torstai 24. toukokuuta 2018

Family Dancing

David Leavitt, ”Family Dancing”. Kokoelmassa Family Dancing: Stories by David Leavitt (1983). Penguin Books, London, UK, 1986.

David Leavitt konkretisoi perheen sisäisten suhteiden liikkeet tanssiksi novellikokoelmalleen nimensä antaneessa novellissa ”Family Dancing” (1983). Perheen äiti Suzanne haluaa muodollisesti juhlistaa nuoremman lapsensa valmistujaisia, mutta motiiveihin sekoittuu itsekkyyttä: hän on eronnut, laihtunut ja löytänyt uuden miehen. Juhlat merkitsevät uutta alkua. 

Kaupunkikoti on kuitenkin vaihtunut lähiöön ja omat lapset uusioperheeseen. Avioeron repimä identiteetti ja uusi rooli satujen ilkeänä äitipuolena varjostavat juhlavalmisteluita. Elämässä eteneminen tuntuu pikemminkin sivuttaisliikkeeltä, eikä sisäinen muutos ole pysynyt ulkoisten muutosten tahdissa. Entinen mies on poissaolevanakin edelleen läsnä.
   ”Oh, I'm ready,” Suzanne says. ”I'm ready for anything.”
   She is only surprised, in fact, when she sees her name on a placecard at a table with her cousins from Queens. She remembers arranging things differently. 
Kotoa jo muuttanut tytär Lynnette seuraa äitinsä valmisteluita. Hän vaivihkaa sekoittaa suunniteltua istumajärjestystä, suunnittelee tuovansa pöytään muiden salaisuuksia — kaiken tämän hän tekee lopultakin kamppaillakseen äitinsä kanssa isän huomiosta.

Kun tuttavat ja naapurit ovat poistuneet, juhlat kääntyvät takasuoralle. Erojen ja uusien liittojen synnyttämä repaleinen perhe päätyy sekalaisten halujen, kaipausten ja väistöjen kautta yhdessä tanssilattialle. Perheen sisäiset jännitteet, jotka kiristävät jäsenten välejä, tavallaan myös pitävät perheen koossa. Kukaan ei saa aivan sitä, mitä haluaa, mutta muiden liikkeisiin vastaaminen on kokoelman kuvaamaa horjahtelevaa tanssia.

Leavitt kirjoittaa sujuvasti, ja henkilöiden sisäinen maisema on uskottava ja mielenkiintoinen. Tässä vaiheessa kokoelmaa novelli ei kuitenkaan tuo enää pöytään mitään uutta.  Henkilögalleria ja tilanne muistuttaa joitain kokoelman aiempia novelleja: Isän uusi suhde sysää koko perheen kriisiin. Äiti samanaikaisesti yrittää sopeutua ja pitää perheen koossa. Lisäksi perheen pojan seksuaalinen identiteetti on murroksessa — nyt poika on juuri astumassa kaapista.

maanantai 7. toukokuuta 2018

Nälästä nautintoihin


Vaikka ruoka on ihmiselle ilmiselvä välttämättömyys, syömistä ohjaavat monenlaiset välttämättömän ylittävät valinnat, säännöt ja tavat. Tässä suhteessa se muistuttaa hieman lukemista. Molemmat vahvistavat yksilön tai yhteisön identiteettiä, ja molempiin liittyviä yksilöllisiä taipumuksia pyritään kanavoimaan ulkoapäin moraalisin, taloudellisin tai esteettisin perustein. Vallitsevan käsityksen mukaan tosin ihmiset keskimäärin syövät liian paljon ja lukevat liian vähän.

Jaakko Hämeen-Anttilan ja Venla Rossin Nälästä nautintoihin (2015) on kulttuurihistoriallinen katsaus ruoan ja syömisen historiaan. Tavallaan kirja antaa selityksen mm. siihen, miten Georg Flegelin (1566-1638) maalaaman ruoka-asetelman aikanaan eksoottiset herkut ovat vähitellen muuttuneet länsimaiden peruselintarvikkeiksi. Toisin kuin jotkut toiset ruokaa koskevat kirjat, Hämeen-Anttila ja Rossi tyytyvät luomaan neutraalin ja hieman etäännytetyn silmäyksen eri aikojen ja kulttuurien ruokapöytiin, ruokalajeihin, resepteihin ja ruokailuvälineisiin. Näin tuloksena on vivahteikas mutta helposti sulava tietokirja.

Lienee turvallista väittää syömisen historian ulottuvan kauas ihmisen menneisyyteen. Esihistoriallisen metsästäjä-keräilijä -ruokavalion uskotaan jättäneen jälkensä lajimme perimään, ja myytit tuosta ruokavaliosta vaikuttavat edelleenkin joihinkin ruokaa koskeviin uskomuksiin. Varsinainen ruoan kulttuurihistoria alkaa kuitenkin vasta, kun ihminen alkoi valmistaa ruokaa ja aterioimaan yhdessä. Pian ihminen myös uhrasi ruokaa jumalille käydäkseen kauppaa kohtalon tarjoamista takaiskuista. Ruokaa koskevat säännöt vahvistavat yhteisöllisyyttä: yhdessä syöminen on tärkeää, ja jos ruoat pitää valmistaa tietyllä tapaa, yhteisön jäsenet eivät voi syödä yhdessä ulkopuolisten kanssa. Myös uskonnolliset syyt voivat perustella kieltäytymistä. Esimerkiksi paastoa pidetään monissa uskonnoissa tärkeänä.

Nykyaikaisen ravintolakulttuuri syntyi 1700-luvun Ranskassa, vaikka ulkonasyömisen juuret ovat syvällä antiikin Kreikassa ja Roomassa, missä majatalot olivat tosin epäilyttäviä paikkoja. Ravintolaa tarkoittava sana restaurant juontuu 1500-luvulla käyttöön tulleesta sanasta, joka viittasi hyvin säilyviin elintarvikkeisiin. Meidän tuntemamme ravintolat levisivät laajalti vasta, kun Ranskan  vallankumouksen yhteydessä purettiin elinkeinojen harjoittamista säätelevä kiltajärjestelmä. Samalla giljotiini tuotti runsaasti isännöttömiä kokkeja.

Syömistä ja juomista koskevia sääntöjä on tietysti edelleen. Puhtausihanne on melko tuore, samoin keskustelukulttuuri. Alkoholipolitiikka on edelleen tasapainoilua vapauden ja kulutuksen tuottamien ongelmien välillä.
On ollut tapana ajatella, että maamme ruokaperinteitä ovat vahingoittaneet puute ja nälkävuodet, mutta ravintolakulttuurille vielä suurempaa vahinkoa tekivät alkoholiin liittyneet asenteet ja rajoitukset, jotka alkoivat jo 1800-luvun puolella näivettää ulkona syömistä ja juomista.
Ruokailutottumuksilla on tietysti vaikutusta paitsi terveyteen myös ympäristöön eli maailmaan.  Muistelen jokin aika sitten lukeneeni, että ylipurenta on seurausta haarukan käytöstä. Luurangoissa ajalta ennen haarukkaa ylä- ja alaetuhampaa ovat kohdakkain kuten apinoilla. Muutos tuntuu nopealta ollakseen evoluution tuottama — enkä osaa nähdä mekanismia, jolla haarukkaa käyttävät tuottaisivat enemmän tai parempia jälkeläisiä, mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö sellaista mekanismia ole — joten muutos lienee ruokailuvälineiden tuottama seuraus jokaisessa yksilössä. Erikoista.

Yhtä kaikki, Hämeen-Anttila ja Rossi kokoavat ruoasta, syömisestä ja juomisesta monipuolisen ja palkitsevan kattauksen. Se esittelee kirjan kannen tapaan monenlaisia herkkuja mutta ilman selkeää pääruokalajia. Monista aiheista olisi lukenut mielellään enemmänkin, sillä kulttuuri kietoutuu monin mielenkiintoisin tavoin ruokaan, sen tuotantoon ja nauttimiseen. Lukuihin jaettu kokonaisuus jää hajanaiseksi.

Jaakko Hämeen-Anttila ja Venla Rossi, Nälästä nautintoihin: Ruoan tarina. Otava, Keuruu, 2015.

maanantai 30. huhtikuuta 2018

Hirsilinnojen aika


Värivalokuvat tuovat historialliset tapahtumat omituisesti lähemmäksi. Kuvattu tilanne, vaikkapa Helsingin olympialaiset vuonna 1952, ei olekaan etäinen, tekstin ja kuvien kautta rekonstruoitu tapahtuma vaan samaa väreissä hehkuvaa todellisuutta kuin nyt. En tiedä, onko kyseessä jaettu ”optinen harha” vai pelkästään minun likinäköisyyteni. Synnyttääkö digikuvien kehitys jonkinlaisen uuden harhan joskus tulevaisuudessa?
 
Museokatalogien ja taidekirjojen väriloisto on ehdottoman hieno asia, mutta kehittynyt painotekniikka on toisaalta tehnyt esiteollista historiaa käsittelevien teosten kuvituksesta toivottoman tylsää. Antiikin tai Kaksoisvirtainmaan historiaa kuvitetaan raunioitunein temppelein; kainalojutussa näytetään muutamaa kolhiintunutta patsasta ja löytynyttä korua. Sellaisinaan ne tuntuvat pikemminkin luovan etäisyyttä kuin tuovan menneisyyttä lähemmäksi.

Tässä suhteessa erityisen tylsiä ovat arkkitehtuurin historiaa käsittelevät kirjat. Pyöristyneet kiviröykkiöt tai ylimalkaiset pohjapiirrokset eivät ruoki maallikon mielikuvitusta samaan tapaan kuin piirrokset. Rakennusten rekonstruointi on aina tietysti tulkintaa, joka on oma, vaikea taiteenlajinsa. Sitä pitää etsiä teoksista, jotka on painettu ennen värivalokuvien aikakautta.

* * *

Jari Hyvärisen teos Hirsilinnojen aika (1998) on tässä suhteessa ilahduttava poikkeus: se on täynnä herkullista ja havainnollistavaa kuvitusta varhaiskeskiajan linnoittamisesta. Takakannen mukaan se on ”mielikuvitusmatka kadonneeseen maailmaan”, yritys herättää henkiin kalevalaisten tarinoiden ja viikinkien riimukirjoitusten sekä saagojen mainitsemat rakennukset. Maallikolle historia on paljolti juuri mielikuvitusmatka, vaikka siinä ohessa mukaan tarttuu ilmiöitä, käsitteitä ja ehkä ripaus ymmärrystä.

Merovingiaikaisessa Suomessa on ollut ainakin puolitusinaa hirrestä rakennettua linnaa, mutta luonnonvoimille altistuneet puurakennelmat eivät säily hyvin. Niinpä esimerkiksi Sääksmäen linnavuorelle kiipeäminen raunioiden toivossa tuottaa pettymyksen. Hyvärinen ammentaakin aineksia rekonstruoinneilleen aina roomalaisten ja germaanien sekä slaavien linnoituksista, joiden rakennustaito levisi rauhattomina aikoina myös Suomeen. 

Linnoittaminen edellyttää rakennusmateriaaleja ja teknistä osaamista mutta ennen kaikkea organisointitaitoa. Hirsiä rautakauden Suomesta löytyi yllin kyllin, mutta esimerkiksi 800-luvulla väestöä oli melko vähän; Suomen, Hämeen ja Kalannin yhteenlaskettu väestö oli noin 30000 henkeä. Työvoiman järjestäminen ja jatkuva ”motivointi” edellytti hallintoa, ja niin sitten linnoista (tai linnoituksista) alkoi kehittyä hallintokeskuksia. Mäkilinnoissa ei asuttu yleensä ympärivuotisesti, mutta kun väliaikaisille kauppapaikoille nousseet asutukset ympäröitiin muurein, syntyi uudenlaisia linnoja, kuten ensin Birkassa ja sitten esimerkiksi Novgorodissa (”Uusilinna”). Niistä tuli myös vallan keskuksia.

Kirja yrittää punoa yhteen kolmea kehityslinjaa: aikakauden sotateknologian kehityksen, Itämeren poliittiset tapahtumat ja suomalaisen hirsilinnoittamisen historian. Vaikka nämä vaikuttavat luonnollisesti toisiinsa, Hyvärisen tarjoama mielenkiintoinen juoni jää kiusallisen hajanaiseksi. Tämän puutteen korvaa upea mustavalkokuvitus, joka ei väistä monimutkaisiakaan aiheita. Linnojen ja kaavakuvien lisäksi lukija saa todistaa esimerkiksi rautakautista markkinapaikkaa ja hirsilinnan valtausyritystä. Lisäksi Hyvärinen rekonstruoi kuusi suomalaista mäkilinnaa.

Kirja tarjoaa paitsi viljalti linnoittamiseen viittaavia lainauksia Kalevalasta, joita maallikko ei ehkä huomaisi lukea auki, myös runsaasti vanhoja herkullisia sanoja, kuten erilaisiin laivoihin viittaavat uiskot ja haapiot. Vaikka Pirkko Mikkosen ja Sirkka Paikkalan korvaamaton Suomalaiset sukunimet (1992) kytkee sukunimen Hakulinen muinaisskandinaaviseen Hakon-nimeen, Hyvärinen antaa sanalle hakuli seuraavan määritelmän:
Rinteiden loivimpia kohtia pengerrettiin jyrkemmiksi ja penkereiden tukemiseksi rakennettiin vankat paaluvarustukset, joille täällä meillä annettiin nimeksi hakuli. Jos linnavuoren laella kasvoi metsää, pyrittiin hakuli linjaamaan tukevimpien, pystyyn jätettyjen runkojen kautta, jolloin niiden syvälle kasvaneet juurakot kyettiin valjastamaan muurin tukirakenteiden osaksi.
Olisiko tässä riidan aihetta, jos sattuisi Hakulinen kohdalle?

* * *

Kenties ”mielikuvitusmatkat” eivät ole pelkästään maallikoiden huvia. Esimerkiksi roomalaisen arkkitehtuurin tutkija Matthew Nicholls on valjastanut 3D-työkalut opetus- ja tutkimuskäyttöön. Monen vuoden työn tuloksena syntynyt virtuaalinen Rooma antaa mahdollisuuden tarkastella kaupunkia kokonaisuutena tai rakennusten välisiä suhteita eri puolilta. Tällainen työ herättää toiveen, että lukija näkee jonain päivänä Roomasta muutakin kuin raunioituneen Forumin tai liikenneruuhkan taakse jäävän Colosseumin.

Samaan tapaan Taina Pailoksen rakentama Raaseporin linnan pienoismalli voisi korvata kuvat harmaasta, katoksin suojatusta kivikasasta, kun halutaan kaventaa vuosisatojen synnyttämää kuilua aikalaiskäsitysten ja jäljelle jääneiden raunioiden välillä.

Jari Hyvärinen, Hirsilinnojen aika. Otava, Keuruu, 1998.

lauantai 21. huhtikuuta 2018

The Forever War


Joe Haldeman (s. 1943) kuuluu siihen ikäluokkaan, joka taisteli Vietnamissa. Armeijassa ja sodassa vietetyn ajan pohjalta hän kirjoitti ensimmäisen romaaninsa War Year (1972). Missä niin ikään Vietnamissa palvellut Tim O'Brien (s. 1946) on kirjoissaan keskittynyt sotakokemukseen ja sodasta palaamiseen, Haldeman siirtyi pian tieteiskirjallisuuden puolelle. Siitä huolimatta Locus-, Hugo- ja Nebula-palkinnot voittanut romaani The Forever War (1974, Loputon sota), kuten myös suuri osa hänen myöhemmästä tuotannostaan, kantaa muassaan kirjoittajan kokemuksia sodasta.

The Forever War kertoo ihmisten ja muukalaisten galaktisen mittakaavan eloonjäämistaistelusta. Astronomiset ja ajan suhteellisuus rikkovat perinteisen taktisen ajattelun. Vihollisen kategorinen vieraus vie mahdollisuuden diplomatialta. Taisteluiden välissä osapuolten kehittelemä teknologia ehtii ottaa harppauksia. Aikadilaation vuoksi matkustajan aika hidastuu liikuttaessa lähellä valonnopeutta, joten maapallon yhteiskunta ehtii muuttua vieraaksi lomien välissä. Eloonjäämisestään taisteleva ihmislaji kietoo yhteiskuntansa sen ympärille. Ylikansoitetulla planeetalla ihmisarvoa ei voida entiseen tapaan taata; vain sotilaat ovat arvokkaita.
“One cannot make command decisions simply by assessing the tactical situation and going ahead with whatever course of action will do the most harm to the enemy with a minimum of death and damage to your own men and materiel. Modern warfare has become very complex, especially during the last century. Wars are won not by a simple series of battles won, but by a complex interrelationship among military victory, economic pressures, logistic maneuvering, access to the enemy’s information, political postures—dozens, literally dozens of factors.”
Sota nielee siis kaiken. Tuhansien valovuosien matkat rikkovat myös ihmissuhteet. Se, joka ei liiku samaan paikkaan samalla nopeudella, lakkaa olemasta samassa todellisuudessa. Äärimmäinen kokemuksen subjektiivisuus, suoranainen solipsismi, puhaltaa elämästä merkityksen. Ainoa vakio sotilaiden elämässä on armeija.

Haldemanin sotakokemukset heijastuivat taisteluiden hurmoksessa, jossa kerronta puristuu yksityiskohtaiseksi kuvaukseksi. Ne näkyvät myös kotiinpaluun vaikeudessa, kun sota muuttaa myös yhteiskuntaa. Sotakin paljastuu tuhoisaksi ja lopulta tarpeettomaksi vieden uhreilta merkityksen. Taisteluiden ulkopuolella kerronta enimmäkseen selittelee asioita, eivätkä irrallisiksi jäävät tapahtumat jäsenny mainittavaksi juoneksi.

Nyt peräperää kaksi palkittua tieteisromaania luettuani alan maistaa lajin klassikoissa joitain ongelmia.

Joe Haldeman, The Forever War (1974). Ridan Publishing, E-Book, 2011.

lauantai 7. huhtikuuta 2018

Ringworld (ja vähän aiheen vierestä)


Vuonna 2013 psykologit David Comer Kidd ja Emanuele Castano julkaisivat arvostetussa Science-lehdessä tutkimuksen, jonka mukaan lyhytkin altistuminen laatukirjallisuudelle kehittää nopeasti lukijan kykyä tunnistaa muiden ihmisten mielentiloja. Viihdekirjallisuus ei puolestaan vastaavalla tavalla kehitä lukijan empatiaa. Tutkimus sai laajalti huomiota osakseen, ja klassikoiden pänttäämisen tulkittiin tasoittavan tietä menestykseen terävöityneiden sosiaalisten taitojen ansiosta. Ihminen tulee siis paremmaksi ihmiseksi lukemalla hyvää kirjallisuutta.
 
Saamansa huomion vuoksi tulokset ovat vaarassa muuttua ”yleisesti tunnetuksi totuudeksi”, vaikka ne ovat ristiriidassa aiempien tutkimusten kanssa. Tuloksia on tietysti myös yritetty toistaa. Maria Eugenio Panero ryhmineen (2016) kokosi tuloksia kolmesta yrityksestä vahvistaa Kiddin ja Castanon tunnistama laatukirjallisuuden ylivertaisuus. Vaikka tutkimuksissa käytettiin samaa tekstiaineistoa, eli samoja lyhyitä tekstikatkelmia laatu- ja viihdekirjallisuudeksi katsotuista teoksista, ryhmä ei huomannut eroja laatu- ja viihdekirjallisuuden vaikutuksissa.

Kidd ja Castano (2017) tyrmäsivät Paneron ryhmän tulokset vedoten puutteisiin koejärjestelyissä, mutta Panero et al. (2017) vastineessaan osoitti kritiikin olevan aiheetonta, koska alkuperäisen tutkimuksen tilastomenetelmissä oli selviä ongelmia. Siitä huolimatta Kiddin ja Castanon edellyttämien aineiston kontrollointitapojen ja satunnaistamisten yms. jälkeenkään maailmaa vavisuttaville tuloksille ei löydy (tilastollisesti merkittävää) tukea.

Myös Iris van Kuijk et al. (2018) kritisoi Kiddin ja Castanon tilastollista päättelyä. Johtopäätösten tueksi tarjottu näyttö on ohutta. Vaikka van Kuijk ryhmineen onnistuu osin toistamaan maailmaa kohahduttaneet tulokset, he huomauttavat, että lukijat käyttivät kokeissa enemmän aikaa laatukirjallisuuskatkelmien kuin viihdekirjallisuuden lukemiseen. Kiddin ja Castanon löydöt näyttävätkin keikkuvan sen varassa, sisällytetäänkö tuloksiin vain lukijat, jotka käyttivät sivun lukemiseen vähintään 30 sekuntia vai keskimäärin 30 sekuntia tai enemmän. Vain jälkimmäinen, Kiddin ja Castanon käyttämä rajaus tuottaa alkuperäiset tulokset.

Tutkimukset toteutettiin mikrotehtäviä nakittavassa Amazon Mechanic Turk -joukkoistamisjärjestelmässä. Tutkimukseen osallistujille (tai siis työntekijöille) toimitetun tehtävänannon edellyttämän ”huolellisen lukemisen” voi tulkita eri tavoin ja saada ratkaisevasti eri tulokset, minkä alkuperäisen tutkimuksen näyttävä tilastollinen jalkatyöskentely peittää alleen.

* * *

Science-lehdessä julkaistua tutkimusta on kritisoitu muistakin kuin tilastollisista syistä. Tutkimuksessa sovellettu menetelmä Reading the Mind in the Eyes Test (RMET) on koe, jossa koehenkilöt katselevat kuvia ihmisten silmistä ja yrittävät tunnistaa niistä emootioita, joita muut ovat niihin kiinnittäneet. Esimerkiksi van Kuijk ryhmineen epäilee menetelmän soveltumista emootioiden takana olevien mielentilojen tunnistamiseen ja siten siis empatian mittaamiseen. 

Toisaalta van Kuijk et al. tutkimuksessaan myös toteaa, että lukemiseen käytetyn ajan ja mitatun empatiakyvyn parannuksen välillä oli positiivinen korrelaatio. Jos siis tekstin lukemiseen kului vähemmän aikaa, tällöin myös empatian kehittyminen oli vähäisempää ja päinvastoin. Miksi sitten lukijat viettivät viihdekirjallisuuden äärellä vähemmän aikaa? 

Chris Gavaler ja Dan Johnson (2017) reagoivat Kiddin ja Castanon tuloksiin järjestämällä kokeen, jossa koehenkilöt lukivat jonkin version samasta noin tuhannen sanan novellista. Yksi versio oli ihmisten välisiä suhteita luotaavaa realismia. Toinen oli täsmälleen samansisältöinen novelli, jossa vain jotkin ympäristöön viittaavat ilmaukset oli muutettu teknisemmiksi: ovien paikalla oli ilmalukkoja ja niin edelleen. Vastakkain olivat siis laatukirjallisuus ja tieteiskirjallisuus.

Tutkimus paljasti hyvin jyrkän ja selkeän eron lukijoiden käsityksissä novellin laadusta. Tieteisnovellin lukijat eivät kokeneet voivansa samastua henkilöihin, eivätkä he kokeneet ymmärtävänsä kertomuksen kuvaamaa tilannetta. Lukijat eivät keskimäärin paneutuneet tieteisnovelliin samaan tapaan kuin laatukirjalliseen novelliin, vaikka ne olivat käytännössä sama kertomus. Gavaler ja Johnson toteavat, että tekstin tunnistaminen genre-kirjallisuudeksi hallitsi lukukokemusta. Tieteiskirjallisuuden leima laskee tekstiin kohdistuvia odotuksia ja käsitystä sen laadusta. Näin ennakkoluulot ja käsitykset peittävät usein alleen novellin omat ansiot tai heikkoudet. Laji alkaa hallita lukemista.

* * *

Huomasin, että jollain kurssilla kirjoittamani luonnehdinta kovasta tieteiskirjallisuudesta on päätynyt Tieteen termipankkiin. Tekstistä on tosin siivottu pois yksi virke:
John Huntingtonin mukaan suuri osa kirjallisuudesta on tavalla tai toisella liittoutunut runouden kanssa, mutta kova tieteiskirjallisuus nojaa pikemminkin tieteelliseen retoriikkaan.
Virke ei ole erityisen hyvin muotoiltu, mutta se on sisältänyt minulle käänteentekevän havainnon.

Lukiessani Larry Nivenin tieteisromaania Ringworld (1970) ajattelin John Huntingtonin mainitsemaa tieteellistä retoriikkaa. Nivenin esikoisteos on kuin avainteksti kovaan tieteiskirjallisuuteen: ontuva juoni, ohuet henkilöhahmot ja tieteellisen sisällön etusija kaikkeen muuhun nähden. Romaani on voittanut Hugo-, Nebula- ja Locus-palkinnot, mutta en onnistunut samastumaan henkilöhahmoihin, enkä oikein jaksanut kiinnostua tapahtumista saati paneutua kerrontaan.

Ringworld kertoo tutkimusmatkasta valtavaan, kokonaista tähteä kiertävään rakennettuun, rengasmaiseen maailmaan. Matkalle lähtee parisataavuotias Louis Wu yhdessä kaksipäisen juonittelevan avaruusolion ja raakalaismaisen kissapedon kanssa. Eksoottisin osallistujista tuntuu kuitenkin olevan nuori nainen Teela Brown.

Niven käyttää mittakaavaa ja laskelmia herättääkseen ihmetystä lukijassa. Koska kirjoittaja on itse laskenut renkaaseen liittyvät yksityiskohdat, on luontevaa, että myös päähenkilöt pystyvät jäännöksettä mallintamaan kohtaamansa ilmiöt. Kertomus muistuttaa katkelmallista luentoa, jossa päähenkilöt vuorotellen heräävät esittelemään teorioitaan ja laskelmiaan. Let me explain.

Luulin pitkään pitäväni kovasta tieteiskirjallisuudesta. Termipankkiin päätynyttä luonnehdintaa kirjoittaessani perehdyin kuitenkin kevyesti aiheeseen, tunnistin joitain liikkuvia osia, ja koko alalajin lumous alkoi himmetä. Tällainen maun muutos pelkästään yläkäsitteiden voimasta kuuluu tyypillisesti nuoruuteen, mutta tässä iässä en osaa antaa sille muuta syytä kuin aiemman tietämättömyyden — tai orastavan snobismin.

En voi väittää nauttineeni Ringworldistä. En totta puhuen alun jälkeen jaksanut koota romaanista muistiinpanoja tai havaintoja, koska odotukseni teoksen laadusta romahtivat. Lankesin juuri siihen ansaan, josta Gavaler ja Johnson puhuvat. Käytin lukemiseen vähemmän aikaa ja vaivaa, koska aloin lukea genre tai pikemminkin Huntingtonin luonnehdinta edellä.

* * *

Kim Stanley Robinsonin Mars-trilogian ensimmäisen osan perusteella tiedän kovan tieteiskirjallisuuden piirissä olevan herkullisia teoksia. Stanislaw Lemin kuvaus vieraan Solaris-planeetan tutkimuksesta ja Apostolos Doxiadiksen tarina matemaattisesta todistamisesta ja yrityksistä kartoittaa abstraktioiden äärimmäisen vaikeaa maisemaa ovat kertakaikkiaan loistavia. Matemaattiset tai luonnontieteelliset aiheet eivät ole este erinomaiselle romaanille. Ongelma — ainakin minulle — on Nivenin käyttämissä retorisissa keinoissa. Fysiikasta tulee osa kerrontaa.

Kirjallisuuden piirissä käytetään kaikenlaisia muotoja ja rakenteita. Romaaneja kirjoitetaan heijastelemaan tai haastamaan ilmiöitä ja teorioita. Joskus käsitys vaikeatajuisesta tai epäkiinnostavasta romaanista muuttuu, kun huomaa, että teosta hallitsikin jokin myytti, eepos, teoria kirjailijan kuolemasta oman tarinansa auktoriteettina, subjektin pirstaleisuus, valaalle tyypillinen tapa nousta pintaan vain ajoittain tai tahallinen kerrontakonventioiden rikkominen.

Ehkä kovan tieteiskirjallisuuden harrastajat saavat nautintoa tunnistaessaan mielikuvituksellisia ilmiöitä esitettävän tunnettujen fysiikan lakien kautta. Ehkä samaan tapaan epookkiromaanien huolellinen aikakauden pukujen ja tapojen emulointi tuottaa nautintoa historian harrastajissa. Ehkä juuri siksi Bernard Cornwellin vauhdikas varhaiskeskiajalle sijoittuva romaanisarja, tai sen alkupää, oli minusta niin herkullinen.

Ehkä. Tai sitten ei. En tiedä.

Larry Niven, Ringworld. Ballantine Books, New York, NY, USA, 1970.

Lisää aiheesta:
  • John Huntington (1986) ”Hard-Core Science Fiction and the Illusion of Science”. Teoksessa George E. Slusser & Eric S. Rabkin (toim.), Hard Science Fiction. Southern Illinois University Press, Carbondale, IL, USA. 45-57.
  • Chris Gavaler ja Dan R. Johnson (2017) ”The genre effect: A science fiction (vs. realism) manipulation decreases inference effort, reading comprehension, and perceptions of literary merit.” Scientific Study of Literature, 7(1): 79-108.
  • David Comer Kidd ja Emanuele Castano (2013) ”Reading literary fiction improves theory of mind”. Science, 342(6156): 377-381.
  • David Comer Kidd ja Emanuele Castano (2017) ”Panero et al. (2016): Failure to Replicate Methods Caused the Failure to Replicate Results”. Journal of Personality and Social Psychology, 112(3): 1-4.
  • Iris van Kuijk, Peter Verkoeijen, Katinka Dijkstra ja Rolf A. Zwaan (2018). ”The Effect of Reading a Short Passage of Literary Fiction on Theory of Mind: A Replication of Kidd and Castano (2013)”. Collabra: Psychology, 4(1): 7-19.
  • Maria Eugenia Panero, Deena Skolnick Weisberg,  Jessica Black, Thalia R. Goldstein, Jennifer L.  Barnes, Hiram Brownell ja  Ellen Winner (2016) ”Does Reading a Single Passage of Literary Fiction Really Improve Theory of Mind? An Attempt at Replication”. Journal of Personality and Social Psychology, 111(5): 46-54.
  • Maria Eugenia Panero, Deena Skolnick Weisberg,  Jessica Black, Thalia R. Goldstein, Jennifer L.  Barnes, Hiram Brownell ja  Ellen Winner (2017) ”No support for the claim that literary fiction uniquely and immediately improves theory of mind: A reply to Kidd and Castano's commentary on Panero et al. (2016)”. Journal of Personality and Social Psychology, 112(3): 5-8.
--
Kuva:
- Joseph Ducreux, ”Omakuva, haukottelemassa” (öljymaalaus, 1783). [Wikimedia/public domain]

maanantai 2. huhtikuuta 2018

The Whisperer in Darkness


Aurinkokunnan ulkolaidalla sijaitsevalla Kuiperin vyöhykkeellä kieppuu jäisiä pikkuplaneettoja ja komeettoja, joiden seasta on etsitty kuumeisesti suurempia taivaankappaleita. Vyöhyke löytyi varsinaisesti vasta vuonna 1930, mutta Neptunuksentakaiset planeetat ovat kiihottaneet mielikuvitusta aina Neptunuksen löytymisestä lähtien vuodesta 1846.

Viime vuosisadan alussa Neptunuksen kiertoradassa tunnistettiin poikkeamia. Jotkut esittivät niiden syyksi jonkin kaukaisemman, vielä tuntemattoman planeetan olemassaolon ja alkoivat kuumeisesti etsiä jälkiä tähtitaivaalta. Neptunuksen poikkeamat osoittautuivat sittemmin epätäsmällisyyksiksi, mutta huolellisen valokuvien seulonnan tuloksena kauan etsitty ”Planeetta X” löytyi vuonna 1930. Se nimettiin roomalaisen manalan jumalan mukaan Plutoksi.

Aluksi sen koon arveltiin vastaavan maapallon kokoa, mutta vähitellen mittausten tarkentuessa arviot pienenivät aina viidessadasosaan alkuperäisestä. Vuonna 2006 Pluto menetti asemansa planeettana ja siirtyi kääpiöplaneettojen listaan.

* * *

Pian Pluton löytymisen jälkeen yhdysvaltalainen kauhukirjailija H. P. Lovecraft sovitti uuden planeetan osaksi kertomustaan ”The Whisperer in Darkness” (1931). Tämä novelli — jotkut sanovat pienoisromaani — oli kirjoittamisajankohtanaan pisin Lovecraftin tarinoista. Vaikka sen kirjoittaminen oli alkanut ennen Pluton virallista löytymistä, Lovecraft oli ollut kiinnostunut transneptuniaanisista planeetoista pitkään. Jo vuonna 1906 hän oli vedonnut Scientific American -lehdessä tähtitieteilijöiden voimien yhdistämisen puolesta yhdeksännen planeetan löytämiseksi.

Tyypilliseen tapaansa Lovecraft aloittaa novellinsa mullistuksesta, joka paljastaa tai nostaa esiin jotain hautautunutta, unohtunutta tai kätkettyä. Kun Vermontin poikkeukselliset tulvat kuljettavat satunnaisten ruumiiden lisäksi siivekkäitä, vaaleanpunaisia, äyriäismäisiä ruhoja, kirjallisuuden lehtori ja kansanperinteen harrastaja Albert N. Wilmarth tunnistaa uutisissa vanhojen kansantarujen hirviöitä, joiden kerrotaan sieppaavan liian syvälle kukkuloille ja metsiin tunkeutuvia ihmisiä. Taruihin yhdistyy kertomuksia omituisista jalanjäljistä ja umpeen muuratuista luolista.
 
Taustoitettuaan löytöjä vermontilaisissa paikallislehdissä Wilmarth saa kirjeen Henry Wentworth Akeleyltä. Mies, jonka taustat ovat kaikin puolin kunnialliset perimän, maun ja opintojen suhteen, väittää, että hänellä on todisteita metsässä elävistä hirviöistä. Hän on nähnyt niiden jälkiä, kuullut niiden ääniä ja tallentanut näitä kameran ja fonografin avulla. Olennot ovat peräisin maapallon ulkopuolelta Yuggoth-planeetalta (eli Plutosta). Ne lentävät kömpelöillä siivillään ”avaruuden eetterin” halki kaivamaan ja keräämään metalleja, joita Vermontin vuoristoseudulla on runsaasti.

Miehet käyvät kirjeenvaihtoon, ja vähitellen Wilmarth alkaa vakuuttua tarujen todenperäisyydestä. Samalla aukeaa Lovecraftin tarinoista toiseen kantava ikivanha mytologia, joka pysyy täysin välinpitämättömänä ihmisen peloille ja ahdistukselle. Salaisuuksien näin levitessä olennot kuitenkin alkavat tunkeilla Akeleyn syrjäisen maatilan pihapiiriin. Mies kertoo äänistä, kuolleista koiristaan ja röyhkeämmiksi kiihtyvistä öisistä yhteenotoistaan olentojen ja niiden kätyrien kanssa. Osa heidän kirjeenvaihdostaan jää saapumatta perille.

Sitten Akeley kertookin keskustelleensa olentojen kanssa ja todenneen ne rauhantahtoisiksi ja ystävällisiksi. Wilmarth saa kutsun maatilalle. Akeley pyytää häntä kirjeessään tuomaan mukanaan kaikki valokuvat ja äänitteet, jotta he voisivat niitä tarkastella yhdessä, kun hän samalla paljastaa Wilmarthille maailmankaikkeuden salaisuuksia.

Wilmarth ottaa kutsun vastaan. Perillä hänen tiedonjanonsa vaihtuu peloksi ja syväksi inhoksi.

* * *

 ”The Whisperer in Darkness” on sävyltään kiehtova kertomus, jossa kasautuvat todisteet ja tiivistyvä uhka kiristävät hitaasti jännitystä. Tiede osoittautuu puutteelliseksi välineeksi, ja päähenkilö luisuu tiedollisesta mukavuudesta kohti hirvittävää inhimillisen käsityksen ylittävää ymmärrystä. Uudet tieteelliset löydöt aurinkokunnan äärirajoilla kääntyvät Lovecraftin käsissä vallitsevaa maailmankäsitystä horjuttavaksi uhaksi. Kosketus paljaan todellisuuden kanssa jättää syvät traumat oppineisiinkin mieliin.

David Oakesin mukaan Lovecraft tarkastelee, miten maailmankuvaa voi horjuttaa, so. miten ihminen voi vakuuttaa toisen uudesta näkemyksestä, kun heidän käsityksensä todellisuuden luonteesta eroavat ratkaisevasti. Akeley käyttää harkittua suostuttelua ja hivuttautuu kohti totuutta varovasti, kaiken aikaa sovittaen sanojaan vastaanottajan näkökulman huomioiden. Tukenaan hänellä on paitsi opinnot, moitteeton maine ja mainio sukupuu — eli hän on Wilmarthin näkökulmasta samastuttava — myös valokuvat ja fonografin tallentamat äänet.

Sivumennen sanoen myös tähtitiede nojaa usein aihetodisteisiin. Johtopäätöksiä ei tehdä välttämättä suoran havainnon vaan ilmiön vaikutuksia mittaavien tulosten pohjalta. Pluton löytyminen perustui valokuviin, mutta sen koko voitiin tarkasti arvioida vasta, kun sitä kiertävä kuu Kharon löytyi vuonna 1978. Samoin sen olemassaolon spekulointi lähti liikkeelle poikkeamista toisen planeetan kiertoradassa.

Lovecraftin novelleissa on usein toisistaan riippumattomia tekstejä, myyttejä ja esineitä, jotka osoittavat kaikki samaan suuntaan. Oakes toteaa, että tässä kertomuksessa teknologia vahvistaa tietoja mutta myös nostaa tiedollista kynnystä tai vaatimustasoa. Kun Wilmarth menettää Akeleyn keräämät todisteet, hänellä on käytössään vain retoriset keinot, joilla vakuuttaa ihmiset heitä kaikkia uhkaavasta vaarasta. Ne ovat oikeastaan samat keinot, mitä novellikirjailijalla on käytössään.

* * *

”The Whisperer in Darkness” -novellista mainitaan usein kaksi heikkoutta: Ensinnäkin Wilmarthin sokeus tunnistaa selvästi väärennetty kirje nakertaa päähenkilön uskottavuutta. Toiseksi yuggothilaisten olentojen kaiken ihmillisen käsityskyvyn ylittävä älykkyys johtaa ne juonittelemaan tökeröiden väärennösten kanssa. S. T. Joshi epäilee, ettei Lovecraft ollut aivan päättänyt, miten tai millaisia hänen ”muukalaisensa” ovat. Kertomuksen yuggotilaiset pyrkivät herättämään kauhua pelkästään vieraan ulkomuotonsa ja joidenkin ominaisuuksiensa kautta. Muissa tarinoissa muukalaiset ovat aikeissaan täysin selittämättömiä tai suorastaan pahoja.

Miksi sitten Wilmarth päättää vastata Akeleyn kutsuun? Onko syynä, kuten Donald Burleson korostaa, pelkästään halu vahvistaa kirjeiden sisältö kasvotusten? Vai onko Wilmarth kokematon neitsyt, joka joutuu avaruusolioiden viettelemäksi, kuten Peter Cannon asian muotoilee? Eikä kirje ole suinkaan ainoa petos. Akeleyn sairasteleva hahmo kuiskii pimeästä nurkasta, eivätkä peitot paljasta hänestä näy kuin elottomat kasvot ja kädet.

Timo Airaksinen tunnistaa tarinasta rakkauskertomuksen rakenteen. Akeley kosiskelee kirjeitse viatonta ja neitseellistä Wilmarthia, mutta vasta kilpakosijan (muukalaisten) astuminen kuvaan pakottaa Wilmarthin toimimaan. Wilmarth ja Akeley löytävät toisensa kirjeenvaihdon seurauksena; he ovat kuin saman henkilön eri puoliskot pelkästään etäisyyden erottamana. Sitten Akeley ”vaihtaa puolta”. Ystävysten yhteys tai yhdistyminen on vaarassa. Niinpä Wilmarth hätääntyy ja rientää vermontilaiselle maatilalle, vaikka on selvästi jo liian myöhäistä.

Tämä on Airaksisen mukaan ainoa kerta Lovecraftin tuotannossa, kun päähenkilö valitsee hulluuden. Kertomuksissa ”ulkopuoli” tarkoittaa aina kauhua, mutta Wilmarth toivottaa sen tervetulleeksi. Se tarkoittaa, että hän on jo menettänyt mielenterveytensä. Hän heittäytyy Akeleyn jalkoihin kuin morsian, joka sitten totuuden paljastuessa menettää ”neitsyytensä”. 

Näin Wilmarth vietellään, häntä petetään ja lopulta hänet hylätään. Ystävyys ei saa hänen toivomaansa täyttymystä, eikä Akeleyn lupaama tiedon ja uskomusten yhdistyminen koskaan toteudu. Miehet eivät edes kättele. Wilmarth jää harhailemaan maan päälle ihmetellen, mitä tapahtui. Hänen olisi pitänyt tunnistaa petokset, mutta Airaksinen osoittaa, miten huonosti kirjallisuuden lehtoriksi Wilmarth lukee tekstejä auki.
Iä! Shub-Niggurath! The Black Goat of the Woods with a Thousand Young! 
* * *

H. P. Lovecraft, ”The Whisperer in Darkness” (1931). Kokoelmassa S. T. Joshi (toim.), The Call of Cthulhu and Other Weird Stories. Penguin Books, London, UK, 1999.

Peukutus: sävy

H. P. Lovecraftin tieteisnovellissa ”The Whisperer in Darkness” (1931) kertoja suostuttelee lukijaa tarinan pariin alkuun etäännytetyssä ja sitten kiihkeämmäksi käyvässä sävyssä. Uutiset, tarut, kirjeenvaihto ja havainnot tiivistyvät kauhun kokemukseksi, josta päähenkilöllä ei ole paluuta tavalliseen arkeen. Puutteineenkin novelli (tai pienoisromaani) on toimiva kertomus sekä kiehtova pulahdus lovecraftilaiseen mytologiaan.
Lisää aiheesta:
  • Timo Airaksinen (1999) The Philosophy of H. P. Lovecraft: The Route to Horror. Peter Lang Publishing, New York, NY, USA.
  • Donald R. Burleson (2016) H. P. Lovecraft: A Critical Study (1983). Hippocampus Press, New York, NY, USA.
  • Peter Cannon (2016) H. P. Lovecraft (1989). Hippocampus Press, New York, NY, USA.
  • S. T. Joshi, A Subtler Magick: The Writings and Philosophy of H. P. Lovecraft. Hippocampus Press.
  • David Oakes (2000) Science and Destabilization in the Modern American Gothic: Lovecraft, Matheson, and King. Greenwood Press, Westport, CT, USA.
---
Kuvat:
- NASA: ”New Horizons -avaruusluotaimen LORRI ja Ralph -laitteiston ottama kuva Plutosta”, 2015 (Wikimedia/public domain). LORRI (Long Range Reconnaissance Imager) on optinen teleskooppikamera ja Ralph on optisen ja infrapunavalon spektrometri.

perjantai 23. maaliskuuta 2018

The Pursuit of Power: Europe 1815-1914


Pelkästään uutisia seuraamalla syntyy helposti kuva kiihtyvästä taitamattomuuden, vastakkainasettelun ja häikäilemättömän voitontavoittelun kierteestä, joka on syöksemässä sivilisaatiomme perikatoon. Kuva ei ole välttämättä täysin väärä, vaikka ainakin osin se heijastelee  tiedotusvälineiden likinäköistä ja sensaatiohakuista näkökulmaa. Silti kansainvälisiä sopimuksia puretaan, kauppasuhteita kolhitaan, eikä taustalla puoliunesta havahtuvaa autokratiaa enää yritetä entiseen tapaan taivuttaa takaisin nukkumaan.

Historian ”suuret kertomukset” ovat kuolleet. Ennen vanhaan ihmiskunta kulki jotain päämäärää tai kiintopistettä kohti. Politiikka, sodankäynti ja diplomatia hallitsivat historiankirjoitusta, mutta sittemmin elämän eri alueille on tunnistettu ja tunnustettu omat limittäiset kronologiansa. Samaa aikakautta voi perustellusti katsella hyvin eri näkökulmista, eikä postmodernissa sanota olevan todellisuutta sinänsä — on vain havaintoja todellisuudesta (postmodernista ehkä myöhemmin lisää).

Emme ole varsinaisesti minkään alussa emmekä lopussa, vaan kuten Wolfgang Streeck on todennut, ”kaikki olemassa oleva on aina jollakin kehityspolulla”. Kehitys tai historia ei pysähdy soteen, rauhaan tai sopimukseen, vaan asiat muuttuvat toisiksi. Vaikka historiankirjoittajien kehittämä nöyryys ei ehkä sovi päivittäiseen uutistuotantoon, se tuottaa hyvin paljon erinomaista luettavaa.

* * *

Ehkä juuri edellä mainituista syistä Richard J. Evansin valtava The Pursuit of Power (2017) väistää perinteiset 1800-luvulle asetetut ”suuret kertomukset” ja mielivaltaisesti piirrettyjen ”aikakausien” määritelmät. Siitä huolimatta siinä on yhdistävä juonne, joka tulee esiin heti otsikossa: vallan tavoittelu. Tietenkin valtaa on tavoiteltu ja siitä on taisteltu aina, mutta teokselle (tai 1800-luvulle) kenties poikkeuksellista on tavoittelun ja sen kohteen moniulotteisuus.

Uudenlaiset ja aiempaa suuremmat armeijat kehittävät sotilaallista valtaa. Kansainvälisessä kilpailussa vuosisadan mittaan kansallistunteeseen kiinnittyvät valtiot kilpailevat vallasta ja arvovallasta — sekä siirtomaista. Vallankumoukselliset pyrkivät tarttumaan poliittiseen valtaan. Poliittiset puolueet ja järjestöt kampanjoivat noustakseen valtaan. Pankkiirit ja teollisuusyrittäjät yrittävät kasvattaa taloudellista valtaansa. Ammattiliitot käyttävät lakkoja työväen etujen ajamiseen. Taiteilijat haastavat taideakatemioiden vallan. Vapautuminen säädyistä, säädöksistä ja asenteista tarjosi valtaa niille, jotka olivat aiemmin olleet monin tavoin epäitsenäisiä.

Toisaalta ihminen yrittää vuosisadan mittaan saada otteen ympäristöstään. Lääkärit ja tutkijat etsivät keinoja tautien torjumiseksi. Tiede taistelee itseään irti uskonnollisten käsitysten vallasta ja kartoittaa maailmaa ymmärrettävien ja sovellettavien lakien muotoon. Insinöörien valjastamat uudet energianlähteet ja koneet kasvattavat ihmisen valtaa luonnosta. Lennättimet, höyrylaivat ja rautatiet pienentävät etäisyyksien valtaa.

Kirjan käsittelemän ajanjakson aikana Euroopassa tapahtuu jotain poikkeuksellista. Vielä 1700-luvun puolivälissä se oli suunnilleen tasoissa Intian, Kiinan ja vaikkapa ottomaanien sivilisaatioiden kanssa, mutta Napoleonin sotien päätyttyä Euroopalla oli jo etumatkaa, joka vain kasvoi vuosisadan mittaan. Evans liikkuu vilkkaasti eri puolilla Eurooppaa — joka on pikemminkin idea kuin selkeä maantieteellinen alue — kuvaillen alueellisia eroja kehityksessä, kaupungistumisessa ja teollistumisessa.

1800-luvun aikana yhdentyminen ja hajaantuminen vuorottelevat tai vaikuttavat jopa samanaikaisesti. Wienin kongressi pyrki estämään paikallisten konfliktien laajenemisen kansainvälisellä tasolla. Toisaalta nationalismi samanaikaisesti synnytti jännitteitä valtioiden sisälle ja niiden välille. Yhteisen aikakäsityksen tarpeellisuus ajoi sopimukseen aikavyöhykkeistä, mutta toisaalta yhteinen antiikin kulttuuriperimä joutui väistymään kansallisten tarinoiden ja historioiden tieltä.   

 * * *
 
Nopea teknologinen ja taloudellinen kehitys eivät poistaneet kaikkia jännitteitä; ne myös synnyttivät uusia. Joillain aloilla ja alueilla kehitys oli hidasta. Eurooppa maksoi nopeasta ja epätasaisesta kehityksestä karvaasti 1900-luvun alkupuoliskolla. Maaorjuuden aiheuttama kärsimys ja siitä kumpuava viha oli yksi keskeisistä motiiveista, kun Gavrilo Princip ampui Itävalta-Unkarin arkkiherttuan Frans Ferdinandin Sarajevossa kesäkuussa 1914. Vaikka maaorjuus oli Venäjällä lakkautettu jo vuonna 1861, epätasaisten maanomistusolojen aiheuttamat ongelmat olivat taustalla myös Venäjän vallankumouksessa vuonna 1917.

Koska kaikki asiat ovat jollain kehityspolulla, Streeckin mukaan ihminen on sokea ilman historiaa. 1800-luvun poliittinen kehitys tuskin asettaa lehdistön kuvaamia poliittisia taisteluita ja skandaaleita mihinkään historiallisiin mittasuhteisiin, eikä se kerro selkeää kehityslinjaa, jolla olemme. Joudumme elämään tässä ajassa emmekä menneisyydessä, mutta Evansin kirja antaa kuitenkin aavistuksen, mistä olemme tulossa. Se kuvaa Eurooppaa aikana, jolloin poliittisia toisinajattelijoita rutiininomaisesti teloitettiin, jolloin monia luontaisina pitämiämme oikeuksia ei ollut tunnustettu ja jolloin kirjoitettiin runsaasti erinomaisia romaaneja. Ihminen ei ollut vähemmän luova tai neuvokas, mutta päätöksiä tehtiin kovasti erilaisen järjestelmän ja arvojen piirissä.

Evansin kerronta viljelee monipuolisia yksityiskohtia, laajoja kehityslinjoja ja yksittäisten ihmisten kohtaloita pitkälti samaan tapaan kuin hänen erinomainen Saksan Kolmatta valtakuntaa käsittelevä trilogiansa. Sen kolmessa osassa käsiteltiin vain paria vuosikymmentä, mutta nyt kokonaisen vuosisadan käsittelyyn Evansilla on käytössään vain vajaa tuhat sivua. Asiaa on valtavasti, eivätkä langat punoudu historialliseksi narratiiviksi yhtä vaivattoman tuntuisesti. Silti 1800-luvun Eurooppa on lumoavan vieras paikka.

Richard J. Evans, The Pursuit of Power: Europe 1815-1914. Penguin Books, London, UK, 2017.