keskiviikko 25. joulukuuta 2013

Tuntematon sotilas

Väinö Linna, Tuntematon sotilas (1954). WSOY, Juva, 1993.

Viime vuosisadan aikana sodankäynti sai teollisen mittakaavan ja uudenlaiset ammukset, pommit ja räjähteet tehosivat hyvin ihmisen pehmeään kudokseen. Sitä mukaa, kun uusi sodankäynti alkoi vaikuttaa eri maihin, alettiin pystyttää tuntemattoman sotilaan muistomerkkejä kaatuneille, joiden ruumiita ei pystytty tunnistamaan. Suomen kohdalle on osunut kolme tällaista modernia sotaa: talvisota, jatkosota ja Lapin sota.

Väinö Linnan (1920-1992) ikäluokka kutsuttiin palvelukseen heti talvisodan jälkeen huhtikuussa 1940. Kirjailija osallistui jatkosotaan Jalkaväkirykmentti 8:n riveissä. Näihin kokemuksiin perustuu hänen läpimurtoteoksensa Tuntematon sotilas. Se kuvaa konekiväärikomppanian vaiheita Paloaukean varuskunnasta Joensuun liepeiltä Petroskoihin, Syvärille ja takaisin vanhalle rajalle.

Jatkosota (1941-1944) niveltyi yhteen saksalaisten Neuvostoliittoa vastaan käynnistämään operaatio Barbarossaan. Toisin kuin talvisodassa Suomi oli nyt hyökkääjä. Se joutui näkemään vaivaa oikeuttaakseen hyökkäyksen. Talvisodassa menetetyt alueet haluttiin takaisin, mutta monien mielissä kajasti kansallisromanttinen heimoaate: suomensukuiset kielialueet yhtenä valtiona, Suur-Suomena. Mannerheimin Miekkavala ja Miekantuppikäsky kiteyttivät nämä tavoitteet. Ideologialla oli tietenkin kriitikkonsa, mutta jatkosotaan kuitenkin päädyttiin. Kun sota eteni hyvin sekä suomalaisella että saksalaisella rintamaosuudella, maan oikeisto halusi liittää Itä-Karjalan osaksi valtakuntaa.

Tuntematon sotilas on instituutio. Suomalaiset kuljettavat sen henkilöhahmojen lausahduksia (ehkä tietämättäänkin) arkikielessä. Konekiväärikomppanian upseereista on kasvanut johtamisen arkkityyppejä. Miehistön tarjoama eri murteiden edustus ja niiden tuoma puhutun kulttuurin  kielellinen rikkaus ja ilmaisuvoima lumoavat lukijapolvia toisensa jälkeen. Se luo myös kuvan koko kansan projektista, mutta en ole varma, onko kyseessä Linnan ottama kirjallinen vapaus. Äitini isän joukko-osasto koottiin saman kylän miehistä, mikä teki tappioista hyvin karvaita.

Joka tapauksessa sotilas on tuntematon monesta syystä. Kirjan kannessa seisova sotilas on selin (kiväärin hihna on oikealla olkapäällä), joten hänen kasvonsa eivät näy katsojalle, eikä univormuun pukeutunutta harmaata massaa erota kuin yhdessä palvelleet saman yksikön jäsenet. Kannen sotilas on viittaus kanttiinissa juuri ennen rintamalle lähtöä myytyihin kirjoituslehtiöihin.
Lehtiöiden päälle oli piirretty tyylitelty sotilas. Siinä tämä seisoi kypärä päässä, "prässit" housuissa ja siniristilippu takana hulmusi. Kai jonkinlainen toivekuva. Ei ainakaan missään tapauksessa todellisuus.
Haavekuva kuitenkin kangasteli suomalaisen upseeriston silmissä. Toisin kuin kannen sotilaalla suurella osalla sotilaita ei ollut kypärää. Konekiväärikomppanian miehet pilkkasivat ohi kulkevien jääkärien teräskypäriä ruoanlaittovälineiksi, mutta heidän joukkueenjohtajansa eli eri maailmassa.
Kariluoto katseli innostuneena. Melkein kuin saksalaisia iskujoukkoja. Miksi ei meille oli määrätty kypäreitä. Kuinka jäykän miehekkääksi se tekeekään kasvot.
Sotilas on tuntematon suomalaiselle upseeristolle. Heimoaatteen, saksalaisen sotilasihanteen ja mekanisoidun sodankäynnin päihdyttämät nuoret upseerit katselevat pettymyksen vallassa suomalaisia marssiosastoja, joilta "puuttui kaikki sotilaallisuus". Saavutetut voitot kohottivat upseerien itsetuntoa ja mieskuntoisuutta, mutta voittoja tarjoilleiden "räsyisten irvileukojen" rivistöt raakoine vitseineen ja valituksineen taittoivat hyvän olon nopeasti.

Tuntemattomia sotilaita ovat myös viholliset. Lentokoneet, tykit ja kiväärit tappavat etäisyyden päästä. Taisteluita käydään usein pimeässä. Milloin lähietäisyydelle joudutaan taisteluiden jälkeen, miehillä on vaikeuksia ylläpitää kylmää viholliskuvaa.

Koko kirjan ajan upseerit etsivät oikeaa tapaa johtaa ja toimivaa suhdetta miehiin, joita he joutuivat käskemään vaarantamaan henkensä vaikeasti käsitettävien tavoitteiden saavuttamiseksi. Lämmin mutta vaativa Kaarna kaatuu ensimmäisessä taistelussa. Hänen alaisensa johtavat hyvin eri tavoin. Lammio, suomenkielisen sotakirjallisuuden arkkidemoni, erottaa itsensä miehistöstä kirjakielensä, huolitellun ulkoasunsa, joustamattomuutensa ja heikon tilannetajunsa kautta. Hän on muistuttaa perinteistä yläluokkaista upseeristoa, jonka valkoiset hansikkaat tekevät pilkkaa sodan todellisuudesta. Sotakoneiston sisällä hän on kuitenkin pystyvä, ylennyksiä aina ensimmäisenä saava upseeri.

Kariluoto, vastaitsenäistyneen maan suomenkielisen keskiluokan kasvatti, tavoittelee arvostusta väärin käsitetyn miehekkyyden, epärealistisen ideologian ja vaikean todellisuuden ristipaineessa. Monen muun upseerin tavoin sotaonnen kääntyminen on hänelle kaksinverroin karvasta, koska tappio tarkoittaa myös osaksi identiteettiä omaksutun ideologian kuolemaa.

Koskelaa ei erota miehistöstä kuin vaiteliaisuus. Hän lukee miehistön mielialoja taitavasti, luottaa alaisiinsa ja rakentaa auktoriteettinsa esimerkin voimaan: hän tarttuu vaarallisimpiin tehtäviin itse. Esimerkkiä ja edestä johtamista harjoittivat toki monet muutkin. Miehistötappiot upseerien keskuudessa olivat hyvin korkeat. Koskelaa ohjaa kuitenkin harkinta.

Jatkosota oli ideologisesti vaikeampi kuin talvisota. Tuntemattomasta sotilaasta on luettavissa halveksunta heimoaatetta ja sotapropagandaa kohtaan. Karjalalainen kulttuuri tanhuineen tai itkuvirsineen saa Hietaselta pelkkää pilkkaa, vaikka mies on ensimmäisenä tunnustamassa vihollisen inhimillisyyden kaikkia yhdistävän pelon tai nälän kautta. Itse karjalalaiset eivät suuremmin arvosta suomalaisten sotahanketta tai sen tavoitteita. Lotat, vapaaehtoisina taistelutoimia tukemaan rintamalle lähteneet naiset, eivät esiinny hyvässä valossa kertaakaan. Suojeluskunnissa
käänneltiin kaikenlaisia innostavia tulevaisuudenhaaveita, joiden järjettömyyden takasivat siniset silmät ja vastaitsenäistyneen maan kansallisen toisen polven sivistyneistön pitkähköt niskavillat.
Sotilaspastorit, jotka ovat siunaamassa tappamista uskonnollisin ja ideologisin sanakääntein, näyttäytyvät pahantekijöinä. Suomalainen propaganda tehoaa vain hyväuskoisena kuvattuun Saloon, joka uskoo väsymättä voittoon, Saksaan ja "uusiin aseisiin". Jopa upseerit vierastavat hänen reippauttaan.

Tämä oli neljäs lukukerta, jos yksi äänikirjakokemus lasketaan mukaan. Kirja jaksaa yllättää. Vuosien varrella kirjasta ehtii muodostua mielikuva, mutta uusi lukukerta tuntuu joka kerran nostavan kirjasta esiin jotain uutta.

Tämä kirja jatkaa urakkaani Ihminen sodassa -lukuhaasteessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti