuteen tai päivänvarjoon. Venäläisyys verhotaan hätävalheeseen, sosiaalisia kohtaamisia paetaan työhön tai yksinäisyyteen. Valoja ei uskalleta sytyttää, ovelle hiivitään varpaisillaan. Bakteriologinen karanteeni rinnastuu koettuun sosiaaliseen karanteeniin. Nuorallatanssija ei löydä tukevaa jalansijaa kuin yksinäisyydestä.

Novellien aiheet kulkevat kannen murretuissa sävyissä, mistä edes sen räiskyvät osat eivät pakene. Päähenkilöiden toiminta muistuttaa hieman kankeaa taivutusta taaksepäin: se värittyy aina menneisyydellä. Tunteet tai intohimot eivät leimahda paljaaseen pigmenttiin, vaan niitä murtaa heti jokin toinen tunne. Epävarmuus ei hellitä edes erotilanteessa, kun päähenkilöt kääntyvät katsomaan taakseen. Suunnitelmat eivät koskaan kanna tulevaisuuteen.

Entä kirjailija itse? Vaikka Nuorallatanssija on järjestyksessään Lindénin viides teos, toista kotimaista (luultavasti) toisena kielenään kirjoittava kirjailija saattaa kokea tasapainoilevansa odotusten, sulautumisen ja toiveiden keskellä. Suomennoksen kerronta ei räisky tai antaudu villeihin akrobaattisiin temppuihin vaan sen sijaan kuljettaa hapuilevia, epävarmoja kohtaloita vaivattomin ottein.

Vähäeleisyydestään huolimatta Nuorallatanssija on varsin maukasta luettavaa. Kokoelman nimi ja alku antavat lupauksen teemasta, jonka variaatiot toistuvat novellista toiseen. Novellihaasteessa olisin peukuttanut tätä juuri teeman vuoksi. Nyt kirjoittamisen lomassa tunnistan novelleissa siellä täällä uusia epävarmuuden sävyjä, jotka kiertävät suomalaisuutta kuin hiihtäjä vierasta pihapiiriä.

Zinaida Lindén, Nuorallatanssija. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Lindanserskan (2009) suomentanut Jaana Nikula. Gummerus, Helsinki, 2009.

lauantai 6. lokakuuta 2018

Dark Matter

En yleensä kiroile lukiessani, mutta Blake Crouchin tuoreehkon tieteistrillerin Dark Matter (2016) syövereistä huusin tuekseni manalan voimia. Suhtaudun ylipäätään välinpitämättömästi kvanttimekaniikan virittämää monimaailmafantasiaan, luultavasti — kuten Ian McDonaldin Brasylin (2007) kohdalla totesin — filosofisen kursailun vuoksi. Toisaalta en osaa nähdä, miten todellisuuden loputtomiin eri versioihin voisi ankkuroida mielenkiintoista tieteistarinaa, koska metafyysinen rajattomuus vie pohjan merkitykseltä.

Crouch liikkuu romaaneineen tuolla samalla äärettömällä mahdollisuuksien hiekkarannalla, mutta kenties halusin voittaa ennakkoluuloni tai antaa aiheelle toisen mahdollisuuden. Romaani kertoo chicagolaisfyysikosta Jason Dessenistä, joka kidnapataan toiseen todellisuuteen viattoman arki-illan kesken. Toisessa todellisuudessa hän on se suuri tiedemies, jonka ura ei pysähtynyt opetustehtäviin tyttöystävän raskauden vuoksi vaan jonka väitöstutkimuksen pohjalta kehittyi jotain kerta kaikkiaan aivan siis ihmeellistä: eräänlaisen rokotteen avulla ihminen saattaa liikkua rinnakkaistodellisuuksien välillä!

Toisessa Chicagossa Jason on täysin eri ihminen — tai oikeastaan ei ole — mutta rohkeiden uravalintojen lisäksi hän on hankkinut häikäilemättömiä liikekumppaneita, joten pian perusjason huomaa olevansa vaarassa. Hän haluaa löytää tien takaisin todellisuuteen, jossa hän oli hakemassa lähikaupasta jäätelöä. Kirja nojaa muutamaan yllättävään käänteeseen siinä määrin, ettei juonesta sovi sanoa tämän enempää.

Romaani on monine maailmoineen vauhdikasta tieteisfantasiaa. Crouch on kirjoittanut useita romaaneja, eikä Dark Matter joudu kerrontansa kanssa suvantoihin. Paikoin polku on tosin ennalta-arvattava. Rinnakkaistodellisuudet tuntuvat kumpuavan ihmisten valinnoista, mikä haiskahtaa kyynikon nenään: onko multiversumi todellakin rakentunut ihmisapinoiden mielenliikkeiden varaan? Voiko siellä todellakin suunnistaa toiveiden varassa?

Koko romaani tuntuu lepäävän romanttisen ja yksilöä palvovan käsityksen varassa, joka riitelee tieteellisyyttä tavoittelevan kerronnan kanssa. Keskeisten henkilöiden poikkeuksellisen lahjakkuuden ja kenties itsekeskeisyyden voi lukea osaksi myyttistä kerrontaperinnettä, mutta Crouchin käyttämä ajatus minuudesta tuntuu pelkästään lepsulta. Jos tieteisromaanissa rikotaan eheä todellisuus kvanttiteorian voimin, eheää minuutta voisi edes hieman raaputtaa kognitiotieteen välinein — varsinkin kun tarina suorastaan käpertyy yksilön ympärille.
 
En kuitenkaan kiroillut tieteellisen epäuskottavuuden vuoksi. Ongelma on keskenkasvuinen perusjason, joka ei tunnista kehittymätöntä tunne-elämäänsä pahimmaksi vihollisekseen, eikä sitä tunnu huomaavan kirjailijakaan. Ajatus rakkaudesta murenee multiversumin painon alla. Se ei kestä ajatusta sattumanvaraisuudesta, jota vaihtoehtoiset todellisuudet tuovat tarinaan äärettömästi. Niinpä Crouch joutuu tekemään kaksinverroin työtä ylläpitääkseen rakkauden merkitystä. Tulos on vaivaannuttava. Jason kertoo olevansa "langoitettu" — eli biologisesti kovakoodattu — rakastamaan vaimoaan missä tahansa todellisuudessa, ja hän valmis tekemään mitä tahansa tämän puolesta (oikeastaan hän tekee ”mitä tahansa” omien tunteidensa puolesta). Vaimon henkilöhahmo on kirjoitettu tietenkin myötäilemään tätä tunnetta.

Crouch ei häpeile vetää lukijaa perässään kuin laahusta katsomaan Jasonin äärimmäisiä tunteita rinnakkaistodellisuuksien tragedioissa. Kirja ei kyseenalaista tai heijasta muuta kuin romanttista valoa Jasonin ”langoitettujen” tunteiden ja tekojen ylle, mikä saa lukijan huutamaan vanhan vihtahousun nimeä. Aikuisuuteen kuuluu kyky käsitellä omia tunteitaan — sitä kutsutaan itsereflektioksi — mutta kenties superjasonin kehittämä rokote typistää tämän kyvyn.

Onko tarve suojella perhettä sitä toksista maskuliinisuutta? Jossain maailman vaiheessa, kun ryöstöretket olivat melkein urheilumuoto, siitä on varmasti ollut hyötyä. Nykyään ainakin Pohjois-Amerikassa tämän tarpeen varaan on kasvanut kokonainen teollisuus, jonka tarinaperinteeseen Dark Matter istuu kuin hansikas. Olen viihdekirjallisuuden, sankaritarinoiden ja trillereiden yleisöä monien muiden tavoin — tässäkin romaanissa on herkulliset käänteensä — mutta tunteisiinsa pakahtuva toimintasankari on kyllä aika hankala.
Blake Crouch, Dark Matter. Penguin Random House, New York, NY, USA, 2016.
Kuva: Penguin Random House.

tiistai 25. syyskuuta 2018

Atlantic Unicorn


Jos ja kun sivilisaatio on energian kuluttamisen muoto, modernissa yhteiskunnassa inhimillisen arkikokemuksen ylläpitäminen nielee huomattavat määrät polttoainetta. Energian täytyy tulla jostakin, ja Juha Lehtosen (1956-2012) romaanissa Atlantic Unicorn (2002) sitä nostetaan meren pohjasta Brasilian rannikolla. Pampon öljykenttä muodostaa tietysti paitsi arvoketjun alkupään mutta myös lukijan kannalta vieraan mutta kiehtovan maailman eläimineen, laitteineen ja sanastoineen.

SS Atlantic Unicorn on öljynporauslautta São Tomén niemen edustalla. Se on merestä nouseva torni ja nimessään myyttinen puhtauden ja taikuuden symboli. Vaikka viattomuus ja puhtaus ovat kaukana öljyntuotannon arjesta, Lehtonen ei asettele näitä vastakkain tai kyseenalaista toimintaa laajemmin. Hän kirjoittaa suoraviivaista teknotrilleriä.

Atlantic Unicorn -romaanin pääosassa on Lehtosen maalaama yksityiskohtainen öljynporauslautan mikrokosmos. Sen arki järkkyy, kun huoltoalus törmää siihen ja samalla katkaisee sukellusaluksen viestintäkaapelin. Tapahtumat seuraavat toisiaan, ja kriisi leviää sekä pinnalla että pinnan alla. Vastakkain eivät ole niinkään ihminen ja luonto vaan ennemmin tekninen ja taloudellinen päätöksenteko. Lautta onkin nimessään myös Atlantis.

Tapahtumien sujuvuus nojaa Lehtosen pitkään uraan merikapteenina ja sukeltajana, vaikka kenties uskollisuus teknisille yksityiskohdille on samaan aikaan romaanin vahvuus sekä heikkous. Kukapa ei mielellään maistelisi suussaan uusia sanoja, kuten merikahvi, juotosvaha tai palolaipio, tai seuraisi hallitsematonta tulipaloa, kun ”kaasusta ja raakaöljystä koostuva punamusta leimuava neste suihkusi korkeissa kaarissa ja lensi tuulen mukana yli hyödyttömäksi muuttuneen paloseinän”.

Toisaalta tarve sitoa romaani todellisuuteen aina valmistajien nimiä myöten pysäyttää ajoittain kerronnan. Kirjoittajana Lehtonen liikkuu tietysti vaivattomasti lavasteissaan, ja lukija oppii seuraamaan tapahtumia antamatta nimien tavattomasti häiritä. Tapahtumat rakentuvat uskottavasti, mutta kriisin kärjistyessä Lehtonen tuo jatkuvasti uusia henkilöhahmoja tarjoamaan lyhyen näkökulman lautan tapahtumiin. Kaaoksen keskellä myös kerronta joutuu kaaokseen.

Toinen ja oikeastaan pahempi heikkous koskee henkilöhahmoja. Jos Lehtosella on ollut mielessään esikuvia, joita hän ei ole lähtenyt muokkaamaan, olisi selkeämpi irtautuminen niistä palvellut tarinaa. Nyt lukijalle välittyy vain ohuita ja pinnallisia hahmoja, joiden välinen kanssakäyminen on ystävyyttä tai toveruutta mukailevaa sanailua, joka ei loksahda yhtä hyvin kohdalleen kuin tekniset osat.

Tälle olisi helppo kohauttaa hartioitaan, mutta nämä puutteet ovat jyrkässä ristiriidassa romaanin vedenalaisen maailman kanssa. Sukeltajien työ on hidasta ja epämukavaa. Ennen pitkää heidän huomionsa irtautuu muista huolista ja keskittyy eksoottiseen ympäristöön, jota kerronta jäsentää erinomaisesti.
Mustekalan lonkeron kärki työntyi hapuilevasti ulos venttiilipaneelin suojapellin rakosesta. Tuuliviirin tavoin se kiertyi virrassa, laskeutui suojalevyn etupinnalle ja tunnusteli painemittareiden leväpeitteisiä laseja.
Veden alla kerronta kuljettaa edelleen teknisiä yksityiskohtia, mutta satojen metrien hiljaisessa syvyydessä henkilöhahmoihin tulee sävyjä. Siellä täällä välähtelee inhimillinen taipumus rakentaa suhde ihmiselle täysin vieraaseen ympäristöön, jota sukellusaluksesta voi enimmäkseen vain katsoa. Samalla välähtelee Lehtosen tarkkasilmäinen kerronta.

Lomalla kirjaston poistohyllystä mukaan tarttuneen kirjan selailu muuttui ahmimiseksi. Luin silti Atlantic Unicornia ehkä jollain tapaa menetettynä mahdollisuutena. Tietysti epätasaisessa kerronnassa olisi tiivistettävää ja kehitettävää, mutta romaanissa on paljon myös mahdollisuuksia. Lehtosen kuvaama maailma ja romaanin asetelma ovat kerrassaan herkullisia, joten erinomaisen teknotrillerin ainekset olisivat pientä laittoa vaille koossa. Uutta meriromaania Lehtoselta tuskin kuitenkaan nähdään, mikä on sääli.

Juha Lehtonen, Atlantic Unicorn: meriromaani. Tammi, Helsinki, 2002.

sunnuntai 2. syyskuuta 2018

Kuoleman tanssi


Kuten usein käy, en saanut kesälomalla luettua niitä kirjoja, joita oli tarkoitus. Sen sijaan tartuin mistä lie kertyneisiin kellastuneisiin pokkareihin ja selailin niitä, kunnes lukemisen tunnusmerkit huomaamatta täyttyivät. Jean Bolinderin Kuoleman tanssi (1992) on yksi tällainen löytö.

Kirjan takakannesta selviää, ettei sen kirjoittaja ole lukenut romaania — tai että hän olisi halunnut lukea jonkin toisen romaanin. Etukäteen tätä ei kuitenkaan voi tietää. Tökerö ja harhaanjohtavaksi paljastunut takakansi oli minulle houkutus: halusin tietää, miten ”lopullinen tuomio” lankeaa karulle saarelle ja miten kuolemantanssi vetää ihmisiä ”vastustamattomasti” mukaansa.
Kutsu kohtalokkaaseen tanssiin on käynyt. Uhka ja pelko kietovat osallistujat pimeään piiriin, mutta kutsu on vastustamaton... siihen on pakko vastata myöntävästi. Ja kuitenkin taustalla on epäilys — tieto — siitä, että mikään ei tule päättymään hyvin ... tyrskyt lyövät saariston rantaan, koruton maisema on valmis kohtaamaan lopullisen tuomion — ja Kuoleman kaikkitietävä katse pyyhkii tanssijoiden yli, valmiina korjaamaan sen mikä Hänelle kuuluu.
Tapahtumat sijoittuvat Bohuslänin maakunnan pohjoisosien Kostersaaristoon, aivan Norjan rajan tuntumaan, missä taiteilija Per Ephraim Monsson tallentaa kivistä maisemaa kankaalle. Karulla saarella on jääkauden sulamisvaiheen synnyttämiä painanteita, suppia, joista alkuteos Dödisgropen on saanut nimensä.

Hidas geologinen prosessi kuvaa romaania paremmin kuin suomennoksen mainostama myöhäiskeskiajan kirkkotaiteessa esiintyvä aihe, kuolemantanssi. Monsson, taannoisen irtisanomisensa katkeroittama entinen virkamies, purkaa pahaa oloaan taiteeseen, turisteihin ja nuoreen naisystäväänsä, lihalliseen mutta hieman yksinkertaiseen Gertrudiin. Hitaasti sulavien jäiden tavoin miehen menneisyys paljastuu moraalisen painanteen. 

Kirja on pikemminkin rikosromaani kuin murhamysteeri. Vaikka Bolinder kuljettaa tyylikkäästi saariston karua ja lohdutonta sävyä, kirja ei oikein silti palkitse psykologisena rikos- tai taideromaanina. Kaikki oleellinen paljastuu takaumina — hieman kuten geologiassa — joten  jännitys on hieman väkinäistä, eikä tarina oikein imaise mukaansa.
Jean Bolinder, Kuoleman tanssi. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Dödisgropen (1990) suomentanut Sirpa Vuento. Book Studio, Hyvinkää, 1992.

torstai 30. elokuuta 2018

The House of The Spirits

Isabel Allende, The House of The Spirits. Espanjankielisestä alkuteoksesta La casa de los espíritus (1982) englanniksi kääntänyt Magda Bogin. Corgi Books, London, UK, 1985.

Trueban sukutarina alkaa myyttisellä ajalta. Esteban on aikeissa kosia Rosaa, vauraan del Vallen suvun kaunista, vihreähiuksista tytärtä, ja raataa kaivoksissaan kerätäkseen riittävästi varallisuutta avioliittoa varten. Rosa kuitenkin kuolee myrkkyyn, jonka poliittiset vastustajat tarkoittivat hänen isälleen, ja pettynyt Esteban vetäytyy korjaamaan ränsistynyttä sukutilaansa.

Vuosisadan alkupuolella tapahtumat ja hahmot ovat tarunhohtoisia. Esteban on kuuluisa eeppisiin mittoihin kiihtyvistä raivokohtauksistaan ja tavastaan maata väkisin talonpoikien tyttäriä kuin antiikin Zeus. Kun hän aikanaan kysyy Del Vallen suvusta jotakuta toista naimaiässä olevaa tytärtä, tarjolla on vain Clara. Suvussa on seikkailijaa, päättömiä ruumiita ja satumaisiin mittoihin kasvavia koiria, joten on luontevaa, että Clarakin on selvänäkijä.

Vähitellen Chilen maaseudulle hiipii teknologiaa ja niiden mukana uusia ajatuksia. Patrón kuitenkin haluaa sanella ihanteet ja päätökset omilla maillaan. Vaikka Esteban toistuvasti huomaa menneensä otteissaan liian pitkälle, patriisin identiteetti ei jousta eikä taivu. Maailma polarisoituu, ja alustalaisten padotut toiveet kanavoituvat poliittiseksi toiminnaksi. Kun perheen naiset vastaavat mustelmiin vaikenemalla ja etääntymällä, romaani joutuu antamaan hetkittäin Estebanille minä-kertojan äänen, josta hänet voi tunnistaa ihmiseksi.
No one's going to convince me that I wasn't a good patrón. Anyone who saw Tres Marías in decline and who would see it now, when it's a model estate would have to agree with me. That's why I cannot go along with my granddaughter's story about class struggle.
Isabel Allenden esikoisromaani The House of The Spirits (1985, suom. Henkien talo) kertoo kiivaudesta, rakkaudesta, poliittisista ideologioista ja rauhattomista vainajista, joiden kanssa Trueban suvun naiset neuvottelevat kolmessa polvessa. He taistelevat itsenäisyydestään mieshirviöiden, poliittisen murroksen ja perinteen puristuksissa. Missä Laura Esquivelin romaanissa Like Water for Chocolate (1989) ruokareseptit muuttuivat itsenäisyyden ja vallan välineiksi, Allenden naiset hallitsevat taloaan ennustuksin ja tarinoin — kerrontakin kulkee enimmäkseen heidän kauttaan.

Trueban suvun kohtalo on rinnakkainen koko maalle. Poliittisten ihanteiden rintamalinjat kulkevat perheen sisällä. Katkerat, rakkaudetta kasvaneet aviottomat lapset perivät vääristyneet ihanteet. Kartanon kolhitut alustalaiset etsivät onneaan muualta. Sotilasvallankaappaus kiihtyy väkivaltaisine pidätyksineen ja raakoine kuulusteluineen eeppiseen raivoon. Kun ihmiset vaikenevat ja etääntyvät, julkisessa tilassa surisevat enää marmeladin tahrimat kärpäset.

Allenden henkilöhahmot tuntuvat täyteen ladatuilta myyttien sankareilta, eivätkä heidän rakkautensa tai vihansa, voimansa tai heikkoutensa ole kevyitä kantaa. Herkkien psykologisten vivahteiden sijaan sisäiset ristiriidat juontuvat äärimmäisten tunteiden törmäyksistä. Sukutarinan pitkä aikaskaala kietoo eeppiset jännitteet ja maagiset langanpäät kiehtovaksi tarinaksi, joka 1970-lukua lähestyessään alkaa tiivistyä karheaksi realismiksi.

torstai 26. heinäkuuta 2018

Alas, Babylon


Carl von Clausewitzin kuuluisan väitteen mukaan sota on politiikan jatkamista toisin keinoin. Tämä sisältää ajatuksen, kuten John Keegan Sodankäynnin historiassaan (2010) toteaa, että on olemassa  poliitikkoja, jotka ovat valmiita ajamaan edustamansa valtion hyvinvointia aseiden voimin. Keegan osoittaa, että sodankäynnillä on monia valtiosta ja politiikasta irrallaan olevia muotoja ja tavoitteita. Viime vuosisadan kehitys, jollaista preussilainen sotateoreetikko osasi tuskin kuvitella, on tuonut antropologian tarjomien esimerkkien rinnalle uuden vasta-argumentin: Mikä on se politiikka tai millainen on se hyvinvointi, jonka ajamiseksi käytetään ydinaseita?

Amerikan verisestä sisällissodasta alkaen moderni sodankäynti ja teknologinen kehitys herättivät huolta tulevaisuuden sodista, mikä heijastui myös kirjallisuuteen. Nancy Anisfieldin jäljittämissä eurooppalaisissa fantasioissa kotimaa esitettiin huonosti varustautuneena vihollisen uusia aseita vastaan, kun taas Amerikassa haaveiltiin ylivoimaisesta aseesta, jonka uhka pakottaisi kaikki viholliset polvilleen ja joka siten lopettaisi kaikki sodat. Kun atomienergian valjastaminen alkoi olla teoriassa mahdollista, uutta teknologiaa haaveiltiin lisensoitavan ja valvottavan, mistä seuraisi Pax Americana, amerikkalaisen voiman ja osaamisen varmistama rauhan aikakausi. Tämä fiktio muuttui vuonna 1946 Yhdysvaltain hallinnon Baruch-suunnitelmaksi, kun Yhdysvallat oli vielä ainoa ydinasevaltio.

Vaikka tietoa yritettiin suitsia, yhdysvaltaiset menettivät nopeasti yksinoikeutensa ydinsalaisuuksiin. Neuvostoliitto rakensi oman ydinaseensa, ja pelotteeseen liittyvä logiikka johti kilpavarusteluun sekä omanlaisiinsa vastaiskun ja molemminpuolisen tuhon oppeihin. Toisaalta, vaikka Hiroshiman rauniot olivat voimannäyte, ne herättivät paitsi syyllisyyttä myös pelkoa uudenlaisesta sodasta. Tyynellä valtamerellä 1950-luvulla tehdyt ydinkokeet paljastivat uudenlaisia voimia: kalastajat saivat säteilyoireita laajalla alueella, Chicagossa satoi radioaktiivista vettä, ja viranomaiset Yhdysvalloissa huomasivat maidossa strontiumin radioaktiivisen isotoopin pitoisuuksia. Monet uskoivat näkevänsä ydinsodan omana elinaikanaan.

* * *

Martha B. Bartterin mukaan kulttuurin unelmat, toiveet, pelot ja painajaiset heijastuvat tarinoissa, joita se kertoo. Tarinat jäsentävät kokemusta ja liittävät tapahtumiin — todellisiin tai kuviteltuihin — kausaalisuhteita sekä juonirakenteita tehden niistä selkeämpiä, ymmärrettävämpiä ja helpommin muistettavia. Siinä, missä ”tavallinen” kirjallisuus kuvaa ihmisen reaktioita muutokseen, Bartterin mukaan tieteiskirjallisuus tarkastelee ihmisen yrityksiä hallita näitä muutoksia tai kehittää keinoja näiden muutosten hallitsemiseen. Tieteiskirjallisuus luo näin modernia mytologiaa, jonka kautta kehitykseen liittyviä ristiriitoja voidaan käsitellä. Samalla se tuottaa mahdollisuuksia: ydinase ei ollut pelkästään Manhattan-projektin tulos, vaan sitä edelsi ja sen osaltaan mahdollisti röntgensäteiden löytymisestä alkanut keskustelu tiede- ja maallikkopiireissä. Kenties tarinat tuhosta osaltaan pitävät sodan loitolla.

Toisaalta yhdysvaltalainen historioitsija W. Warren Wagar toteaa fiktiivisessä tulevaisuuden historiassaan, että, vaikka kriisejä voitaisiinkin väistellä vuosikausia, joku väistämättä käyttää ydinaseita jossain vaiheessa ja käynnistää näin kolmannen maailmansodan. Tässä kenties kaikuu kylmän sodan värjäämä pessimismi, mutta se myös muistuttaa filosofiasta tuttua runsauden periaatetta, jonka mukaan jokainen aito mahdollisuus toteutuu jossain vaiheessa. Wagarin luonnostelemassa kehityskulussa ohjukset laukaistaan vuonna 2044 pitkään jatkuneen heikon taloustilanteen päätteeksi.

* * *

Pat Frankin romaani Alas, Babylon (1959) sijoittuu 1950-luvun lopulle pieneen floridalaiseen Fort Reposen pikkukaupunkiin, jonka asukkaat seuraavat täysimittaisen ydinsodan etäisiä maininkeja. Sota alkaa puolivahingossa, kun kiristyneessä kansainvälisessä tilanteessa hävittäjälentokoneet härnäävät Välimerellä toisiaan, ja yhdysvaltalaisten ampuma ohjus harhautuu syyrialaiseen ammusvarastoon. Neuvostoliitto arvioi olevansa hetkellisesti Yhdysvaltojen edellä asevarustelussa ja katsoo tilaisuutensa tulleen. Se laukaisee mannertenväliset ohjuksensa. Yhdysvallat vastaa samalla mitalla. Fort Reposessa seurataan taivaanrantaan nousevia värikkäitä sienipilviä, kun ensin Miami ja Tampa, sitten Jacksonville ja Orlando katoavat kartalta.
The gaudy mushroom enlarged with incredible speed, angry, poisonous, malignant. It grew until the mushroom's rim looked like the leading edge of an approaching weather front, black, purple, organ, green, a cancerous man-created line squall.
Osa-aikainen lakimies Randy Bragg ehtii saada veljeltään ilmavoimien everstiltä  ennakkovaroituksen, joka katkaisee hänen kevyeen alkoholismiin taipuvaisen joutilaisuutensa. Hän ehtii tehdä muutamia valmisteluita ennen kuin kaupat tyhjenevät, mutta romahduksen laajuus tekee monista hänen valmisteluistaan hyödyttömiä. Ilman sähköä monet elintarvikkeet pilaantuvat, radiot sammuvat ja lamput pimenevät.

Ydinisku sysää kaupungin teknologisesti satoja vuosia taaksepäin. Päivässä raha menettää merkityksensä. Kaupat keskiluokkaisine hyödykkeineen tyhjenevät hetkessä. Puhelinyhteydet lakkaavat toimimasta. Kun huoltoaseman säiliöt ovat tyhjenneet, etäisyys alkaa tuottaa kitkaa. Ihmiset kuolevat ensin järkytykseen ja epätoivoon, sitten lääkkeitä vaativiin sairauksiin ja lopulta väkivaltaan tai säteilyyn.

Viikkojen edetessä kahvivarasto hiljalleen tyhjenee, mutta Randy alkaa rakentaa lähiönaapurustoonsa uutta järjestystä. Tehtäviä jaetaan ja resursseja kootaan. Ruoan sekä veden hankinta alkaa viedä yhä suuremman osan ihmisten ajasta. Tavallaan kirja on kuin takaperin kuvattu Väinö Linnan Pentinkulma: rahatalous, pitkälle viety erikoistuminen ja koneistuminen katoavat ja naapurit alkavat kohdata vastoinkäymisiä yhdessä paikallisin keinoin — toki ilman poliittista liikehdintää. Kyse on selviytymisestä mutta myös ihmisten uudesta mahdollisuudesta olla jotain jollekulle. Tämä mahdollisuus tuntuu hiipuvan Pentinkulmasta ja toisaalta löytyvän ydintuhon jälkeisestä floridalaisesta kaupungista.

* * *

Toisen maailmansodan jälkeen materiaalinen vauraus kasvoi kiihtyvää tahtia. Sarjatuotetut vaatteet, rakennukset, ateriat, viihdeohjelmat ja ajoneuvot kutistivat yksilöllisiä eroja ja valintoja. Yhdenmukaistaminen astui hallitsemaan pienimpiäkin työtehtäviä standardien, rutiinien ja prosessien muodossa. Samalla yhä suurempi osa elämästä ajautui taloudellisen ajattelun piiriin. Rationalisoitu arki passivoi ihmiset, kuluttaja-kansalaiset.

Myös vieraantuminen oli yksi 1950-luvulla tunnistetuista yhteiskunnallisista uhista. Romaanin päähenkilöä Randya voi pitää ainakin lievästi vieraantuneena: epäonnistunut poliittinen kampanja on jättänyt voimattomuuden tunteen, hänellä ei ole välittömän ylittäviä tavoitteita tai odotuksia, eivätkä hänen seurustelukäytöstään ohjaa yhteisön normit. Kaiken lisäksi hän elää yksin.

Niinpä esimerkiksi M. Keith Booker lukee Frankin romaania utopiana. Ydinsota korjaa nämä kaksi myöhäiskapitalismin synnyttämää ongelmaa. Randy löytää itsestään johtajuuden ja yhteisön jäsenet toinen toisistaan merkityksen elämälleen. Ihmiset hoikistuvat ja jäntevöityvät. Yksilöä sortava byrokratia haihtuu sienipilvien mukana, eikä yhteisön sisällä synny kitkaa saati erimielisyyttä. Maantierosvojen tuomio on nopea ja tyly, kun Randy nousee reserviläistaustansa vuoksi väliaikaiseen johtoon ja pikkukaupunkia alkaa hallita käytännössä sotilasdiktatuuri, vaikkakin hyväntahtoinen. Aiemmin lukemani William R. Forstchenin romaani One Second After (2011) on tässäkin suhteessa Alas, Babylonin jälkeläinen.

Booker tunnistaa Alas, Babylonista selviytymistarinan takaa yhdysvaltalaisen rajaseuturomantiikan. Kuten James Fenimore Cooperin historiallisissa romaaneissa, nytkin sivilisaation ja erämaan välinen seutu synnyttää uuden ja toimeliaan aristokratian, kun suuret kaupungit monimutkaisuuksineen tuhoutuvat ja Fort Reposenkin pankkiirit, tehtailijat ja kauppiaat tuupertuvat uudenlaisessa maailmassa. Tuhosta huolimatta romaania hallitseekin eheytyminen ja optimismi.
* * *

Jeffrey Porter kytkee romaanin Bookerin tapaan rajaseuturomantiikkaan ja pastoraali-idylliin, jossa palataan luonnon yhteyteen, vetäydytään politiikasta ja uskotaan yksinkertaisuuden hyveisiin. Ydinsodan seurauksena keskiluokkainen elämä ikään kuin vahvistuu: kansan huono aines, kuten moraalisesti rappeutuneet punaniskat ja kyvytön eliitti, huuhtoutuu pois, ja jäljelle jää ahkera ja itseensä luottava keskiluokka. Epätoivo, traumat ja kauhut jäävät kuolleiden ongelmiksi. Romaanissa ei näy pakolaisleirejä, säteilysairauksia, veristä oksennusta tai saastunutta maisemaa, koska tuho ei ole totaalinen. Vastoinkäymisistä huolimatta selviytyjät ovat terveitä, puut vihreitä ja ruoka tuoretta.

Porter katsoo romaanin rauhoittelevan ydinsotaan liittyvää 1950-luvun hysteriaa kytkemällä pelottavan tulevaisuuden tunnettuun ja turvalliseen menneisyyteen. Neuvostoliitto oli laukaissut vuonna 1957 Sputnikinsa ja osoittanut ylettyvänsä ohjuksineen tarvittaessa minne tahansa maapallolla. Yhdysvaltojen viranomaisohjeistus suositteli rakentamaan säteilysuojia talojen pihoille ja kellareihin, mutta todellisuudessa ydinlaskeuma tekisi koko maasta taistelutantereen. Frank ei kuitenkaan kehittele laskeumasta ongelmaa: jokivesi on puhdasta ja tuulet puhaltavat suurkaupunkien pölyn sivuun Fort Reposesta.

Kirjan viesti on siis samansuuntainen kuin viranomaisten tiedotuskampanjoissa. Elämä jatkuu tuhosta huolimatta tunnistettavassa muodossa. Porter kuitenkin huomauttaa, että selviytyjien moraalisen kehityksen pitäisi vahvistaa uskoa johonkin. Paluu yksinkertaiseen elämään ei ole romaanin viesti, koska Fort Reposen asukkaat haaveilevat sähköstä, joka puolestaan perustuu ydinvoimaloiden käynnistämiseen — siis periaatteessa samaan vaaralliseen teknologiaan, joka tuhosi kaupungit.

Mihin romaanissa sitten uskotaan? Henkilöhahmojen puheissa vilahtelevat darwinistiset ajatukset, kuinka luonto karsii elinkelvottomat yksilöt jatkosta. Valtioiden tasolla katsottuna usko samaan valintamekanismiin johtaa asevarusteluun ja sotaan. Tulosten valossa sotilaskoulutuksen tuoma tehokkuus, järjestys, rohkeus ja voima ovat valtteja, joita Fort Reposessa pelataan. Samat hyveet tuovat Yhdysvalloille suhteellisen voiton Neuvostoliitosta, jos sitä voitoksi voi sanoa. Korruptoitunut maailma jää taakse.

* * *

C. W. Sullivan tulkitsee raamatullisen viittauksen Babyloniin kirjan nimessä tarkoittavan, että syyllisyys sotaan on jaettua, kaikille kuuluvaa. Itse osoittaisin sormellani tuota darwinistista hörähtelyä ja erityisesti ”sopivimman” ja ”vahvimman” virheellistä samastamista, mutta Bookerin ja Porterin havaintojen valossa tämä on tulkittavissa niin, että syy sotaan on byrokraattisessa ja yksilöstä etääntyneessä järjestelmässä. Tavallaan me kaikki olemme luoneet maailman, jonka pitää puhdistua.

Koska romaanissa ydintuho ei ole lopullinen, sitä voi lähestyä mytologisesta näkökulmasta. Mytologian termein: korruptoitunutta maailmaa ei voi korjata, vaan sen täytyy syntyä uudelleen. Gary K. Wolfe näkee kirjan kuvaaman kaoottisen tuhon ja romahduksen terävöittävän moraalisia harmaan sävyjä ja nimenomaan vahvistavan kulttuurisia arvoja, koska seikkailukertomuksessa sankaruus on merkityksetöntä ilman niitä. Sankarin taistelun tuloksena syntyy uusi, synnitön maailma. Siellä luotetaan perheeseen, yhteisöön ja maskuliinisuuteen.

* * *

Millaista on siis politiikka, jonka ajamiseksi käydään ydinsotaa? Kenties se on Frankin kirjassakin vilahtanutta väärinymmärrettyä darwinistista haaveilua. Tämänsuuntaisia hankkeita on vilkkunut tieteis- ja agenttielokuvien pääpahisten suunnitelmissa vuosikymmenten ajan. Maailma täytyy tuhota, jotta sen voi pelastaa.

Vuonna 1945 pian toisen maailman sodan jälkeen George Orwell pohti lehtikirjoituksessaan ydinaseiden vaikutusta politiikkaan. Hän huomautti, että esimerkiksi kivääriä eri muodoissaan on kohtalaisen helppo valmistaa missä tahansa, eikä se siten mahdollista vallan keskittymistä. Niinpä kiväärin aikakausi on ollut demokratian ja kansallisen itsemääräämisoikeuden aikakautta. Ydinaseen valmistaminen on sen sijaan monimutkaista ja kallista, eikä ydinohjuksia tulla näkemään kuin muutamissa käsissä. Siten se on tyrannian väline. Orwell arveli syntyvän kolme valtakeskittymää, supervaltaa, jotka kyvyttöminä valloittamaan toistensa alueita kehittävät tasapainon, jota hän kutsui ”kylmäksi sodaksi”.
Had the atomic bomb turned out to be something as cheap and easily manufactured as a bicycle or an alarm clock, it might well have plunged us back into barbarism, but it might, on the other hand, have meant the end of national sovereignty and of the highly centralised police state. If, as seems to be the case, it is a rare and costly object as difficult to produce as a battleship, it is likelier to put an end to large-scale wars at the cost of prolonging indefinitely a ”peace that is no peace.”
Pat Frank, Alas, Babylon (1959). Esipuheen kirjoittanut David Brin. Harper Perennial, New York, NY, USA, 2005.

Lisää aiheesta:
  • Nancy Anisfield (1991) Fatal Fiction: A Weapon to End All Wars. Teoksessa Nancy Anisfield (toim.), The Nightmare Considered: Critical Essays on Nuclear War Literature. Bowling Green State University Popular Press, Bowling Green, OH, USA. 5-14.
  • M. Keith Booker (2001) Monsters, Mushroom Clouds and the Cold War: American Science Fiction and the Roots of Postmodernism, 1946-1964. Greenwood Press, Westport, CT, USA.
  • William R. Forstchen (2011) One Second After. Tor, New York, NY, USA. [nipvet]
  • John Keegan (2010) Sodankäynnin historia. Englanninkielisestä alkuteoksesta A History of Warfare (1993) suomentanut Jouni Suistola. Ajatus Kirjat, Juva. [nipvet]
  • George Orwell (1945) You and the Atomic Bomb. Tribune, 19. lokakuuta 1945.
  • Jeffrey Porter (1993) Narrating the End: Fables of Survival in the Nuclear Age. Journal of American Culture, 16(4): 41-47
  • C. W. Sullivan III (1988) Alas, Babylon and On the Beach: Antiphons of the Apocalypse. Teoksessa Carl B. Yoke (toim.), Phoenix from the Ashes: The Literature of the Remade World. Greenwood Press, New York, NY, USA. 37-44.
  • W. Warren Wagar (1999) A Short History of the Future, 3. laitos. The University of Chicago Press, Chicago, IL, USA. [nipvet]
  • Gary K. Wolfe (1983) The Remaking of Zero: Beginning at the End. Teoksessa Eric S. Rabkin, Martin H. Greenberg, Joseph D. Olander (toim.), End of the World. Southern Illinois University Press, Carbondale, IL, USA. 1-19.
--
Kuva: ”Atomic bomb blast at Bikini Island” (1946) [Museum of Photographic Arts Collections / public domain]

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Novellihaaste 2: tulokset

Päivitys 3.7.2018: Pelkoni toteutui ja yhden osanottajan tulokset jäivät huomiotta. Laskelmiin on nyt lisätty Kirjasähkökäyrän tulokset. Pahoittelut.
Novellihaaste 2 päättyi juhannuksena, ja olen nyt koonnut viikon aikana ilmoitetut tulokset. Haasteessa 21 osallistujaa luki kaikkiaan 2352 novellia 306 eri kirjoittajalta, mikä ylitti odotukseni. Luulin nimittäin Ompun lukuhaasteen tyhjentäneen novellipajatson. Niinpä olen kaikin puolin iloinen lopputuloksesta. Kiitokset osallistujille!

Haasteessa oli tarkoitus lukea tietysti novelleja mutta myös selvittää, kuka on tällä kertaa luetuin novellisti. Luetuin tarkoitti novellistilta luettujen novellien kokonaismäärää, vaikka tätä en haasteeseen kirjannutkaan. Tuloksia kootessani aloin kuitenkin miettiä, olisiko eri lukijoiden määrä sittenkin parempi mittari. Jos kokoelma on suuri, kuten O. E. Lönnbergin sadan lyhytnovellin kokoelma, yksi lukija voisi nostaa novellistin haasteen luetuimmaksi. Onko se ongelma? Mitä tarkoittaa luetuin?

Epäröinti kuitenkin ratkesi oikeastaan itsestään, koska Lucia Berlin oli luetuin novellisti sekä luettujen novellien että haasteeseen osallistuneiden lukijoiden lukumäärässä. Berlinin kokoelmassa Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (2017), jonka melkein kaikki sen lukeneet olivat lukeneet sen kokonaan, oli kaikkiaan 25 novellia, mikä on noin kaksi kertaa tyypillisen kokoelman novellimäärä. Maria Peuran kokoelma Tunkeilijat (2017) käsitti jopa 34 novellia, mutta sen oli lukenut vain kaksi osallistujaa.

Alkuviikon alustavien tulosten perusteella arvelin Zinaida Lindéniä luetuimmaksi kirjoittajaksi, mutta olin väärässä. Vaikka Lindénin kokoelmilla oli toiseksi eniten lukijoita, hänen kokoelmansa ovat kuitenkin pienempiä kuin muiden, joten kuuden lukijan saldo nosti sen vasta sijalle seitsemän. (Päivityksen seurauksena tulokset kärjen osalta muuttuivat: Jukka Viikilä kiilasi toiseksi ja Sinikka Nopola viidenneksi, Olavi Koistinen ja Anna-Leena Härkönen nousivat Raymond Carverin ja Alice Munron ohitse)

#Kirjoittajanovellilkmlukijalkm
1Lucia Berlin22610
2Jukka Viikilä1331
3O.E. Lönnberg1001
4Pirjo Puukko905
5Sinikka Nopola711
6Maria Peura682
7Maija Sirkjärvi555
8Tom Hanks513
9Zinaida Lindén486
10Tove Jansson464
11Anna-Leena Härkönen431
12Olavi Koistinen404
13Raymond Carver363
14Alice Munro354

Haasteessa oli myös mahdollista ”peukuttaa” novellia. Käytännössä tämä tarkoitti lyhyen suosituksen kytkemistä johonkin seitsemästä hatusta vedettyyn piirteeseen. Kaikkiaan haasteeseen osallistujat kirjoittivat 117 peukutusta, joista sävy (24) ja hahmo (22) olivat suosituimpia. Vaikein, tai ainakin vähiten suosittu peukuttamisen piirre oli juoni (8).

Peukutuspisteiden laskenta oli aiheuttaa järkytyksen: hetken pelkäsin voittavani itse asettamani haasteen! Onneksi Hyönteisdokumentin hdcanis ylsi samaan peukutusmäärään (15) kuin minä, mutta toisin kuin minä hdcanis peukutti kutakin piirrettä ainakin kahdesti. Näin hän on tuplapeukuttaja ja peukutushaasteen ilmiselvä voittaja. Palkintoraati ottaa voittajaan yhteyttä.

Haasteessa peukuttajiksi ylsivät Evaria, Kirjaluotsi, Margit ja Marjatta. Aplodit myös heille! :-)

Mitä sitten peukuttamisesta jäi käteen? Noin joka kahdeskymmenes novelli sai peukun, mutta on mahdotonta sanoa, rohkaisiko se ketään käsittelemään yksittäistä novellia, kuten oli taka-ajatuksena. Peukuttaminen tuskin syvensi myöskään osallistujien luku- tai kirjoituskokemusta tai vahvisti heidän identiteettiään bloggaajina. Kevyt pelillistäminen tai karnevalisointi tuntuu toisinaan tekevän lukuhaasteista houkuttelevampia tai mielenkiintoisempia. Jos hyvin käy, tämä haaste muistetaan juuri peukuttelusta.

Osallistujien koontipostaukset ilmoittautumisjärjestyksessä: