torstai 29. tammikuuta 2015

Fields of Blood

Karen Armstrong, Fields of Blood: Religion and the History of Violence. Alfred A. Knopf, New York, NY, USA, 2014.

Usein kuulee väitettävän, ettei minkään muun vuoksi ole tapettu niin paljon ihmisiä kuin uskonnon. Vaikka tueksi saatetaan mainita esimerkiksi ristiretket, inkvisitio, kolmikymmenvuotinen sota, holokausti ja viime vuosien terrorismi, yleistys on katteeton. Uskonto on kuin syntipukki, jonka selkään lastataan kaupunkilaisten synnit, ennen kuin se ajetaan autiomaahan, eli väite sysää syyn sotiin jonnekin meidän ulkopuolellemme. Karen Armstrongin tuore teos Fields of Blood (2014) tarttuu tähän yksinkertaistukseen ja ravistelee sitä. Kirja tarkastelee väkivallan ja uskonnon --  mm. kristinuskon, juutalaisuuden, islamin, buddhalaisuuden, konfutselaisuuden, taolaisuuden ja hindulaisuuden -- suhdetta väkivaltaan kivikaudesta tähän päivään.  

Ensimmäinen ongelma on sana uskonto, religio. Länsimaissa, erityisesti protestanttisissa länsimaissa, se on käsitetty rituaalien, uskomusten ja instituutioiden joukkona, joka on pitkälti eristetty muusta elämästä. Uskonnon harjoittaminen on yksityisasia. Tällaiselle religiolle ei ole vastinetta missään länsimaiden ulkopuolella. Historiassa ja muissa kulttuureissa uskonto on vaikeasti rajattava ilmiö, ja sen asema vaihtelee kulttuureittain. Se on harvoin yksityisasia tai lokeroitava "harrastus", vaan se on instituutio, joka läpäisee koko yhteiskunnan.

Vaikka ihmisellä on väkivaltainen puoli, tappaminen - ihmisen tai eläimen - on  traumaattista. Metsästäjäkulttuureissa saaliita pyrittiin sovittamaan riitein (esim. karhunpeijaiset). Metsästyksestä ja myöhemmin sodasta tuli ritualisoitu tapahtuma, joka puettiin myyteiksi, jotka sitten kehittyivät uskonnoiksi. Mytologiat ovat tarinoita, jotka antavat merkityksiä. Tappamisesta tulee hyväksyttyä, jos se voidaan perustella jonkin jaetun uskomusjärjestelmän puitteissa. Merkitys, joka tappamiseen liitetään, erottaa toisistaan rikollisen ja sankarin.

Kun ihmiset alkoivat viljellä maata ja asettua pysyvästi paikoilleen, syntyi kaikenlaista erikoistumista. Jotkut erikoistuivat väkivaltaan, koska liikkuvien paimentolaisheimojen ryöstöretket alkoivat ärsyttää. Soturieliitti ja armeijat ylläpidettiin talonpoikien työllä. Yhdeksän kymmenestä kuokki peltoja, kaivoi kastelukanavia ja luovutti kaiken tuottamansa ylijäämän vastineeksi suojeluksesta - vaikka ei olisi halunnut. Talonpoika ei voinut oleellisesti vaikuttaa toimeentuloonsa tai parantaa tilannettaan. Löydetyt luurangot todistavat heikosta ja yksipuolisesta ravinnosta sekä kuluttavasta työstä. Tätä on esiteollisen agraarikulttuurin rakenteellinen väkivalta. Se heijastui mytologioissa taivaallisena järjestyksenä, jota kuninkaiden hallitsemat hierarkiat sitten edustivat maan päällä.

Monet uskonnot ajavat ohjelmanaan veljeyttä, rauhaa ja tasa-arvoa kapinoiden rakenteellista väkivaltaa vastaan. Kun ne tulevat hallitsevan luokan uskonnoiksi, ne joutuvat kamppailemaan ihanteidensa ja maallisten realiteettien välissä. Armstrong palaa toistuvasti tähän sivilisaation dilemmaan: ihminen rakastaa rauhaa, mutta sivilisaatio vaatii väkivaltakoneiston pysyäkseen pystyssä. Mitä lähemmäksi vallan ydintä uskonto pääsee, sitä vaikeampi sen on ylläpitää alkuperäisiä ihanteita. Niinpä myyteistä ja niiden tulkinnoista on luettavissa yhteiskunnallisia muutoksia. Tämä siitä huolimatta, että esimerkiksi kaikki suuret uskonnot sisältävät ajatuksen, että muita tulisi kohdella kuten toivoisi itseään kohdeltavan.
 
Ihminen on luonnostaan myös väkivaltainen. Sota kiehtoo ihmistä. Se luo merkityksen. Väkijoukot siviileistä sotilaisiin ottivat ensimmäisen maailmasodan syttymisen vastaan riemuiten. Suomessakin muistellaan Talvisotaa poliittisen yhtenäisyyden aikana. Sota tekee asioista mustavalkoisia. Ilman ammattisotilaita ja rakenteellista väkivaltaa sivilisaatiota ei olisi syntynyt, vaan ihminen eläisi edelleen hajanaisissa paimentolaisheimoissa tai olisi vajonnut endeemiseen kahakointiin. Uskonto on ihmisen luomus, ja sellaisena se on tähän samaan väkivaltaan kietoutunut. Niinpä sitä on vaikea eristää ihmisen väkivaltaisesta toiminnasta.

Lukuun ottamatta lyhyitä vierailuja Intiassa ja Kiinassa Armstrong keskittyy juutalaisuuden, kristinuskon, islamin historiaan. Lähes poikkeuksetta uskonnollisesta konfliktista syntyneeseen sotaan ovat vaikuttaneet myös poliittiset, sosiaaliset ja taloudelliset syyt. Ristiretket käynnistyivät Bysantin avunpyynnöstä Manzikertin tappion jälkeen. Vaikka mukana oli uskonnollista innostusta, Paavi pelasi myös arvovaltapeliä Euroopassa ja maallinen soturieliitti etsi väylän osaamiselleen. Inkvisition kuolonuhreja on perinteisesti liioiteltu. Kolmikymmenvuotinen sota menetti uskonnollisen luonteensa melko nopeasti: katolinen Ranskahan rahoitti protestanttista Ruotsia. Holokausti perustui puolestaan  rotuajatteluun.

Usein sotaretket tuottavat armeijan, jolle sodankäynnistä tulee joko elämäntapa tai kannattava elinkeino. Moniin verisiin kiistoihin on kytkeytynyt nationalismi (kansallisvaltiot tapaavat sortaa vähemmistöjään). Ranskan vallankumouksen jälkeinen asevelvollisuus teki armeijoista suurempia ja siten sodista aikaisempaa tuhoisampia, ja teknologia on tehnyt tappamisesta tehokkaampaa ja psykologisesti helpompaa.

Kirja käsittelee myös väkivaltaisen islamismin historiaa ja länsivaltojen kompastelua aina Lontoon ja Madridin terrori-iskuihin. Yhtäältä terroristien uskonnollinen ajattelu on paljastunut melko ohueksi; nuorille annettu alkeellinen uskonnonopetus ennen radikaalijärjestöjen antamaa koulutusta olisi ehkäissyt joitain iskuja. Toisaalta maallistuneiden länsivaltojen toiminta on omiaan synnyttämään vastarintaa. Armstrong esittää, että vastavuoroisuuden periaate, jota useimmat uskonnot opettavat, on ainoa tie pois väkivallan kierteestä. Meidän länsimaisten olisi otettava vastuu armeijoistamme, epäonnistuneista koloniaalihallinnoista ja harhautuneista ohjusiskuista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti