sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Nana

Émile Zola, Nana. Ranskankielisestä alkuteoksesta Nana (1880) suomentanut Georgette Vuosalmi. Tammi, Helsinki, 1984.

Ranskalainen kirjailija Émile Zola (1840-1902) oli tuottelias naturalistisen koulukunnan edustaja. Koulukuntana naturalismi versosi realismista: missä realismi pyrki esittämään asiat sellaisina, kuin ne olivat, naturalismi pyrki löytämään ja tuomaan esiin toiminnan vaikuttimet. Sen mukaan juuri sosiaaliset olosuhteet, perimä ja ympäristö olivat keskeisiä ihmisluonteen kehityksen kannalta.  Naturalismi etsi arkipäiväistä, uskottavaa todellisuutta toisin kuin esimerkiksi romantiikka tai surrealismi.

Nana on yhdeksäs ja luultavasti tunnetuin osa kaksikymmentäosaista Les Rougon-Macquart -romaanisarjaa, joka käsittelee kahden suvun jäsenten vaiheita Ranskan toisen keisarikunnan aikana 1800-luvun loppupuoliskolla. Zola tutki kokeellisen romaanisarjansa kautta elämän synkeämpiä alueita, erityisesti väkivallan, alkoholismin ja prostituution vaikutusta ihmiseen.

Kirjan päähenkilö Nana esittää pääosaa Théâtre des Variétésin loppuunmyydyssä musikaalissa Vaalea Venus. Hän ei osaa laulaa eikä oikein näytelläkään, mutta yleisö ihastuu hänen hersyvään nauruunsa ja jumalaisiin muotoihinsa. Nanalla on poika, ja hän kokeilee roolia äitinä ja jonkinlaisena puolisona, mutta parhaiten hän pärjää Venuksena, miehiä hulluuteen ajavana kauneuden jumalattarena, jonka pelkkä ulkomuoto on viettelevä lupaus. Varakkaat ja vähän varattomammatkin miehet kilpailevat hänen huomiostaan kylväen hänen jalkoihinsa kalliita lahjoja. Näyttelijättäret ovat vain pari askelmaa prostituoitujen yläpuolella, eivätkä asemansa puolesta eroa puolimaailmannaisista, jotka luovivat omien tarpeidensa, "ahneen miehuuden" vaatimusten ja sosiaalisen ympäristön odotusten välissä. Miehistä itsenäisen naisen uramahdollisuudet ovat pienet ja edellyttävät järjestystä ja säästäväisyyttä.

Zola kuljettaa tarinaansa teatterin lämpiöistä takahuoneisiin, jotka muodostavat tilan kahden teatterin, lavan ja kaupungin, välillä. Pukuhuoneissa vierailijat näkevät ihmisiä ja erityisesti naisia ilman kulttuurin tuottamia tai tarjoamia sermejä ja naamioita. Kokemattomat joutuvat haukkomaan henkeään.
Tultuaan portaiden juurelle kreivi tunsi taas polttavan tuulahduksen, joka laskeutui hänen kaulalleen, tämän naistuoksun, jota tulvi valoisista ja meluisista pukuhuoneista. Ja askel askeleelta hän kiihtyi ja huumaantumistaan huumantui ihojauheen myskintuoksusta ja pesuveden kirpeästä hajusta. [...] Kaksi naista juoksi kureliivisillään käytävän poikki; muuan kolmas, joka piteli paitaansa hampaillaan, näyttäytyi ja katosi. Sitten kuului naurua, toraa ja laulua, joka katkesi alkuunsa. Pitkin käytävää näkyi ovenraoista alastomia ruumiinosia, valkoista hipiää, paitoja; kaksi vallatonta tyttöä näytteli toisilleen syntymämerkkejään; eräs taas, aivan nuori, melkein lapsi, oli nostanut hameensa polviensa yläpuolelle ommellakseen housujaan; pukijattaret vetivät säädyllisyyden vuoksi verhot eteen nähdessään molemmat herrat. Tämä oli näytännön jälkeistä kiireistä valkoisen ja punaisen ihomaalin suurpesua, pukeutumista kaupunkiasuun, joka jälleen nosti ihojauheen pilviä ja lisäsi tympeää ovista ja ikkunoista leviävää hajua. Kolmannessa kerroksessa Muffat antautui siihen huumaan, joka oli vallannut hänet. Siellä oli naisstatistien huone; parikymmentä yhteensullottua naista, ylenmäärin saippuantuoksua ja lavendeliöljyä; melkein kuin yhteinen huone laitakaupungilla. Mennessään ohi hän kuuli suljetun oven sisäpuolelta hurjaa polskimista, oikean myrskyn persuvadissa, ja hän nousi ylimpään kerrokseen, jolloin hän rohkeni vilkaista avoimeksi jätetystä oviluukusta; huone oli tyhjä ja kaasunvalossa upeili unohdettu yöastia keskellä lattiaa sikinsokin heitettyjen hameiden joukossa. Täällä neljännessä kerroksessa oli tukehtua. Kaikki haihtumiseritteet, kaikki kuumat virrat kerääntyivät sinne; keltainen katto oli kuin noettu, yksinäinen lamppu paloi punertavana sen usvassa. Hänen täytyi hetkikseksi tarttua rautakaiteeseen, joka tuntui haalealta kuin ihmisen lämpö; hän sulki silmänsä ja imi syvin hengenvedoin naisen koko sukupuolen, jota hän ei vielä tuntenut ja joka ikään kuin iski häntä kasvoihin.
-- Mutta tulkaahan toki! huudahti Fauchery, joka oli kadonnut hetki sitten. Teitä tahdotaan tavata.
Nouseva porvaristo syrjäyttää perinteistä maa-aatelia ja kaupunki tapoja. Ihmisten ja sukujen kohtalot tekevät kaupungissa nopeita käänteitä, usein kohti huonompaa. Juorut ja "karkeat salaisuudet" ovat valuuttaa siinä missä rahakin, mutta lupaukset ja kunniasanat kärsivät inflaatiosta. Juhlia jatketaan aamuun asti. Miesten itsetuhoinen hulluus palaa loppuun, minkä jälkeen jumalten lähettämä hulluus vaihtuu toiseen, ja toinen keisarikunta lähenee loppuaan.

Zolan kerronta on vertaansa vailla. Sosiaalisten tilanteiden kuvauksessa hänellä on herkkyyttä; hän virittää henkilöiden suhteita taitavasti eleiden, sanotun ja tarkoitetun välisin jännittein. Ympäristön kuvaus täydentää henkilöiden mielentiloja. Naisten vaatteita kuvaillaan ohimennen paitsi milloin ne paljastavat lantion kaarta ja katsojan ajatuksia.

Luin kirjan ensimmäisen kohtauksen neljä kertaa ja tätä kirjoittaessani viidennen. Teatterijohtajan ja kriitikon keskustelu ennen esityksen alkua, Nanan nimeä hokeva sisään pakkautuva kuumeinen yleisö, rapistuva suuruutta tapaileva rakennus ja kaasulamppujen hohde herättävät kaikki odotuksia, joihin musikaali ja kirja vastaavat jäännöksettä.
Tämä siis oli Bordenave, joka näytteli naisia ja kohteli niitä kuin vanginvartija, mies jonka aivot räiskyivät mainosta, kyynikko, jolla oli santarmin tavat! Hectorista tuntui, että hänen oli sanottava jotakin kohteliasta.
   -- Teidän teatterinne..., hän aloitti mairittelevasti.
   Bordenave keskeytti hänet tyynen raa'asti niin kuin ainakin mies, joka pitää suorasta puheesta!
   -- Sanokaa minun porttolani.
   Fauchery hymyili hyväksyvästi, mutta la Faloisella tarttui aiottu kohteliaisuus kurkkuun, ja pahasti häkeltyneenä hän koetti yhtyä johtajan äänensävyyn.
Ehkäpä löysin uuden lempikirjailijan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti