keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Kuningatar Kristiina

Peter Englund, Kuningatar Kristiina. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Silvermasken: en kort biografi över drottning Kristina (2006) suomentanut Rauno Ekholm. WSOY, Helsinki, 2007.

Ruotsin historiaa lukiessani olen pannut merkille Kristiinan (1626-1689) lyhyehkön hallituskauden. Se jää valtaneuvos Axel Oxenstiernan holhoojahallitsijuuden 1632-1644 ja sotaisan Kaarle X Kustaan valtakauden 1654-1660 väliin, mutta itsestään Kristiinasta en häpeäkseni tiennyt parin kaupungin nimeämistä enempää.

Isänsä Kustaa II Adolfin toivomuksesta, kun poikalasta ei ollut tuloillaan, Kristiina kasvatettiin aikanaan yhden Euroopan mahtavimman valtakunnan hallitsijaksi. Hän nousi varsinaisesti valtaistuimelle täysi-ikäisenä vuonna 1644 ja luopui valtaistuimesta serkkunsa hyväksi vuonna 1654. Samana vuonna hän luopui luterilaisesta uskostaan ja kääntyi katolilaiseksi. Nämä ulkoiset käännekohdat ovat kieltämättä hätkähdyttäviä, mutta varsinainen ihminen käänteiden keskellä on ristiriitaisuutensa vuoksi mielenkiintoisempi.

Kristiinan säilynyt kirjeenvaihto ja muut kirjoitukset pohjustavat Peter Englundin muotokuvan Kuningatar Kristiina (2007). Kirja on lyhyisiin lukuihin jaettu mosaiikkimainen elämäkerta, jossa nuoresta naisesta kasvaa valtiopäiviä ja maan aatelisia jallittava kuningatar ja sitten maansa ja uskonsa hylkäävä matkasaappaisiin ja housuihin pukeutuva arvonsa tunteva eurooppalainen ylimys. Hän väistää tai pakenee perinteistä naisen asemaa ja roolia. Kuollessaan hän oli virgo intacta.

Etelä-Eurooppa otti riemuiten vastaan kääntyneen kuningattaren. Tämä ei kuitenkaan ollut mikään hurskas pyhimys vaan terävä, omapäinen ja itsetietoinen nainen, joka "kieltäytyi teeskentelemästä, alistumasta, yhteispelistä". Vuosien ajan Kristiina liikkui erilaisten poliittisten hankkeiden ja liittolaisuuksien pyörteissä etsien valtaa ja rahoitusta loisteliaalle elämälleen. Hän etsi myös tietoa ja kenties rakkautta.

Englundin teos on parisataasivuinen kuvaus erikoisesta ja lahjakkaasta poikkeusyksilöstä — montakaan saman tien kulkijaa ei tule heti mieleen. Tekstin sekaan liitetyissä pitkissä lainauksissa Kristiina puhuu itse, mutta valtaosin kirja kulkee tietysti Englundin lyhyiden lukujen varassa. Mielenkiintoisesta aiheesta huolimatta kirja ei oikein imaise mukaansa: katkelmallisuus ja kevyesti rakennettu kerronta antavat kuvan jonkinlaisesta ”välityöstä”. Aikakauden historiallisiin tapahtumiin pohjatiedot pitäisi lukea jostain muualta.

torstai 13. huhtikuuta 2017

The Damned Thing

Ambrose Bierce, ”The Damned Thing” (1893). Teoksessa Milton Crane (toim.), 50 Great American Short Stories. Bantam Books, New York, NY, USA, 1972.

Äskettäin lukemani Thomas Hardyn romaani Jude the Obscure (1895) saattaa olla realismin lisäksi naturalismia. Realismista kehittyneen ja irtaantuneen naturalismin voi nähdä reaktiona tieteelliseen determinismiin, jonka mukaan ihminen on näkymättömien ulkoisten ja sisäisten voimien uhri.  Missä realismi käsitteli monitahoisen yksilön monisyisiä valintoja, naturalismi kuvasi ihmiset pikemminkin yksinkertaisina uhreina, jotka eivät välttämättä edes täysin ymmärtäneet tilannettaan. Naturalisti pyrki teostensa kautta tunnistamaan näitä ihmisten ympärillä vallitsevia ja hallitsemattomia voimia.

Naturalismi leimahti lyhyesti myös Yhdysvalloissa 1800-luvun lopulla. Yksi naturalisteista yhdysvaltalaisista oli Ambrose Bierce (1842-1914), joka ryhtyi kirjoittajanuralle haavoituttuaan sisällissodassa. Hänen sotaa käsittelevät novellinsa väistivät tyypillisen romantisoinnin ja esittivät kunnian ja sankaruuden sijaan sodan, taistelun ja sotilaskoulutuksen epäinhimillisenä. Kuten Ron Soodalter toteaa, Biercen kyynisyys ei tarjoa minkäänlaista moraalista tukea tai myötätuntoa niille, jotka sotaa käyvät. Sotanovellien hahmot kiertävät rohkeuden ja ritarillisuuden tai kompastuvat niiden vääristyneisiin juuriin. Sotiminen on pohjimmiltaan eläimellistä, koska se riistää kaikilta, osallistujilta ja sivullisilta, ihmisarvon.

* * *

Kauhunovelli ”The Damned Thing” (1893) ei käsittele sisällissotaa vaan erakoituneen Hugh Morganin väkivaltaista kuolemaa. Sanomalehtitoimittaja William Harkerin valaehtoinen todistus kertoo jonkin ”kirotun olennon” jo pitkään häirinneen Morgania, jonka kanssa hän toisinaan metsästi ja kalasti.
”I was visiting him at this place to shoot and fish. A part of my purpose, however, was to study him, and his odd, solitary way of life. He seemed a good model for a character in fiction. I sometimes write stories.”
Viiriäisiä etsiessään Morgan ja Harker kuulevat pensastosta liikettä. Harker epäilee äänen lähdettä peuraksi ja ihmettelee, kun Morgan virittää haulikkonsa — se on varsin tehoton isojen nisäkkäiden metsästykseen. Äänissä ja liikkeessä on kuitenkin jotain outoa.
"'What is it? What the devil is it?' I asked.
"'That Damned Thing!' he replied, without turning his head.
Sitten Morgan tyhjentää haulikkonsa molemmat piiput omituisesti huojuvaan heinikkoon. Sekavassa tilanteessa Morgan tulee raadelluksi ja kuolee.

Kuolinsyytä tutkivat miehet eivät tietenkään usko Harkerin kertomusta vaan pitävät häntä hulluna. Novellin neljäs ja viimeinen osa on Morganin päiväkirja, joka luonnostelee erakoituneen miehen kohtaamisia näkymättömän olennon kanssa. Näkyvien värien lisäksi on värejä, jotka eivät ole mitään väriä.

Biercen satiirisessa sanakirjassa The Devil's Dictionary (1911) haamu on määritelty ”ulkoiseksi ja näkyväksi merkiksi sisäisestä pelosta”. Vaikka ”kirottu olento” ei ole oikeastaan haamu, se edustaa tieteellisen maailmankuvan rajallisuutta. Kerronta pysyy etäällä varsinaisesta tapahtumasta eikä tarjoa selitystä tai ratkaisua.

Kauhu- tai tieteistarinan olemuksestaan huolimatta Biercen novelli sisältää myös naturalistisia piirteitä. Kerronta keskittyy henkilöiden luonnekuvausten sijaan ympäristöön, joka oli vaarallinen ja pelottava. Näin Bierce kertoo tarinaansa etäämmältä kuin esimerkiksi Poe tai Lovecraft. Ympäristö mittaa ja punnitsee ihmisen osoittaen tämän kykyjen ja tietämyksen rajat. Kuolinsyyntutkijat, eli vallitseva tietämys, kiistävät yksittäisen ihmisen kokemuksen ja pysyvät näin tietämättöminä heidän ympärillään vaikuttavista ilmiöistä ja voimista.

* * *

Robert Galen kertoo novellin idean pohjautuvan Biercen omituiseen kokemukseen vuodelta 1874. Asuessaan Englannissa Bierce palasi kerran iltamyöhällä kotiin ja tunsi tuolloin äskettäin kuolleen ystävänsä hengen ohittavan hänet pimeässä. Tapahtuma kummitteli hänen mielessään vuosia ja sai lopulta tarinan muodon.

Bierce joutui myös puolustamaan novelliaan plagiaattisyytöksiä vastaan. Sen katsottiin muistuttavan liiaksi Fitz James O'Brienin novellia ”What Was It?” (1859). Bierce kuitenkin piti O'Brienin hirviötä mielikuvituksen tuotteena ja mahdottomuutena, kun taas hänen oman novellinsa peto on yksinkertaisesti väriltään näkymätön. Näin novelli olisi tieteiskirjallisuutta eikä gotiikan kauhukertomus. Lisäksi, jos O’Brienia luetaan 1800-luvun talouskriisien kritiikkinä, novellit käyttävät näkymättömyyttä aivan eri asioiden ilmaisemiseen.

Lisää aiheesta:
  • Ambrose Bierce (1911) The Devil's Dictionary. Project Gutenberg E-Book, 2008. http://www.gutenberg.org/files/972/972-h/972-h.htm
  • Robert L. Gale (2001) Ambrose Bierce Companion. Greenwood Press, Westport, CT, USA.
  • Ron Soodalter (2009) ’Bitter Bierce’ and the macabre side of war. America's Civil War, 22(5): 19-20.

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Jude the Obscure

Thomas Hardy, Jude the Obscure (1895). Project Gutenberg E-Book, 1994. https://www.gutenberg.org/ebooks/153

Vaikka sanonnan mukaan jokainen on oman onnensa seppä, muutamaa erakkoa lukuunottamatta ihmisen onni riippuu paljon muista ihmisistä. Sosiaalinen ympäristö asettaa normeja ja ihanteita, jotka kolhivat armotta niitä, jotka eivät normeja tai ihanteita täytä, aivan riippumatta muista hyveistä. Kuten kuningas Learille kävi ilmi, ihminen ei voi yksin määrätä, kuka hän on, vaan hänen identiteettinsä riippuu paljon siitä, kenenä muut häntä pitävät ja kuka hänen annetaan olla.

Thomas Hardy (1840-1928) ei kirjoittanut kuninkaista vaan viktoriaanisen Englannin tavallisista ihmisistä, jotka joutuivat yhteisön käsitysten, ennakkoluulojen ja tekopyhyyden — eli ”moraalin” — pahoinpitelemiksi. Päähenkilö romaanissa Tess of d'Urbervilles (1891) saa kantaakseen langenneen naisen maineen, kun hänet raiskannut mies voittaa hurskauden sädekehän (ohimeneväksi paljastuvasta) katumusharrastuksestaan. Bathsheba maksaa kalliisti kiusoittelevan leikkisyytensä romaanissa Far from the Madding Crowd (1874). Molemmissa romaaneissa nuori nainen heitetään ilman opasta tai tukea miesten hallitsemaan aikuisten maailmaan.

Hardyn kovaotteinen ja pessimistinen realismi jatkuu myös hänen viimeisenä valmistuneessa romaanissaan Jude the Obscure (1895). Ulkopuolisuus näkyy jo romaanin nimessä: obscure tarkoittaa vierasta, hämäräperäistä tai epämääräistä. Nimenä Jude on käytännössä sama kuin Juudas. Varhaiset kääntäjät halusivat korostaa eroa Juudas Iskariotin ja apostoli Juudaksen välillä, joten Uuden testamentin Juudaksen kirje on englanniksi Epistle of Jude. Kirje esittää varoituksia vääristä opettajista ja muistuttaa, kuinka ”lopun aikoina tulee pilkkaajia, jotka elävät jumalattomien himojensa vallassa” (Juud. 17). Nämä jumalattomat himot ovat yksi romaanin keskeisistä teemoista.

Romaanin aihe on kuitenkin avioliitto. Jude haaveilee yliopisto-opinnoista ja opiskelee klassisia kieliä ruumiillisen työn ohella. Onnettomuudekseen hän joutuu Arabellan viettelyn ja juonittelun uhriksi. Judesta ehtii tulla aviomies ja kivenhakkaaja ennen kuin Arabellan raskaus paljastuu valheeksi ja avioliitto sietämättömäksi. Arabella muuttaa Australiaan, ja Jude ihastuu Sueen, itsevarmaan, lukeneeseen ja älykkääseen mutta tunteissaan ailahtelevaan serkkuunsa. Missä Arabella on puhdasta lihallisuutta, Sue edustaa idealisoitua tai platonista rakkautta. Ihastus osoittautuu molemminpuoliseksi, mutta Sue on ehtinyt avioitua vanhemman miehen kanssa. Sue jättää miehensä, avioliittoja mitätöidään, lapsia syntyy, osalliset sekä sivulliset kärsivät, kun yksilön kokemus ei asetu ympäristön ylläpitämään järjestykseen.


Hardyn käsissä kärsimys johtuu osin ihmisluonnosta ja mielivaltaisista avioliittoa koskevista säännöistä. Se johtuu myös ihmisten kyvyttömyydestä kommunikoida ajatuksiaan ja ymmärtää toisiaan. Jude ei lopultakaan pääse perille Suen aivoituksista, eikä Arabella ymmärrä Judea ja tämän tiedonjanoa alkuunkaan. Jokainen keskeisistä henkilöistä saa kuitenkin kirkkauden hetkensä ja tavoittaa puheessaan jotain ylevää. Monet näistä viisauksista, elleivät peräti kaikki, koituvat myöhemmin tavalla tai toisella kunkin lausujan onnettomuudeksi.
The gates were shut, and, by an impulse, he took from his pocket the lump of chalk which as a workman he usually carried there, and wrote along the wall:
"I have understanding as well as you; I am not inferior to you: yea, who knoweth not such things as these?"—Job xii. 3.
Romaanissa viitataan Jobin kirjaan pariinkin kertaan, ja sitä voi ajautua lukemaan irvokkaana tai käänteisenä versiona Jobin tarinasta. Hardyn käyttämä monitulkintainen sattuma voisi olla maallinen ilmiö, mutta enteiden valossa se tuntuu jumalalliselta tuomiolta, johon voi vain alistua. Avioliitto on ympäristön sanktioima, mieluiten onneton, normi, jota ei voi paeta ja jonka ulkopuolella ei ole vaihtoehtoja.

Romaanissa on kuusi osaa, jotka kuvaavat toistuvia yrityksiä aloittaa alusta. Toisteisuutensa vuoksi esimerkiksi Norman D. Prentiss pitää romaania Hardyn teoksista muodoltaan raastavimpana ja ahdistavimpana. Hardy kiristää viktoriaaniset juonitekniikat, toiston ja sattuman, äärimmilleen, ja tukehduttaa uuden aloituksen toisensa jälkeen. Toistot ovat henkilöille tahattomia ja kivuliaita. Prentiss löytää henkilöhahmojen puheissa ja sattuman ohjaamissa väkinäisissä juonenkäänteissä vihjeitä metakirjallisesta tunnistamisesta; ikään kuin Jude ja Sue huomaisivat olevansa kirjallisia hahmoja kiduttavassa tragediassa.

Kuten aiemmatkin Hardyn romaanit, lukukokemuksena Jude the Obscure on väkinäisyydestään huolimatta maukas. Ratkaisevan käänteen kohdalla uskottavuus joutuu siinä määrin koetukselle, ettei paluu kirjan maailman sisään enää onnistu. Kerronta on silti älykästä, ja paksun symboliikan takia ollaan koko ajan jonkin äärellä tai rajalla.

Romaani ilmestyi jatkokertomuksena Harper's New Monthly Magazinessa joulukuusta 1894 marraskuuhun 1895. Lehdessä ilmestynyt William Hatherell tekemä kuvitus julkaistiin myös osana romaania. Sitä voi selata mm. Internet Archive -sivuston tarjoamasta amerikkalaisesta painoksesta.

Lisää aiheesta:
  • Norman D. Prentiss (1995) The Tortured Form of Jude the Obscure. Colby, 31(3): 179-193.

Kuvat: William Hatherell, 1895  (public domain / Internet Archive).

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Brasyl

Ian McDonald, Brasyl (2007). Gollancz, London, UK, 2008.

Minun on vaikea sulattaa kvanttimekaniikan synnyttämää monimaailmatulkintaa, jonka mukaan jokainen asia, joka voi olla toisin, on toisin jossain rinnakkaisessa todellisuudessa. Todellisuus on monimutkainen, enkä siten yleensä valita selitysten monimutkaisuutta. Monimaailmatulkinta ei kuitenkaan selitä mitään vaan kasvattaa selittävien muuttujien määrän äärettömään.

Epäluuloni ei pohjaudu fysiikan tuntemukseen vaan oikeastaan vain filosofiseen kursailuun. Monimaailmatulkinta muistuttaa kolmannen ihmisen argumenttia, jonka voimin Aristoteles puhkoi Platonin ideaoppia:  Esimerkiksi samanlaisuus kahden asian välillä on niiden osallistumista samanlaisuuden ideaan. Asioiden ja samanlaisuuden idean välinen samanlaisuus osallistuu uuteen samanlaisuuden ideaan, mikä johtaa äärettömään regressioon, kun jokainen ideaan osallistuminen synnyttää uuden idean. Päättely vajoaa näin pohjattomaan silmäkkeeseen, eikä todellisuudesta voida sanoa oikein mitään.

Fyysikot pyörittävät paperilla äärettömyyksiä hyvin vaivattomasti, joten miksi tällaisia silmäkkeitä pitäisi väistellä tai kaihtaa? Nietzschen ajattelulle ja kritiikille altistuneen pitää tunnustaa, ettei mikään takaa, että todellisuuden selitykset olisivat yksinkertaisia tai että todellisuus olisi edes selitettävissä. Kenties ”ääretön” on juuri sellainen henkinen este, joka kaltaiseni henkisen pienviljelijän on ylitettävä matkallaan kohti ymmärrystä — silläkin uhalla, että esteen takana on vain lisää valheellista turvaa tuottavia huteria teorioita.

* * *

Brittiläinen Ian McDonald (s. 1960) on tehnyt irtiottoja tieteiskirjallisuuden tyypillisistä anglosaksisista ympäristöistä. Esimerkiksi hänen romaaninsa River of Gods (2004) sijoittuu tulevaisuuden Intiaan ja Brasyl (2007) tulevaisuuden, nykyisyyden ja menneisyyden Brasiliaan. Hänen kirjansa sanotaan tarkastelevan teknologioiden ja nopeiden sosiaalisen muutosten vaikutuksia ei-länsimaisissa yhteiskunnissa.

Tässä murroksen hengessä Brasyl kuljettaa kolmea tarinaa: 1700-luvulle sijoittuvaa Pimeyden sydäntä (1899) muistuttavaa matkaa Amazonian uumeniin, nykypäivään sijoittuvaa tositelevisiotuottajan murenevaa todellisuutta ja lähitulevaisuuteen sijoittuvaa kamppailua kvanttiteknologian seurausten kanssa. McDonaldin Brasiliassa on jalkapalloa, capoeiraa, biodieseliä, maantieteellisiä ja sosiaalisia korkeuseroja, värikkyyttä ja Amazonin sademetsää.
The ball hangs motionless at the top of its arc. It frames Cidade de Luz, fifty hillside streets, its head adorned with the thorny crown of the favela, at its knees the rodovia heat-crazy with windows and wing mirrors. Beyond the high-way the gated enclaves begin: red-roofed, blue-pooled, green-shaded. Through the sun-shiver the endless towers of São Paolo recede into half-believed spirits of architecture, their summits orbited by advertisements.
Romaanissa on kaiken aikaa esillä monia maailmoja tai oikeastaan todellisuuksia. Tositelevisio ja varallisuus tuottavat ja muokkaavat niitä. Rio de Janeiron tai São Paolon kaupunginosista toiseen liikkuminen on maailmasta toiseen siirtymistä. Länsimaisille matkailijoille mystinen sademetsä alkuperäisasukasheimoineen paljastaa lukuisia uusia todellisuuksia. Maailmat syöttävät päähenkilöille kierteisiä palloja, ja melko pian käy ilmi, että kvanttimekaniikka ei ole romaanissa läsnä vain rekvisiittana.

McDonald lataa paikoin virkkeisiinsä epäilyttävät määrät ruutia ja barokkisia kielikuvia, mutta kaikkinensa kerronta kulkee sujuvasti ja tyylikkäästi. Henkilöhahmot käyttävät portugalin sanastoa ja paikallista slangia irroittamaan lukijan omasta kielestään vieraaseen maailmaan — hieman samaan tapaan kuin Kellopeli appelsiini (1962). Kirja on sijoitettavissa kyberpunk-perinteeseen, koska yksi tai kaksi päähenkilöistä liikkuu teknologian lävistämän yhteiskunnan marginaalissa, vaikka varsinaisia vastakulttuuriteemoja ei romaanissa käsitelläkään. Juuri teknologian sosiaalisten vaikutusten kautta kirja on ehkä enemmän post-kyberpunk -genreä (näin pääsin käyttämään aiemmin viikolla oppimaani sanaa).

Kaikesta huolimatta, kuten kvanttimekaniikan monimaailmatulkinta, myös Brasyl pysyy minulle etäisenä. Maailmojen tai todellisuuksien välinen liike siirtää tarinan sellaisen fantasian suuntaan, jonka logiikasta on vaikea pysyä kärryillä, jonka panoksia on vaikea tunnistaa, ja josta mielenkiinto lipeää helposti. Romaanin rakentaminen näin monimutkaisten teorioiden varaan on samanlaista kuin moukarin asettaminen pystyyn varsi alaspäin: epävakaata painopistettä on vaikea ohjailla ilman voimakkaita korjausliikkeitä, ja lopulta lattiaan tulee jälki.

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Huijari

Ed McBain, Huijari. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Con Man (1957) suomentanut Kalevi Nyytäjä. Tammi, Helsinki, 1974.

Joesta löytyy pahoin liettynyt naisen ruumis. Sen peukalon ja etusormen välisestä ihopoimusta löytyy tatuointi. Sitten samanlainen tatuointi löytyy tuoreemmasta ruumiista. Ed McBainin romaanissa Huijari (1974) rikoksia ei tutki yksityisetsivä tai kiinnostunut amatööri vaan rikosetsiväryhmä. Niinpä rikosten selvittäminen ei nojaa neronleimauksiin tai liki yliluonnolliseen päättelytaitoon vaan prosessiin.

Tuottelias McBain, oikealta nimeltään Evan Hunter (1926-2005), loi poliisiromaanin, rikoskirjallisuuden alalajin, joka keskittyy todenmukaiseen poliisitutkintaan ja rikosetsiviin. Hänen vuonna 1956 käynnistynyt 87. piiri -sarjansa kasvoi 50 osan mittaiseksi ja toimi esikuvana paitsi kirja- myös televisiosarjoille, kuten Hill Street Blues ja NYPD Blue.

Huijarin kaksi rinnakkaista rikostutkimusta tarjoavat tarinaa aika ohuelti. McBain pujottaa sekaan todenmukaisia katoamisilmoituksia, hammaskarttoja ja rikosrekisteriotteita, mutta merkittävä osa romaanista kuvailee poliisien siviilielämää ja romantiikkaa. Nämä sivujuonet eivät edistä tutkintaa, vaan niiden on tarkoitus McBainin mukaan inhimillistää aiemmin väkivaltaisina petoina kuvatut rikosetsivät. Tulos on ristiriitainen: Esimerkiksi Steve Carella päätyy pieksemään hänen vaimoaan lähennelleen miehen ravintolassa. Vaimo, sen paremmin kuin kertoja, ei kyseenalaista tämän väkivallan tarpeellisuutta.

Kerronta käyttää tämän tästä itseensä viittaavia siirtymiä liikkuessaan kohtauksista toiseen. En ole varma, toimiiko se kovin hyvin.
Brownilla ei ollut aikaa huulenheittoon. Hänellä ei ollut aikaa muuhun kuin arkistojen penkomiseen. Jossain tuolla arkistokorttien seassa oli hänen etsimänsä mies.

Bert Klingillä oli toisenlaatuista luettavaa. Bert Kling seisoi etsivien huoneen ilmoitustaulun edessä. [...] Ilmoitustaululle oli kiinnitetty lomalista.
McBainin tapa rakentaa odotuksia jopa kappaleiden sisään tuntuu keinotekoiselta. Kling seisoo ilmoitustaulun äärellä, sitten kuvaillaan sadetta ja katuvaloja, ja vasta tämän jälkeen paljastuu, mitä ilmoitustaululla on. Lomalista käynnistää melko merkityksettömän sivujuonen.

Kirja tarttui jotenkin sattumalta mukaani kirjaston poistohyllystä. Vaikka tämä sarjan neljäs osa ei ole erityisen hyvä tai kiinnostava, sarjan asema rikoskirjallisuuden historiassa on kieltämättä iloinen yllätys. Lisäksi opin jotain Ed McBainista, yhdestä James Ellroyn esikuvista.

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Breakdown

Taylor Downing, Breakdown: The Crisis of Shell Shock on the Somme, 1916. Little, Brown, London, UK, 2016.

Iso-Britannia oli huonosti valmistautunut vuonna 1914 alkaneeseen suursotaan. Maineikas brittiläinen siirtoarmeija oli parhaiten koulutettu ja varustettu eurooppalaisista joukoista, mutta kuusi jalkaväkidivisioonaa oli vähän. Divisioonat hupenivat nopeasti uudenlaisessa sodassa.

Kun sodan mittakaava alkoi ensimmäisten kuukausien jälkeen selvitä, britit alkoivat koota vapaaehtoisista uutta ”Kitchenerin armeijaa”. Pulaa oli paitsi kivääreistä, univormuista ja ammuksista myös upseereista, lääkäreistä ja kokemuksesta. Sodanjohto myöntyi hyökkäämään uuden ja kokemattoman armeijansa kanssa suunniteltua aikaisemmin helpottaakseen ranskalaisten ahdinkoa Verdunissa.

Brittien ja ranskalaisten mittava hyökkäys Sommella alkoi heinäkuun 1. päivänä 1916. Huolimatta pitkästä tulivalmistelusta brittisotilaiden tappiot konekivääritulessa, tykistökeskityksissä ja vastahyökkäyksissä kasvoi 60000 henkeen. Haavoittuneet täyttivät sairaaloiden vähäiset vuodepaikat nopeasti. Ensimmäisten päivien aikana rintaman taakse sidontapaikoille tuotiin myös sekavassa tilassa olevia täriseviä ja muistinsa menettäneitä sotilaita. He olivat taistelukyvyttömiä, vaikka heillä ei ollut näkyviä haavoja. 

Taylor Downingin tuore tietokirja Breakdown (2016) liikkuu samojen ilmiöiden äärellä kuin Ville Kivimäen erinomainen Murtuneet mielet (2013). Vuosisadan alun Britannia oli talvisotaan joutuvan Suomen tavoin valmistautumaton. Psykologian tuntemus oli alkeellista, eivätkä armeijat halunneet (tai halua) tunnustaa poikkeuksia tai erikoistapauksia. Henkisten ongelmien katsotaan juontuvan sotilaan omista taipumuksista, ei varsinaisesti taistelukentän tapahtumista.

Uuden, ”sotaneuroosiksi” (engl. shell shock) nimetyn ilmiön pelättiin murentavan moraalin ja tarjoavan sotilaille tien pois taisteluista. Sen pelättiin tarttuvan epidemian tavoin ja tuhoavan koko brittiarmeijan, joten se päätettiin määrätietoisesti tulpata. Yksiköitä, joissa esiintyi sotaneuroosia tavanomaista enemmän, rangaistiin. Rohkeudestaan tunnettu Lonsdalen pataljoona kärsi heinäkuun 1. päivänä brittien suurimmat tappiot: yli 60% miehistöstä ja melkein kaikki upseerit. Kun se muutamaa päivää myöhemmin kieltäytyi hyökkäämästä, pataljoonaa nöyryytettiin julkisesti, ja sotaneuroosia diagnosoinut lääkintäupseeri lähetettiin kotiin sotamieheksi alennettuna. Liika sympatia oli se varsinainen sairaus.

Armeijan tarkoitus oli voittaa sota, mutta tavanomaiset kurinpidolliset toimet, kuten rangaistukset, julkiset häpäisemiset ja teloitukset, eivät kuitenkaan tehonneet. Sotilaat elivät jatkuvassa kuolemanvaarassa voimattomina vaikuttamaan omaan kohtaloonsa. Kaikki pelkäsivät ja kaikki yrittivät peitellä pelkoaan, mikä sitten purkautui oireina.

Sairautta alettiin tutkia ja luokitella. Lääkintäupseerit saivat ohjeikseen palauttaa miehet rintamalle mahdollisimman pian. Räjähdyksen laukaisema neuroosi tulkittiin haavaksi, joka vaati pidempää hoitoa. Ilman selkeää fyysistä ärsykettä, kuten lähellä sattunutta räjähdystä tai elävältä hautautumista, neuroosia käsiteltiin flunssan kaltaisena ohimenevänä sairautena. Usein parin päivän lepo rintaman takana riittikin taistelukunnon palauttamiseen mutta ei suinkaan aina. Yhteiskuntaluokat heijastuivat tietysti sotaneuroosiinkin. Miehistöstä poiketen upseerit kärsivät ”neurastheniasta” eli velvollisuuksien synnyttämästä hermojen väsymisestä.

Sodan aikana ja sen jälkeen psykiatria kehittyi aimo harppauksin, kun käsitys mielen toiminnasta ja sen sairauksista täsmentyi. Sotaneuroosin, tai nykyisin traumaperäisen stressihäiriön, hoito on kehittynyt, mutta sen synnyttämä pelkurin leima haalistuu hitaasti. Brittien ensimmäistä maailmansotaa koskevat arkistot avautuivat vasta 1990-luvun alussa. Sodan aikana pelkureina teloitetut 306 brittiä, joista suuri osa luultavasti kärsi sotaneuroosista, armahdettiin vuonna 2006.

Sommen taistelun satavuotismuistovuonna julkaistu Breakdown on tiivis ja jouheva katsaus sotaneuroosin synnyttämään kriisiin ja sodanjohdon yrityksiin painia sen kanssa. Yritykset olivat osin aikakauden pöyhkeää tietämättömyyttä, osin yhteiskuntaluokan tuomaa asennetta mutta suurelta osin yksilön ja kokonaisuuden välistä, sodan synnyttämää ristiriitaa. Jokainen yritys kohdella yksilöä yksilönä synnyttää ennakkotapauksen, jonka pelätään murentavan moraalin ja siten halvaannuttavan armeijan toimintakyvyn.

Kirja tiivistää Sommen alkuvaiheen tapahtumat ja tavoitteet sekä aikakauden psykiatrisen käsitteistön, mutta Downing ei Kivimäen tavoin pureudu ryhmädynamiikkaan tai ikäjakaumiin. Downing arvioi, että 4% sotilaista kärsi sodan aikana stressihäiriöistä.

Mieleen haavoittuminen on väistämätön mutta edelleen vaikea tosiasia, erityisesti trumpettien ja rumpujen vaiettua. Esimerkiksi David Finkelin Thank You For Your Service (2013) kuvaa lohdutonta yhdysvaltalaissotilaiden ja heidän perheidensä taisteluita mielenterveysongelmien kanssa Irakin sodan jälkeen.

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

The First Casualty

Ben Elton, The First Casualty (2005). Black Swan, London, UK, 2006.

The First Casualty (2005) on takakannen perusteella lupaava. Douglas Kingsley lähetetään tutkimaan murhaa Flanderiin Belgiaan kesken Passchendaelen taistelua vuonna 1917. Rintamalla tappioita tulee toista tuhatta hiljaisenakin päivänä, mutta silti brittiupseerin kuolema halutaan tutkia. Sodan keskellä todisteet ja todistajat ovat jatkuvassa vaarassa tuhoutua. Kun sodassa yksikkö ja kokonaisuus asetetaan aina yksilön edelle, oikeudenmukaisuus hämärtyy ja vesittyy. Harvassa dekkarissa perusasetelma on näin kiehtova.

Sodassa ensimmäinen uhri on tietenkin totuus, mutta Ben Eltonin romaanissa  ensimmäinen uhri on vivahteita tuottava hienovaraisuus. Elton tuntuu soveltavan komedian keinoja — mm. liioittelua ja kontrastia — kaiken aikaa. Kohtausten sävy heiluu levottomasti jännityksen, komedian, draaman ja murhamysteerin välillä. Eikä Elton häpeile lisätä mukaan autenttisuuden takeeksi sota-ajan kuuluisuuksia, jotka eivät kuitenkaan palvele tai edistä tarinaa mitenkään.

Varsinaiseen murhatutkimukseen päästään heti puolivälin jälkeen, kun poliisietsivä Douglas Kingsleyn on kieltäytynyt astumasta asepalvelukseen ”loogisista syistä”, eronnut vaimostaan, melkein kuollut vankilassa, sympatisoinut irlantilaisten vankien asemaa ja saanut rutkasti taustatietoa aikakaudesta.  Kingsleyn keskeiseksi motiiviksi rakennetaan tragedian mitat täyttävä (ontuva ja sentimentaalinen) epäoikeudenmukaisuus, joka kuitenkin unohtuu viimeistään Kanaalin ylityksessä. Todisteiden kaivaminen kuolleesta sotilaasta yltyy farssiksi, vaikka taistelukentällä ruumiiden kohtaamisen aivan hetkeä aiemmin oli tarkoitus järkyttää. Keskeistä todistajaa haastatellaan murhapaikalla sotaneuroosista kärsivän sotilaan raivokkaasti masturboidessa taustalla.

Henkilöhahmot ovat äärimmilleen kärjistettyjä yhden ja kahden adjektiivin muotteja. Päähenkilön Elton vääntää keinotekoisesti taisteluiden sekaan, eivätkä tutkimuksen keinot ja päämäärät ole oikein uskottavasti sovitettavissa toisiinsa. Myös kaikki romaanin rakentamat väitteet vesittyvät. Aikakauden naiskuvaa kritisoiva suffragetti taipuu miehuutta vahvistavaksi seksikumppaniksi, traaginen sotaneuroosi kääntyy vitsiksi, ja sotaa vastustava poliisi ansaitsee ohimennen taistelussa muutaman mitalin urheudesta.

Sinänsä kiinnostavista aineksista, sodan kauhuista ja anomalioista, luokkayhteiskunnan jäykistä ihanteista, murhamysteeristä sodan keskellä, ihmisestä sodassa ja vuosisadan alun poliittisista jännitteistä, ei välttämättä synny vetävää romaania. 

Kuningatar Kristiina

Peter Englund, Kuningatar Kristiina . Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Silvermasken: en kort biografi över drottning Kristina (2006) suome...