torstai 21. syyskuuta 2017

The Two Faces

Henry James, ”The Two Faces” (1900). Teoksessa Milton Crane (toim.), 50 Great American Short Stories. Bantam Books, New York, NY, USA, 1972.

Vaikka Henry Jamesin tiivis novelli ”The Two Faces” (1900) on tiettävästi kirjailijan lyhin tarina, jouduin tekemään monta yritystä sen lukemiseksi. Ajatukset irtaantuivat lukemisesta, ja silmät alkoivat liukua pitkin sivuja tunnistamatta edes sanoja. Kirjailija itse piti novellistaan sen taloudellisuuden vuoksi, mutta se on jäänyt arvosteluissa ja antologioissa vähemmälle huomiolle. J. Peter Dyson arvelee syyksi novellin liian tiiviin muodon.

Novellin kolme ensimmäistä virkettä paljastaa tekstin tavanomaista tiheämmäksi. Ymmärrän jokaisen sanan irrallisena — no joo, scintillan jouduin tarkistamaan sanakirjasta — mutta peräkkäin aseteltuina ne virittävät odotuksia ja jännitteitä kolmen ihmisen kesken niin, että niiden kirjanpito edellyttää muutaman hitaan ja harkitun lukukerran. Luettavuutta ei helpota Jamesin tapa täydentää virkkeen keskelle lisähuomioita.

Ensimmäisessä kappaleessa tapahtuu periaatteessa kolme yksinkertaista asiaa: 1) palvelija odottaa ohjeita ilmoitettuaan vierailijan nimen, 2) rouva May Grantham toistaa vierailijan nimen, ja 3) seuralainen nousee ja siirtyy takan ääreen. Kukaan ei kuitenkaan tee mitään ilman, että siihen liittyisi odotuksia — tai ehkä paremminkin: kaikki toiminta on jonkun havainnon ja arvioinnin kohteena.
The servant, who, in spite of his sealed, stamped look, appeared to have his reasons, stood there for instruction, in a manner not quite usual, after announcing the name.
Palvelija odotuksessa on jotain jännittynyttä ja tavanomaisesta poikkeavaa. Hän on ilmoittanut vierailijan nimen, jolla hän uskoo olevan vaikutusta kuulijoihin.
Mrs Grantham, however, took it up – “Lord Gwyther?” – with a quick surprise that for an instant justified him even to the small scintilla in the glance she gave her companion, which might have had exactly the sense of the butler’s hesitation.
Rouva Grantham onnistuu siis suurelta osin peittämään tunteensa, vaikka huoneessa istuvaan seuralaiseensa — herra Shirley Suttoniin — luomassaan silmäyksessä näkyy häivähdys lordin nimen aiheuttamasta yllätyksestä.

Kuka tekee havainnon emännän silmäyksestä? Onko se kertoja, hovimestari vai Sutton? Jos se on kertoja, miksi hän on äkkiä epävarma sen suhteesta hovimestarin epäröintiin? Jos se on Sutton, niin miksi hän päätyy hovimestarin tarkan havainnon kohteeksi kolmannessa virkkeessä? Ehkä huomion tekee hovimestari... mutta kerronta seuraa sitten jatkossa kuitenkin Suttonia.
This companion, a shortish, fairish, youngish man, clean-shaven and keen-eyed, had, with a promptitude that would have struck an observer – which the butler indeed was – sprung to his feet and moved to the chimney-piece, though his hostess herself, meanwhile, managed not otherwise to stir.
Kun rouva Grantham nielaisee yllätyksensä, Sutton reagoi fyysisesti. Siirtyessään takan viereen hän myös ottaa etäisyyttä rouva Granthamiin. Kenties he istuivat vierekkäin. Miksi vieraan tulo katkaisisi sen? Mitä tarkoittaa toisen virkkeen companion?

Sitten lordi Gwytherin astuessa huoneeseen Suttonin läsnäolo horjuttaa hänen sujuvaa esiintymistään. Sutton seuraa lordin ja emännän keskustelua sivusta, eli hän on takan ääreen siirtyessään asettunut tarkkailijaksi.
He already knew of the marriage as well as Mrs. Grantham herself, and as well also as he knew of some other things;
Sutton tietää rouva Granthamin härnäävän lordia kysymyksin, mutta mitä muuta hän tietää?

* * *

”The Two Faces” tuntui raskaalta, koska kaikkeen sisältyi hienovaraisia signaaleja, joita en osannut lukea. Vasta novellin luettuani, kun löysin tiivistelmän, pääsin kärryille Suttonin, Granthamin ja Gwytherin suhteesta. En huomannut oleellista kohtaa ensimmäisellä lukukerralla:
[Sutton] knew his London well enough to know that he was on the way to be regarded as he main source of consolation for the trick Lord Gwyther had several months before publicly played her.
Ilmeisesti Gwyther on ollut Granthamin seuralainen, eli heillä on ollut suhde, joka on sitten päättynyt ”temppuun” eli rouva Granthamin julkiseen nöyryytykseen. Sutton lohduttajana, eli läheisenä, ei halua nähdä itseään kenenkään, eli Gwytherin, ”seuraajana”, koska sitä hän juuri on — jos ei vielä niin todennäköisesti pian. Lontoo eli seurapiirit ovat kaiken aikaa läsnä, joten kaikkea tekemistä seurataan, mistä Sutton on hyvin tietoinen.

Kerronta edetessään kevenee aavistuksen. Käy ilmi, että lordi Gwyther on äskettäin mennyt naimisiin. Hän esittää toiveen, että rouva Grantham esittelisi hänen vaimonsa Lontoon seurapiireille. Pyyntö on jollain tavoin järisyttävämpää ja yllättävämpää kuin lordin yllättävä vierailu. Rouva Grantham suostuu, mutta, kun sitten ratkaiseva ilta saapuu, lady Gwyther tekee ohjatun ensi esiintymisensä naurettavassa puvussa. Hänen maineensa on pilalla. 

* * *

James käsittelee novellissaan kostoa: Lordi Gwytherin pyynnön on tarkoitus torjua katkeran rouva Granthamin kosto, mikä tietysti epäonnistuu. Rouva kostaa lordi Gwytherille nöyryyttämällä tämän nuorta vaimoa. Tällöin Sutton näkee kahdet kasvot oikeastaan kahdesti: Rouva Granthamin kauniiden kasvojen takaa paljastuu häikäilemättömyyttä tämän tuodessa lady Gwytheria seurapiirin eteen. Näin kauniit kasvot muuttuvat joksikin muuksi. Samalla rinnakkain ovat armottoman kostajan ja viattoman ja epävarman uhrin kasvot. Sutton, joka on tähän asti ollut rouva Granthamin kasvojen lumouksessa, päättää perääntyä orastavasta suhteesta.

Dyson tunnistaa novellista julkisen ja yksityisen identiteetin jännitteen. Se näkyy esiintymiseen ja balettiin viittaavassa sanastossa, ympäristön valoissa ja varjoissa, keskusteluissa ja tietysti kasvoissa. Sutton ja rouva Grantham puhuvat toistuvasti tunteiden peittämisestä ja lukemisesta. Sopivuuden sääntelemissä piireissä julkisivun ylläpitäminen on ensiarvoisen tärkeää. Puhe ja käytös ovat korostetun hillittyjä, koska niiden on tarkoitus jatkuvasti peittää todelliset ajatukset ja reaktiot. Sutton etsii rouva Granthamin kasvoista jatkuvasti merkkejä yksityisestä minästä. Lopulta niitä löytyy.

Ensimmäisellä lukukerralla en keksinyt mitään sanottavaa. Olin aikeissa jättää tämän novellin käsittelemättä, mutta Dysonin paperin luettuani palasin novellin ääreen lievästi innostuneena. Novellista paljastui herkullisia kerroksia ja vivahteita, kaikkea sitä, mikä tekee kaunokirjallisuudesta nautinnon. Vaikea lukukokemus toisaalta heittää varjon hyllyssä odottavien Jamesin romaanien ylle: onko nekin luettava kirjallisuudentutkimuksesta käsin, vai pääseekö niistä jyvälle maallikkotiedoin?
Peukutus: näkökulma

Henry Jamesin novelli ”The Two Faces” (1900) on kerronnaltaan alkuun läpitunkemattoman tiheää. Toimintaan kytkeytyy aina havaintoa ja odotuksia, ja hienovaraiset signaalit kimpoilevat edestakaisin. Kertojan kaikkitietävyyden suhde tapahtumiin on hetkittäin epäselvä ja kierteinen.

Lisää aiheesta:
  • J. Peter Dyson (1981) ”Perfection, Beauty and Suffering in ”The Two Faces”. The Henry James Review, 2(2): 116-125.

maanantai 18. syyskuuta 2017

The Rats in the Walls

H. P. Lovecraft, ”The Rats in the Walls” (1924). Kokoelmassa S. T. Joshi (toim.), The Call of Cthulhu and Other Weird Stories. Penguin Books, London, UK, 1999.

Tuntemattoman pelko on kantava teema yhdysvaltalaisen kauhukirjailijan H. P. Lovecraftin tarinoissa. Ihmisen tavat, perinteet, uskomukset ja näitä ylläpitävät instituutiot muodostavat lohdullisen tietämättömyyden piirin. Tämän piirin tarjoama turvallisuus järkkyy, kun järkyttävä tieto tai havainto ajaa ihmisen sen ulkolaidalle.

Novellissa ”The Rats in the Walls” (1924) kertoja menettää ainoan lapsensa sodassa. Varakas Delaporen suku on näin sammumassa ja vailla tulevaisuutta, joten leskimies päättää palata Yhdysvalloista menneisyyteen, Englantiin, kunnostamaan sukunsa muinaista perintökartanoa. Varojaan säästelemättä herra Delapore palauttaa Exham Prioryn entiseen kukoistukseensa.

Kun remotti alkaa olla lopuillaan, kiviseinistä alkaa kantautua rottien rapinaa, jota vain mies ja hänen kissansa kuulevat. Hän alkaa nähdä vaivaannuttavia unia. Kellarista paljastuu vanhemman rakennuksen perustat ja sen uumenista krypta, josta pääsee vielä syvemmälle. Laskeutuessaan maan uumeniin Delapore seurueineen kulkee ajassa taaksepäin, mutta sitten heidän kulkemansa käytävä alkaa näyttää olevan kaivettu alhaalta päin.
We did not pause long, but shiveringly began to clear a passage down the steps. It was then that Sir William, examining the hewn walls, made the odd observation that the passage, according to the direction of the strokes, must have been chiselled from beneath.
Tämä ennakoi uusia yllätyksiä. Syvällä menneisyydessä mies tunnistaa perintönsä samalla, kun perintö tunnistaa hänet. Hän ei kulje pelkästään kohti menneisyyttä, vaan menneisyys tulee vastaan. Atavismi herättää uinuvat piirteet toiminnaksi, kun karmea salaisuus paljastuu.

* * *

Kartanon ja sen omistajien nauttima huono maine paikallisten keskuudessa virittävät nopeasti kauhuromanttisen tunnelman. Monet ovat rinnastaneet novellin Edgar Allan Poen novelliin ”Usherin talon tuho” (1839). Esimerkiksi Peter Cannonin mukaan Poen novellissa kartano edustaa Roderick Usherin synkkää mieltä siinä, missä Lovecraftin novellin kartano edustaa Delaporen tietoisuuden kerrostumia. Sekä Cannon että Donald Burleson yhdistävät Exham Prioryn Carl G. Jungin teoriaan psyykeestä: Delapore laskeutuu kellarista, eli henkilökohtaisesta alitajunnastaan, syvemmälle kohti kollektiivista alitajuntaa ja sen arkkityyppejä. Ne elävät yksilöistä riippumatta vaikuttan uniin ja kaivautuen esiin maan uumenista.

Vaikka alitajunta on herkullinen ja toimiva tulkinta kartanolle, Jung julkaisi valtaosan psyykettä koskevasta teoriastaan vasta Lovecraftin novellin julkaisemisen jälkeen. Jungin vuoden 1921 tutkielma psykologisista tyypeistä ei puhu mielen kerroksista, kollektiivisesta alitajunnasta tai arkkityypeistä.

Lovecraft käyttää kerrostumia ilmaisemaan kätkettyjä ja muinaisia salaisuuksia. Kerrostumat antavat ajallisen perspektiivin, joka paljastaa ihmisen mitättömyyden maailmankaikkeudessa. Kenties geologiset kerrostumat novellissa ”At the Mountains of Madness” (1936) ja merenpohjasta nousseet sedimenttikerrostumat novellissa ”Dagon” (1919) edustavat alitajuntaa. Sen pohjalla odottaa oivallus, jonka kanssa on mahdoton elää. Exham Prioryn kerrostumat ovat kuitenkin arkkitehtonisia: goottilaisen rakennuksen alla on romaanisia, saksilaisia, roomalaisia ja kelttiläisiä rakenteita. Erona edellisiin ne ovat ihmisen tuottamia. Kun tarinassa puhutaan Catulluksesta, Attisista ja Kybelestä, puhutaan fryygilaisen kultin Roomaan tuomasta kulttuurisesta rappiosta.
Sir William, standing with his searchlight in the Roman ruin, translated aloud the most shocking ritual I have ever known; and told of the diet of the antediluvian cult which the priests of Cybele found and mingled with their own. [...] The reference to Atys made me shiver, for I had read Catullus and knew something of the hideous rites of the Eastern god, whose worship was so mixed with that of Cybele.
Novellissa on muitakin taloihin liittyviä kauhuromanttisia viitteitä. Yhdysvaltojen sisällissodassa ”Carfaxin tulipalo” tuhoaa Delaporen suvun tilan ja suvun historiaa koskevat asiakirjat, joista päähenkilö olisi kenties saanut tietää syyn esivanhempiensa kiireiseen muuttoon Uudelle Mantereelle. Näin Delapore ei lopulta tiedä, kuka tai mikä hän on. Bram Stokerin Draculassa (1897) romanialaisen kreivin Englannissa sijaitseva kartano on nimeltään Carfax. On tuskin sattumaa, että molemmissa tarinoissa samanniminen talo on uhkaavan epäpuhtauden jalansija. Carfax yhdistää novellin saastuneeseen verenperintöön.

* * *

”The Rats in the Walls” esittää perimän tuntematon kauhun lähteenä. Ihminen on kehittynyt alemmista olennoista hallitsemattoman evoluution seurauksena, mutta epävakaa kehitys voi kääntyä:  uinuvat piirteet voivat herätä, jolloin ihminen taantuu takaisin alemmaksi olennoksi. Exham Priory edustaa ennemmin korruptoitunutta perimää kuin mielen kerrostumia. Rotuennakkoluulot ja rotujen sekoittumisen uhka (eli vierauden pelko) uivat aina Lovecraftin teksteissä lähellä pintaa (niistä ehkä myöhemmin).

Toisaalta mielen epävakauskin liikkuu Lovecraftin teksteissä lähellä pintaa. Hänen molemmat vanhempansa kärsivät mielenterveysongelmista ja kuolivat mielisairaalassa. Ehkäpä unettomuudesta ja ahdistuksesta kärsivälle kirjailijalle ”sukurasituksen” kuormittama perimä oli kuin pimeä kellari, josta saattoi koska tahansa nousta tuntemattomia ja hallitsemattomia voimia hänen kimppuunsa.
On July 16, 1923, I moved into Exham Priory after the last workman had finished his labours. The restoration had been a stupendous task, for little had remained of the deserted pile but a shell-like ruin; yet because it had been the seat of my ancestors I let no expense deter me.
Novelli alkaa päivämäärästä. Kenneth Faig on huomauttanut, että Lovecraftin monien horjuttavaa mieltä kuvaavien tarinoiden keskeiset käänteet sijoittuvat juuri heinäkuun 16. päivään, jolloin Lovecraftin isä kuoli. Nyt Delapore muuttaa kartanoon tuona päivänä. Faig kertoo myös, että Lovecraft haaveili kunnostavansa lapsuudenkotinsa Rhode Islandilla entiseen loistoonsa.

Vaikka novellin tapahtumille on tulkittavissa kirjoittajan elämäkerrallista rinnakkaisuutta, ”The Rats in the Walls” seisoo omilla jaloillaan. Kerronta on poemaista, kertojan tunteita alleviivaavaa. Terävän ja täsmällisen substantiivin sijaan Lovecraft manaa esiin todellisuuden kaltaisuutta viiden tai kuuden adjektiivin voimin. Se lienee tietoinen tyylivalinta.
Peukutus: sävy

H. P. Lovecraftin novellissa ”The Rats in the Walls” (1924) puhaltaa maukas kauhuromanttinen tunnelma. Nimien ja motiivien kautta tarina kytkeytyy muihin lajin merkkiteoksiin. Päähenkilön kyvyttömyys lukea sosiaalisia, nimenomaan kirjoittamattomia viestejä syöksee hänet eristyksiin ja lopulta turmioon. Perimä kauhun lähteenä toimii erinomaisesti.

Lisää aiheesta:
  • Donald R. Burleson, H. P. Lovecraft: A Critical Study (1983). Hippocampus Press, New York, NY, USA, 2016.
  • Peter Cannon, H. P. Lovecraft (1989). Hippocampus Press, New York, NY, USA, 2016.
  • Kenneth W. Faig, Jr., ”The Parents of Howard Phillips Lovecraft”. Teoksessa David E. Schultz ja S. T. Joshi (toim.), An Epicure in the Terrible: A Centennial Anthology of Essays in Honor of H. P. Lovecraft. Hippocampus Press, New York, NY, USA, 2011. 

lauantai 9. syyskuuta 2017

Salamiin soturit

Viimeisen parin vuoden aikana sana fasismi on alkanut nousta keskusteluihin ja otsikoihin. Joidenkin johtajien poliittista retoriikkaa heijastetaan 1930-luvun Eurooppaan, missä puhe kärjistyi vihaksi ja suursodaksi tunnetuin seurauksin. Ovatko hyvät arvot jälleen vaarassa?

Brittiläinen sotahistorioitsija Antony Beevor on samentanut kuvaa menneisyydestä. Kytkiessään Espanjan sisällissodan osaksi toisen maailmansodan narratiivia hän huomauttaa, että luottamus demokratiaan oli huteraa laajalti Euroopassa, eikä esimerkiksi brittiläinen konservativismi erityisesti hylkinyt fasismia — etenkään jos polarisoituvassa ilmapiirissä vaihtoehto oli kommunismi. Monien länsimaiden johtajat pitivät Espajanssa fasistien voittoa kokonaisuuden kannalta toivottavampana. Vaikka Iso-Britannia ja Ranska eivät toimittaneet osapuolille aseita, esimerkiksi Yhdysvallat laivasi Francon johtamille fasisteille tuhansia kuorma-autoja, mitä on pidetty yhtenä avaimena voittoon.

Sodan osapuolet tietysti hakivat tukea ulkomailta, mikä syvensi maan kahtiajakoa ja eskaloi väkivallan totaaliseksi sodaksi. Espanjaan virtasi kymmeniä tuhansia ulkomaisia taistelijoita, joista jotkut olivat kirjailijoita. Ernest Hemingwayn ja George Orwellin kertomukset ovat hallinneet populaaria kuvaa sisällissodasta. Ulkomaalaiset seikkailijat eivät kuitenkaan olleet kauttaaltaan tervetullut ilmiö. Vähitellen sisällissodasta muodostui Saksan ja Italian Neuvostoliittoa vastaan Espanjassa käymä välienselvittely.

* * *

Espanjalaisen Javier Cercasin romaani Salamiin soturit (2003) ruotii sodan perintöä postmodernein keinoin. Se pureutuu sotaan Rafael Sánchez Mazasin elämäkerran kautta. Sánchez Mazas oli kirjailija ja yksi fasistisen Falangistiliikkeen perustajista, joka jäi sisällissodan pyörteissä tasavaltalaisten vangiksi ja määrättiin teloitettavaksi. Hänen onnistui kuitenkin ratkaisevalla hetkellä karata. Sitten takaa-ajon aikana tasavaltalaisen sotilaan kerrotaan päästäneen hänet menemään.

Fiktiivisen alter egonsa kautta Cercas alkaa jäljittää tätä tarinaa sekoittaen romaaniinsa todellisia ja keksittyjä ihmisiä ja tapahtumia. Lukija joutuu romaanin edessä jatkuvasti kysymään, mikä kerrotusta on totta romaanin todellisuudessa ja mikä todellisuuden todellisuudessa. Näin kirjailija pääsee totuuden äärelle paljastaen sen väistämättömän subjektiivisena. Kirjailijan kamppailu kertomuksellistamisen kanssa viittaa romaanin kerrontaan itseensä. Chileläinen kirjailija Roberto Bolaño neuvookin päähenkilöä: ”Todellisuus tekee meille aina vääryyttä; on paras ehtiä edelle ja tehdä sille vääryyttä ensiksi.” Myös monta sotaa nähnyt sankari Antonio Miralles pitää kaikkia sodasta kertovia tarinoita valheina.

Päähenkilönsä kautta Cercas kenties tematisoi oman keskinkertaisuutensa kirjailijana (hieman samaan tapaan kuin minä maallikkouteni ja asiantuntemattomuuteni lukijana). Toisaalta vähättelyn takana hän tuntee ylpeyttä romaaneistaan; monet sivuhenkilöistä mainitsevat ne kiitellen. Salamiin soturit ei ole kuitenkaan pelkästään metakirjallista kikkailua vaan ihan sujuva, jouhevasti etenevä kohtuullisen jännittävä romaani.

Romaani lepää Espanjan sisällissodan varassa: Sota virittää tarinaan odotuksia ja käänteitä, ihmisten välille jännitteitä sekä kuljettaa laajempia teemoja sankaruudesta, historiallisesta perinnöstä, ennen kaikkea muistista tai muistamisesta. Valokuvien naureskelevat nuorukaiset taistelivat ja kuolivat jonkin asian puolesta. Cercasin romaani ei kuitenkaan nouse sodan yläpuolelle sellaiseksi yleisinhimilliseksi tarinaksi, joka upottaisi lukijan historian maailmaan tai jännityskertomuksen vyyhteen tai pakottaisi hänet kohtaamaan itsensä. Salamiin sotureissa on pienen tai paikallisen romaanin maku. Vai onko puute sittenkin lukijassa?

* * *

Meksikolaisen Guillermo del Toron elokuvaa Pan's Labyrinth (2006) käsittelevässä videoesseessään Leon Thomas rinnastaa Ofelian — eli Espanjan — myyttisen maanalaisen seikkailun maan sisällissodan tapahtumiin ja hirviöt sodan osapuoliin. Itse Pan kauneudessaan ja kiehtovuudessaan edustaa fasismin lumousta.

Cercas käsittelee kirjassaan sodan perintöä mutta pysyttelee kohtuullisen etäällä sen ideologisista leireistä tai arvoista. Sánchez Mazasin fasismi on poliittista toimintaa, johon ei pureuduta sen enempää: hän ei lankea, ei lumoudu eikä irtisanoudu vaikka ottaakin sodan jälkeen etäisyyttä Francon hallintoon. Toisin kuin Orwell tai Hemingway, Cercas ei asetu selkeästi millekään puolelle, vaikkakin päähenkilö ihailee Bolañon poliittista ryhdikkyyttä ja kenties tunnustaa tasavaltalaissympatioita.

Historialliset narratiivit ankkuroivat lukijan vaivihkaa tapahtumiin ja niiden sisältämiin arvoihin (vaikka tietysti tämänpäiväisen moraalin ja tulkinnan ulottaminen sellaisenaan historiaan vääristää aina kuvaa). Ne esittävät moraalisia haasteita, joista lukija toivoo selviävänsä Ofelian tavoin. Olisinko ollut niitä, jotka lähtivät Espanjaan taistelemaan fasismia vastaan? Olisinko pelottomasti huiskuttanut niitä lippuja, joista on tullut länsimaisen demokratian hyveitä? Olisinko minä totellut vain tottelemisen vuoksi?

Javier Cercas, Salamiin soturit. Espanjankielisestä alkuteoksesta Soldados de Salamina (2001) suomentanut Matti Brotherus. WSOY, Juva, 2003.

tiistai 5. syyskuuta 2017

The Lost Cottage

David Leavitt, ”The Lost Cottage”. Kokoelmassa Family Dancing: Stories by David Leavitt (1983). Penguin Books, London, UK, 1986.

Ainakin varhaisemmassa tuotannossaan David Leavitt pureutuu murroksen ravistelemaan amerikkalaisperheeseen. Romaanissa The Lost Language of Cranes (1986) newyorkilaisperheen seesteinen rutiini järkkyy ensin asumiseen liittyvien muutosten ja sitten perheenjäsenten identiteettiin liittyvien paljastusten vuoksi. Novellissa ”Territory” (1983) perheidyllin rikkoo perheen pojan miesystävän vierailu — eli reviiriloukkaus. 

Samaan tapaan novellissa ”The Lost Cottage” (1983) sään pieksemä mökki Atlantin rannikolla Massachusettsissa on enemmän kuin Dempsonin perheen kesälomien näyttämö 26 vuoden ajalta. Se on koko perheen hellimä kuva itsestään. Vuotavat hanat ja hilseilevät ovenpielet ovat osa kotoista tunnelmaa, jossa jokaisella on oma paikkansa.

Kun Dempsonin perheen vanhemmat kertoivat eroavansa, heidän aikuiset ja kotoa muuttaneet lapsensa järkyttyivät. Perheen koti meni myyntiin, nurkkia siivottiin. Isän uusi suhde nuoreen naisen langetti myös synkkiä varjoja perheen jokakesäisen merenrantaloman ylle.
”No matter what's happened,” she insisted over two thousand miles of telephone wire, ”we're a family. We've always gone, and we'll continue to go.”
Yritys viettää lomaa entiseen tapaan alkaa hyvin mutta törmää väistämättömiin ongelmiin. Mökki eli käsitys perheestä pysyy ennallaan, vaikka ihmiset ovat muuttuneet. Lapset ovat aikuisia: Douglas kohdistaa huomionsa tyttöystäväänsä, eikä Mark mahdu enää suoristautumaan sängyssään. Perheen äiti alkaa löytää puutteita tiskeistä ja mökistä. Sopeutumisyritykset ilmenevät ponnekkaina korjausprojekteina, mutta perinteessä alkaa maistua hengetön toisto. Mökkiä ei voi korjata.

Yhteistä lukemilleni Leavittin teoksille on äidin rooli perheen sideaineena. Se joutuu koetukselle miesten ilmaistessa muutosta tai tehdessä valintoja. Äidin reaktiot eivät hehku lämpöä tai viisautta, mutta ne ovat inhimillisiä ja uskottavia.

Peukutus: teema
David Leavittin novelli ”The Lost Cottage” (1983) tarkastelee perhettä murroksessa, kun aikuiset lapset ovat aloittamassa itsenäistä elämää ja kun vanhemmat huoltajan roolista vapautuneina alkavat miettiä omaa elämäänsä. Kun ihmiset ovat muuttuneet, he eivät mahdu entisille sijoilleen pienessä kesälomamökissä. Novellin kerronta on sujuvaa, vaivatonta ja ilmavaa vailla koukeroita tai räikeää yrittämistä.

tiistai 29. elokuuta 2017

Keskipäivän aave

Romaanissaan Keskipäivän aave (1956) italialainen kirjailija Alberto Moravia kietoo arkisen avioliittodraaman antiikin mytologiaan. Impulsiivinen Riccardo luopuu näytelmäkirjailijan urastaan ja alkaa kirjoittaa Battistalle, menestyvälle tuottajalle, elokuvakäsikirjoituksia. Samalla hän menettää vaimonsa Emilian rakkauden ja arvostuksen.

Elokuvan viihteellisyys lajina ja tavalliset vastoinkäymiset kotona saavat kirjailijan epäilemään omaa erityisasemaansa. Olenko siis loppujen lopuksi samanlainen kurja raukka kuin kaikki muutkin? Jalot ihanteet eivät tunnu kannattelevan arjen yli.

Kun kolmikko — yhdessä saksalaisen elokuvaohjaajan kanssa — päätyy Caprille valmistelemaan elokuvaa, perspektiivi muuttuu. Itsevarma Riccardo, joka aikaisemmin pystyi näköetäisyyden päästä tunnistamaan ihmisten syvimmän olemuksen, hapuilee nyt kohti omaa olemustaan. Hän epäilee, hän saa ajatuksia, hän tekee valintoja.

Riita Homeroksen Odysseusta koskevasta elokuvasta paljastaa, kuinka eri tavoin saman asian voi nähdä. Vältteleekö Odysseus kotiinpaluuta? Odottaako Penelope miestään rakkaudesta vai velvollisuudesta? Välimeren auringossa arkinen avioliittodraama alkaa tuottaa myyttisiä väreitä. Riccardo tyrmää James Joycen nykyaikaisen ”pelkistyksen” antiikin myytistä, mutta Moravia hänen takanaan tekee täsmällee samaa kuin Joyce. Vai tekeekö?

Moravia leikittelee myyttisten suhteiden kanssa antaen vastauksia vähän joka suuntaan. Paikoin kauniin ja enimmäkseen sujuvan kerronnan takana ei ehkä lopulta ole mitään muuta kuin puheita ja tunnelmaa. Jäävätkö ihmiset käsitystensä vangeiksi? Rakastuvatko ihmiset oikeastaan mielikuviinsa? Siltä vaikuttaa.

Alberto Moravia, Keskipäivän aave (1956). Italiankielisestä alkuteoksesta Il Disprezzo (1955) suomentanut Kai Vuosalmi. Tammi, Helsinki, 2009.

lauantai 26. elokuuta 2017

Anteeksi, että häiritsen

Hilary Mantel, ”Anteeksi, että häiritsen”. Englanninkielisestä alkuteoksesta ”Sorry to Disturb” (2014) suomentanut Kaisa Sivenius. Kokoelmassa Margaret Thatcherin salamurha. Teos, Keuruu, 2017.

Kun muutama vuosi sitten Hilary Mantelista maalattiin muotokuvaa, hän heräsi tarkastelemaan itseään kirjailijana toisen ammattilaisen silmin. Hän oivalsi, että kirjailijat ovat taiteilijoille vaikea aihe. Kirjailijoiden työ ei näy ulospäin, eikä sillä ole oikeastaan tunnistettavia puitteita. Maalareiden, valokuvaajien ja elokuvaohjaajien on vaikea kuvata kirjailijaa tai työrauhaa sortumatta tarpeettomaan dramatisointiin.

Kirjoittaminen on vaikeaa, ja se vaatii työrauhaa. Keskeytykset huuhtovat kielen päällä pyörivät sanat ja karkoittavat mieleen hahmotellut ajatukset, joiden uudelleen kokoaminen on usein sen verran työlästä, ettei toistuvien keskeytysten äärellä kannata edes kirjoittaa. Keskeytys voi kuitenkin olla tervetullut tauko kyvyttömään sisäiseen painiin.

* * *

Mantelin novelli ”Anteeksi, että häiritsen” (2017) kertoo Saudi-Arabian Jeddassa asuvasta brittiläisestä kirjailijasta, jonka ovelle ilmestyy eksynyt pakistanilainen liikemies Izaj. Kohteliasta vierailua seuraa toinen, ja pian mies alkaa käyttäytyä kuin ystävä. Kirjailijan puoliso on geologi, joka on päivät poissa. Yksinäisyydessä ja eristyksissä elävälle kirjailijalle keskeytykset tuntuvat alkuun olevan tervetulleita, mutta Izajin ennakkoluulot ja asenteet muovaavat hänestä taakan.

Vaikka molemmat ovat maassa ulkomaalaisia, heillä on erilaiset, suorastaan vastakkaiset, käsitykset sukupuolista ja rooleista. Kiivaita vuorosanoja ei vaihdeta, mutta yllättyneet kysymykset ja  viattomasti vuodetut odotukset paljastavat valtavan kuilun. Ympäröivä maa pitää naisia omaisuutena. Izaj puhuu vaimostaan kuin viallisesta laitteesta. Mitä hän odottaa ystävyydeltä?

Kaupunki kirjailijan asunnon ympärillä on kuin autiomaata, eikä tarina karkaa ahtaasta kodin piiristä kuin hetkittäin julkiseen tilaan. Naisena hänellä ei ole mitään sijaa kodin ulkopuolella. Ohuen sosiaalisen kanavan tarjoavat naapuriasuntojen naiset ja kirjailijan työ, jota aviomiehen kontaktit vähättelevät.
Mieheni esimies keihästi edam-kuution ja hyökyi ylitseni: — Siippasi kertoi, että olet julkaisemassa kirjan. Mahtaa maksaa hänelle pitkän pennin.
Kirjailijan sisällä on toinen, vieras maisema. Vahvan lääkityksen runtelema havainto lisää epätoivoa. Se eristää hänet ympäristöstä Saudi-Arabian tavoin. ”Kuukaudet tuntuivat valuvan otteestani, kuukaudet, joiden aikana en juuri ollut luonnonvaloa nähnyt.” Kipu saa värejä. Huonekalut liikkuvat.

Izajin puhelinsoitot ja vierailut alkavat osoittaa omistajan elkeitä. Kohtelias välttely ja hienovarainen väistely on tehotonta. Miksi ovea ei avattu, vaikka nainen oli selvästi kotona? Missä päin Lontoota naisen agentti asui? Kirjailija ei osaa tai uskalla torjua vierasta tai puhua suoraan. Lääkkeet ja tungetteleva vieras ajavat kirjailijan umpikujaan, josta hän ei pääse ulos ilman miehensä apua.
Olin tekemässä juuri sitä, mitä vastaan olin yrittänyt rimpuilla: olin piiloutumassa tämän yhteiskunnan perinnäistapojen taa, sysäämässä toiselle itse itselleni aiheuttamani ongelman tavalla, joka oli naismainen, heikko ja halveksittava.
Kenties kirjailija kohtelee oman äänensä ”raastavaa kimeyttä” hieman ankarasti. 

* * *
Mantel vietti Jeddassa miehensä kanssa nelisen vuotta 1980-luvulla. Virheellisen diagnoosin pohjalta määrätty vahva lääkitys sivuvaikutuksineen varjosti hänen elämäänsä vuosien ajan. Novelli lienee ainakin niiltä osin omaelämänkerrallinen. Järkkyneestä työrauhasta huolimatta noina vuosina hän julkaisi kaksi romaania.

Muutoin sujuvan suomennoksen jotkin sanavalinnat, kuten ”jököttää”, ”viipottaa” tai ”lurpattaa”, särähtävät. En tunnista alkutekstistä sellaista huoletonta sävyä, jota Sivenius kenties tavoittelee.

Peukutus: hahmo
Hilary Mantelin novellin ”Anteeksi, että häiritsen” (2017) päähenkilö luovii eristyksen, vieraan kulttuurin naisvihamielisyyden ja hänelle määrätyn mielialalääkityksen aallokossa. Tarkkanäköinen kerronta tuo esiin voimattomuutta, sosiaalista taitamattomuutta ja itsesyytöksiä.

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Dawn

Tieteiskirjallisuutta on pidetty tieteen ja teknologian mahdollisuuksia luotaavana miesten hallitsemana kirjallisuuden lajina. Sen valtavirrasta sivussa feministinen tieteiskirjallisuus on spekuloinut ihmisenä olemisen suuria kysymyksiä: valtaa, sukupuolta, seksuaalisuutta, rotua ja lisääntymistä. Aktiivisen etsinnän tuloksena löysin Margaret Atwoodin ja Ursula K. Le Guinin rinnalle uuden tuttavuuden: Octavia Estelle Butler (1947-2006). Hänen romaaninsa Dawn (1987, suom. Aamunkoitto) haastaa kaikki nuo suuret kysymykset.

Ydinsota on runnellut maapallon elinkelvottomaksi. Lilith Iyapo herää — tai oikeastaan hänet herätetään — sellissä jossain maata kiertävällä radalla. Neuvotteluissa kaappaajiensa tai pelastajiensa kanssa hän on aseeton. Eikä hän ole aivan entisensä: geenikauppiaina esittäytyvät muukalaiset muokkaavat luonnostaan kaikkea elollista — siis ilman teknologiaa.
”You'll Awaken a small group of humans, all English-speaking, and help them learn to deal with us. You'll teach them the survival skills we teach you. Your people will all be from what you call civilized societies.” 
Lilith joutuu voittamaan luontaiset vastenmielisyyden ja inhon tunteensa äärimmäisen vierauden äärellä, mutta vaarallisemmaksi osoittautuu kosketus muihin ihmisiin. Pelko, rotu, sukupuoli ja ennen kaikkea suhde vieraaseen lajiin tuovat kanssakäymisiin tuhoisia jännitteitä. Kun muukalaiset valitsevat Lilithin opettamaan muokattuun Maahan palautettaville ihmisille selviytymistaitoja, perinteinen hierarkia kääntyy päälaelleen. Vastuu painaa, eikä 29-vuotiaan afroamerikkalaisen naisen ole helppoa perustella valta-asemaansa.

Lilith rinnastaa itsensä ja muut aluksella olevat ihmiset häkkieläimiin. Melkein kuin vahvistuksena hän saa välipalaksi yllättäen banaanin nautittuaan kuukausien ajan tunnistamatonta kasviperäistä biomassaa. Kun ihmiset eivät pääse subjekteiksi eivätkä pysty vaikuttamaan ympäristöönsä, tai aina edes itseensä, voimattomuus riisuu sivistyksen ohuen kuoren.

Butler ei kuitenkaan tyydy tarkastelemaan pelosta kumpuavia inhimillisiä heikkouksia. Vaikka muukalaisten valta-asema on kiistaton, ne ovat uteliaita ja täynnä kunnioitusta elämää kohtaan. Niille elämänmuodoissa ei ole sellaisenaan mitään pyhää, koska kaikkea voi parantaa. Muukalaiset ovat ihastuneita inhimilliseen älykkyyteen ja tunteisiin. Ne haluavat pelastaa ihmiset paitsi sairauksilta myös ihmisille luontaisilta hierarkioilta ja nokkimisjärjestyksiltä, mutta paluulippu Eedeniin ei todellakaan ole ilmainen.

Kirjan toteava kerronta ylläpitää kuristavaa tunnelmaa, eikä Butlerilla ole todellakaan vaikeuksia kietoa ihmisyyden peruskysymyksiä vierauteen, outouteen ja vaaraan. Ne eivät kohdistu pelkästään yksilöihin, ryhmiin tai sukupuoliin vaan myös lajiin. Muukalaisten ylivertaisuus ja näkökulma herättelee tarinaan myyttistä suhdetta ihmisen ja luojan välillä. Dawn on erinomaista luettavaa.
Octavia E. Butler, Dawn (1987). E-kirja. Open Road Media, New York, NY, USA, 2012.